Helsinki Lit, toukokuu 2022

Koko Hubara keskustelee Bernardino Evariston kanssa.

Oli taas maailmankirjallisuuden eli käännetyn kaunokirjallisuuden ystävän juhlaviikonloppu, kun koronan jälkeen saimme kokoontua Helsingin Lasipalatsin Bio Rexiin kuuntelemaan kirjailijoiden keskusteluja. Suomalaiset kirjailijat haastattelivat ulkomaisia kirjailijoita heidän uutuuskirjoistaan ja kirjailijuudestaan.

Tämän vuoden keskusteluista nostan esille joitakin teemoja, jotka mielestäni nousivat esille useammassa keskustelussa:

Tarinat, joita vanhempi sukupolvi ei tule kertoneeksi, ellei nuorempi sukupolvi kysy.

Sekä amerikkalais-etiopialainen Booker-palkittu Maaza Mengiste että amerikkalainen Pulitzer-voittaja Colson Whitehead puhuivat omien perheidensä kertomattomista tarinoista. Mengisten romaani Varjokuningas sijoittuu toisen maailmansodan alkuun Etiopiassa. Kun Mussolinin joukot saapuvat Etiopiaan vuonna 1935 ja Haile Selassie joutuu maanpakoon, tarttuu päähenkilö Hirut, upseerin piika, hetkeen ja ryhtyy vastarintaan. Aurora Lemman ja Maaza Mengisten keskustelu sivusi myös naisia sotilaina (Etiopia, Ukraina, Israel) ja sitä, miten sota vaikuttaa naisen asemaan yhteiskunnassa.

Mengiste kehotti kaikkia pyytämään omia vanhempia ja muilta sukulaisia kertomaan elämästään, perheen ja suvun historiasta. Aiemmat sukupolvet eivät välttämättä tule ottaneeksi itse puheeksi omaa elämäänsä, koska he ajattelevat eläneensä ihan tavallisen elämän, joka ei kiinnosta. Mengisten suvun tarinassa naisten tarinat jäivät keittiöön, jossa ne kerrottiin eikä niitä siirretty eteenpäin seuraaville sukupolville.

Kaupungit ja niiden olemus.

Colson Whitehead kirjoittaa New Yorkista romaanissaan Harlem Shuffle, Douglas Stuart Shuggie Bainissa Glasgow’sta, Niklas Natt och Dag Bellman-trilogiassaan 1700-luvun Tukholmasta, Bernardine Evaristo Lontoosta ja Liverpoolista (myös maaseudusta). Evaristoa lukuunottamatta muiden romaanit sijoittuvat kokonaan menneille vuosikymmenille, ja romaanien kaupungit näyttäytyvät menneessä valossa.

Jokaisella kaupungilla on oma sielunsa, rytminsä ja historiansa. Douglas Stuartin Glasgow on maskuliininen, Stuartia haastatelleelle Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teirille kaupungista tulee kuitenkin mieleen suosikkiyhtye Belle & Sebastian, joka on maskuliinisuuden vastakohta. Urbaanissa suurkaupungissa eri yhteisöt ja alakulttuurit elävät omissa rinnakkain.

Pitkittynyt nuoruus ja aikuisuuden tuska.

Nelikymppisten tarinat tuntuvat nyt saavan tilaa kaunokirjallisuudessa. Ruotsalaisten Tone Schunnessonin Päivät, päivät, päivät ja Sara Osmanin Kaikki mikä jäi sanomatta käsittelevät naisia, joiden on vaikea löytää paikkaansa elämässä.

Vanhenevien, omaäänisten ja voimakkaiden naisten tarinoiden puuttuminen kirjallisuudesta.

Britti Bernardino Evariston väite 50–60-vuotiaiden (mustien) naisten puuttumisesta kaunokirjallisuudesta oli pysäyttävä. Romaaneissa vanhenevat naiset ovat joko sivuroolissa tai heidät kuvataan kahjoina, vähän hassuina. Jäin miettimään asiaa. Vaikuttaako kirjankustannusalan henkilöstön ikärakennekin siihen, keiden tarinoita kerrotaan? Jokunen vuosikymmen sitten Bridget Jones ja kolmikymppiset olivat se juttu, nyt julkaistaan nelikymppisten elämästä kertovia romaaneja. Nousevatko viisi- ja kuusikymppisten tarinat esiin 2030-luvulla? Faktahan on, että eniten kirjoja ostavat ja lukevat vanh(enev)at naiset, joten luulisin tarttumapintaa olevan.

Evariston Tyttö, nainen, toinen on kustantajan sanoin”moniääninen sinfonia”, romaani, jossa kuullaan kahdentoista erilaisen naisen äänellä kerrotun tarinan. Myös ikääntyneen naisen ääni kuuluu. Me too -liikkeen myötä nuoret mustat naiset ovat jo saaneet ääntään kuuluville, mutta vanhenevat mustat naiset ovat vielä paitsiossa. (Käytän sanaa musta, koska Evaristo käytti sanaa itse.)

Omasta proosatyylistään Evaristo käyttää termiä fusion fiction, jonka hän määritteli näin: se sisältää sekä säemäisyyttä että proosaa (verse and prose) ja on runollista olematta runoutta, vapaasti virtaavaa, jossa kohtaavat niin kertojan sisäinen kuin ulkoinen maailma sekä mennyt ja nykyhetki.

Kotimaisesta kirjallisuudesta löytyy ainakin ihan tuore esimerkki ikääntyvän naisen äänestä, joka kuuluu kauniisti ja omaehtoisesti: Ina Ruokolaisen, Suvi Aholan ja Nenne Hallmanin Kolmen naisen kirjeitä – Rakkaudesta, surusta ja luopumisesta on voimakas ja vaikuttava teos. Suosittelen kirjaa, vaikkei se olekaan käännettyä kaunokirjallisuutta eikä esillä tässä tapahtumassa. Tulipa vain mieleen tästä teemasta.

Marginaalissa elävät.

Ann-Helén Laestadiuksen romaani Varkaus nostaa esiin saamelaiset ja heidän ahtaan asemansa valtaväestön marginaalissa. Kun sadan kilometrin säteellä on vain yksi poliisi, ei porovarkautta tutkita eikä siihen ei suhtauduta asian vaatimalla vakavuudella.

Sampsa Peltosen suvereenisti ranskaksi haastattelema ja suomeksi tulkkaama Kamel Daoud on kirjoittanut eräänlaisen spin offin Albert Camus’n Sivulliselle. Daoud kertoo Tapaus Mersaultissa Camus’n romaanin nimettömästä arabista, jonka Mersault tappaa. Nimetön sivullinen saa nimen Moussa. Kuten edellä jo kirjoitin, myös Evaristo kirjoittaa marginaalin ihmisistä, samoin Douglas Stuart.

Sosiaalinen media ja influensserit.

Hollantilaisen Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä kertoo sosiaalisen median sisältömoderaattoreista, jotka noudattavat somejättien omia sääntöjä. Sisältömoderaattorit näkevät paljon sellaista, mikä jättää jälkensä ihmiseen. Romaani kysyy, missä menevät somejättien vallan rajat.

Maaza Mengiste kertoi pysyvänsä parhaansa mukaan poissa somesta, koska hän ei näe siinä mieltä. Miksi käyttää aikaansa katsomalla tarkkaan harkittuja mutta epäaitoja kuvia ihmisyydestä? Niiden katsominen ei rakenna katsojaa.

Nita Prose (pseydonyymi) kertoi suhtautuvansa someen osana kirjailijan työtä, mikä ei ole yllättävä näkemys kustannusalan konkarilta. Prosen Huonesiivooja on siitä kiinnostava teos, että kirjoittaja on Simon & Schuster -kustantamon Kanadan varatoimitusjohtaja ja kustannuspäällikkö Nina Pronovost, kokenut kustannustoimittaja ja kustannusalan vaikuttaja. Murhamysteerin kirjoittaminen oli Pronovostin mukaan hänelle ihan yhtä vaikeaa kuin kenelle tahansa kirjailijalle, koska editorin kokemus ei auttanut kirjoittamisprosessin läpikäymisessä. Kirjaprojektistaan hän ei kertonut kenellekään, ennen kuin käsikirjoitus oli valmis: oman alan ammattilaisten arviot jännittivät eikä kirjan menestyskään ollut millään lailla taattu. Tyhjän paperin kammo ja epävarmuus lopputuloksesta tulivat Pronovostillekin tutuiksi.

Perheen sisäiset ihmissuhteet.

Norjalaisen Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin -romaanin keskipisteessä ovat sisarussuhteet, sisaruskateus ja lapsuudenperheen aikuisuuteen yltävä vaikutus. Romaanin tapahtumat sijoittuvat kesäviikonloppuun omalla mökillä perheen kesken.

Myös Douglas Stuartin kanssa puhuttiin sisarussuhteista, siitä miten menestyskirjailijakin palaa maan pinnalle ollessaan yhteydessä sisareen, jolle veljen menestys on pienempi asia kuin oman arjen ongelmat.

Viimeksi taisin päästä Helsinki Litiin kolme vuotta sitten. Oli outoa, mutta ihanaa olla taas osa kirjanystävien seurassa. Helsinki Lit on mielestäni Suomen paras kirjatapahtuma, jossa keskustelut kirjoista ovat pääosassa eikä markkinameininki häiritse tapahtumaa. Kiitos siis kaikille tapahtuman mahdollistajille ja sponsoreille! Vuoden päästä tavataan!

Bernardino Evaristo kirjoitti omistuskirjoitukset rutiinilla.
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen
Suom. Outi Menna
Tammi 2022

Olisin saanut pitää muorin talon kokonaan itselläni. Siitä huolimatta viivyin jussin luona. Päivät kuluivat kuin kyljellään makaava kahdeksikko. Minulle tärkeimpiä olivat yöt. Kun jussi ja satu nukkuivat ja savi heräsi henkiin. Annoin ruskean massan täyttää käteni rauhalla. Savi halusi kuitenkin enemmän. Se ei tyytynyt fysionomisiin tutkielmiin miehisistä ruumiinosista jotka jälleen kerran näyttivät minulle pitkää nenää.
Yksinäinen raukka. Miksi et halua olla mukana.
Koska minulla on veli vastasin. Se riittää.

***

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian toinen osa Viedään äiti pohjoiseen iskee ilmat pihalle. Se myös saa lukijan toivomaan päätösosan suomennosta mahdollisimman pian. Sitä on kuitenkin odotettava syksyyn 2022.

Viedään äiti pohjoiseen on vielä parempi kuin Lähdin veljen luo. Suomentaja Outi Menna on tehnyt niin uskomattoman hienoa työtä, että jäin kuuntelemaan joitakin lauseita mielessäni vielä suljettuani kirjan kannet. Nerokkaita kun ovat.

Näistä lauseista olisi mestaritiivistäjä Petri Tamminenkin kateellinen:

Häpeätkö sinä sitä että olen siskosi.
Jos totta puhutaan niin kyllä veli sanoi.
Minua nolottaa kun olet joka asiassa niin äkkiväärä.
Sinusta puuttuu porstua. [–]

On perjantai. Taatto tulee kotiin viikonlopunviettoon.
Viikonloppu on pakattu viinakaupan kasseihin.
[–]

***

Sinusta puuttuu porstua.
Viikonloppu on pakattu viinakaupan kasseihin.
Päivät kuluivat kuin kyljellään makaava kahdeksikko.
Miten joku voi kirjoittaa näin upeasti?

Viedään äiti pohjoiseen muistuttaa, että ensimmäisen osan äkkiväärä Jana Kippohan on taiteilija. Se välillä unohtui ensimmäistä osaa lukiessa, koska Jana Kipon muut touhut vievät niin suuren huomion. Jana Kippo on ilmetty Leea Klemola, jonka taiteessa näkyy hurja vimma ja rohkeus. Kuvittelin Janalle jopa Klemolan käheän mutta intensiivisen äänen.

Jos ihminen on kuin porstuaton talo, ei ole ihme, että ihmissuhteet tuppaavat kriisiytymään. Varsinkin kun ollaan kristillisen lahkon kieroon kasvaneessa kylässä, jonne Jana on tullut tuomaan äitiään haudattavaksi ja jonka lahkoon veli on yhtäkkiä päättänyt liittyä. Melkein kaikkien vastaantulijoiden kanssa Jana ajautuu hankauksiin, mutta on myös Jussi-serkku ja sen myötä ristiriitaisia lähtemisen ja jäämisen vaihtoehtoja. Oletko oikeasti niin yksinäinen kuin kuvittelet jussi kysyi.

Jos tästä trilogiasta tehdään tv-sarja, haluan ehdottomasti Leea Klemolan esittävän Jana Kippoa. Ja tästähän täytyy ehdottomasti tehdä tv-sarja.

Seuraava osa Sitten menin kotiin ilmestyy siis loppuvuodesta 2022. Siihen asti on vain maltettava odottaa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Katri Rauanjoki: Kesämerkit

Katri Rauanjoki: Kesämerkit
S&S 2022

On hullun lämmin kevät. Näätämöjoesta ryskää jäät irti viisi päivää ennen vappua. Alkaa kesä kuin kaikki kesät, soilla kypsyy kulta, lohi nousee, vaatimet saavat vasat kannoilleen. Yksi elämä hiipuu pois, toinen on vasta alussa. Joltain lähtee hammas, toiselta häpeä. Kaikki palaa ja pysyy ikuisesti, kesä on kuin kaikki kesät eikä kuitenkaan. (takakansiteksti)

Katri Rauanjoki on kotoisin Oulusta. Kesämerkit on hänen neljäs romaaninsa ja kertoo koltansaamelaisista yhden kesän aikana 2020-luvulla.

Kesämerkit on episodimainen romaani, josta on vaikea nostaa esiin yhtä kertojaa, koska niitä on parisenkymmentä. Rauanjoki kertoo romaanin jälkisanoissa romaanin taustoista ja käyttäneensä tietoisesti eläytyvää kertojaa, koska kokee itse olevansa koltansaamelaisen elämänmuodon tarkkailija ja pyrkivänsä ”totuudellisuuteen ja lähelle kuvattaviaan”.

Kesämerkit-romaanin luvut on nimetty koltansaamelaisten kertojien mukaan, jotka joko elävät jo Koillis-Lapissa, ovat lähteneet muualle tai harkitsevat paluuta juurilleen. Romaanin kuluessa kertojien tarinat sivuavat toisiaan, ja yhteisön sisäiset jännitteet ja toisaalta hiertymät valtavirtakulttuurin kanssa kuvataan uskottavasti. Ihmisten elämä on yhtä monennäköistä kuin missä tahansa yhteisössä. Romaanin kertojia ovat henkilöiden lisäksi koltansaamelaisen elämänmuodon muut toimijat, kuten maan kaari, Näätämöjoki tai vaadin (yli kolmevuotias naarasporo), joiden mukaan osa luvuista on nimetty.

Koltansaamelaisten perinteinen elämänmuoto noudatti vuodenkiertoa: syksyllä siirryttiin kesäkylästä talvikylään ja elinkeinoja olivat poronhoito ja kalastus. Koltansaamelainen elämänmuoto on myös akateemisten tutkijoiden kohteena, mikä tukee kulttuurin säilymistä, mutta välillä koltansaamelaiset kyllästyvät olemaan teoreettisen tutkimuksen kohde. Kesämerkit näyttävät myös henkilökohtaisia tragedioita, yksilöiden traumoja, jotka eivät helposti unohdu.

Kesämerkit on tietoisesti ohjelmallinen, jopa opettava romaani, jonka jokainen yksityiskohta palvelee yhtä tarkoitusta: koltansaamelaisen kulttuurin edistämistä. Lukija ei pane tätä kuitenkaan pahakseen, koska Kesämerkit on myös ihan oikea romaani. Kertojien moninaisuus alleviivaa koltansaamelaisen elämänmuodon yhteisöllisyyttä, jota tarvitaan eritoten nykyaikana, jolloin enemmistökulttuurit pyrkivät sulauttamaan vähemmistökulttuurit – välillä avoimesti, toisinaan piilotelluin agendoin.

Romaanissa viitataan sveitsiläiseen Robert Crottetiin, joka 1930-luvulla tallensi koltansaamelaisten elämää ja auttoi pelastamaan koltansaamelaisten elämänmuodon toisen maailmansodan keskellä. Perinteinen elämänmuoto mukautui sodan jälkeiseen todellisuuteen, mutta ei kuitenkaan kokonaan tuhoutunut. Tässä yhteydessä on pakko mainita Katja Gauriloffin ihastuttava ja vaikuttava dokumentti Kuun metsän Kaisa, joka kertoo ohjaajan isoisoäidistä Kaisa Gauriloffista. Dokumentti on edelleen katsottavissa Yle Areenassa, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

Kesämerkit on romaani, jonka kieli hurmaa. Se on runsas ja ilmaisuvoimainen todiste alkuperäiskansan kielellisestä ja kulttuurisesta elinvoimasta valtakulttuurien väleissä. Romaanin lopussa on muuten koltankielen sanasto, josta lukija on kiitollinen. Romaanissa kuvataan koltansaamelaisten asujen merkitystä ja käsityötaitoja. Heräsi kiinnostus tietää enemmän tästäkin puolesta.

Kesämerkit on tärkeä romaani. Lukekaa, oi lukekaa tämä. Seuraavaksi odotan koltansaamelaisten itsensä kirjoittamia romaaneja.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet
Suom. Christina Sandu
Otava 2021

En ole taidemaalari enkä muusikko, hyvästä syystä, vaan romaanikirjailija, ja yritän ottaa romaanin tosissani – osittain koska tiedostan uskomattoman etuoikeuteni saada elää jollakin määritelmällisesti niin hyödyttömällä kuin taiteella. Mutta jos yrittäisin kuvailla kokemustani suurten romaanien lukemisesta, se ei muistuttaisi vähääkään edellä kuvailemaani esteettistä kokemusta, joka tapahtuu täysin irrallaan kaikista pyrkimyksistä ja henkilökohtaisista haluista. Kun minä luen, minun täytyy olla hyvin aktiivinen ja omaksua lukemani ja pitää se kaikki mielessä tarpeeksi pitkään, jotta ymmärrän kirjan kun luen sitä eteenpäin. Lukeminen ei missään nimessä tunnu passiiviselta prosessilta, jonka kautta kauneus välittyy minulle ilman omaa osallistumistani; se tuntuu aktiiviselta ponnistelulta, jonka lopputuloksena on kauneuden kokemus. Mutta mikä vielä tärkeämpää, suuret romaanit herättävät minussa myötätuntoa ja saavat minut haluamaan asioita.

Irlantilaisen Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet on kirjailijan kolmas suomennettu romaani. Romaanin nimessä oleva kysymys on retorinen: kaunis maailma on suhteellinen arvostelma.

Yllä oleva sitaatti on Alicen kirjeestä Eileenille, jotka ovat kirjan kolmekymppiset päähenkilöt. Alice on menestynyt kirjailija, joka romaanin alussa muuttaa hermoromahduksen (tai masennuksen, en ole varma, kummasta oli kyse) jälkeen nimettömään merenrantakaupunkiin ja vuokraa sieltä valtavan tyhjän talon. Eileen, työskentelee pienilevikkisen kirjallisuuslehden pienipalkkaisena toimittajana Dublinissa. Hänen elämänsä polkee paikallaan samalla kun ympärillä tutut tuntuvat menevän elämässään eteenpäin. Naiset ovat tutustuneet opiskellessaan kirjallisuutta.

Alice ja Eileen pitävät yhteyttä sähköpostilla. Kirjeissä käydään keskustelua niin eksistentiaalisista kuin esteettisistäkin kysymyksistä. Eileenin lapsuudenystävä Simon, jonka myös Alice tuntee ja johon Eileenilla on epämääräinen ja molemminpuolinen riippuvuussuhde, on katolinen. Simonin eleetön ja vilpitön usko on Eileenille vierasta, ja hän haluaa ymmärtää, mihin Simon tarvitsee Jumalaa.

Alice tapaa Tinderissä samassa kaupungissa asuvan Felixin, johon hänelle kehittyy vaikeasti määriteltävä ja masokistinenkin tunne- ja seksisuhde. Alice pyytää Felixin mukaansa Italiaan, jossa Alicella on romaaneihinsa liittyviä haastatteluja. Roomassa Alice ja Felix tutustuvat toisiinsa mutta samalla molemmat koettelevat toistensa hermoja.

En varsinaisesti ole romaanin kohderyhmää ikäni puolesta, mutta silti luin teoksen ahmien. Rooneylla on kyky rakentaa teoksensa maailma hienovaraisen määrätietoisesti sellaiseksi, ettei mitään tunnu puuttuvan. Jos minun pitäisi kuvailla Kaunis maailma, missä olet -romaania lyhyesti, sanoisin, että se on lähes täydellinen kaikessa mihin se pyrkii. Se ei tyhjenny kolmikymppisten rakkauden kaipuun, elämän merkityksen etsimisen ja seksin kuvaukseen, vaikka kaiken tämänkin se tekee uskottavasti ja tyylikkäästi. Kaunis maailma, missä olet laajenee käsittelemään ihmiskunnan loppua, kauneuden ja merkityksen katoamista maailmasta. Romaani on tietyllä tapaa hyvin kirjallinen, mistä pidän.

Vaikka Alice on menestynyt työssään, hän kyseenalaistaa myös oman työnsä ja euroamerikkalaisen romaanimuodon. Hän ei usko kirjoittavansa enää koskaan uutta romaania. Eileenin julkaistu essee Natalie Ginzburgista (jonka suomennettu kirja muuten odottaa omassa pinossani) on saanut lontoolaisen kirjallisuusagentin kiinnostumaan ja kysyy, työstääkö Eileen jotain muuta tekstiä. Ensin Eileen ilahtuu kontaktista ja kiitoksista, mutta sitten hän ahdistuu ja poistaa koko viestin vastaamatta siihen. Ei hänellä olisi kuitenkaan mitään omintakeista sanottavaa.

Neljä päähenkilöä tapaa toisensa kesän aikana Alicen talolla. He viettävät muutaman illan ja päivän yhdessä. Sekä Alicen ja Felixin että Eileenin ja Simonin välillä kipinöi. Alice ja Eileen eivät osaa puhua keskenään tärkeimmästä, eikä kumpikaan osaa sanoittaa halujaan ja tarpeitaan myöskään parisuhteissaan, joissa myös on sanatonta väärinymmärrystä ja toiveita yllin kyllin. Kaunis elämä, missä olet on ensi sijassa kuitenkin romaani ihmisestä maailmassa, jossa kauneus on kätkeytynyt muihin ihmisiin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Nina Lykke: Kohonnut riski

Nina Lykke: Kohonnut riski
Suom. Sanna Manninen
Gummerus 2021

Kukaan ei tunne kansan pohjavirettä niin hyvin kuin omalääkäri. Minä olen kokenut kaiken, gluteenittoman, laktoosittoman, sokerittoman, kaikki ne netti- ja lehtiotsikot, jotka saavat terveet ihmiset uskomaan, että kaikki järjestyy jos he lakkaavat syömästä leipää tai juustoa. Keski-ikäiset eivät ymmärrä, miksi he ovat koko ajan niin väsyneitä. Se johtuu siitä että alat olla vanha, minä kerron heille, mutta he kuvittelevat ettei ikääntyminen koske heitä, aivan kuten he luulevat ettei kuolema koske heit

Norjalaisen Nina Lykken toinen suomennettu romaani Kohonnut riski on yhtä tarkan viiltävä kuin edellinenkin Ei, ei ja vielä kerran ei. Tällä kertaa päähenkilö on oslolainen omalääkäri Elin, joka on muuttanut vastaanotolleen asumaan sen jälkeen kun hänen uskottomuutensa on paljastunut aviomiehelle.

Elin ja nuoruuden poikaystävä Bjørn ovat tapailleet vuoden ajan, ja suhteen paljastuttua Elinin aviomiehelle Akselille Elin on muuttanut vastaanotolle, jossa hänen pitää piilotella vartijoilta. Elin ja Bjørn ovat tapailleet Elinin lapsuudenkodissa, joka on tyhjentynyt äidin jouduttua muistisairauden takia hoivakotiin. Lapsuudenkoti on täysin samanlainen kuin silloin kun Bjørn ja Elin ensi kerran tapailivat.

Vastaanotolla Elin kertoo usein asiakkaalle, mikä tämä tahtoo kuulla, mutta huoneessaan töröttävälle luurangolle Torelle hän kertoo todelliset mietteensä. Toisinaan Elinin itsehillintä pettää potilaan valittaessa kuviteltuja tai elämäntavasta johtuvia vaivojaan, ja hän kertoo potilaalle, mitä mieltä oikeasti on tämän tilasta. Potilas poistuu vihaisena ja tekee Elinistä valituksen, mikä ei liikuta Eliniä, toisinaan jopa provosoi häntä jatkamaan toimintaansa.

Elinin lapsuus on ollut ankea: viisivuotiaasta asti Elin on pitänyt kodin kunnossa ja hoitanut omat asiansa. Elin käyttäytyy kuin lapsuus ei olisi jättänyt häneen jälkiä, mutta nyt keski-iässä kaikki mennyt alkaa tulla esiin. Elinin äiti teki uraa ja vähät välitti Elinistä, joka syntyi äidin suhteesta perheellisen miehen kanssa. Aikuisena Elin on pitänyt oman perheensä korttitaloa pystyssä ja tehnyt kaiken metatyön: murtomaahiihtoon hurahtanut aviomies Aksel ei osaa (tai viitsi) tehdä mitään ilman Elinin käskyjä. Elin on yrittänyt havahduttaa Akselia omatoimiseksi, mutta ei ole onnistunut. Aikuiset lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja Elin on turvautunut alkoholiin. Hänellä on vain yksi ystävä, Gro.

Mielijohteesta Elin lähettää Facebookissa kaverikutsun Bjørnille, joka tarttuu syöttiin innokkaammin kuin Elin oli odottanut. Käy ilmi, että Bjørn oli haikaillut Elinin perään koko aikuisen elämänsä ajan; ei vähiten siksi, että Bjørnin aviovaimo Linda on kontrollifriikki nalkuttaja.

Kohonnut riski on keski-ikäiselle ja keskiluokkaiselle lukijalle vähän kuin terapiaa. Lykke näyttää kaikki keski-ikäisen ihmisen tavat kompensoida elämän merkityksettömyyttä ja hakea syitä itsensä ulkopuolelta fyysiseen ja henkiseen turtumukseen. Miten olla onnellinen, kun maailma on mitä on?

Mutta mihin kaikki toiminta tähtää, paitsi uuteen toimintaan, ja minne he kaikki ovat menossa. Sellaista voi istua ihmettelemässä kun ei ole enää itse menossa mihinkään. Kuvittelemme olevamme kuolemattomia ja haavoittumattomia, mutta ihon alla virtaa veri, ja koko ajan on olemassa katastrofin mahdollisuus. Millä minuutilla tai sekunnilla hyvänsä kaikki voi romahtaa, kukaan ei ole turvassa tässä niin sanotussa arjessa, jonka luulemme olevan kiveen hakattu mutta joka todellisuudessa on hiekkaan kirjoitettu, ja kohta tulee tsunami. Kaukaa katsottuna aalto näyttää niin pieneltä ja vaarattomalta. Vasta kun se kohoaa yllesi, huomaat miten valtava se on, mutta silloin on liian myöhäistä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Kustantaja- ja kirjailijaelämäkertoja

Kaksi naista ja yksi mies. Kustantajat ja kirjailijat muistelevat.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari
Siltala 2021

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Kustantajaelämää
Siltala 2021

Hannu Mäkelä: Muistan – Otavan aika
Tammi 2015

***

Rakastan suurten joukkojen liikuttelua näyttämöllä. Jos olisin elokuvaohjaaja, tekisin spektaakkeleita. (Kaari Utrio)

No niin, eikös se ole niin, että keitto kuumana ja tyttö nuorena. (illallisella Leena Majander-Reenpäälle sanottua)

Pidän nyt kirjallisen osaston kokoukset sen pöydän ympärillä kerran viikossa, tunnelma niissä on edelleen väliin hautajaisten luokkaa. (Hannu Mäkelä)

***

Olen lukenut tai kuunnellut tänä syksynä suomalaiseen kustannusmaailmaan sijoittuneita muistelmia. Alkusyksystä ahmin automatkoilla Anna-Liisa Haavikon Kaarin, painettuna kirjana kustannusalan konkarin Leena Majander-Reenpään Kirjatytön, ja jossain välissä iltaisin ennen nukkumaanmenoa kuuntelin Hannu Mäkelän MuistanOtavan ajan. Utrion muistelmat lainasin vielä jälkikäteen kirjastosta nähdäkseni valokuvat.

Kustantajaelämäkertojen perinteeksi on muodostunut, että kustantaja tarjoaa muistelmiaan kilpailijalle, ei omalle kustantamolleen. Utrion ja Majander-Reenpään kirjat on julkaissut Siltala, jonka perustajat Touko ja Aleksi Siltala ovat myös Wsoy:llä aikanaan uransa tehneitä kustantajia ja Touko Siltala myös Leena Majanderin ystävä jo opiskeluajoilta, Mäkelän kirjan kustantaja on Tammi, yksi tuotteliaan Mäkelän kustantajista.

Voi pojat (ja tytöt)! Suomi on pieni maa, ja kaikissa näissä kirjoissa vilisee samoja henkilöitä eri näkökulmista. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kriitikko Pekka Tarkka, joka oli myös Majanderin aviomies, esiintyy Mäkelän ja Utrion muistelmissakin. Utriosta kirjoittanut toimittaja Anna-Liisa Haavikko on avioliiton kautta Haavikon sukua.

Olin yli 20 vuotta södikalainen, joten huhut Uudenmaankadulta ja Urho Kekkosen kadulta päätyivät minunkin korviini Wsoy:lle. Monia kustantamisen isoja myllerryksiä, esimerkiksi yritysfuusioita ja -kauppoja, seurasin Bulevardin 4. tai 3. kerroksen ikkunoista kuten vuodenaikojen vaihtelua Vanhassa kirkkopuistossa. Otavan kuulumisista liikkui huhuja, mutta varmaa tietoa ei ollut. Perheyrityksen käänteistä kiinnostuneille Majanderin ja Mäkelän versiot ovat valaisevia. Suomessa kirjapiirit ovat pienet ja ennen nykyistä pien- ja keskisuurten kustantamoiden yleistymistä kustantamista hallitsivat Wsoy, Otava, Tammi ja Gummerus. Utrion muistelmien kautta selkenee kuva Tammen vaiheista.

Hannu Mäkelä toimi proosa- ja lastenkirjailijan työnsä ohella pitkään Otavan kirjallisena johtajana ja sitä ennen kustannustoimittajana ja -päällikkönä. Leena Majander-Reenpää on nähnyt alan kaupallisen kuin kirjallisenkin puolen ja toiminut sekä Otavalla että Wsoy:llä kustantajana ja kansainvälisissä kirja-alan edistämistehtävissä. Hänen kirjastaan poimimani lainaus valottaa sitä aikaa, kun sovinismi oli vielä työelämässä arkea. Onneksi kustantamossa (eikä missään työyhteisössä) ole enää syrjintä laillista. Kaari Utrio puolestaan kuvailee itseään tarinankertojaksi ja spektaakkelien ohjaajana.

Kaari Utrio on saanut osansa naisten työn vähättelystä, ja toiminut esikuvana monille. Vaikka en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa (tiedän: noloa), olen kuitenkin varma siitä, että Utrio oli edelläkävijä. Utrion työmoraali ja -tahti oli hengästyttävä: perheen pyörittämisen ohella hän julkaisi säännöllisesti, ja jopa oman terveytensä vaarantaen sekä Tammen myyntitulot varmistaen, tuhatsivuisia teoksiaan.

Otavan ajassa tutustuin sellaisiin merkittäviin kirjailijoihin, joista olen tiennyt lähinnä nimen. Esimerkiksi Kerttu-Kaarina Suosalmi, Hannu Salakka (jonka runoja olen kyllä lukenut ja kirjojakin omistanut), Maila Pylkkösen olen sekoittanut mielessäni Tyyne Saastamoiseen ja Jarkko Laineen (minulle tuttu kirjailijaliiton puheenjohtajan ajoilta) varhainen ura kääntäjänä ja kirjailijana. Paavo Haavikon kuva moninaistuu myös Mäkelän kirjan kautta.

Suosittelen kaikille kirjamaailmasta kiinnostuneille näitä kolmea kirjaa, jotka ristivalottavat niin Tammen, Otavan, Wsoy:n kuin silloisen Kirjayhtymän ja Weilin+Göösinkin kirjallista historiaa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Hanna Brotherus: Ainoa kotini (osa 2)

Taitaa olla ensimmäinen kerta koskaan, kun palaan aiempaan postaukseeni. Nyt teen sen, koska mikään muu kirja ei ole jäänyt vaivaamaan minua näin pitkäksi aikaa kuin Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini ja koska kirjasta kirjoittamani aiempi teksti ei ollut mistään kotoisin.

Yllä linkittämääni tekstiä kirjoittaessa mietin, miten ilmaista oma hämmennys. Päädyin kirjoittamaan, no, että olin hämilläni, mutta en osannut analysoida lukukokemustani mitenkään ja jätin asian sikseen. Viikot vierivät eikä kirja jättänyt minua rauhaan. Olin pettynyt itseeni, etten saanut kiinni siitä, mitä kirjalla tavoiteltiin. Enkö osaa enää lukea romaania romaanina, kysyin itseltäni.

Ensin on hyvä todeta, että on sinänsä hyvä merkki, jos romaani ei tyhjenny ensimmäisellä lukukerralla. Mutta jos se ei edes tunnu romaanilta, missä vika? Lukukokemukseni on vain yksi esimerkki ja joku toinen on kokenut teoksen toisella tapaa. Kysyn silti, miksi Ainoa kotini jätti minut lukijana nälkäiseksi?

Brotheruksen kertoja-päähenkilö tuntuu jääneen omaelämäkerralliseen ansaansa ja toistamaan kirjoitetussa muodossa elämässä kokemiaan vastoinkäymisiä ja identiteettiä ravistavia kokemuksia. Päähenkilö/näkökulmahenkilö on kyllä tietoinen oman näkökulmansa rajallisuudesta: joku toinen teoksen henkilöistä olisi voinut kirjoittaa eri tavalla samoista tapahtumista. Kertojan ja lukijan välille jää kuitenkin syntymättä se suhde, jota romaania lukiessa kaipaa.

Olen varovasti avannut omaa lukukokemustani joillekin kirjan lukeneille ystäville. Minulle on ollut yllätys, miten moni on kokenut jonkinlaista epämukavuutta tai pettymystä kirjan luettuaan. Syyt ovat erilaiset: joku on kokenut itsensä tirkistelijäksi, toinen on loukkaantunut kirjailijan perheenjäsenten puolesta ja tarttunut kirjallisuuden etiikkaan.

Puolustan kirjailijan oikeutta kirjoittaa aivan kaikesta: romaani todellakin syö kaiken ja kirjailija saa varastaa minkä ehtii. Siinä on romaanin lumo. Omaelämäkerrallinen romaani puolestaan tarjoaa kirjailijalle mahdollisuuden kertoa fiktion keinoin omasta elämästään. Jokainen kirjailija tekee sen omalla tavallaan. Kirjailjan ei tarvitse (eikä hän saa kantaa) vastuuta lukijoistaan muuten kuin pyrkimällä kertomaan parhaalla mahdollisella tavalla sen, mitä haluaa kertoa.

Vaikka kirjailija on vapaa kertomaan, on kaunokirjallisuudellakin toki etiikkansa: kirjailija ei saa esimerkiksi plagioida toisen teosta. Toki hän voi sitä ideoiden puutteessa yrittää, mutta kustantajan tehtävä on olla julkaisematta tällaista teosta. Kaikki kirjailijat saavat virikkeitä elävästä elämästä ja muokkaavat todellisuudesta fiktiota. Väistämättä aina joku silti tunnistaa itsensä romaanihenkilöksi, vaikka mitään yhteyttä todellisuuteen ei olisikaan. Tästä ei kirjailijan tarvitse kuitenkaan välittää. Teos syntyy uudelleen lukijan päässä, eikä sen teoksen olemassaoloa voi estää.

Jos vertaan Ainoaa kotiani Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut? -romaaniin, on ero kuitenkin selvä. Hjorthin kirja on ehyt omassa maailmassaan. Hjorthin kirjan kertoja on uskottava, mitä Brotheruksen kirjan kertoja ei mielestäni ole. Siis fiktion kertojana.

Kirjailijan ei pitäisi mielestäni piiloutua fiktion taakse, jos hän haluaa olla rehellinen. Sitä varten on terapia. (Kirjallisuusterapia on ihan oma asiansa, mutta sen päämäärä ei ole julkaistu teos, vaan kirjoittajan auttaminen.) Jäin miettimään, miksi Brotherus ei julkaissut omaelämäkertaa tai jättänyt käsikirjoitusta pöytälaatikkoon. Tai selvittänyt perheasioitaan yksityisesti. Miksi ne piti julkaista? Selkeä omaelämäkerta olisi ollut rehellisempi tapa olla rehellinen kuin tarjota lukijalle muka fiktiivinen maailma, joka vuotaa. Jos aikoo kirjoittaa omasta elämästään fiktiota, on se tehtävä hyvin. On oltava riittävän etäällä, jotta voi nähdä lähelle.

Ainoaa kotiani on pidetty myös tunnustuskirjallisuuteena. Minusta se ei ole sitä: kertoja, jos sellainen edes on, ei tunnusta mitään, vaan vaatii muita henkilöitä tunnustamaan sitä sun tätä. Poikkeus vahvistaa säännön: kirjan lopussa on vihdoin koko teoksen vahvin kohtaus. Tyttären kirjeestä lukija vihdoin löytää oikean romaanikertojan, joka nostaa tekstin fiktion tasolle.

Miksi Ainoa kotini on ylittänyt julkaisukynnyksen nimenomaan romaanina? Miksi niin moni julkisuuden henkilö haluaa kirjoittaa nimenomaan romaanin? Onko romaanikirjailijalla parempi status kuin omaelämäkerran kirjoittajalla? Saavatko julkisuuden henkilöt helpommin kustannussopimuksen kuin anonyymit käsikirjoituksen tarjoajat?

Paljon kysymyksiä, joihin en edes yritä vastata. Kun kustannussopimuksia ei ole montaa jaossa, ennestään tunnettu henkilö saanee kirjalleen varmemmin julkisuutta kuin pystymetsästä tullut, mikä ei ole aivan mitätön asia. Toisaalta tarjolla on entistä enemmän hyvien, ammatikseenkin kirjoittavien käsikirjoituksia, joista valita. Miksi siis tämä kirja julkaistiin?

Ei Brotherus huono kirjoittaja ole, mutta teos ei vakuuta.

Mielestäni Ainoa kotini on esimerkki käsikirjoituksesta, joka olisi taiteellisesti hyötynyt siitä, että se olisi muhinut vielä tovin kirjailijan päässä, jopa unohtunut muutamaksi vuodeksi ja julkaistu vasta myöhemmin. Kirja on varmasti myynyt hyvin ja kustannusohjelman aikataulua ei ole tarvinnut rukata, mutta lukijan kannalta teos olisi ehdottomasti kaivannut lisäaikaa ja etäisyyttä, jotta se olisi ollut paras mahdollinen romaani itsessään. Kuten aiemmin jo kirjoitin, myös rakenteellisesti jotain olisi voinut jättää pois.

Uskon oikeasti, että kirjasta olisi tullut erinomainen, jos kirjailija olisi saanut aiheeseensa vielä enemmän etäisyyttä ja kirjoittanut koko käsikirjoituksen vielä kertaalleen uudestaan. En siis epäile, etteikö Brotherus olisi kirjan jo ainakin pariin kertaan kirjoittanut ja etteikö sillä olisi ollut esilukijoita ja hyvä kustannustoimittaja. On kuitenkin monia esimerkkejä mestariteoksista, joiden ensimmäisen käsikirjoitusversion ja julkaistun version välillä on aikaa vuosia/kymmeniä. Onko tämän kirjan kanssa tullut kiire tai kirjailijalta loppunut kärsivällisyys?

End of rant. Autofiktiosta kirjallisuudenlajina on muuten Yle Areenassa erittäin hyvä Kulttuuricocktailin keskustelu katsottavissa toistaiseksi. Suosittelen. Kirjailija Riikka Pulkkinen ja kustantaja Mikko Aarne avaavat hähmäistä autofiktion käsitettä ja omaelämäkerrallisen kirjallisuuden suosion syitä eritellen ja havainnollisesti.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Hanna Brotherus: Ainoa kotini
WSOY 2021

Kirjoitan perheenjäsenistäni ja vasta sitten omista jäsenistäni. Ehkä kerron niistä kuitenkin yhtä aikaa, sillä en voi ajatella perheenjäseniäni vain pääni sisällä. He saavat aikaan koko kehon reaktioita. Muiden reaktioita en voi ajatella, heillä on omat vapautensa. Oma tarinani on vain kertomus kehosta, mielestä ja ihmisistä, joiden kanssa elin samaan aikaan.

Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -teoksen etuliepeessä on lukuohje:
’Hanna Brotherus (s. 1968) on koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija. Ainoa kotini on hänen esikoisromaaninsa.’

Romaaniksi tarkoitettua kirjaa luen silti kuin omaelämäkertaa tai muistelmia. Tämä tottelemattomuuteni ärsyttää minua, sillä olen aina puolustanut romaanikirjailijan oikeutta kirjoittaa elämästään fiktiota, jossa osa on keksittyä ja osa todellisuuteen perustuvaa. Miksi en osaa lukea tätä kirjaa romaanina, vaikka lukuohje on selvä? Tätä olen miettinyt pari viikkoa, mutta en ole vieläkään keksinyt syytä tähän.

Brotherus on kirjoittanut romaanin, jossa on avainromaanin aineksia. Vai pitäisikö sittenkin käyttää termiä autofiktio? Brotherus kirjoittaa omasta elämästään, kehostaan, läheistensä elämästä omasta näkökulmastaan, perheestään. Romaani on kertomus kirjailijan ja perheen (lapsuuden- ja aikuisperheen sekä rakastajien) kehoista, kehojen suhteesta maailmaan. Brotheruksen kertojalle keho on parisuhde.

Lapsuudenkodissa kaikilla perheenjäsenillä oli omat roolinsa (kuten kaikissa perheissä):

Kun tapaan perheeni jäseniä, esitämme aina saman näytelmän. Katsomme toisiamme tietynlaisilla katseilla ja ilmeillä. Halaamme jokaista samalla tavalla kuin olemme aina juuri häntä halanneet. Todistamme, ettei mikään välillämme ole muuttunut eikä toivottavasti muutu. – – Kaipaan nukkekodin sijaan aitoja ihmisiä. – – Unelmoin perheessäni siitä, että kuuntelisimme toisiamme, että vapauttaisimme toisemme olemaan elossa ja vaihtamaan asentoa. Haaveilen siitä, että löytäisin levon ennen kuolemaani.

Kun kertoja tuskastuu sisareensa, jonka kanssa hänellä ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä on tullut Amsterdamiin asti vierailulle, kiitän kirjailijaa osuvasta kohtauksesta. Näkökulma on kertojan, myös näkökulma perheen ongelmiin. Vasta romaanin loppupuolella lukijaa odottaa yllätys: valonheitin kohdistuu kertojaan ja joku muu kertoo hänestä. Ilman lopun käännekohtaa kertojan muista luomat, raadolliset henkilökuvat olisivat jättäneet lukijalle hieman pahan maun: onko tarpeen kertoa omasta äidistä niin kuin kertoja tekee. Ja taas saan itseni kiinni siitä, että luen romaania jonkinlaisena omaelämäkerrallisena teoksena.

Välillä kertoja kirjoittaa kirjeitä: äidilleen, veljelleen, sisarelleen ja tyttärelleen. Ne toimivat mielestäni hyvin kokonaisuudessa. Romaanin rakenteessa kyseenalaistan oikeastaan vain Pariisiin sijoittuvat päiväkirjamerkinnät, jotka voinut suosiolla jättää työpäiväkirjan merkinnöiksi ja kirjailijan omaksi tausta-aineistoksi.

Ainoa kotini on puheenvuoro elämän puolesta: vielä on aikaa tutustua itseen ja läheisiin.

Vielä ei ole myöhäistä. – – Itseni kanssa on kaikki puhumatta. Kaikkien kanssa kaikki.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Yksi kommentti

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2021

Venäläisasiantuntijat puhuvat usein maastaan samettidiktatuurina, venäjäksi ilmaistuna barhatnaja diktatura.
Sana kuulostaa melkein eufemismilta, sievestelevältä ilmaisulta. Kyse on kuitenkin muusta. Käsitteellä voi määritellä totalitaarisen valtion ja autoritaarisen yhteiskunnan välisen eron. Putinin Venäjä kuuluu viimeksi mainittuihin. —
Neuvostoliitto ei ollut samettidiktatuuri, se oli oikea diktatuuri. Meille oli tärkeintä vain pitää se riittävän etäisyyden päässä.

Venäjän ulkopoliikka näyttäytyy uutisten katsojalle usein täysin mielettömänä. Krimin valloitus vielä menee Venäjän suurvaltapyrkimysten laariin, mutta muuten Kremlin toiminta näyttää usein järjenvastaiselta. Siksi Anna-Lena Laurénin Samettidiktatuuri onkin terapeuttinen tietokirja: Laurén avaa venäläistä kansanluonnetta ja kansalaisten suhdetta vallanpitäjiin ja viranomaisiin historian kautta. Samettidiktatuurin luettuaan Venäjän toimet alkavat näyttää loogisilta, joskaan eivät mitenkään oikeutetuilta tai oikeilta.

Tietoni Venäjästä perustuvat muutamiin lukemiini tietokirjoihin ja venäläisten elämäkertoihin sekä joihinkin oikeassa elämässä tapaamiini venäläisiin. Olen aina ihaillut venäläistä kirjallista kulttuuria ja sivistystä. Haluaisin lukea venäläisen kirjallisuuden klassikoita venäjäksi, mutta kielenopiskelu jäi vähän turhan helposti pelkkiin aakkosiin, joita niitäkään en enää kaikkia muista.

Olen kotoisin itärajan tuntumasta, ja isäni taisteli sodassa venäläisiä vastaan. Alakoulussa – YYA-aikaan – luokassamme vieraili neuvostoliittolaisia bussituristeja. Muistan heistä lähinnä mahorkan hajun ja sen, miten toisesta todellisuudesta he tuntuivat tulevan. YYA:sta huolimatta kontaktit naapurimaahan olivat vähissä: maa oli tuttu lähinnä tv:stä. Minulla on myös rakkaita sukulaisia Venäjältä, mutta itse olen käynyt Venäjällä vain kerran, Pietarissa, vuonna 1997. Silloin länsimaistuminen oli vasta alussa: kaupunki oli mielestäni eksoottinen, koska en ymmärtänyt venäjän kieltä enkä metron opasteita ja rakennusten fasadien takaa paljastui hoitamaton tontti.

Outi Parikan vuonna 2008 julkaistu Äiti-Venäjän aapinen oli ensimmäinen tietokirja, joka herätti kiinnostukseni Venäjää kohtaan. Sen luettuani ymmärsin, miksi venäläiset eivät hymyile tuntemattomille: hymyt on säästetty lähipiirille eikä asiassa ole mitään henkilökohtaista, vaan kyse on kulttuurieroista.

Pitkä historia elämisestä valheen ympäröimänä on johtanut siihen, että venäläiset eivät koskaan usko viranomaisiin eivätkä vallanpitäjiin. Sen sijaan uskotaan kaikkeen tietoon, joka voi pitää yksinoikeudella saatuna. Jos joku tuntee jonkin, joka työskentelee avainasemassa, esimerkiksi ministeriössä tai suurlähetystössä, häneltä saatua tietoa pidetään hanakasti totuutena. Ei edes kysytä, pitääkö tieto paikkansa.

Laurén on asunut Venäjällä kauan ja osaa kertoa ulkopuoliselle havainnollisesti ja arkikokemusten kautta, miksi Venäjällä eivät toimi samat säännöt kuin länsimaissa. Yksi kulttuuriero on esimerkiksi se, että venäläiset asiakaspalvelijat vastaavat asiakkaan pyyntöön hanakasti ei, njet. Kyse on kuitenkin vasta keskustelun aloituksesta eikä niinkään kysyjän tyrmäämisestä. Laurén neuvoo olemaan uskomatta ensimmäistä kieltoa, vaan kehottaa kysyjää jatkamaan keskustelua, kunnes saa myönteisen vastauksen. Länsimaalaisen olisi hyvä kuitenkin tiedostaa, että keskustelu ei välttämättä noudata meille tuttua logiikkaa, vaan keskustelun aihe saattaa vaihtua lennosta.

Lukkarinrakkaus sanaan njet liittyy myös siihen, että venäläiset rakastavat väittelyä, sporit. Usein sanotaan vastaan, ei siksi että oltaisiin oikeasti vastakkaista mieltä, vaan jotta saataisiin aikaan mukava pikku kärhämä. Mojovaa kärhämää pidetään parhaana viihteenä.

Ei ihme, ettei venäläisten ulkopolitiikka monenkaan suomalaisen (tai länsimaalaisen) korviin kuulosta loogiselta. Mutta miksi ihmeessä Kreml tahallaan lietsoo ristiriitoja? Entinen suurvalta ei voi paljastaa, ettei se ole enää suurvalta. On luotava mielikuvia tyhjästä. Laurén kirjoittaa ilmapiirin muutoksesta, siitä, että vaikka Venäjällä on aina ollut oppositio, nyt kansa on alkanut saada kyllikseen vallanpitäjien korruptiosta. Talouden alamäki on suurin syy kansannousuille, mutta myös brutaali opposition kohtelu, erityisesti Navalnyin myrkytys, on antanut tavallisille kansalaisille uutta virtaa vastustaa vallanpitäjiä.

Sana ”lojaali” merkitsee Venäjällä sitä, että suhtaudutaan johonkin asiaan ymmärtäväisesti, ei siis solidaarisesti. ”Yksityistämistä” voidaan käyttää kuinka vain. Kun valtio päätti omia itselleen Venäjän ainoan jäljellä olevan, yksityisten aktivistien ja historiantutkijoiden museoksi rakentaman vankileirin, eräs ystävättäreni kutsui tekoa ”yksityistämiseksi”.
– Aivan päinvastoin. Tarkoitushan on valtiollistaa se, sanoin.
– Yksi lysti. Pilaavat kuitenkin.

Toivottavasti Laurén kirjoittaa lisää Venäjästä ja jatkaa myös kirjeenvaihtajana syvällisiä raporttejaan. Minulla on tunne, että Venäjää ei koskaan opi tuntemaan tarpeeksi. Opiskeltavaa riittää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Domenico Starnone: Paljastus

Domenico Starnone: Paljastus
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY 2021

Mutta nyt elämäni oli menossa hyvään suuntaan, mistä isä olisi varmaan ollut mielissään. Kaikki luonnistui minulta, olin vapautumaisillani elämänmittaisesta painolastista, saattaisin vielä yltää moitteettomuuteen. Siksi minusta tuntuikin kestämättömältä, että eteeni nousisivat esteet juuri, kun olin kääntynyt oikealle tielle.

Domenico Starnonen romaani Paljastus antaa odottaa paljon, mutta jättää lukijan lopulta tyhjin käsin. Ainakaan itse en ymmärrä, miten romaani perustelee oman rakenteensa ja aiheensa käsittelyn. Jo kirjan nimi kertoo sen perustuvan salaisuuden paljastumisen va(a)raan. Starnone kehitteleekin intohimon ja kiristyksen teemaa taidokkaasti ja pitää jännityksen yllä lukuunottamatta aivan loppua. Tämä lopun lässähdys syö koko romaanin idean.

Paljastus on hyvin kirjoitettu ja käännetty, mutta tuntuu kuin kirjailija ei olisi jaksanut loppuun asti. Romaanissa on paljon hyvääkin, kuten lopun yllättävät toiset näkökulmahenkilöt. Pidin kuitenkin siitä, että kertojista päähenkilö oli pääosin äänessä.

Paljastuksen päähenkilö on kokenut opettaja Pietro Vella, joka vähitellen saa jalansijaa koulumaailman asiantuntijana ja uudistajana. Päähenkilö näyttäytyy lukijalle melko opportunistisena ja epämiellyttävän narsistisena, mutta hän pyrkii kuitenkin moitteettomuuteen ja uskollisuuteen. Päähenkilö nai opettajatoverinsa Nadian, jolla pyrkii matemaatikon uralle, mutta luopuu urastaan perheen takia. Ennen Nadian tapaamista Pietrolla on kuitenkin intohimoinen suhde entisen oppilaansa, Teresa Quadraron kanssa.

Pari rakastaa ja riitelee ja eräässä suhteen vaiheessa Teresa ehdottaa, että kumpikin paljastaisi toiselle jonkin salaisuuden elämästään. Näin tehdään, mutta sen jälkeen pari päättää erota. Pietro keskittyy opettamiseen, perheen perustamiseen ja luennoimiseen sekä kirjan kirjoittamiseen. Teresa puolestaan on rakentaa maineikkaan tieteentekijän uran: hän on Pietron parhaiten menestynyt oppilas. Aina silloin tällöin, hyvin harvoin, Pietron ja Teresan tiet kohtaavat.

Suhteen läpivalaisu on ehkä pariskuntien velvollisuus, mene ja tiedä, mutta se on samalla myös ylellisyyttä, johon sisältyy väistämättä riskejä.

Kirjan loppua odotin, koska ajattelin, että lukijalle paljastetaan salaisuudet, joiden varaan koko juttu perustuu. Minulle ainakin jäi petetty olo, koska jotta olisin voinut ymmärtää päähenkilöä ja hänen ratkaisujaan, sekä Teresan ratkaisuja, henkistä ylivoimaa Pietroon nähden, olisin tarvinnut konkreettisen paljastuksen. Mikä on niin kamala teko, että sen paljastumisen uhka saa Pietron pyrkimään moitteettomuuteen.

Onko tässä romaanissa kyse rakkaudesta vai mistä, se jäi minulle epäselväksi.

Pidin kovasti Starnonen edellisestä suomennetusta Kepponen-romaanista. Ensimmäinen suomennos Solmut on vielä lukematta, toivottavasti se on parempi kuin tämä. Ihmisen perimmäisten tarkoitusperien kuvaajana Starnone on mielestäni parhaimmillaan.

Olisin halunnut kirjoittaa tästä myönteisemmin, mutta viime viikkoina olen lukenut niin loistavia muita romaaneja, että niiden rinnalla Paljastus jätti tyhjän olon. Jos joku on eri mieltä ja haluaa jakaa mielipiteensä, kuulisin mielelläni.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi