Erkki Liikanen: Olin joukon nuorin

Erkki Liikanen: Olin joukon nuorin
Otava 2019

Hakeudu vaikeisiin paikkoihin. Siellä on tilaa.

Näin neuvoi pääministeri Rafael Paasio nuorta Erkki Liikasta, kun tämä kysyi pääministeriltä neuvoja tultuaan valituksi ensimmäiselle kaudelleen kansanedustajana. Hyvä neuvo edelleen, kenelle tahansa, joka tahtoo vaikuttaa.

Luen aina silloin tällöin poliitikkoelämäkertoja. Ne ovat parhaimmillaan loistavia, huonoimmillaan hirveitä. Erkki Liikasen elämäkerta on nimeltään Olin joukon nuorin, ja elämäkertojen joukossa paikkaansa puolustava ikkuna lähihistoriaan.

Erkki Liikasen ura on ollut niin pitkä ja monivaiheinen, että ehdottomasti tämä kirja kiinnosti. Odotin silti enemmän tekstin imua, onhan Erkki Liikanen tunnettu sanavalmiina ja kulturellina ihmisenä.

Teoksen rakenne on sinänsä kiinnostava: Liikanen kuljettaa henkilökohtaisen elämäntarinansa rinnalla suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä ja suurten ikäluokkien sukupolvikokemuksia. Näin yhden suomalaisen elämäkerta laajenee yhden sukupolven kertomukseksi.

Oli kiinnostavaa lukea teiniliiton vuosista, sosialidemokraattisen puolueen vaiheista ja hallitusyhteistyöstä sekä lopulta elämästä politiikan huipulla valtiovarainministerinä ja Suomen EU-komissaarina. Kovin vähän uutta tietoa Liikanen kuitenkaan paljastaa lamaa edeltäneiden vuosien hallitustyöskentelystä ja -vastuusta.

Ministerin aika on kortilla. Nuorena ministerinä Liikanen kävi yömyöhään Valtioneuvoston työhuoneessaan esittelymuistioita läpi. Sen nähtyään Tapio Leskinen, kokenut virkamies, lausui neuvomaan nuorta vastuunkantajaa:

Ministerin olisi hyvä muistaa virkamiesvastuun ja ministerivastuun ero. Virkamies vastaa siitä, että perustelujen teksti on virheetön ja numerot tarkistettu, ministeri vastaa itse asiasta ja päätöksestä. Kannattaa keskittyä siihen.

Liikasen kaltaisia sulavia ja kielitaitoisia verkostoitujia Suomi Euroopassa ja maailmalla edelleen tarvitsee. Muutama vuosikymmen sitten Liikanen oli Suomessa poikkeus, mutta nyt maalla on tarjota kansainvälisiin virkoihin monia päteviä, fiksuja ja kielitaitoisia ehdokkaita, sekä naisia että miehiä.

Haluaisin uskoa, että politiikassa pärjää edelleen uskomalla parempaan tulevaisuuteen ja tekemällä paljon työtä uskomiensa asioiden eteen. Ennen politiikan huipulle noustiin vaiheittain ja hitaasti puolueiden nuorisojärjestöjen tai muiden vastuutehtävien kautta, nyt vastuullisiin tehtäviin voi päästä kevyinkin eväin. Eikä siinä mitään, käyhän joskus niinkin, että tehtävään valittu kasvaa tehtävän mittaiseksi. Sitä on aina ilo todistaa. Eikä politiikka liene rakettitiedettä, vaan yhteisten asioiden jakamista.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija
Suom. Susanna Tuomi-Giddins
Bazar 2020
(ilmestyy 16.1.2020)

Huntley & Palmers -keksipurkki,
jonka sisällä on ihmisen tuhkat?
Löydetty London Bridgen asemalta
Brightoniin klo 14.42 lähteneestä junasta
(kuudes vaunu junan alkupäästä laskettuna).
Vainaja tuntematon.
Jumalan siunausta, lepää rauhassa.

Sain kustantajalta ennakkokappaleen esikoiskirjailija Ruth Hoganin kohta (tarkemmin 16.1.2020) ilmestyvästä romaanista Kadonneiden tavaroiden vartija. Kirjassa oli hauska idea: se sisältää tarinoita esineistä. Luin kirjan viikonloppuna, koska kirja oli loistava oppimateriaali siihen, mistä kaikesta voi kirjoittaa fiktiota. Ihan kaikesta, vaikka oman kenkähyllyn kenkälusikasta!

Tämän kirjan ennakkomarkkinointiin oli myös panostettu, koska aivan ensimmäisen maistiaisen kirjasta sain jo marraskuussa suklaan muodossa. Pienen suklaalevyn kansi oli kirjan kannen mainos. Kiva yllätys!

Kadonneiden tarinoiden vartija on sympaattinen ja viihdyttävä romaani. Kehyskertomus toimii hyvin. Välillä tosin hyppäsin niiden esinetarinoiden yli, jotka eivät tuntuneet oikein liittyvän itse tarinaan; osalla esineistä oli kuitenkin kehyskertomuksen juonen kannalta tärkeä rooli.

Uskon, että tämä romanttinen feel good -romaani löytää suomalaisetkin lukijansa, niin viehättävä se oli. En olisi tähän kirjaan oma-aloitteisesti tarttunut, enkä ollut kiinnittänyt romaaniin huomiota kirjakatalogissaan, mutta kuten edellä mainitsin, oli hyödyllistä lukea kirja ihan vain kirjoittamisen oppaana. Romaani oli myös aidosti herttainen ja miljöönä Lontoo ylivertainen. Kertaakaan ei tullut sellainen olo, että kirjailija olisi laskelmoinut kirjaansa kirjoittaessaan, kenties siksi, että tämä on Ruth Hoganin esikoisromaani.

Romaanin kehyskertomus lyhyesti kustantajan sivuilta lainattuna:

Padua on ruusupuutarhan ympäröimä lontoolainen talo, jonka omistaa iäkäs kirjailija Anthony Peardew. Kirjailijan apuna työskentelee nelikymppinen Laura, joka pakenee ihmissuhteiden haavoittavuutta Paduan ruusuntuoksuisiin huoneisiin ja pysähtyneeseen aikaan.

Kehyskertomuksen kanssa kulkee rinnakkain 1970-luvulta nykypäivään toinen tarina, jossa liikutaan lontoolaisen pienkustantamon käsikirjoitusten ja henkilöiden maailmassa. Tälläkin tarinalla on yhteytensä päätarinaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Kirjakko ruispellossa ja Anun ihmeelliset matkat.

PS Esineiden tarinoita löytyy myös esimerkiksi Hannu Mäkelän kirjasta Pienten esineitten hiljainen elämä ja Edmund de Waalin omaelämäkerrallisesta sukutarinasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Jälkimmäinen on niin kiehtova, etten ole vieläkään saanut siitä blogipostausta aikaiseksi. Suosittelen!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Inka Nousiainen: Mustarastas

Näyttökuva 2020-12-30 kello 0.52.01

Inka Nousiainen: Mustarastas
WSOY 2019

Jo ennen lähtöä äiti oli aavistanut pahaa. Pihapiirissä oli alkanut pyöriä mustarastas, jota ei ollut näkynyt aiemmin.

Onko mitään oman lapsen kuolemaa pahempaa kuin se, että lapsi katoaa teille tietymättömille? Miten sellaisesta voi selvitä? Inka Nousiaisen Mustarastas on romaani, joka yrittää pukea sanoiksi tätä keskenjäänyttä tarinaa.

Tarinan taustalla on oikea tapahtuma. Näyttelijä Eeva Soivion abiturienttiveli katosi ruotsinlaivalla 1989 jäljettömiin. Sisko oli veljen katoamisen aikaan vasta 12-vuotias.

Yksi tapa selvitä on uskoakseni kertoa itselleen sellainen tarina, jonka kanssa selviää elämässä eteenpäin. Mustarastas ei ole kuitenkaan kertomus äidin näkökulmasta, vaan sisaren. Eeva Soivio kirjoitti tapahtumasta ensin Mustarastas-monologin Kom-teatteriin. Harmittaa, että jouduin perumaan aikanaan paikkani tuohon esitykseen.

Nyt sain lukea tarinan Inka Nousiaisen kirjoittaman romaanin sivuilta. Nousiainen on kirjoittanut romaanin hänen ja Eeva Soivion yhteisten keskustelujen pohjalta.

Aihe on herkkä: miten perheenjäsenen katoamisesta voi kirjoittaa niin ettei tallo toisen kokemusta jalkoihinsa, ja silti kirjoittaa itsenäinen romaani? Nousiainen sanoittaa perheeseen jäänyttä surua ja kaipausta rivien väliin hienovaraisesti ja kunnioittaen.

Mitä sitten voi tehdä, silloin kun ei voi tietää? Silloin pitää päättää itse. Pitää itse keksiä loppu tarinalle, joka jäi kesken. Pitää luoda se ja uskoa siihen, muutoin ei saa ikinä rauhaa. Muutoin jää jatkuvaan limboon ja lopulta ruhjoutuu itse sinne laivan potkuriin, kun mieli hajoaa siihen ettei tiedä.

Uskon että ihmismieli haluaa kirjoittaa keskenjääneet tarinat valmiiksi, jotta niiden kanssa on helpompi elää ja jotta pääsee omassa elämässä eteenpäin. Mutta on taatusti lähes ylivoimaisen vaikeaa luopua toivosta ja siitä, että kadonneen kohtalo joskus selviää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Kuunneltua: Itkonen ja Westö: 7+7 ja Rönkä: Jalat ilmassa

Menomatka: 
Antti Rönkä: Jalat ilmassa
Lukija: Ville-Veikko Niemelä
Gummerus 2019
BookBeat

Paluumatka:
Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 x 7. Levottoman ajan kirjeitä
Lukijat: Juha Itkonen ja Kjell Westö
Otava 2019
BookBeat

***

Antti Röngän esikoiskirja Jalat ilmassa kertoo kiusaamisesta ja nuoren miehen kasvusta kiusaamisen varjossa. On hirvittävää, ettei koulu, jossa pitäisi saada olla rauhassa, on usein se paikka, jossa kiusaaminen alkaa. On aiheellista puhua myös väkivallasta, jota kiusaaminen aina on: henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Vain henkisiä haavoja, fyysisiä murtumia ja vihaa, kaunaa ja epävarmuutta.

On hyvä, että osa koulukiusatuista löytää tukea ja apua. Näin myös Jalat ilmassa -romaanin päähenkilö Aaro, jolla on ymmärtääkseni esikuvana kirjailija itse. Mutta miksi kiusaamista ei saada kitketyksi pois sieltä, missä pitäisi oppia elämään toisten kanssa: koulusta?

Kuunneltuna Jalat ilmassa oli ehkä vaikuttavampi kuin luettuna, mutta ongelma oli eri aikatasojen hahmottamisessa. Edelleen tarvitsen fyysistä kirjaa ja silmiäni pysyäkseni kärryillä, kun romaanissa on useampi kuin yksi aikataso.

***

Aloitin 7+7 Levottoman ajan kirjeitä -kirjan kuuntelun autossa. Jatkoin kuuntelua kotona ja kävelyllä, junassa ja kuntosalilla.

Lähtökohta: Kaksi menestynyttä mieskirjailijaa ryhtyy kirjeenvaihtoon kustantajansa ehdotuksesta. Seuraa vähitellen syvenevää ajatustenvaihtoa, joka saa lukijankin pohtimaan omia kantojaan keskusteltuihin asioihin.

Äänikirjana teos toimi erittäin hyvin, koska kirjailijat itse lukevat omat ajatuksensa. Jouduin kuitenkin nopeuttamaan kuuntelua, kun tajusin, miten verkkaisesti Kjell Westö omaa osuuttaan luki. 1.1x-nopeudella Westön kuuntelu ei kärsinyt, pikemminkin parani, mutta Juha Itkosen nopeampi puhe alkoi jo kuulostaa epänormaalilta.

Itkonen ja Westö vaihtavat ajatuksia niin kirjoittamisesta, nostalgiasta, kirjallisuuskritiikistä, romaanin kirjoittamisesta, me too -liikkeestä, Ruotsin Akatemiasta, ilmastonmuutoksesta, vanhemmuudesta kuin kirjailijan egostakin. Koomista on kun Itkonen analysoi mieskuvan rajoituksia kirjan kansikuvausten perusteella. Kaksi heteromiestä ei voi katsoa toisiaan silmiin tuntematta epämukavuutta. Tämä tuskin on miesongelma, aika moni sukupuolesta riippumatta välttelee intensiivistä katsetta.

Kirjasta olisi eittämättä tullut erilainen, jos kirjoittajina olisi ollut kaksi toimeentulostaan kamppailevaa, vähemmän luettua kirjailijaa. Sekä Itkonen että Westö tunnistavat kuitenkin oman asemansa ja tietävät puhuvansa siitä käsin. Kaikki ei ole ollut helppoa heillekääån, vaikka menestystä onkin tullut.

Westö kirjoittaa, että suomenkieliset ja riikinruotsalaiset ovat hänelle pakopaikka sisäänpäinlämpiävistä suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä; häntä vierastetaan niin oikeistolaisissa kuin vasemmistolaisissakin piireissä. Itkonen kertoo uusimman romaaninsa Palatkaa perhoset aiheuttaman vastaanoton herättämästä epäuskosta omiin kykyihin, vihasta, ja siitä, miten sen kanssa on tullut toimeen.

Kirjailijoiden elämäntilanteita sivutaan, ja ne ovat hyvin erilaiset. Toinen elää kiireistä suurperheen elämää ja pitää yllä kirjoittamistaan kolumnien ja omakerrallisen proosan parissa. Kirjeenvaihdon aikana Itkonen julkaisee omakohtaisen romaanin Ihmettä kaikki, josta ei kerro edes Westölle, saati kustantajalleen ennen kuin se on valmis. Westö taas kiertää maailmaa romaaniensa käännnöksiä markkinoimassa. Hän on juuri mennyt naimisiin toistamiseen ja elää vaihetta, jossa lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja vanhuus häämöttää. Westö arvelee ehtivänsä kirjoittaa vielä kolme suunnittelemaansa romaania, ennen kuin on varauduttava siihen, ettei enää pysty. Kirjeenvaihdon edetessä suunnitelmat seuraavasta romaanista selkiytyvät, Westö pääsee jopa alkuun omansa kanssa. Itkonenkin huomaa haluavansa kirjoittaa seuraavaksi taas kuvitellusta maailmata, ei omastaan.

Westö on kuusikymppinen, Itkonen nelikymppinen mies. Eri sukupolvia ja kirjoittajatyyppejä. Siksi kirjeenvaihto on kiinnostava, vaikka alussa mietinkin, onko nyt valittu kaksi liian samankaltaista kirjailijaa ja tuleeko kirjeenvaihdosta riittävän dynaaminen ja kiinnostava.

Yhtä kaikki on antoisaa, kun Itkonen ja Westö paneutuvat vastauksiinsa toisilleen ja avaavat uusia ajatusketjuja omissa kirjeissään. Moni kirje alkaa toteamuksella, että olisi niin monta asiaa, joihin toisen kirjeessä voisi tarttua ja lähteä jatkamaan keskustelua. Sama tunne tulee kuulijalle: omat ajatukset saavat ravintoa, ja jotkin ajatukset jäävät itämään. Puolessa välissä kirjeenvaihtoa vaihdetaan rytmiä, mikä tekee hyvää kokonaisuudelle.

Suosittelen tätä teosta äänikirjana, jos on aikaa kuunnella. Painettuun kirjaan olisin tehnyt muistiinpanoja, koska monta ajatuksenpoikasta syntyi. Nyt ne jäivät jonnekin, kun en paneutunut kirjoittamaan niitä muistiin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet
Suom. Anna Kangasmaa
Tammi 2019

Ruth laskeutuu kaivantoon ja näkee pieniä luita – niin hentoja ja valkoisia – tummassa maassa. Hän kaivaa luurangon hitaasti esiin tietoisena siitä, että kaikki (kameroista puhumattakaan) tuijottavat häntä kiinteästi.
”Tämä on lapsen luuranko”, hän sanoo.

Mitä yhteistä on arkeologi Ruth Gallowaylla ja Teemu Pukilla? No, he toimivat tietysti molemmat Norwichissa, Norfolkin kreivikunnassa, itäisessä Englannissa. Ruth Galloway on fiktiivinen arkeologi, joka selvittää luurankojen mysteerejä roomalaisista raunioista ja Teemu Pukki pelaa Norwichin kaudeksi 2019-2020 Valioliigaan nousseessa jalkapallojoukkueessa.

Hah, tajusin tämän vasta eilen illalla, kun luin yllä olevan kohdan, jossa Cathbad, Ruthin druidiystävä valitsee salaisen rakastettunsa Judyn miehelle Darrenille Norwich Cityn vaakunalla koristellun mukin dramaattisessa tilanteessa. Kadonneet ja kuolleet on jo kuudes suomennettu Ruth Galloway -mysteeri, ja vasta nyt yhdistin dekkarien kaupungin Teemu Pukin jalkapallojoukkueeseen.

Googlailin heti Norwichin turisti-infoa ja jalkapallojoukkuetta. Matkakuume nousi. Norwich oli vuonna 1066 Englannin toiseksi suurin kaupunki, ja siellä on edelleen roomalaisia raunioita, linnoja ja hieno katedraali.

Kadonneet ja kuolleet on tuttuakin tutumpaa Elly Griffithsiä. Joka kirjan alussa kerrataan kursorisesti se, miten Ruth ja Nelson tapasivat, kuka on Cathbad, ja miksi hän ei asu enää Norwichissa. Myös kuvitteellisen North Norfolkin yliopiston arkeologian laitoksen johtaja, narsistinen Phil, tämän vaimo Shona ja toisaalta poliisilaitoksen henkilökunta tulevat tutuiksi aina uudelleen. Kuuluu kai sarjagenreen, että menneisiin tapahtumiin viitataan uudelleen aina kirjan alussa, jotta lukija pääsee nopeammin kärryille.

Kadonneissa ja kuolleissa Nelsonin työkaveri Judylla on isompi rooli kuin muissa sarjan osissa. Norwichissa kuolee lapsi, ja sen jälkeen lapsia myös katoaa. Nelson saa tehdä kaikkensa löytääkseen kadonneet lapset. Jälleen rikoksiin liittyvät myös maasta kaivetut luut. Dramatiikkaa riittää.

Minulla on jokin kumma kiinnostus dekkareihin, joissa seurataan samaa päähenkilöä ja tämän elämää. Olen kuitenkin aika nirso. Jo Nesbøn dekkarit ahdistivat: ne jäivät ensimmäisen kirjan jälkeen lukematta, koska en pysty lukemaan liian suoraan kuvattua raakaa väkivaltaa. Vuosikausien ajan luin kesälomalla Mari Jungstedtin Anders Knutas -dekkareita. Sitä ennen Liza Marklundin Annika Bengtzon sai kiinnostukseni heräämään ruotsalaisen mediamaailman kuvauksella. Nyt olen koukussa Elly Griffithsin Ruth Gallowayhin, koska niissäkin kerrotaan etäännytesti raaoista murhista ja koska toisaalta mukana on aina myös kulttuurihistoriaa ja myyttejä. Ruotsalaiset ja brittidekkarit tuntuvat sopivan omaan pirtaani.

Hetken aikaa Kadonneiden ja kuolleiden alussa tosin mietin, toistaako romaani itseään. Tuli déjà vu: olenko sittenkin jo lukenut tämän kirjan. Sitten uudet tapahtumat alkoivat vyöryä ja tarina vei mukaansa.

Suosittelen lomalukemiseksi ja Norwichista kiinnostuneille.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman: Unohda minut
Suom. Raija Rintamäki
Nemo, 2017

Muutos oli suuri. Olimme alkaneet pelätä äitiä. On vaikea sanoa tarkkaa ajankohtaa, sillä se tapahtui niin monen vuoden kuluessa. Muistan varhaislapsuuteni valoisana. Sitten seurasi pari vuotta, jolloin en oikein ymmärtänyt mitä tapahtui. Ja sitten tuli pimeys. Joten kun sanon hoitokodin terapeutille, että äiti on juonut kymmenen vuotta, se on kaukana totuudesta. Äiti on juonut kolmekymmentä vuotta. Ehkä jopa pitempään.

Miltä lapsesta tuntuu, kun äiti katoaa viinamaahan? Unohda minut on rehellinen ja raadollinen omaelämäkerrallinen muistelma alkoholistin perheestä pienen lapsen ja aikuistuneen pojan näkökulmasta. Alex Schulman kirjoittaa tarkkanäköisesti  lapsuudenkotinsa räjähdysherkästä ilmapiiristä, ja siitä miten hän käsittelee äitinsä alkoholismia aikuisena.

Kirjan alussa Alex Schulman toteaa kirjoittaneensa vain omat muistonsa ja myöntää, että kahdella veljellä voi olla eri mielikuva äidistä. Näinhän se on: perheen muistot eivät ole yhteisiä, jokainen muistaa asiat omalla tavallaan.

Aikuisina perheen pojat yrittävät huolehtia äidistään, joka on jäänyt leskeksi ja jonka alkoholismi uhkaa tuhota myös lasten omat perheet. Vielä aikuisenakin Alexin on vaikea käsitellä äitinsä juomista. Hän yrittää ottaa ongelman puheeksi äitinsä kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Äidin viimein hakeutuessa hoitoon, Alex valehtelee hoitajillekin äidin juomishistoriasta.

Schulmanin kirjassa keskitytään Alexin ja äidin, Lisette Schulmanin (os. Stolpe) suhteeseen. Odotan kovasti jo Schulmanin seuraavan kirjan Bränn alla mina brev (ilm. 2018) (Polta nämä kirjeet, ilm. 2020) suomennosta. Siinä käydään tutkimaan Alexin äidinpuoleisten isovanhempien Sven ja Karin Stolpen tarinaa. Alex Schulmanin kulttuurisuvun henkinen ja sivistykselinen perintö antaa hänelle eväät käsitellä perheensä historiaa kirjallisesti.

Unohda minut toi mieleeni Leo Tolstoin Anna Kareninan määritelmän perheistä ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” (suom. Lea Pyykkö) Tolstoi alleviivaa dramaturgiaa: ei kukaan jaksa lukea romaania onnellisesta perheestä, koska siitä ei ole mitään kiinnostavaa kerrottavaa. Draama syntyy konfliktista. Onnellisissa perheissä ei ole dramaturgisesti mitään kiinnostavaa. Romaani vaatii käännekohdan ja jännitteen. Onnellisuus ei synnytä jännitteitä.

Totta on myös se, että konfliktitonta perhettä tuskin on olemassa. Syntyperä tai rikkaudet eivät suojaa ongelmilta, joskin aineellinen tai henkinen pääoma voi helpottaa niiden niiden käsittelyä. Joka tapauksessa ongelmien lakaisu maton alle vaikuttaa usein vielä lastenlapsiin asti: se mitä ei ole käsitelty, ei katoa, vaan siirtyy seuraavien sukupolvien riesaksi. Alex Schulman ryhtyy kirjoittamaan oman perheensä ongelmasta, koska se alkaa vaikuttaa hänen omaan elämäänsä.

Luen parhaillaan toista perheestä kertovaa romaania, Maggie O’Farrellin Varoitus tukalasta helteestä. Romaanissa eletään kesää 1976, ja Lontoo kärvistelee helleaallon alla. Irlantilaistaustaisen perheen status quo järkkyy, kun perheen isä lähtee hakemaan aamulla sanomalehteä ja jää sille tielleen. Jo omillaan elävät lapset ja perheen äiti joutuvat kohtaamaan uudessa tilanteessa perheen vaietut ja käsittelemättömät konfliktit.

En tiedä vielä, miten romaani päättyy, mutta siinä perhedraama näyttäytyy useammasta eri näkökulmasta. Kirjan alku on ainakin vakuuttanut minut, ja on kiinnostavaa nähdä, miten tarina etenee. Henkilökuvaus vaikuttaa monitasoiselta ja henkilöhahmot moniulotteisilta.

***

Hyvää joulua ja vuodenvaihdetta! Jos vietät sitä lapsuudenperheesi kanssa, on melko todennäköistä, että taannut lapseksi ajoittain vanhempiesi seurassa. Ole siis itsellesi armollinen. Jos vietät joulua puolisosi ja/tai lastesi kanssa, yritä muistaa, että perhe on lahja. Jos sinulla ei ole perhettä, jonka kanssa riidellä tai viettää aikaa, ole myös sinä itsellesi armollinen: nauti omasta rauhastasi ja ole jollekulle toiselle se perhe, jota tämä kaipaa. Vietä hyvä loppuvuosi!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista. Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista. Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
Suom. Ari Jaatinen
Art House, 2019

Lauantai, 5. kesäkuuta 2010
Elämäni alkaa tuntua Aikahypyn jaksolta. Herään yhtäkkiä, enkä tiedä missä olen tai mitä minun täytyy tehdä. Tänään havahduin kovaan koputukseen – istuin autossani liikennevaloissa nukkuen, ja eliittikoulun kasvatti koputti sateenvarjonsa kahvalla ikkunaani kysyen olinko ok.
Se oli yövuoron toinen suunnittelematon torkahdus.

Adam Kay kirjoittaa nykyään komediaa, mutta vuonna 2018 hän julkaisi ensimmäisen kirjansa. Kohta voi vähän kirpaista kertoo hänen vuosistaan NHS:n (National Health Service), eli Ison-Britannian julkisen terveydenhuollon lääkärinä. Kirjasta tuli bestseller, ja Kay sai kiertää ympäri saarivaltiota puhumassa julkisen terveydenhuollon puolesta.

Briteissä käydään samaa taistelua julkisen terveydenhuollon resursseista kuin Suomessakin; Isossa-Britanniassa yksityistäminen alkoi aikaisemmin, ja on tietysti ollut suurisuuntaisempaa kuin Suomessa, kun kansalaisiakin on enemmän.

Välillä en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Niin absurdeja tapauksia lääkärin vastaanotolle päätyy, ja omituisia esineitä ihmisen sisälle. Päällimmäisenä oli kuitenkin ahaa-elämys: miten kukaan voi jaksaa tehdä työtään vuorokaudet pääksytysten, ilman mahdollisuutta levätä päivystyksen aikana. Miten kenenkään parisuhde, saati perhe-elämä kestää sen, että lääkäri joutuu peruuttamaan lähes säännönmukaisesti kaikki sovitut tapaamiset, olivat ne miten tärkeitä tahansa.

Kirjasta käy ilmi, että monet lääkärit eivät jaksakaan. Joukkopako julkisen terveydenhuollon viroista on alkanut. Sama ilmiö Suomessakin terveyskeskusten lääkärinviroissa. Kun työolosuhteita ei saada siedettäviksi, ja palkkaa vastaamaan vastuuta sekä työnohjausta nuorille lääkäreille, on seuraus tämä.

Kirjan lopussa on avoin kirje silloiselle NHS:stä vastanneelle ministerille, Jeremy Huntille.

Kay kirjoittaa asioista suoraan, turhia kursailematta. Komedian käsikirjoittajan kynä on jo terävä ja punchlinet hallussa. En ihmettele uranvaihtoa.

En suosittele herkkäluonteisille, sillä ihmisen eritteitä kirjassa riittää, mutta muuten kaikille kyllä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Pajtim Statovci: Bolla & Édouard Louis: Ei enää Eddy

Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019

***

Édouard Louis: Ei enää Eddy
Suom. Lotta Toivanen
Tammi 2019

***

Pelolla kasvatettu ei koskaan opi elämään ilman pelkoa.

Sitaatti on Bollasta, mutta sopisi myös Ei enää Eddyn maailmaan. (Kaikki tämän postauksen sitaatit ovat Bollasta, koska toista kirjaa minulla ei enää ole.)

Bolla on Pajtim Statovcin kolmas romaani. Luin sen jo jokin aika sitten, mutta Ei enää Eddyn sain vasta nyt lainaan. Koska Bolla-postaus on jäänyt roikkumaan, kirjoitan muutaman ajatuksen näistä romaaneista samaan syssyyn, koska niissä on yhteneväisyyksiä, joskin ne ovat myös täysin omanlaisensa romaanit.

Molemmissa romaaneissa on kyse toiseudesta ja sen kanssa toimeen tulemisesta vihamielisessä ympäristössä. Ei enää Eddyssä päähenkilö Eddy Bellegueule (sukunimi ranskaksi tarkoittaa kivaa naamaa*) löytää ulospääsyn pikkukaupungin henkisestä ahtaudesta opiskelun ja sanojen kautta. Bollan toinen päähenkilö taas on kirjoittaja, joka luo itsensä uudelleen sodan jälkeen.

Minä en odota enää hetkeäkään, toistelen itselleni, kaasutan eteenpäin ja kieltäydyn pelkäämästä. Minä otan, sanon itselleni ääneen, minä otan, minä otan kerrankin takaisin sen mikä on minulta viety.

Molemmissa romaaneissa on kyse muodonmuutoksesta: Eddy Bellegueulesta tulee Édouard Louis, joka löytää ympäristön jossa olla oma itsensä. Ranskalainen yhteiskunta on luokkayhteiskunta, ja nimenmuutos kuvastaa sitä täydellisesti.

Bollan rakastavaiset Arsim ja Miloŝ muuttuvat olosuhteiden pakosta ja toistensa vaikutuksesta. He rakastavat rajusti, mutta myös ympäröiva maailma on kova ja raju. Kosovon sodan alla, sen aikana ja jälkeen kodittomuus on paitsi fyysistä myös henkistä. Molemmissa romaaneissa on raakuutta, ne näyttävät ihmisen raadollisimmillaan. Rakkaus ei aina riitä, eikä siitä yksinään ole parantamaan maailmaa.

On vaikea kirjoittaa Bollasta niin ettei latista hienoa romaania löyhiksi latteuksiksi. Niin kauniisti Statovci kirjoittaa vaikeista asioista, että lukija voi vain nauttia. Taitava kirjoittaja on rakentanut romaaniin monitasoisuutta, eläviä henkilöhahmoja ja draamaa ilman että yksikään lause tuntuu turhalta.

Ei enää Eddy puolestaan on esikoisromaani, ja se näkyy autofiktiivisyytenä, mutta tämä ei ole moite. Aiheen rajaus, kuvauksen rehellisyys ja taitava kerronta ovat kyllä myös Louisin hallussa. Tammi julkaisi Ei enää Eddyn Keltaisen kirjaston 500:nä suomennoksena. Kunniakas paikka esikoiselle.

Oli sota tai rauha, erilaisella on poikkeuksetta vaikeaa. Yhteiskunta suosii lokeroimista, ja yhteisöt puolestaan saavat voimansa samankaltaisista ihmisistä ja näiden samankaltaisista unelmista (No joo, tämä väite on absurdi: ei ole kahta samanlaista ihmistä). Jokaisen on selviydyttävä maailmassa, vaikka maailma tekisi parhaansa tuhotakseen jokaisen ainutlaatuisuuden.

Arsim pohtii paljon kirjoittamista, mikä puhuttelee itseäni juuri nyt.

Kirjoittamisessa itsessään ei ole mitään hienoa, päinvastoin se on piinallista ja tuskastuttavaa, itsensä pakottamista sanomaan asioita, jotka muut ovat sanoneet paljon paremmin.

Tätähän se kirjoittaminen on. Ei voi kiistää.

Pajtim Statovci kirjoittaa myös unelmien täyttymisestä. Mitä sitten, kun unelmasta on tullut totta? Vieläkö elämässä on mieltä?

Minkä arvoinen voi olla esimerkiksi kirja, jos se julki tullessaan on kirjoittajansa pois antama unelma?

Pajtim Statovcin kirjoittamiseen liittyvät unelmat sen sijaan tosielämässä tuntuvat käyneen toteen, eikä vaikuta siltä, että motivaatio kirjoittamiseen olisi kadonnut. National Book Awardin finalistina on varmasti oikealla tiellä.

Édouard Louis kirjoittaa jo neljättä romaaniaan, joten hän on vakiinnuttanut Ei enää Eddyn ansiosta asemansa Ranskan kirjallisella kentällä. Esikoisromaanissa kuvattua valkoisen työväenluokan köyhyyttä eivät kaikki nielleet pureksimatta: luokkayhteiskunnassa osan oli vaikea tajuta, että Ranskassa edelleen elää Louisin perheen kaltaisia ihmisiä.

Jäämme odottamaan uusia kirjoja molemmilta.

Ei enää Eddystä on kirjoitettu myös esimerkisi Kirja vieköön -blogissa ja Maailman kirjat -blogissa. Bollasta puolestaan lisää  Kirsin kirjanurkassa ja kaimani Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

*Bon chic bon genre (BCBG) on myös puhekielinen sanaleikki, josta löytyy rivompikin muunnelma (jota en toista tässä).

PS Kaikki lainaukset Bollasta.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Taija Tuominen: Kuningaskobra

Taija Tuominen: Kuningaskobra
Tammi 2019

Tarina alkaa Tiikerihaista. Se alkaa räntäsateesta. Se alkaa vipstongista ja hirttoköydestä. Siinä yö taas palmujen alle saa. Siinä tarinassa pitää olla koko ajan liikkeessä, jotta ei vajoa, kuten pysähtyvälle tiikerihaille käy valtamerellä.

Luihin ja ytimiin. Niin kehottaa Natalie Goldberg kirjoittamaan suositussa kirjoittamisoppaassaan Writing Down the Bones (1986, suom. Luihin ja ytimiin 2008). Taija Tuominen tekee niin.

Kuningskobra on romaani, itsenäinen jatko-osa Tiikerihaille, mutta samalla se on mitä parhain kirjoittamisopas. Jo toisen kerran viikon sisällä luin romaanin kannesta kanteen ilman taukoja. Ei muuten tapahdu usein.

Ei tarvitse lukea Tiikerihaita ymmärtääkseen Kuningaskobraa. Esikoisromaanin kirjoittamisesta on kulunut 20 vuotta, ja vihdoin kirjoittaja on vapaa katsomaan taaksepäin. Tästä kaikesta syntyy nyt niin muodikasta autofiktiota, mutta aidompaa kuin ehkä keneltäkään muulta, jolta olen sitä tähän mennessä lukenut Knausgårdia lukuunottamatta.

Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai niistä kirjoitetaan sellainen.

Taija Tuominen on suosittu kirjoittamisen opettaja ja luennoitsija, elokuvakriitikko ja kolumnisti, virkamieskin. Tuominen kertoo häneen vaikuttaneesta äidinkielen opettajasta, Hilja Mörsäristä, ja siitä, miten merkittävää yhden välittävän ja kannustavan aikuisen kiinnostus on kirjoittavalle nuorelle, kun tämä etsii omaa tietä elämässä. Mörsäri on vaikuttanut monen nykykirjailijan taustajoukoissa, kannustanut ja rohkaissut.

Miksi Kuningaskobra sitten menee luihin ja ytimiin? Siksi, että se palauttaa Tuomisen fiktion kirjoittajaksi. Kuten Tuominen kursseillaan opettaa, todellisuus ja fiktio ovat saman janan ääripäät. Tiikerihain jälkeen Tuominen on itse juuttunut todellisuuden kuvaamiseen.

Yritin kirjoittaa muuta. Yritin keksiä, mutta ei siitä mitään tullut. Ainoa mikä sujui, olivat oppikirjat, esityslistat, pöytäkirjat, raportit, lehtijutut ja elokuvakritiikit.

Kuningaskobrassa käydään läpi esikoisromaanin vastaanottoa ja sen seurauksia esikoiskirjailijan elämään. Tulee mieleen Knausgård. Taas.

Tiikerihaita luettiin totena, mutta Tuominen ei myöntänyt mitään. Ei halunnut, että romaania luettaisiin hänen lävitseen vaan itsenäisenä teoksena. Todellisuus oli vielä karumpi kuin romaanissa esitettynä fiktiona. Äidinkin kirjailija tappoi vasta romaanin viimeisessä versiossa.

Valehtelin itsellenikin. Nämä kaikki olivat puolustuskeinojani, sillä en vielä pystynyt puhumaan teoksen taustoista, vaikka olisin halunnut. En uskaltanut. Joinakin aamuina heräsin ja ajattelin, että herranjumala mitä olen mennyt kirjoittamaan. Tiesin kuitenkin, että ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Kuningaskobra menee lukijankin luihin ja ytimiin. Miten kukaan on voinut selvitä niissä oloissa, joissa Tuominen on kasvanut? On vaikea lukea Tuomisen epämiellyttävistä vanhemmista. Mutta ilman heitä ei olisi kirjailija Tuomista.

’Jos kirjoittaminen on pelastanut minut, miksi se ei voisi pelastaa muitakin”, kysyy Tuominen.

Kuningaskobra on itseään suurempi teos. Sen pitäisi kuulua tästä lähtien jokaisen kirjoittajaksi haluavan käsikirjastoon. Se näyttää, mistä kirjoittamisessa on kysymys. Häpeän voittamisesta ja kirjoittamisen edellytyksistä, rohkeudesta kirjoittaa niin kuin pitää. Rohkeudesta kirjoittaa. Rohkeudesta.

Paha voi harmaantua ja häipyä viidakkoon. Se voi muuttua valkoiseksi. Elämästä voi tulla avara ja kirkas, suuri kuin pohjoinen taivas.

Kuningaskobrasta ovat kirjoittaneet myös muun muassa Elina Pulli ja Maria Laakso -blogissaan Lukulaiffii.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019

Uutisissa sana putkahti aluksi vain siellä täällä, eikä sitä sanottu vakavalla äänenpainolla. Suunta kääntyi hämmästyttävän nopeasti.
Lama.
Ei mennyt montakaan viikkoa, kun sana alkoi toistua kaikissa keskusteluissa. Siitä puhuttiin historian tunneilla, siitä uutisoitiin lehdissä ja televisiossa. Sanottiin myös, että lamasta puhuminen tuottaa lamaa.

***

Muutin Helsinkiin 1987. Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain vuonna 1990. Olin ystäväpiiristäni ainoa, jolla oli vakituinen työpaikka. Kaikki muut joko opiskelivat tai aloittelivat pätkätyöuraansa eli joutuivat välillä työttömiksi.

Muistan miten talvella 1991 kokoonnuimme työpaikan kahvitunnilla kello 14 tasan  alakerran ison pöydän ääreen päivittelemään lamaa. Muistan valitelleeni sitä, että aamu-tv:ssä puhuttiin vain lamasta. Olin huomannut yhteiskunnan ilmapiirin muutoksen ja todistin tyhjien liikekiinteistöjen määrän kasvua Helsingin keskustassa. Uskoin tulevaisuuteen.

En muista, milloin viimeksi luin romaanin kannesta kanteen yhden iltapäivän aikana. Tänään niin kävi. Aloitin Suvi Vaarlan Westendin puolilta päivin ja lopetin sen neljän jälkeen. En voinut laskea kirjaa käsistäni. Menneet parikymmentä vuotta palasivat elävinä mieleeni. Ei vain 1990-luvun lama, vaan myös vuoden 2008 romahdus. Minulle kävi kuten aikanaan lukiessani Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -romaania. Vertasin omaa elämääni tuona aikana romaanin kertojan elämään.

Suvi Vaarla on kirjoittanut tarkan ja eleettömän romaanin 1990-luvun lamasta. Näkökulma on Elinan, perheen ainoan lapsen. Vaarla näyttää konkreettisesti sen, miten  taloudessa ensin kaikki oli mahdollista ja sitten mikään ei ollut mahdollista. Minäkertoja Elina on aikalaistodistaja, yrittäjäperheen lapsi, joka selviytyy kovista vuosista, mutta ei vaurioitta.

Tein Kirjasampo-sivuilla haun 1990-luvun lamaa kuvaavista romaaneista. Ei niitä oikein löytynyt. Vai oliko niitä? 1980-luvun nousukaudesta sen sijaan muistan lukeneeni Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -romaanissa.

Luulen, että me laman aikana aikuisiksi kasvaneet arvostamme Vaarlan teosta juuri nyt. Tapahtumista on riittävän kauan ja toisaalta riittävän vähän aikaa. Berliinin muurin murtumisen vuosipäiväkin oli eilen, ja sekin tuntuu tapahtuneen vasta äskettäin. Oman ikäluokkani peruskoulun historian oppikirjat kertoivat vielä rautaesiripun jakamasta Euroopasta. Olimme eläneet näennäisen rauhan aikaa. Meille kaikki Berliinin muurin jälkeen tapahtunut osoitti, että emme suinkaan eläneet valmiissa maailmassa.

Nousukauden ja laman vuodet olivat kohtalokkaita niin monille. Westendin Elina selviää, ja moni muukin selviää. Silti moni menetti kaiken, osa jopa elämänsä.

Kertoisin siitä, mitä talous teki meille ihmisinä. Siitä, kuinka kumpikaan, rikkaus tai köyhyys, ei tehnyt minusta ymmärtäväistä, ei kasvattanut minua, eikä minusta tullut parempaa ihmistä kokemusteni vuoksi vaan vajavaisempi, haavoittunut. Köyhyys teki vanhemmistani surullisia ja pelokkaita. Toisaalta se näytti, että niin voi käydä kenelle tahansa. Niin kävi meille. Kertoisin, etten koskaan aikonut tuomita ketään siksi, ettei tällä ole rahaa.

Tulee uusia lamavuosia. Tulee uusia sukupolvia, joiden on opittava kaikki kantapään kautta. Elämme ajassa, jossa on siemen täyteen katastrofiin tai parempaan tulevaisuuteen. On pelottavaa, miten väistämättömältä ensimmäinen vaihtoehto näyttää.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi