Hanna Brotherus: Ainoa kotini (osa 2)

Taitaa olla ensimmäinen kerta koskaan, kun palaan aiempaan postaukseeni. Nyt teen sen, koska mikään muu kirja ei ole jäänyt vaivaamaan minua näin pitkäksi aikaa kuin Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini ja koska kirjasta kirjoittamani aiempi teksti ei ollut mistään kotoisin.

Yllä linkittämääni tekstiä kirjoittaessa mietin, miten ilmaista oma hämmennys. Päädyin kirjoittamaan, no, että olin hämilläni, mutta en osannut analysoida lukukokemustani mitenkään ja jätin asian sikseen. Viikot vierivät eikä kirja jättänyt minua rauhaan. Olin pettynyt itseeni, etten saanut kiinni siitä, mitä kirjalla tavoiteltiin. Enkö osaa enää lukea romaania romaanina, kysyin itseltäni.

Ensin on hyvä todeta, että on sinänsä hyvä merkki, jos romaani ei tyhjenny ensimmäisellä lukukerralla. Mutta jos se ei edes tunnu romaanilta, missä vika? Lukukokemukseni on vain yksi esimerkki ja joku toinen on kokenut teoksen toisella tapaa. Kysyn silti, miksi Ainoa kotini jätti minut lukijana nälkäiseksi?

Brotheruksen kertoja-päähenkilö tuntuu jääneen omaelämäkerralliseen ansaansa ja toistamaan kirjoitetussa muodossa elämässä kokemiaan vastoinkäymisiä ja identiteettiä ravistavia kokemuksia. Päähenkilö/näkökulmahenkilö on kyllä tietoinen oman näkökulmansa rajallisuudesta: joku toinen teoksen henkilöistä olisi voinut kirjoittaa eri tavalla samoista tapahtumista. Kertojan ja lukijan välille jää kuitenkin syntymättä se suhde, jota romaania lukiessa kaipaa.

Olen varovasti avannut omaa lukukokemustani joillekin kirjan lukeneille ystäville. Minulle on ollut yllätys, miten moni on kokenut jonkinlaista epämukavuutta tai pettymystä kirjan luettuaan. Syyt ovat erilaiset: joku on kokenut itsensä tirkistelijäksi, toinen on loukkaantunut kirjailijan perheenjäsenten puolesta ja tarttunut kirjallisuuden etiikkaan.

Puolustan kirjailijan oikeutta kirjoittaa aivan kaikesta: romaani todellakin syö kaiken ja kirjailija saa varastaa minkä ehtii. Siinä on romaanin lumo. Omaelämäkerrallinen romaani puolestaan tarjoaa kirjailijalle mahdollisuuden kertoa fiktion keinoin omasta elämästään. Jokainen kirjailija tekee sen omalla tavallaan. Kirjailjan ei tarvitse (eikä hän saa kantaa) vastuuta lukijoistaan muuten kuin pyrkimällä kertomaan parhaalla mahdollisella tavalla sen, mitä haluaa kertoa.

Vaikka kirjailija on vapaa kertomaan, on kaunokirjallisuudellakin toki etiikkansa: kirjailija ei saa esimerkiksi plagioida toisen teosta. Toki hän voi sitä ideoiden puutteessa yrittää, mutta kustantajan tehtävä on olla julkaisematta tällaista teosta. Kaikki kirjailijat saavat virikkeitä elävästä elämästä ja muokkaavat todellisuudesta fiktiota. Väistämättä aina joku silti tunnistaa itsensä romaanihenkilöksi, vaikka mitään yhteyttä todellisuuteen ei olisikaan. Tästä ei kirjailijan tarvitse kuitenkaan välittää. Teos syntyy uudelleen lukijan päässä, eikä sen teoksen olemassaoloa voi estää.

Jos vertaan Ainoaa kotiani Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut? -romaaniin, on ero kuitenkin selvä. Hjorthin kirja on ehyt omassa maailmassaan. Hjorthin kirjan kertoja on uskottava, mitä Brotheruksen kirjan kertoja ei mielestäni ole. Siis fiktion kertojana.

Kirjailijan ei pitäisi mielestäni piiloutua fiktion taakse, jos hän haluaa olla rehellinen. Sitä varten on terapia. (Kirjallisuusterapia on ihan oma asiansa, mutta sen päämäärä ei ole julkaistu teos, vaan kirjoittajan auttaminen.) Jäin miettimään, miksi Brotherus ei julkaissut omaelämäkertaa tai jättänyt käsikirjoitusta pöytälaatikkoon. Tai selvittänyt perheasioitaan yksityisesti. Miksi ne piti julkaista? Selkeä omaelämäkerta olisi ollut rehellisempi tapa olla rehellinen kuin tarjota lukijalle muka fiktiivinen maailma, joka vuotaa. Jos aikoo kirjoittaa omasta elämästään fiktiota, on se tehtävä hyvin. On oltava riittävän etäällä, jotta voi nähdä lähelle.

Ainoaa kotiani on pidetty myös tunnustuskirjallisuuteena. Minusta se ei ole sitä: kertoja, jos sellainen edes on, ei tunnusta mitään, vaan vaatii muita henkilöitä tunnustamaan sitä sun tätä. Poikkeus vahvistaa säännön: kirjan lopussa on vihdoin koko teoksen vahvin kohtaus. Tyttären kirjeestä lukija vihdoin löytää oikean romaanikertojan, joka nostaa tekstin fiktion tasolle.

Miksi Ainoa kotini on ylittänyt julkaisukynnyksen nimenomaan romaanina? Miksi niin moni julkisuuden henkilö haluaa kirjoittaa nimenomaan romaanin? Onko romaanikirjailijalla parempi status kuin omaelämäkerran kirjoittajalla? Saavatko julkisuuden henkilöt helpommin kustannussopimuksen kuin anonyymit käsikirjoituksen tarjoajat?

Paljon kysymyksiä, joihin en edes yritä vastata. Kun kustannussopimuksia ei ole montaa jaossa, ennestään tunnettu henkilö saanee kirjalleen varmemmin julkisuutta kuin pystymetsästä tullut, mikä ei ole aivan mitätön asia. Toisaalta tarjolla on entistä enemmän hyvien, ammatikseenkin kirjoittavien käsikirjoituksia, joista valita. Miksi siis tämä kirja julkaistiin?

Ei Brotherus huono kirjoittaja ole, mutta teos ei vakuuta.

Mielestäni Ainoa kotini on esimerkki käsikirjoituksesta, joka olisi taiteellisesti hyötynyt siitä, että se olisi muhinut vielä tovin kirjailijan päässä, jopa unohtunut muutamaksi vuodeksi ja julkaistu vasta myöhemmin. Kirja on varmasti myynyt hyvin ja kustannusohjelman aikataulua ei ole tarvinnut rukata, mutta lukijan kannalta teos olisi ehdottomasti kaivannut lisäaikaa ja etäisyyttä, jotta se olisi ollut paras mahdollinen romaani itsessään. Kuten aiemmin jo kirjoitin, myös rakenteellisesti jotain olisi voinut jättää pois.

Uskon oikeasti, että kirjasta olisi tullut erinomainen, jos kirjailija olisi saanut aiheeseensa vielä enemmän etäisyyttä ja kirjoittanut koko käsikirjoituksen vielä kertaalleen uudestaan. En siis epäile, etteikö Brotherus olisi kirjan jo ainakin pariin kertaan kirjoittanut ja etteikö sillä olisi ollut esilukijoita ja hyvä kustannustoimittaja. On kuitenkin monia esimerkkejä mestariteoksista, joiden ensimmäisen käsikirjoitusversion ja julkaistun version välillä on aikaa vuosia/kymmeniä. Onko tämän kirjan kanssa tullut kiire tai kirjailijalta loppunut kärsivällisyys?

End of rant. Autofiktiosta kirjallisuudenlajina on muuten Yle Areenassa erittäin hyvä Kulttuuricocktailin keskustelu katsottavissa toistaiseksi. Suosittelen. Kirjailija Riikka Pulkkinen ja kustantaja Mikko Aarne avaavat hähmäistä autofiktion käsitettä ja omaelämäkerrallisen kirjallisuuden suosion syitä eritellen ja havainnollisesti.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Hanna Brotherus: Ainoa kotini
WSOY 2021

Kirjoitan perheenjäsenistäni ja vasta sitten omista jäsenistäni. Ehkä kerron niistä kuitenkin yhtä aikaa, sillä en voi ajatella perheenjäseniäni vain pääni sisällä. He saavat aikaan koko kehon reaktioita. Muiden reaktioita en voi ajatella, heillä on omat vapautensa. Oma tarinani on vain kertomus kehosta, mielestä ja ihmisistä, joiden kanssa elin samaan aikaan.

Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -teoksen etuliepeessä on lukuohje:
’Hanna Brotherus (s. 1968) on koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija. Ainoa kotini on hänen esikoisromaaninsa.’

Romaaniksi tarkoitettua kirjaa luen silti kuin omaelämäkertaa tai muistelmia. Tämä tottelemattomuuteni ärsyttää minua, sillä olen aina puolustanut romaanikirjailijan oikeutta kirjoittaa elämästään fiktiota, jossa osa on keksittyä ja osa todellisuuteen perustuvaa. Miksi en osaa lukea tätä kirjaa romaanina, vaikka lukuohje on selvä? Tätä olen miettinyt pari viikkoa, mutta en ole vieläkään keksinyt syytä tähän.

Brotherus on kirjoittanut romaanin, jossa on avainromaanin aineksia. Vai pitäisikö sittenkin käyttää termiä autofiktio? Brotherus kirjoittaa omasta elämästään, kehostaan, läheistensä elämästä omasta näkökulmastaan, perheestään. Romaani on kertomus kirjailijan ja perheen (lapsuuden- ja aikuisperheen sekä rakastajien) kehoista, kehojen suhteesta maailmaan. Brotheruksen kertojalle keho on parisuhde.

Lapsuudenkodissa kaikilla perheenjäsenillä oli omat roolinsa (kuten kaikissa perheissä):

Kun tapaan perheeni jäseniä, esitämme aina saman näytelmän. Katsomme toisiamme tietynlaisilla katseilla ja ilmeillä. Halaamme jokaista samalla tavalla kuin olemme aina juuri häntä halanneet. Todistamme, ettei mikään välillämme ole muuttunut eikä toivottavasti muutu. – – Kaipaan nukkekodin sijaan aitoja ihmisiä. – – Unelmoin perheessäni siitä, että kuuntelisimme toisiamme, että vapauttaisimme toisemme olemaan elossa ja vaihtamaan asentoa. Haaveilen siitä, että löytäisin levon ennen kuolemaani.

Kun kertoja tuskastuu sisareensa, jonka kanssa hänellä ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä on tullut Amsterdamiin asti vierailulle, kiitän kirjailijaa osuvasta kohtauksesta. Näkökulma on kertojan, myös näkökulma perheen ongelmiin. Vasta romaanin loppupuolella lukijaa odottaa yllätys: valonheitin kohdistuu kertojaan ja joku muu kertoo hänestä. Ilman lopun käännekohtaa kertojan muista luomat, raadolliset henkilökuvat olisivat jättäneet lukijalle hieman pahan maun: onko tarpeen kertoa omasta äidistä niin kuin kertoja tekee. Ja taas saan itseni kiinni siitä, että luen romaania jonkinlaisena omaelämäkerrallisena teoksena.

Välillä kertoja kirjoittaa kirjeitä: äidilleen, veljelleen, sisarelleen ja tyttärelleen. Ne toimivat mielestäni hyvin kokonaisuudessa. Romaanin rakenteessa kyseenalaistan oikeastaan vain Pariisiin sijoittuvat päiväkirjamerkinnät, jotka voinut suosiolla jättää työpäiväkirjan merkinnöiksi ja kirjailijan omaksi tausta-aineistoksi.

Ainoa kotini on puheenvuoro elämän puolesta: vielä on aikaa tutustua itseen ja läheisiin.

Vielä ei ole myöhäistä. – – Itseni kanssa on kaikki puhumatta. Kaikkien kanssa kaikki.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Yksi kommentti

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2021

Venäläisasiantuntijat puhuvat usein maastaan samettidiktatuurina, venäjäksi ilmaistuna barhatnaja diktatura.
Sana kuulostaa melkein eufemismilta, sievestelevältä ilmaisulta. Kyse on kuitenkin muusta. Käsitteellä voi määritellä totalitaarisen valtion ja autoritaarisen yhteiskunnan välisen eron. Putinin Venäjä kuuluu viimeksi mainittuihin. —
Neuvostoliitto ei ollut samettidiktatuuri, se oli oikea diktatuuri. Meille oli tärkeintä vain pitää se riittävän etäisyyden päässä.

Venäjän ulkopoliikka näyttäytyy uutisten katsojalle usein täysin mielettömänä. Krimin valloitus vielä menee Venäjän suurvaltapyrkimysten laariin, mutta muuten Kremlin toiminta näyttää usein järjenvastaiselta. Siksi Anna-Lena Laurénin Samettidiktatuuri onkin terapeuttinen tietokirja: Laurén avaa venäläistä kansanluonnetta ja kansalaisten suhdetta vallanpitäjiin ja viranomaisiin historian kautta. Samettidiktatuurin luettuaan Venäjän toimet alkavat näyttää loogisilta, joskaan eivät mitenkään oikeutetuilta tai oikeilta.

Tietoni Venäjästä perustuvat muutamiin lukemiini tietokirjoihin ja venäläisten elämäkertoihin sekä joihinkin oikeassa elämässä tapaamiini venäläisiin. Olen aina ihaillut venäläistä kirjallista kulttuuria ja sivistystä. Haluaisin lukea venäläisen kirjallisuuden klassikoita venäjäksi, mutta kielenopiskelu jäi vähän turhan helposti pelkkiin aakkosiin, joita niitäkään en enää kaikkia muista.

Olen kotoisin itärajan tuntumasta, ja isäni taisteli sodassa venäläisiä vastaan. Alakoulussa – YYA-aikaan – luokassamme vieraili neuvostoliittolaisia bussituristeja. Muistan heistä lähinnä mahorkan hajun ja sen, miten toisesta todellisuudesta he tuntuivat tulevan. YYA:sta huolimatta kontaktit naapurimaahan olivat vähissä: maa oli tuttu lähinnä tv:stä. Minulla on myös rakkaita sukulaisia Venäjältä, mutta itse olen käynyt Venäjällä vain kerran, Pietarissa, vuonna 1997. Silloin länsimaistuminen oli vasta alussa: kaupunki oli mielestäni eksoottinen, koska en ymmärtänyt venäjän kieltä enkä metron opasteita ja rakennusten fasadien takaa paljastui hoitamaton tontti.

Outi Parikan vuonna 2008 julkaistu Äiti-Venäjän aapinen oli ensimmäinen tietokirja, joka herätti kiinnostukseni Venäjää kohtaan. Sen luettuani ymmärsin, miksi venäläiset eivät hymyile tuntemattomille: hymyt on säästetty lähipiirille eikä asiassa ole mitään henkilökohtaista, vaan kyse on kulttuurieroista.

Pitkä historia elämisestä valheen ympäröimänä on johtanut siihen, että venäläiset eivät koskaan usko viranomaisiin eivätkä vallanpitäjiin. Sen sijaan uskotaan kaikkeen tietoon, joka voi pitää yksinoikeudella saatuna. Jos joku tuntee jonkin, joka työskentelee avainasemassa, esimerkiksi ministeriössä tai suurlähetystössä, häneltä saatua tietoa pidetään hanakasti totuutena. Ei edes kysytä, pitääkö tieto paikkansa.

Laurén on asunut Venäjällä kauan ja osaa kertoa ulkopuoliselle havainnollisesti ja arkikokemusten kautta, miksi Venäjällä eivät toimi samat säännöt kuin länsimaissa. Yksi kulttuuriero on esimerkiksi se, että venäläiset asiakaspalvelijat vastaavat asiakkaan pyyntöön hanakasti ei, njet. Kyse on kuitenkin vasta keskustelun aloituksesta eikä niinkään kysyjän tyrmäämisestä. Laurén neuvoo olemaan uskomatta ensimmäistä kieltoa, vaan kehottaa kysyjää jatkamaan keskustelua, kunnes saa myönteisen vastauksen. Länsimaalaisen olisi hyvä kuitenkin tiedostaa, että keskustelu ei välttämättä noudata meille tuttua logiikkaa, vaan keskustelun aihe saattaa vaihtua lennosta.

Lukkarinrakkaus sanaan njet liittyy myös siihen, että venäläiset rakastavat väittelyä, sporit. Usein sanotaan vastaan, ei siksi että oltaisiin oikeasti vastakkaista mieltä, vaan jotta saataisiin aikaan mukava pikku kärhämä. Mojovaa kärhämää pidetään parhaana viihteenä.

Ei ihme, ettei venäläisten ulkopolitiikka monenkaan suomalaisen (tai länsimaalaisen) korviin kuulosta loogiselta. Mutta miksi ihmeessä Kreml tahallaan lietsoo ristiriitoja? Entinen suurvalta ei voi paljastaa, ettei se ole enää suurvalta. On luotava mielikuvia tyhjästä. Laurén kirjoittaa ilmapiirin muutoksesta, siitä, että vaikka Venäjällä on aina ollut oppositio, nyt kansa on alkanut saada kyllikseen vallanpitäjien korruptiosta. Talouden alamäki on suurin syy kansannousuille, mutta myös brutaali opposition kohtelu, erityisesti Navalnyin myrkytys, on antanut tavallisille kansalaisille uutta virtaa vastustaa vallanpitäjiä.

Sana ”lojaali” merkitsee Venäjällä sitä, että suhtaudutaan johonkin asiaan ymmärtäväisesti, ei siis solidaarisesti. ”Yksityistämistä” voidaan käyttää kuinka vain. Kun valtio päätti omia itselleen Venäjän ainoan jäljellä olevan, yksityisten aktivistien ja historiantutkijoiden museoksi rakentaman vankileirin, eräs ystävättäreni kutsui tekoa ”yksityistämiseksi”.
– Aivan päinvastoin. Tarkoitushan on valtiollistaa se, sanoin.
– Yksi lysti. Pilaavat kuitenkin.

Toivottavasti Laurén kirjoittaa lisää Venäjästä ja jatkaa myös kirjeenvaihtajana syvällisiä raporttejaan. Minulla on tunne, että Venäjää ei koskaan opi tuntemaan tarpeeksi. Opiskeltavaa riittää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Domenico Starnone: Paljastus

Domenico Starnone: Paljastus
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY 2021

Mutta nyt elämäni oli menossa hyvään suuntaan, mistä isä olisi varmaan ollut mielissään. Kaikki luonnistui minulta, olin vapautumaisillani elämänmittaisesta painolastista, saattaisin vielä yltää moitteettomuuteen. Siksi minusta tuntuikin kestämättömältä, että eteeni nousisivat esteet juuri, kun olin kääntynyt oikealle tielle.

Domenico Starnonen romaani Paljastus antaa odottaa paljon, mutta jättää lukijan lopulta tyhjin käsin. Ainakaan itse en ymmärrä, miten romaani perustelee oman rakenteensa ja aiheensa käsittelyn. Jo kirjan nimi kertoo sen perustuvan salaisuuden paljastumisen va(a)raan. Starnone kehitteleekin intohimon ja kiristyksen teemaa taidokkaasti ja pitää jännityksen yllä lukuunottamatta aivan loppua. Tämä lopun lässähdys syö koko romaanin idean.

Paljastus on hyvin kirjoitettu ja käännetty, mutta tuntuu kuin kirjailija ei olisi jaksanut loppuun asti. Romaanissa on paljon hyvääkin, kuten lopun yllättävät toiset näkökulmahenkilöt. Pidin kuitenkin siitä, että kertojista päähenkilö oli pääosin äänessä.

Paljastuksen päähenkilö on kokenut opettaja Pietro Vella, joka vähitellen saa jalansijaa koulumaailman asiantuntijana ja uudistajana. Päähenkilö näyttäytyy lukijalle melko opportunistisena ja epämiellyttävän narsistisena, mutta hän pyrkii kuitenkin moitteettomuuteen ja uskollisuuteen. Päähenkilö nai opettajatoverinsa Nadian, jolla pyrkii matemaatikon uralle, mutta luopuu urastaan perheen takia. Ennen Nadian tapaamista Pietrolla on kuitenkin intohimoinen suhde entisen oppilaansa, Teresa Quadraron kanssa.

Pari rakastaa ja riitelee ja eräässä suhteen vaiheessa Teresa ehdottaa, että kumpikin paljastaisi toiselle jonkin salaisuuden elämästään. Näin tehdään, mutta sen jälkeen pari päättää erota. Pietro keskittyy opettamiseen, perheen perustamiseen ja luennoimiseen sekä kirjan kirjoittamiseen. Teresa puolestaan on rakentaa maineikkaan tieteentekijän uran: hän on Pietron parhaiten menestynyt oppilas. Aina silloin tällöin, hyvin harvoin, Pietron ja Teresan tiet kohtaavat.

Suhteen läpivalaisu on ehkä pariskuntien velvollisuus, mene ja tiedä, mutta se on samalla myös ylellisyyttä, johon sisältyy väistämättä riskejä.

Kirjan loppua odotin, koska ajattelin, että lukijalle paljastetaan salaisuudet, joiden varaan koko juttu perustuu. Minulle ainakin jäi petetty olo, koska jotta olisin voinut ymmärtää päähenkilöä ja hänen ratkaisujaan, sekä Teresan ratkaisuja, henkistä ylivoimaa Pietroon nähden, olisin tarvinnut konkreettisen paljastuksen. Mikä on niin kamala teko, että sen paljastumisen uhka saa Pietron pyrkimään moitteettomuuteen.

Onko tässä romaanissa kyse rakkaudesta vai mistä, se jäi minulle epäselväksi.

Pidin kovasti Starnonen edellisestä suomennetusta Kepponen-romaanista. Ensimmäinen suomennos Solmut on vielä lukematta, toivottavasti se on parempi kuin tämä. Ihmisen perimmäisten tarkoitusperien kuvaajana Starnone on mielestäni parhaimmillaan.

Olisin halunnut kirjoittaa tästä myönteisemmin, mutta viime viikkoina olen lukenut niin loistavia muita romaaneja, että niiden rinnalla Paljastus jätti tyhjän olon. Jos joku on eri mieltä ja haluaa jakaa mielipiteensä, kuulisin mielelläni.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut
Suom. Katriina Huttunen
S&S 2021

Minun täytyi luopua kaikesta toivosta, pudottaa sarveni joita oli ollut raskas kantaa, minun täytyi itse luoda se mitä tarvitsin.

Jos oli Vigdis Hjorthin Perintötekijät raastava, on Onko äiti kuollut vielä enemmän sitä, käsitteleehän se jälleen lapsen ja vanhempien suhdetta. Tällä kertaa kertoja on täysin yksin: sisarkin on hänet hylännyt. Nyt ei ole kyse perinnöstä vaan äidin rakkaudesta ja sen puutteesta.

Kertoja Johanna on kuvataiteilija, joka on lähtenyt 30 vuotta sitten Norjasta perheelleen ilmoittamatta, jättänyt entisen elämänsä, tuoreen aviomiehensä ja lapsuudenperheensä rakastuttuaan ulkomaiseen taiteilijaan. Nyt Johannaa on pyydetty pitämään retrospektiivinen näyttely kotikaupungissaan ja hän palaa sitä varten takaisin. Johannan mies Mark on kuollut ja poika John aikuistunut ja muuttanut kotoa.

Johanna on piirtänyt aina, jo lapsesta asti, mutta Johannan piirrokset herättivät aina vanhemmissa ristiriitaisia tunteita: äiti kyllä antoi Johannan joskus piirtää isältä salaa, ja isäkin oli kerran myöntänyt Johannan osanneen piirtää. Silti tarkkanäköiset piirrokset saivat vanhemmat aina tolaltaan. Johannan asuessa jo ulkomailla, hänen teoksensa Lapsi ja äiti 1 ja Lapsi ja äiti 2 olivat esillä kotikaupungissa. Äiti koki tulleensa häväistyksi ja perhe koki Johannan pettäneen äidin.

Nyt Johanna vuokraa lapsuuden kotikaupungistaan asunnon, josta on näköala vuonoon, ja metsästä vapaa-ajan asunnon. Hänen tarkoituksenaan yrittää keskustella äidin kanssa siitä, miksi välit menivät poikki. Romaani on kuin trilleri, kun kertoja vähä vähältä hivuttautuu lähemmäs kahdeksankymppistä äitiään, joka ei halua häntä nähdä. Kertoja lähettää äidille viestejä ja soittaa hänelle, mutta vastauksena on hiljaisuus. Kun Johanna on aikansa yrittänyt, hänen sisarensa Ruth kirjoittaa lopulta, että äiti pitää Johannan yhteydenottoja röyhkeinä ja haluaa tämän lopettavan ne. Kertoja ei kuitenkaan anna periksi. Hän ei voi, hänen on saatava selville, miksi äiti ei rakasta häntä.

Silti hänen torjuntansa teki minuun suuremman vaikutuksen kuin olin odottanut, tuntui että hän ei koskaan lakannut hylkäämästä minua.

Vuodenajat vaihtuvat. Johanna yrittää saada valmiiksi edes yhden uuden teoksen retrospektiiviin. Teos ei vain oikein ota syntyäkseen.

Johanna jatkaa sinnikkäästi äitinsä piirittämistä. Onko äiti kuollut kertoo lapsen epätoivoisesta tarpeesta tulla kuulluksi ja nähdyksi. Pahinta on hiljaisuus. Johannan anteeksiantamaton synti on se, että hän on nähnyt äidin toisin kuin kukaan muu.

Ymmärsin että äiti halusi rikkoa maljakon. Minäkin olisin halunnut rikkoa sen maljakon, erityisesti jos olisin ollut äiti, kuten tavallaan olinkin. Äiti oli rohkea rikkoessaan maljakon, se on myönnettävä, vihdoinkin harkittu teko, protestin alku, mutta ei äiti ollut tarpeeksi rohkea, ja sen jälkeen hän alkoi kaihtaa minua, koska olin nähnyt molemmat, halun ja pelkuruuden.

Vigdis Hjort on ehdottomasti yksi tärkeimmistä kirjailijoista, joita olen viime vuosina lukenut. Jokin Hjorthin tavassa pureutua perheen sisäiseen dynamiikkaan ja ihmisen tarpeeseen tulla nähdyksi koskettaa ja puhuttelee.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme
Suom. Tero Valkonen
S&S 2021

Äiti hyvä,

Kirjoitan saadaksesi sinuun yhteyden, vaikka joka sana viekin sanan verran kauemmas sieltä missä olet.

Vietnamilais-amerikkalaisen Ocean Vuongin (s. 1988) esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme tekee ensi lauseista alkaen vaikutuksen loistokkaalla kielellään. Romaani on monella tapaa taidokas, mutta esikoisromaaniksi se on hämmästyttävän taitavan ammattilaisen kädenjälkeä. Tero Valkosen suomennos välittää Vuongin kielen eri rekisterit ja kertojan sisäiset havainnot ja niiden ristiriidat upeasti.

Vivahteikkaan kerrontansa avulla romaani kertoo valottaa Vietnamin sodan seurauksia ja maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä elämää Yhdysvalloissa. Romaani kertoo pojan kasvusta omaksi itsekseen, ensirakkaudesta ja väkivallasta, toiseudesta ja todellisuuden ja kielen suhteesta.

Kuka menetetään tarinassa jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota. Maa on kaunis, koska henki vielä kulkee.

En ole ennen kuullut kenenkään vertaavan tarinaa nielemiseen. Tämä on vain yksi esimerkki oivalluksista, joita Vuongin romaani kielestä ja tarinankertomista synnyttää. Kertoessaan tarinaa itsestään tai toisesta kertoja luo samalla etäisyyden tarinan kohteen ja tarinan sekä itsensä välille, vaikka samalla yrittää luoda yhteyttä. Tämä on toki tuttu havainto ennestään, mutta se, miten Vuong sen todentaa romaanissaan, on taidokasta.

Ocean Vuongin romaanin kertoja, Pikkukoira, toimii äidilleen englannin kielen tulkkina ja kielenkääntäjänä. Vähitellen kielestä tulee hänen ammattinsa ja kieli erottaa pojan ja äidin todellisuudet toisistaan.

Romaani on myös tarina pojasta, joka ymmärtää olevansa homoseksuaali. , joka löytää toisen samanlaisen Trevorista, joka kuitenkin hukkuu huumeisiin. Yhdysvalloissa on opioidiepidemia, ja senkin kuvauksena romaani on ajankohtainen.

Vuongin romaanista ovat kirjoittaneet myös muun muassa Reader why did I marry him -blogin Omppu Martin ja Kirjakko ruispellossa -blogin Mari Saavalainen.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
Suom. Outi Menna
Tammi 2021

Ajattelin lastani ja surin elämää joka oli tullut ja mennyt yhtä nopeasti kuin sokeria lainaamaan poikennut naapuri.

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa Lähdin veljen luo on romaani, jossa kuuluu kirjailijan oma ääni. Kerrankin näin voi sanoa vilpittömästi ja innostuneesti. Myös Ruotsissa sekä kriitikot että lukijat innostuivat tästä esikoisromaanista niin, että se sai jopa August-palkinnon ennen ilmestymistään (minkä ansion kustantaja nostaa kirjan etukanteen takakannen sijaan, mikä on poikkeuksellista, mutta ymmärrettävää siksi, että Smirnoff ei ole ennestään tuttu suomalaiselle lukijakunnalle.) Elämän vertaaminen sokeria lainaavaan naapuriin antaa esimakua Smirnoffin aforistisesta kyvystä käyttää kieltä rikkaasti ja omaäänisesti.

Kirjan esittelyteksti Tammen sivuilla tiivistää romaanin lähtökohdan, joka kieltämättä on melko hurja, joskaan ei kaunokirjallisuudessa tavaton:
”Jana astuu bussista suoraan lumimyrskyyn maaseudulla kaukana kaikkialta. Kotikylässä kaikki on niin kuin ennenkin: veli aikoo juoda itsensä hengiltä, Maria on löytynyt kuolleena, Johnin silmät ovat kuin avaruuden mustat aukot ja kotipalvelu saa uuden työntekijän, joka on lyönyt isäänsä heinähangolla.”

Jana Kippo (kirjassa janakippo) palaa kotiseudulleen kaksosveljensä Brorin (kirjassa bror, ruots. veli) luo. Palattuaan Smalångerin kylään Jana joutuu kuin muistojen tornadon keskelle: lukijasta näyttää ajoittain kuin Jana vain ajautuisi kohti jotakin väistämätöntä. Väistämätön on kuitenkin tapahtunut jo aikoja sitten, ja nyt siihen voi vain hakea anteeksiantoa tai jotain säällistä näkökulmaa.

Minua eivät haitanneet typografiset poikkeavuudet, kuten erisnimien pienet alkukirjaimet. On vaikea kuvitella, että kertoja-päähenkilö Jana Kippo muistojensa keskellä paneutuisi isoihin alkukirjaimiin, päinvastoin. Aivan romaanin alussa jana on tosin Jana ja john John, mutta kun Jana palaa lapsuudenkotiinsa, ja romaani varsinaisesti lähtee liikkeelle, erisnimet alkavat kuvata pikemminkin ihmislajia ja sen yksilöitä enemmän kuin tiettyjä henkilöitä. Smirnoffin typografinen ratkaisu on perusteltu ja alleviivaa kertojan omaa näkökulmaaa, sitä tapahtumisen vääjäämättömyyttä joka lukijankin kietoo mukaansa.

Romaanissa käsitellään laiminlyötyjä ja pahoinpideltyjä lapsia, mutta romaani on kaikkea muuta kuin ahdistava. Jana Kippo ei lopulta ole alistumassa menneeseen, vaikka se onkin viedä häneltä elämänhalun. Kipon Jana vääntää ja kääntää jäljellejääneitä todisteita menneestä ja löytää lopulta totuuden, mutta sekään ei vie ulkopuolisuuden, tunnottomuuden tunnetta pois. Oman lapsen elämään ei ole helppo enää päästä mukaan, kun elämää on liikaa välissä.

Lähdin veljen luo jättää kuitenkin lukijan odottamaan lisää. Ja sitähän on tulossa jo ensi vuonna, kun Tammi julkaisee trilogian toisen osan Viedään äiti pohjoiseen. Kolmas osa ilmestyy myös ensi vuonna.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Barack Obama: Luvattu maa

Barack Obama: Luvattu maa
Suomentaneet Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro
Otava 2020

Liioittelematta voi sanoa, ettei kirjoitustyö edennyt ihan suunnitelmien mukaan. Hyvistä aikeistani huolimatta sivumäärä kasvoi ja sisältö laajeni – ja lopulta päätin jakaa sen kahteen osaan. Olen kiusallisen tietoinen siitä, että lahjakkaampi kirjoittaja olisi keksinyt keinon kertoa saman tarinan lyhyemmin (olihan Valkoisen talon yksityisen työhuoneeni vieressä Lincolnin makuuhuone, missä on lasin alla 272 sanan mittainen Gettysburgin puhe).

Barack Obaman kahden presidenttikauden jälkeen kirjoittamia muistelmia odotettiin kuumeisesti, ja kirja julkaistiinkin samanaikaisesti useassa eri maassa ja usella eri kielellä: suomentajiakin tarvittiin kolme, jotta kirja ehtisi valmiiksi.

Luettuani Obaman aiemmat kirjat (Dreams from my father 1995 ja The Audacity of Hope: Thoughts on Reclaiming the American Dream 2008) tiesin odottaa hyvin kirjoitettua itsereflektiota. Ehkä juuri tämä, itsereflektio, kuvaa Luvattu maa -teostakin. Nähtyäni Donald Trumpin kyvyttömyyden minkäänlaiseen itsereflektioon on virkistävää lukea punnittua ja pohdittua omaelämäkerrallista tekstiä Yhdysvaltain presidentiltä. Luultavasti kirjassa on myös selittelyn makua, mutta mielestäni melko vähän ottaen huomioon, miten massiivisia ja moninaisia Yhdysvaltain presidentin toimenkuvaan kuuluvat ratkaistavat ongelmat ovat. En voi kuin ihmetellä, miten Trumpin kaltainen henkilö on voitu virkaan ylipäänsä valita.

Jos kenellä niin Obamalla oli kykyjä hallita ne kaikki moninaiset draamat, ulko- ja sisäpoliittiset ruutitynnyrit ja kaksipuoluejärjestelmän ongelmat, joita Yhdysvaltain presidentin virkaan kuuluu, puhumattakaan nelivuotisen presidenttikauden lyhyydestä ja uudelleenvalinnan varmistamisen eteen tehdystä työstä, kun presidenttikauden keskeyttävät aina välivaalit ja edustajainhuoneen ja senaatin koostumus muuttuu ratkaisevasti.

Aloitin Obaman muistelmat jo joululomalla, ja olen talven ja kevään aikana lukenut Luvattua maata pätkissä. Ensimmäinen kolmasosa kirjasta keskittyy Obaman ensimmäiseen presidenttikampanjaan ja valintaan Yhdysvaltain 44. presidentiksi, sen jälkeen päästään kurkistamaan ensimmäisen presidenttikauden tärkeimpiin sisä- ja ulkopoliittiseen asioihin ja talouskriisin ratkaisemiseen.

Maailmanlaajuinen finanssikriisi oli ensimmäinen ja vaikein kriisi heti Obaman aloitettua presidentin virassa. Oli kiinnostavaa lukea, miten paljon finanssikriisin ratkaisujen taustalla oli sisäpoliittista köydenvääntöä senaatin ja edustajainhuoneen republikaanien (ja joskus myös demokraattien) kanssa, toisaalta eurooppalaisten liittolaisten vakuuttamista siitä, että Kreikan talous on pelastettava, jotta Obama saa USA:n sisäpolitiikassa lisää vipuvartta maailmanlaajuisen talouskriisin ratkaisemiseksi. Obama viittaa Pohjoismaihin ylisuorittajina ja ymmärtää, miksi monien Pohjois-Euroopan maiden oli vaikea hyväksyä eteläisen Euroopan huonoa taloudenhoitoa.

Työssään Valkoisen talon kabinetti yhdessä Obaman kanssa joutui koko kauden ajan punnitsemaan mitä sisäpoliittisia muutoksia milloinkin kannatti edes yrittää ajaa läpi. Ennen välivaaleja oli tärkeää hyödyntää enemmistöasema edustajainhuoneessa ja senaatissa ja saada terveydenhuoltouudistus hyväksytyksi. Republikaanien tarve pysäyttää kaikki Obaman uudistukset, ei sen takia, että ne olisivat olleet huonoja, vaan vain siksi, että demokraattipresidentti niitä esitti, ei anna toiveikasta kuvaa kaksipuoluejärjestelmän tehosta. Senaatin republikaanien jarrutustaktiikka oli tuttua jo Clintonin aikana ja on taas Bidenin presidenttikaudella nähtävissä.

Minulle oli esimerkiksi uutta se, että esimerkiksi Don’t ask, don’t tell -käytäntöä armeijassa, Obama olisi voinut presidentin määräyksellä muuttaa tasa-arvoisemmaksi nopeastikin. Viisaasti hän päätti kuitenkin viedä asian edustajainhuoneen ja senaatin käsittelyyn, jotta ratkaisulla olisi laajempi kannatus, ja jotta seuraava presidentti ei sitä voisi presidentin määräyksellä kumota.

Kirja päättyy Osama bin Ladenin eliminoimiseksi järjestettyyn SEAL-operaatioon, jota valmisteltiin pitkään. Vaikka mukana olivat niin Pentagon kuin CIA:kin, lopullisen päätöksen operaation käynnistämiseksi joutui tekemään presidentti niiden tietoja valossa, joita käsillä oli.

Obama mainitsee usein varapresidenttinsä, Joe Bidenin, jolla oli pokkaa silloisessa asemassaan tuoda esiin muusta neuvonantajaryhmästä eriävä mielipiteensä. Obama arvosti sitä, sillä Biden antoi siten tilaa Obamalle muodostaa oma mielipiteensä rauhassa.

Lähi-idän kriisiä ovat yrittäneet ratkaista kaikki hallitukset ja presidentit vuorollaan, niin myös Obama. Lopulta saavutukset olivat vähäisiä, ja Obaman on myönnettävä, että joissakin neuvotteluissa oli kyse lähinnä teatterista ja naamioista, jotka osapuolet riisuivat neuvottelujen päätyttyä.

Yksityinen Obama näkyy niissä pohdinnoissa, joissa idealismi kohtaa käytännön. Valkoisessa talossa elämä on eristyksissä elämistä. Pian presidentiksi valitsemisensa jälkeen Obamakin luovuttaa, eikä tee enää spontaaneja juoksulenkkejä talon ulkopuolelle, koska ne aiheuttaisivat valtavan mediahuomion ja sitoisivat turvamiehiä turhaan näihin epävirallisiin tilanteisiin. Obama alistuu elämään kultaisessa vankilassa.

Joitakin hengähdystaukoja 24/7-työhön kuitenkin on: Obama ja hänen henkilökohtainen avustajansa Reggie Love valmensivat jonkin aikaa Sashan luokkaa koripallossa. Obama päätti kuitenkin luopua tehtävästä sen jälkeen kun muiden luokkien vanhemmat halusivat hänet valmentamaan omaa jälkikasvuaankin. Tupakkatauot olivat olleet Obamalle henkireikä, mutta Valkoisessa talossa ollessaan hän aloitti tupakkalakon (kukaan ei tiedä, pitääkö se yhä, ilmeisesti). Koripallotreenit Reggie Loven kanssa tuovat pieniä taukoja minuuttiaikataulutettuun arkeen, samoin sunnuntaiaamupäivän golf. Joululoma Havaijilla ja kesäloma Martha’s Vineyardissa eivät enää presidenttikautena ole yhtä yksityisiä kuin ennen: mediahässäkkä on kova aina kun perhe lähtee kirjakauppaan tai ulkoilemaan.

Jään odottamaan muistelmien toista osaa ja sen analyysia Trumpin noususta. Ensimmäisen osan lopussa Trumpiin viitataan lyhyesti.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma
S&S 2021

Kesän aikana kyllästyn merkitsemään itseäni muistiin. Väsyttää kirjoittaa ensimmäisessa persoonassa ja käyttää omaa todellisuutta tekstin lähtökohtana. Pitkästyn kuin paraskin psykopaatti, ja alan kaivata kuvittelemista. Eikö riitä, että minun on pakko elää mieleni, tunnereaktioideni, taipumusteni ja valintojeni rajoissa? Täytyykö minun todella kirjoittaakin samassa ahtaudessa.

***

Pauliina Vanhatalo on kirjoittanut ainakin toistaiseksi viimeisen osan omaelämäkerralliseen sarjaansa. Tuntemani maailma on saanut alkunsa ennen koronapandemiaa, mutta kirjan aikana pandemia muuttaa arkea.

Vanhatalo on kirjoittanut Veera Vaahteran nimellä romaaneja, omalla nimellään omaelämäkerrallista kirjallisuutta ja suomentanut muun muassa Rebecca Solnitilta kaksi kirjoituskokoelmaa. Tänä keväänä ilmestyy Vanhatalon suomentamana Deborah Levyn esseitä.

Vanhatalon aiemmat omaelämäkerralliset kirjat ovat resonoineet omien elämänkokemusteni ja ajatusteni kanssa. Kun sain kirjastosta tämän trilogian päätösosan, hämmennyin: kirjassa tutkitaankin psykopaattien mielenmaisemaa. Ei houkuttanut lukemaan. Onneksi kuitenkin luin.

Psykopaatit järkyttävät meitä täydellisellä tunteettomuudellan. Vanhatalolle psykopaatit sen sijaan alkavat näyttäytyä uuvuttavan myötätuntostressin keskellä kadehdittavina kyvyssään olla välittämättä muiden ihmisten tunteista. Kirjoittaja on uupunut, koska rajat hänen ja muiden ihmisten (ja maailman) välillä hämärtyvät. Pienet ja isot asiat yhtä lailla ahdistavat.

Vaikka en itse olekaan samalla tavalla herkkä kuin kirjoittaja, tunnistan ahdistumisen maailman pahuuden edessä. Introvertti ja ekstrovertti minuus taistelevat taukoamatta sisälläni. Onneksi olen vähitellen oppinut kuuntelemaan kulloinkin tarvitsevinta minuuttani. Olen jopa melko itsekäs, koska tiedän, että jos toimin itseäni kohtaan väärin, väsyn. Tätä samaa ymmärtääkseni opettelee Vanhatalo kirjansa tekoprosessin aikana. Miten olla itselleen armollinen ja uskollinen ja silti tehdä osansa tässä maailmassa.

Nyt joudun kuitenkin myöntämään, ettei edes omaelämäkerrallinen kirjoittaminen suoraan henkilökohtaisista kipupisteistäni ole onnistunut vakauttamaan tunne-elämääni pysyvästi. Taiteellisten ideoiden toteuttamisen rinnalla kirjoittaminen on kyllä jäsentänyt ajatuksiani, lievittänyt kokemaani hätää ja auttanut avaamaan senhetkisiä solmuja, mutta niiden paikan ovat pian ottaneet uudet kysymykset, jotka tuntuvat yhtä polttavilta kuin aiemmat.

Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on keino jäsentää ajatuksia. Fiktion kirjoittaminen taas antaa mahdollisuuden kuvitella uusia maailmoja. Vanhatalo pettyy huomatessaan, että vaikka kirjoittaminen auttaa hetkellisesti, uusia huolenaiheita ilmenee koko ajan. Välillä väsyttää kuvittelu, välillä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. On hyvä, että hän taitaa molemmat.

Oppiessaan vetämään rajoja kirjoittaja voi lopettaa psykopaattien kadehtimisen. Toisille voi olla läsnä ilman, että hukkaa omia rajojaan.

Osallistuin viikonloppuna fiktionkirjoitustyöpajaan. Kirjoittamisen keinoja pohtiessani tajusin miten hirvittävästi kaipaan ulkopuolisia virikkeitä: taidetta, ystävien tapaamista, kahvilassa käymistä, tuntemattomien ihmisten satunnaisia kohtaamisia. Niiden puute alkaa valitettavasti näkyä sisäisessä maailmassani, mikä heijastuu sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. En kirjoita vain itsestäni käsin, vaan kaikesta siitä, mikä maailmassa on.

Tuntemani maailma jättää tilaa lukijan omille ajatuksille. Vanhatalo kirjoittaa ilmavasti, pikemminkin kysellen kuin kertoen. Lukijalle on tilaa rivien väleissä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Henrik Knif: Göran Schildt. Kaksi elämää

Henrik Knif: Göran Schildt. Kaksi elämää
Suom. Kari Koski
Gummerus 2020

Kaikkien muiden tavoin Göran Schildtillä oli yksi elämä. Se päättyi täällä Tammisaaressa vuonna 2009 – hyvin rikas elämä. Monista elämänsä käänteistä hän on kertonut omissa kirjoissaan. Mutta hän teki jo varhain selväksi itselleen, että hän näytti ihmisenä koostuvan lähes yhteensopimattomista osista, että hän tietyllä hetkellä tietyssä paikassa oli kokonaan muu kuin oli ollut jollain toisella hetkellä toisessa paikassa. Hän saattoi todeta, että tämä oli inhimillinen, ehkä liiankin inhimillinen piirre, joka piti vain ymmärtää ja tunnustaa. Itse hän on eri tilanteissa saattanut esittää keskenään varsin ristiriitaisiakin kantoja eri asioista. – –
[O]n vaikea sanoa, mitä hän oikeastaan ajatteli talvisodasta ja omasta panoksestaan ja kohtalostaan sodassa: siis tästä käännekohdasta, joka määräsi niin suurelta osin sen, mitä seuraavaksi tapahtui hänen henkilökohtaisessa elämässään, ja päätöksen lähteä Välimerelle – sekä Välimeren-purjehdusten seurauksena syntyneen kirjallisen tuotannon.
Danten tavoin hän kirjoitti itselleen elämän, ja Danten tavoin hän eli myös tekstiensä ulkopuolista elämää.

***

Göran Schildt (1917–2009) tunnetaan Suomessa parhaiten Välimeren purjehduksistaan kertovista kirjoistaan. Schildt ehti kuitenkin elämänsä aikana kirjoittaa esseitä niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin sekä Suomen että Ruotsin päivälehtiin ja elämäkertoja niin Andre Gidestä, Cézannesta kuin Alvar Aallostakin.

Schildt eli elämän, jossa oli paljon yksinäistä kirjoittamista mutta myös paljon sosiaalista kanssakäymistä niin Suomessa ja Ruotsissa kuin Ranskassa, Italiassa ja Kreikassakin. Naisia hänellä oli niin ystävinä, rakastajina kuin aviopuolisoinakin, mutta sodassa saatu vamma esti häntä saamasta lapsia.

Itselleni tutuin Göran Schildt oli juuri se purjehtija, joka kirjoitti antiikista ja kirjallisuudesta ja joka ennen sotaa nuorena miehenä matkusti Italiassa ystävänsä Georg Henrik von Wrightin kanssa eräänlaisella interraililla. Henrik Knifin elämäkerta keskittyy vuosiin ennen Tammisaareen, Alvar Aallon suunnittelemaan Villa Skeppetiin, asettumista ja vanhuusvuosia.

Välimeri. Knifin mukaan Schildt käsitti jo omilla purjehduksillaan 1950-luvulta lähtien, että Välimeri on saastumassa, mutta silti Välimeri näyttäytyi silloin vielä eri valossa kuin tänään. Välimerestä on tullut elämän ja kuoleman meri. Kuoleman meri monille niille pakolaisille, jotka pyrkivät Pohjois-Afrikasta Eurooppaan. On vaikea kuvitella, miten nykyään Välimerellä voisi purjehtia lomatunnelmissa miettimättä tätäkin todellisuutta. Tokihan Välimeri on historiansa aikana nähnyt monenlaista: ei se mikään rauhan tyyssija ole koskaan ollutkaan. Itselleni mielikuva Välimerestä on kuitenkin pitkään ollut se, jonka elokuvat, omat matkat Italiaan, Kreikkaan ja Ranskaan ovat välittäneet. Sininen Välimeri, joka suo pohjoisen asukkaalle loman ja levon ja historiallisia vierailupaikkoja.

Schildt nostatti kulmakarvoja tohtorinväitöksellään, joka ei aivan noudattanut väitöksille asetettuja tavoitteita. Myöhemmin hän arvosteli julkisesti sitä, että suomenruotsalaiset kirjailijat joutuivat tyytymään suomenruotsalaisiin yleisöihin vaikka kirjoittivat pohjoismaisella kielellä. Nuorena tutkijana hän arvosteli pelkäämättä vanhempien kollegojensa töitä. Minulle tulee kuva miehestä, joka liikoja miettimättä kävi ajatuksin ja kynän avulla niiden asioiden kimppuun, jotka häntä vaivasivat tai joista hän oli kiinnostunut. Knif luonnehtii häntä jopa ”kahvilafilosofiksi”, mutta ei käytä sanaa vähättelevässä, vaan ranskalaisessa merkityksessä: se on ”tapa esittää jotain näennäisesti häkellyttävää, ja tarkastella asioita uudesta näkökulmasta.”

Kreikkalaisuus oli Schildtin suuri intohimo. Hänen ajattelussaan tapahtui kuitenkin Knifin mukaan muutos vuosien kuluessa. Nuorena miehenä Schildt ihaili kreikkalaista antiikkia, myöhemmin arkaainen Kreikka nousi antiikin yläpuolelle. Vielä vanhempana Schildtin ajatteluun vaikuttivat omakohtaiset kokemukset Kreikasta: hän ymmärsi ortodoksisen uskonnon ja Bysantin historian vaikutuksen kreikkalaisten elämään.

Schildt hankki vaimonsa Christinen kanssa asunnon Leroksen saarelta, ja pari vuotta tämän jälkeen Kreikassa alkoi sotilasvallankaappaus. Schildt ei hylännyt Kreikkaa, vaikka joutuikin pohtimaan omaa asemaansa.

Göran Schildt luki paljon. Daphnella vuosien varrella purjehtineiden miehistön jäsenten mukaan Schildt ohjasi Daphnea usein jalallaan samalla lukien kirjaa. Toisaalta veneessä vietettiin riehakkaita juhlia ja koettiin kyllä myrskyjäkin. Välimeri osaa olla oikukaskin.

Itselleni yllätyksenä tuli se, että Välimeren lisäksi Daphne purjehti myös Niilillä ja Mustallamerellä. Ranskan kanavien kautta Daphnen saapumisesta Välimerelle tiesin, mutta näistä seikkailuista luin vasta nyt.

Ei ole kovin korrektia sanoa ääneen, että kaipaa Välimerelle näinä aikoina, mutta sanon sen silti. Kaipaan pinjojen varjoon meren ääreen ja valoon. Ymmärrän kyllä, että se on eurooppalaisen hyvin etuoikeutettu toive näinä aikoina, jolloin Välimereen hukkuu ihmisiä päivittäin. Silti toivon pääseväni vielä joskus täältä edes katsomaan Välimerta.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi