Maria Veitola: Veitola (äänikirja)

Maria Veitola: Veitola (Bookbeatin äänikirja)
Johnny Kniga 2018

Tämä oli kolmas äänikirjani, jonka sain kuunneltua loppuun asti. Loppupuolella alkoi keskittyminen herpaantua tämänkin kanssa. Mutta en olisi tätä kyllä painettuna kirjana lukenut, joten kuuntelu työmatkoilla sopi tähän kirjaan.

Hyvää:

• Kirjoittaja lukijana toimii. Veitola on Veitolan tekstien ainut oikea lukija.

• Kolumnit sopivat lyhyiden työmatkojen aikana kuunneltaviksi.

Huonoa (äänikirjoissa yleensä):
• Lyhyistä teksteistä koostuvien (novelli- tai kolumnikokoelma) tekstien välillä ei ole riittävän selkeää taukoa tai merkkiä, joka varoittaisi, että nyt tämä juttu loppui ja jos et halua jatkaa, paina pausea. Tähän pitäisi keksiä jokin ratkaisu, koska on ärsyttävää jos on juuri tulossa töihin ja seuraava teksti ehtii alkaa, koska ei tunnista otsikkoa otsikoksi. Rupea siinä sitten kelaamaan takaisinpäin, kun se kelaus menee kuitenkin liian pitkälle.

• Visuaalinen sisällysluettelo puuttuu: olisin skipannut pari äitiysaiheista kolumnia, jos olisin nähnyt kokonaisuuden.

***

Veitola kirjoittaa suoraan ja selkeästi, ja kirja onkin hyvin tekijänsä oloinen ja kuuloinen. Aito. Kolumneissa käsiteltiin samoja aiheita hieman eri näkökulmista, joten toistoa oli, totta kai. Eniten Veitolalla oli minulle annettavaa työelämään liittyvissä puheenvuoroissa.  Ei huono, sanoisi Jorma Uotinen.

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Taina Latvala: Venetsialaiset

Taina Latvala: Venetsialaiset
Otava 2018
Kannen kuva: Rauha Mäkilä

Tämä on tarina kolmesta sisaresta.

Venetsialaiset on romaani kolmesta sisaresta, Elinasta, Iiriksestä ja Paulasta, jotka kokoontuvat isän rakentamalle pohjanmaalaiselle kesämökille hyvästemään kesän, ja samalla jotain keskinäisissä suhteissaan. Sisarusten isä on kuollut jo jonkin aikaa sitten, mutta hän elää vahvana tytärten mielissä. Mökillä muistot palaavat, niin mukavat kuin ikävätkin.

On pakko kirjoittaa Taina Latvalan romaanista juuri nyt, vaikken ole vielä päässyt alkua pidemmälle. En nimittäin pysty lukemaan tätä romaania kuin pienissä erissä, ja silti tekee mieli sanoa siitä jotain nyt, kun kerran on se viikonloppu, jota romaanissakin kuvataan: venetsialaiset.

Romaani tuo mieleen paljon muistoja. Myös minulla on kaksi vanhempaa sisarta. Myös me olemme luopuneet kesämökistämme tänä kesänä. Olemme hyvin eri-ikäisiä ja erilaisia, kuten romaaninkin naiset. Minun isäni elää vielä, toisin kuin romaanin tytärten isä. Meillä Etelä-Karjalassa ei vietetty venetsialaisia, mutta kesän viimeistä mökkiviikonloppua vietettiin kyllä aina elo-syyskuun vaihteessa, joskus harvoin jopa syyskuussa. Silloin ei vielä pantu mökkiä talviteloille, vaan uitiin ja saunottiin vielä kerran.

Viime kesinä kävimme mökillä yhä harvemmin, ja yhtä aikaa emme lähes koskaan. Minä en moneen vuoteen enää edes kesäisin.

Minun ja sisarteni venetsialaiset olivat tämän vuoden helatorstaina. Silloin emme vielä tienneet, että tästä tulisi hellekesä, joten ilahduimme, että saimme esitellä mökkiä ostajille, kun aurinko paistoi ja oli lämmin ja kesäinen päivä. Kaikki oli hyvin, oli täydellistä.

Myös isä oli mukana näytössä. Oli hienoa nähdä, että kesämökki sai arvoisensa uudet omistajat, jotka pitävät siitä hyvää huolta myös tulevaisuudessa. Jotka arvostavat isän työtä. Saunoimme ja uimme kolmen päivän ajan, ja sitten matkustimme kukin omiin elämiimme toisaalla. En ollut haikea. Mökki myytiin.

Taina Latvala tavoittaa täydellisesti Suomen loppukesään väistämättä kuuluvan haikeuden, iltojen pimenemisen ja kesän kypsymisen syksyksi.

Tšehovin Kolme sisarta on yksi lempinäytelmistäni. Venetsialaiset on selkeästi sen muunnelma. Pohjanmaalla on kenties erilaista varttua naiseksi kuin venäläisessä kuvernementtikaupungissa, mutta päähenkilöiden elämänkaipuu ja kysymys elämän tarkoituksesta ovat ikuisia. Elämä on aina toisaalla, kunnes vanhempien kuollessa tajuaa, että se onkin tässä.

“Voi rakkaat sisaret, ei meidän elämämme vielä ole päättynyt. Eläkäämme!” (Anton Tšehov, suom. Martti Anhava)

Jatkan lukemista. Hitaasti. Nautiskellen. Ja ensi kuussa menen katsomaan  Kolmea sisarta teatteriin. Taas kerran.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Välitilinpäätös

Blogin luvut: 5, 150, 150.

Siitä on viisi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen postauksen Yökyöpeli hapankorppu lukee -blogiin. Aiheena oli Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos. Blogista tuli tapa kirjoittaa säännöllisesti: yleensä olen kirjoittanut noin kerran parissa viikossa, joskus useamminkin. Ennen tätä postausta julkaisuja on 150. Blogin Facebook-sivuilla on 150 seuraajaa, varsinaisella blogisivustolla enemmän seuraajia ja lukijoita. Kasvu on ollut orgaanista, yhtään mainosta en ole ostanut. Lukijamäärä on silti pieni, myönnän. Ehken ole osannut kirjoittaa siten, että lukijat kiinnostuisivat. Kenties tämä blogi onkin  enemmän lukupäiväkirjani kuin ilmiö.

***

Tänä kesänä luin paljon – kuten aina kesällä. Juuri nyt blogi raahautuu pahasti lukemani perässä.

Olin ajatellut kirjoittaa tänään koonnin niistä kirjoista, jotka viime viikkoina olen lukenut. Sen teenkin, mutta äsken tajusin itsellenikin yllätykseksi kirjoittavani välitilinpäätöstä.

Tätä kirjoittaessani olen avoin kokeilemaan jotain uutta. Haluaisin hyödyntää videoitakin blogissa, mutta WordPressin alusta ei lataa videoita suoraan, joten ensin pitäisi avata  Youtube-tili, johon voisin täältä linkittää vidot. Kattellaan.

Yökyöpeli hapankorppu on myös instassa, joskin vain oman henkilökohtaisen profiilini biossa. Blogin instasivu ei tunnu tarkoituksenmukaiselta nyt, kun seuraajia ei kuitenkaan ole satoja saati tuhansia.

Tavoitteeni viisi vuotta sitten oli analysoida lukemiani kirjoja. Nyttemmin blogista on tullut lähinnä lukupäiväkirja. Toivottavasti olen oppinut kirjoittamaan vähän paremmin, ja nasevaa tiivistämistä olen yrittänyt opetella, samoin näkemykseni rohkeampaa ilmaisua.

Kotimaisten kirjablogien yhteisöön kuuluminen on antanut uusia näkemyksiä lukemisen merkityksestä, vaikken olekaan kovin yhteisöllinen ihminen. Kirjablogit ovat vakiinnuttaneet asemansa suomalaisessa kirjakentässä ja toimivat omalla tavallaan lukemisen edistäjinä. Lähes poikkeuksetta kirjablogeja kirjoittavat blogistit tekevät sen vapaa-ajallaan, allekirjoittanut usein öisin, ja tekevät tätä pelkästä asianharrastuksesta, ilman palkkioita. Satunnaisia näytekappaleita ja kutsuja kirjajulkkareihin saaneena voin vakuuttaa, etten niiden takia kirjoita, vaan siksi että haluan makustella lukukokemustani. Ne muutamat kommentit, joita blogiini on tullut, ilahduttavat aina. (Itsekään en juuri kommentoi toisten blogeja, yleensä ihan vain laiskuudesta tai siksi, että kommentointi saattaa vaatia rekisteröitymistä tai muuta vastaavaa.

Kaiken kaikkiaan, vaikka välillä mietin, onko tässä MITÄÄN järkeä, kirjoitan silti  edelleen. Blogi on tehnyt tehtävänsä, ja olen tottunut säännölliseen kirjoittamiseen. Nyt annan itselleni vähän vapautta olla kirjoittamatta jokaisesta lukemastani kirjasta yhtä perinpohjaisesti. En aiemminkaan ole kirjoittanut kaikista lukemistani kirjoista, joko siitä syystä, että kirja ei ole herättänyt ajatuksia, tai siitä syystä että se on herättänyt ajatuksia, jotka olen halunnut pitää ominani yksityisyyden vuoksi. Tai sitten ihan vain kiireen vuoksi. Joka tapauksessa blogista voin edelleen tarkistaa milloin vain, mitä ajatuksia kirjat ovat minussa herättäneet.

Blogin kirjat ovat koko viiden vuoden ajan valikoituneet enimmäkseen oman kiinnostukseni pohjalta. En ole kriitikko enkä objektiivinen. Harrastus on harrastus vain, jos se tuo iloa. Maailmassa on niin paljon kirjoja, etten voi niitä kaikkia lukea kuitenkaan. Enkä halua. Joistakin kirjoista olen kirjoittanut kriittisiaäkin arvioita, mutta koska pääosin kirjoitan kirjoista, jotka kiinnostavat minua, kovin montaa lyttäystä en ole kirjoittanut. Yleensä kirjasta nousee jokin teema, joka puhuttelee, ja olen siitä kirjoittanut.

***

Viiden vuoden aikana kirjablogien suosio on vakiintunut, mutta myös uusia kirjailmiöitä on koettu. Näistä mainitsen äänikirjat ja kirjapodcastit. Äänikirjafania minusta ei ole tullut, mutta onneksi moni muu on ne löytänyt. Kirjapodcasteihin olen sen sijaan hurahtanut, niitä kuuntelen varsinkin kuntosalilla. Sivumennen-podcastin Jonnasta ja Johannasta on tullut minulle oman virtuaalisen lukupiirini jäseniä.

Lukija ei ole koskaan yksin.

***

Parin viime viikon aikana olen lukenut hyvinkin erilaisia romaaneja. Yaa Gyasin Matkalla kotiin (kuva postauksen alussa) on pakahduttava romaani orjuudesta, Edward St Aubynin Loistava menneisyys (Patrick Melrose -sarjan 3 ensimmäistä osaa) paljastaa brittiläisen yläluokan pinnallisen tyhjyyden, ja se on kirjoitettu riemastuttavan tarkkanäköisesti ja Henrietta Rönkkösen Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja on rohkea ja räävitön, tärkeä kirja sinkkuelämän tabujen murtamiseksi. Pirkko Soinisen Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja oli tällaiselle Firenzen-rakastajalle yhtä juhlaa, mutta myös tinkimättömän taiteentekemisen puolustus. Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani taas yllätti sujuvalla juonenkuljetuksellaan, Venäjän paikallistuntemuksen hyvin hyödyntävänä dekkarina.

 

***

Tulevina viikkoina jatkan Ellen Thesleffin elämäntarinan parissa, sillä hain tänään kirjastosta Hanna-Reetta Schreckin Minä maalaan kuin jumala -teoksen Thesleffistä. Ostin myös Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen -romaanin. Keväällä hankkimani englanninkieliset teokset odottavat myös aikaa parempaa. Domenico Starnonen Solmut myös lukupinossa. Syksyltä odotan eniten Taina Latvalan Venetsialaisia (Latvalan teoksissa on myös mieluiseni taidekannet) ja eläkkeellä olevan ulkomaankirjeenvaihtaja Eeva Lennonin muistelmateosta Eeva Lennon, Lontoo.

Loppuun vielä katkelma Ellenin fiktiivisestä Firenzen-päiväkirjasta. Se muistuttaa siitä, miten tärkeää on säilyttää kyky nähdä.

Tällaisessa ympäristössä voi tavattoman helposti menettää kyvyn nähdä – tarkoitan nähdä oikeasti, syvästi, pinnan alle, nähdä sekin, mitä ei yleisesti pidetä viehättävänä ja löytää sen ainutlaatuisuus.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Robert Seethaler: Tupakkakauppias

Robert Seethaler: Tupakkakauppias
Suom. Arja Rinnekangas
Lurra Editions 2017

Sinisilmäisyys on oikeastaan tämän hetken käsky, tietämättömyys ajan johtoajatus. Koska silloin saattaa katsoa johonkin suuntaan, ja olla näkemättä mitään.

Kirjoitin tämän postauksen jo pari viikkoa sitten, mutta jätin sen luonnokseksi. Tuli matka, ja tuli helle, joka vei voimat. Oikeastaan hyvä, että vasta nyt viimeistelen tämän. Poikkeuksellinen helle on pannut miettimään ilmastonmuutosta enemmän kuin koskaan ennen; kun jokin epämiellyttävä asia tunkee omaan elämään, on siihen pakko ottaa kantaa. En esimerkiksi ole tätä viikkoa aiemmin miettinyt, miltä minusta tuntuisi lentää koneessa, jolla palautetaan kielteisen turvapaikan saanut kotimaahansa. Kyseessä voi olla oikeutettu palautus, mutta voi myös olla niin, että lähellämme tapahtuu asioita, joilta haluamme sulkea silmämme. Ja nyt palaan Tupakkakauppiaaseen, jossa sinisilmäisen Franz-pojan silmät aukeavat, eivätkä vain aukea, vaan hän ei voi olla toimimatta, kun natsit valtaavat Wienin.

Teksti on kuitenkin Robert Seethalerin romaanista Tupakkakauppias, jossa eletään Wienissä toisen maailmansodan alla, Hitlerin valtaannousun aattona. Nuori ja naiivi Franz-poika saapuu tupakkakauppiaan apulaiseksi. Vähitellen Wienin ilmapiiri kiristyy ja kansallissosialismin vahvistuminen alkaa vaikeuttaa jokapäiväistä elämää.

Tupakkakauppias Otto Trsnjek opettaa Franzin lukemaan sanomalehtiä, seuraamaan niitä päivittäin. Kanta-asiakas on myös muuan Sigmund Freud, johon Franz tutustuu. Trsnjakin jouduttua kansallissosialistien hampaisiin ja kuoltua on jo selvää, että juutalaisille ei ole tilaa Wienissä. Sigmund Freudkin on lähdössä Lontooseen, ja vielä ennen lähtöään hän ja Franz tapaavat ja polttavat sikarit, jotka Franz on salakuljettanut ohi Freudin asuntoa valvovien poliisien.

”Ette tainnut olla tietoinen, herra professori”, Franz sanoi ja pyöritti sikaria hitaasti sormiensa välissä, ” mutta Otto Trsnjak itse ei ollut tupakkamies. Hän oli lehtienlukumies. Lehtienlukija ja tupakkakauppias.”

Tupakkakauppias on romaani, joka alussa vaikutti minusta hyvin kaavamaiselta. Vähitellen se osoittautui kuitenkin yhdeksi tärkeimmistä nykyromaaneista, joita olen viime vuosina lukenut. On palkitsevaa lukea, miten typerästä Franzista kasvaa vastuuntuntoinen, siviilirohkea aikuinen mies, joka ajattelee ensisijaisesti muita kuin itseään. Samanaikaisesti lukija, joka tietää, miten Wienin kävi ja mitä kauheuksia toisessa maailmansodassa tapahtui, ei voi olla miettimättä sitä, miksi vain jotkut meistä ovat riittävän rohkeita taistellakseen pahaa vastaan.

Ilmastonmuutos on asia, josta nykyään pitää ja saa olla huolissaan. Rasistisia ja konservatiivisia ääriliikkeitä vastaan taistelu vaatii sen sijaan siviilirohkeutta niiltä, jotka uskaltavat omalla nimellään niitä vastaan argumentoida. Tutkijat ja journalistit joutuvat miettimään omaa ja perheensä turvallisuutta julkaistessaan tutkimuksia tai juttua aiheesta. Miten me tavalliset  ihmiset toimimme nyt, kun vielä voimme tehdä jotain? Valitsemmeko hiljaisuuden, koska se on helpompi tie? Kysyn tätä itseltäni jatkuvasti. En halua hyödyttömiin sanasotiin monimutkaisista asioista, mutta en myöskään halua olla se typerä sinisilmäinen itselleen valehtelija, joka ei tee mitään millekään.

Franz on joutunut Otto Trsnjakia etsiessään silmätikuksi ja tupakkakaupan toiminta on vaikeaa. Franz alkaa liimata näyteikkunaan unistaan kertovia lappuja, joiden merkityksellisyydestä syntyy keskusteluja ohikulkijoiden kanssa. Unistaan Franz on kiinnostunut Freudin kanssa käymiensä keskustelujen myötä. Mykistääpä Franz myös Freudin kun kuvaa osuvasti sitä, mitä psykoanalyysissa tapahtuu. Mutta siis hiljaisesta vastarinnasta on Franz oiva esimerkki.

Juuri sitä hän oli hetki sitten tarkoittanut, Franz vastasi, mutta lapun mahdollinen hyödyttömyys paljastuisi vasta myöhemmin. Sillä kenties, hän jatkoi, kenties tuonkaltainen, täysin vieras, näyteikkunaan liimattu unilappu voisi joskus vaikuttaa tai koskettaa sattumalta ohikulkevaa lukijaa, sitähän ei koskaan tiennyt. [–] Siitä lähtien Franz liimasi joka päivä uuden lappusen ulos oven viereen.

Tupakkakauppias on romaani, joka haastaa lukijan kysymään itseltään, miten minä toimisin vastaavassa tilanteessa. Hienoa, että romaani on suomennettu.

Suomennoksesta on pakko mainita sen toimittamattomuus. Välillä Votivkirche on Motivkirche, ja muutenkin näyttää siltä, että suomentaja, joka on myös kustantaja, on jäänyt ilman asiantuntevan kustannustoimittajan apua. Ammattikirjoittajatkin tarvitsevat ulkopuolisen lukijan ja kustannustoimittajan. Monista virheistä huolimatta suosittelen kirjaa jokaiselle.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Maggie Nelson: Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
Suom. Kaijamari Sivill
S&S, 2018

On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.

Maggie Nelsonin (s. 1973) omaelämäkerrallinen, eri genrerajoja rikkova Argonautit ilmestyi 2015, ja on nyt saatu suomeksi. En tiedä mitä odotin, mutta luultavasti romaania, joten oli yllätys, että Argonautit olikin oikeastaan esseemäinen, filosofinen ja elämäkerrallinen teos. Nimensä kirja on saanut kreikkalaisesta mytologiasta. Kustantajan sivuillla kerrotaan:

Kuten kreikkalaisen mytologian Argo-laivalla purjehtijat, argonautit, pitkän matkansa aikana osa osalta rakentavat laivan kokonaan uudelleen mutta saavuttavat sataman samannimisellä laivalla, mekin purjehdimme elämän ja rakkauksien läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme mutta vähä vähältä kokonaan muuttuen.

Nelson on feministinen taideteoreetikko, runoilija ja esseisti. Tässä omaelämäkerrallisessa teoksessaan hän kertoo kaihtamattoman rehellisesti rakkaudestaan muunsukupuoliseen taiteilijaan Harry Dodgeen, raskaudestaan, Harryn äidin kuolemasta. Kirja on samanaikaisesti vuoropuhelua Nelsonin siteeraamien filosofien kanssa; Nelson kutsuu näitä “sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi”.

Samalla kun Nelson odottaa ensimmäistä lastaan Dodge käy läpi testosteronihoitoja ja rintaleikkauksen, jossa rinnat poistetaan. Molempien ruumis ja identiteetti käy läpi muutosta, mutta eri suuntaan.

Kirja on raivoisan rehellinen, ja Nelson kirjoittaa asioista kaihtamatta ja suoraan, varsinkin äitiydestä. Siitä, miten hän oppii Harryltä, että joillekin sukupuoli-identiteetin epämääräisyys on ahdistuksen aihe, toisille taas juuri määrittelemättömyyden kanssa on hyvä elää. Tämäkin on hyvä muistaa: ei kaikille ole ongelma elää määrittelemättä itseään naiseksi tai mieheksi.

Mieleeni muistui hetki Narinkkatorilla Helsingissä. Minua vastaan käveli ihminen, jota en siinä hetkessä pystynyt määrittelemään joko mieheksi tai naiseksi. Hetken minua vaivasi se, että jäin epätietoisuuteen. Sitten havahduin: miksi minulla on tarve määritellä ihminen joko mieheksi tai naiseksi, erityisesti täysin tuntematon ohikulkija. Mitä se minulle merkitsee? Minun ajatuksillani ei ole väliä. Ymmärsin, miten paljon ajatteluamme ohjaa kaikenlainen kategorisointi. Annoin itselleni luvan olla miettimättä asiaa ja ohikulkijalle oikeuden säilyttää oma identiteettinsä, vaikkei se minulle avautunutkaan siinä ohikiitävässä hetkessä.

Elä ja anna elää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen: Katrina
Suom. Juha Hurme
Teos 2018 (alkuper. ilmestymisvuosi 1936)

Eikö hänellä ollut enää mitään määräämisvaltaa omaan elämäänsä? Hän istui tuntikausia tuolilla pienen ikkunan edessä ja pohdiskeli. Aurinko katosi ja iltarusko kalpeni. Taivas muuttui tummemmaksi. Häntä väsytti ja hän ymmärsi olevansa nälissään, mutta mitä väliä sillä nyt oli. Mitä hän tekisi? Palaisiko Pohjanmaalle isänsä luokse? Ei, hän ei ikinä palaisi tuhlaajatyttönä ja antaisi niiden nähdä nöyryytystään! Hänellä ei ollut valinnanvaraa: Oli mentävä Nordkvistille kitkemään naurismaa, oltava siellä heinäaika, ja mentävä Svenssonille puimaan. Hänen oli myytävä työvoimansa saadakseen leipää elannokseen, se oli hänen tulevaisuutensa.

Olen aivan mykistynyt lopetettuani juuri Sally Salmisen (1906–1976) vuonna 1936 julkaistun Katrinan lukemisen. Salmisen esikoisromaani on suomennettu ensimmäisen kerran heti ilmestymisensä jälkeen, mutta Juha Hurme on sen nyt suomentanut uudestaan. Hurmeen teko on suuri kulttuuriteko, sillä kuinka moni  muistaa lukeneensa tai kuulleensa Katrinasta tai ylipäätään Sally Salmisesta mitään kirjallisuudenhistorian luennoilla. En minä ainakaan. Miten tällainen aarre on voinut unohtua?

Unohdukseen on toki omat syynsä. Suomenruotsalaiset kirjallisuuspiirit vierastivat Salmisen realistista tapaa kuvata elämää. Myöhemmin Suomessa vakiintuivat klassikoiksi miehen näkökulman kautta kerrotut romaanit sitkeistä suomalaisista; oli Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia (joka on yksi suosikeistani muuten myös), ja samoin jo aiemmin Linnan Tuntematon sotilas, jotka loivat pitkäksi aikaa sementoidun kuvan suomalaisesta sisusta. Mutta mitä muuta Salmisen romaanin päähenkilöllä, pohjalaisella Katrinalla, on kuin sisua? Katrinassa jos kenessä sisu realisoituu siten, että myös muut kuin sodankäyneet miehet voivat siihen samaistua.

Viljankorjuuaika alkoi heti heinänteon jälkeen. Ei mitään lepoa Katrinalle. Hänen oli mentävä pellolle särkevin käsivarsin painava viikate käsissään.

Katrina on sekä kehitysromaani että yhteiskunnallinen romaani. Siinä on ajankohtaisuutta, joka puhuttelee enemmän kuin monen nykyromaanin synkkä yksinpuhelu.

Nuori Katrina tekee virheen naidessaan saamattoman ahvenanmaalaisen merimiehen. Heti saavuttuaan uuteen kotiinsa hän tajuaa olleensa naiivi ja joutuneensa sellaiseen elämään, jota ei ollut itselleen kuvitellut.  Ylpeys ei kuitenkaan anna periksi palata takaisin kotikonnuille. Katrina joutuu hakemaan elantonsa pieninä palasina talollisilta, ja elättämään perhettään, mitä saamaton aviomies ei pysty tekemään.

Katrina tekee elämästään Torsössä kuitenkin arvokasta niukkuudesta huolimatta. Alussa Katrina tuntee olonsa ulkopuoliseksi saaristolaisten yhteisössä, mutta omalla elämällään hän hankkii paikan arvostettuna yhteisön jäsenenä. Katrinan tarina opettaa lukijalle sen, että kaikenlaisista lähtökohdista voi päätyä kaikenlaisiin elämäntilanteisiin. Kaikesta voi joko oppia ja kääntää vastamäet myötämäiksi tai katkeroitua. Menetykset elämässä vievät toisinaan Katrinaltakin elämänhalun ja polvilleen epätoivosta. Elämä on silti harvoin pelkkää menetystä ja luopumista; tulee myös onnen hetkiä, uusia alkuja. Vanha sukupolvi väistyy, mutta uusi nousee väistämättä ja tekee asiat toisin. Vanhenemisen tuskaa ei ole romaanissa kuitenkaan kaunisteltu.

Kiinnostavinta Salmisen romaanissa on se, miten rehellisesti se näyttää ihmisen eri elämänvaiheissaan, nuoruuden kukoistuksessa ja vanhuuden heikkoudessa. Romaani on tarkkanäköinen kuvaus ihmisistä omien murheidensa ja ilojensa kantajina. Romaanin henkilöhahmot ovat lihaa ja verta, eivät yksiulotteisia sivuhahmojenkaan osalta. Yhteisöllinen elämä näyttäytyy kenties saariston eristäytyneessä maailmassa tarkemmin kuin  kaupunkilaisessa miljöössä.

Ulkopuolisuus sävyttää Katrinan elämää omista lapsista ja yhteisön hyväksynnästä huolimatta. Kun hän vanhana käy tapaamassa Einarin, nyt merikapteeniksi edenneen poikansa perhettä Maarianhaminassa, hän lähtee sieltä kesken laivaan ja takaisin Torsön mökkiinsä, josta on kuin onkin tullut hänen oma kotinsa ja kotimaisemansa. Silti Katrinassakin elää nuoruuden kaipaus jonnekin, missä voisi olla vapaa tekemään mitä itse haluaa.

Hän tahtoisi vielä kerran kokea jotain uutta, odottaa jotain tuntematonta. Jospa hän saisi nousta laivaan ja purjehtia pois, pohjoiseen, kauas, kauas pohjoiseen ohi kaikkien saarien, avomerelle ja ylös Pohjanlahtea kotiseudulleen! Ei, hän ei tahtoisi jäädä ja elää siellä elämäänsä.

Voi miten paljon ajatuksia Katrina herättikään. On käsittämätöntä, miten hyvin romaani on kestänyt aikaa. Juha Hurmeen suomennos hengittää ja antaa tilaa tarinalle. Voin todellakin suositella Katrinan lukemista jokaiselle, niin miehelle kuin naiselle, niin kaupunkilaiselle kuin maalaiselle, niin nuorelle kuin vanhalle. Katrina kuuluu ehdottomasti suomalaisen kaunokirjallisuuden kaanoniin siinä missä Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilaskin. Kenties enemmänkin, sillä se on löydetty uudelleen unohduksen suosta ja osoittautunut klassikoksi. Turhaan ei Salmiselle ehdotettu Nobelin kirjallisuuspalkintoa kirjan ilmestyttyä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Rantalukemisen TOP 3

 

Pääsin pitkästä aikaa kesäloman aluksi oikein perinteiselle, ihanalle ranta- ja löhölomalle, jossa tärkeintä olivat uinti, aurinko ja seura. Mutta sielläkin luin, koko ajan.

Rannalla lukeminen on astetta nautinnollisempaa, kun muistat nämä:

  1. Paras rantaformaatti on pokkari. Se voi olla kevyttä chicklittiä tai painava klassikko, mutta formaattina paperipokkari on lyömätön. Sitä on helppo lukea ja käsitellä, eivätkä aurinkorasva ja vesi tee käyttöliittymästä toimimatonta, kuten saattaisi käydä lukulaitteen kanssa. Aina sitä suolaista merivettä roiskuu tai aurinkorasva tarttuu kirjaan vahingossa.Tällä lomalla ehdin lukea nämä:Maja Lunden Mehiläisten historia oli vaikuttava, eri aikatasoissa kulkeva dystopia. Pidetään mehiläisistä ja luonnon monimuotoisuudesta huolta, niin ehkä selviämme vielä.Marian Keys (s. 1963) on suosittu irlantilainen kirjailija, joka pistäytyi juuri Suomessakin Aikalisä-romaaninsa (suom. Kristiina Vaara) julkistamista markkinoimassa. En ole aiemmin lukenut häneltä mitään. Poimin jokunen aika sitten kirpputorilta mukaan matkalle tämän vuonna 2007 suomennetun Kuuleeko kukaan? -käännöksen (suom. Liisa Laaksonen). Pidin kirjasta, eikä se ollut turhan kliseinen. Ainut miinus tulee lyhennetystä käännöksestä, joka ei ihan toiminut. Yksi kohtaus oli ainakin jätetty pois suomennoksesta, koska putosin sen jälkeen kärryiltä hetkeksi. Erikoinen suomennosratkaisu. Mutta ehdottomasti muuten lukemisen arvoinen kirja. Vakavia aiheita huumorin kautta käsiteltynä, näin olen ymmärtänyt. Dialogi ainakin toimi.

  2. Aurinkotuoli ja aurinkovarjo. Lukemiseen paras on aurinkotuoli, jossa on säädeltävä yläosa eli josta saa pään päälle oman aurinkovarjon. Vaikka olisi miten kuuma, ja vaikka haluaisi ruskettua, pää kannattaa suojata. Lukeminenkin on tosi paljon helpompaa kun se suojaosa suojaa silmiä. Kuvassa näkyy pääni tuon kätevän päävarjon alla.
  3. Lupa nauttia. Parasta kesäviihdettä on edelleenkin kaiken muun lisäksi lukeminen. Ja lomalla siihen on aikaa.

Bonus:
Kuuntelin Helsinki Litissä Domenico Starnonen haastattelun, jonka tulkkasi taitavasti Leena Taavitsainen-Petäjä. Ostin Solmut, ja siitä myöhemmin lisää, kun ehdin lukea.

Lomalta löysin kolme muuta Starnonen kirjaa. Scherzettoa metsästin varsinaisesti, mutta sen löysin vasta loman lopussa. Sen englanninnosta Trick kehuivat niin Helsinki Litin Philip Teir kuin moni muukin. Lacci (Solmut) ja Le false resurrezioni -kirjoissa on upeat kannet, vai mitä?

Solmuista lisää, kun olen ehtinyt lukea sen. Hyvää kesän jatkoa kaikille lukijoille!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2018

Jeremy istahti viereeni portaille: ”Taiteilijat ovat erilaisia kuin muut.”
”Eihän. Eivät ole.” Punastuin. Minä olin ollut aina erilainen, en halunnut olla enää erilainen!
”Mutta he ovat.” Hän taputti polveani. ”Sinun täytyy olla armoton, Lucy!“

Muistan selvästi että hän sanoi ”armoton”. Hän ei näyttänyt armottomalta enkä minä ajatellut, että olin tai voisin olla armoton. Minä rakastin häntä; hän oli lempeä.
Hän käski minun olla armoton.

Kirjoja äidin ja tyttären suhteesta ei koskaan voi olla liikaa. Vai voiko?

Nimeni on Lucy Barton kertoo tyttären ja äidin suhteesta, mutta ei vain siitä. Tärkeää on myös se, mistä ei puhuta äidin ja tyttären välillä newyorkilaisessa sairaalassa. Romaani on eleetön ja koruton.

Strout on kirjoittanut romaanin, joka on armoton mutta ymmärtävä. Päähenkilöidensä kautta Strout  muistuttaa, että elämässä on yleensä takana enemmän kuin se, mitä näkyy päällepäin. Yksityisiä tragedioita, traumoja, menetyksiä, suruja, vihaa ja katkeruutta. Myös iloa ja onnea, totta kai.

Nimeni on Lucy Barton ei alleviivaa eikä ohjaile. Se vain toteaa, mitä on ollut ja mitä on nyt. Kirjailijan tehtävä ei ole miellyttää vaan kirjoittaa niin kuin sydän vaatii. Kirjoittaa myös siitä, mikä ei ole suosittua ja kaikille mieleistä. Arundhati Roy on kirjailija joka ei peittele poliittisuuttaan. Tästä Guardianin taannoisesta haastattelusta tuli mieleen Jeremyn käsky Lucylle olla armoton.

Hyvää juhannusta!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Anna Cavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Anna Cavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus 2018

Silloin kun rakkaani ryhtyi harkitsemaan ratkaisuksi tienristeyksen rukousristiä, hän joi ja minä liityin usein hänen seuraansa, olinhan hänen matkakumppaninsa, ja siten kun häntä ei enää ollut, jatkoin sitä matkaa ilman häntä.

Anna Cavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja on novellikokoelma, jota ei voi olla rinnastamatta Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaan, jossa monien novellien päähenkilö on alkoholisti ja nainen. Cavaldan Sotilaanelämää-novellin leskiäiti-alkoholistin päivän täyttävät lapsista huolehtiminen ja viinanhimo, joka lääkitsee surua lasten koulupäivien aikana ja iltaisin. Perheen isä on tehnyt itsemurhan, ja nainen asuu lastensa kanssa nyt setänsä kalustetussa asunnossa Pariisin Pantheonin takana.

Olimme ilman huonekaluja, ilman muistoja, ilman naapureita, ilman lihakauppiasta, ilman leipuria, ilman kioskinpitäjiä, ilman tarjoilijapoikaa ilman viinikauppiasta, ilman sitä pesulan työntekijää, joka oli tuntenut mieheni ja pitänyt hänestä kovasti, sillä mieheni oli ollut tavattoman rakastettava, ilman vilpittömiä mutta loukkaavia luokkakavereita, ilman osaaottavia mutta liian mielevän lempeitä opettajia, ilman kiintopisteitä, ilman totuttuja tapaoja, ilman postilaatikkoa, ilman ovikelloa, ilman hissiä, ilman turvaverkkoa, ilman mitään, ja vihdoinkin saatoimme antaa tilaa surulle.

Cavalda osaa novellien vaatiman lyhyen mutta jännitteisen kerronnan. Erityisesti ihailin novellia Happy Meal, joka leikittelee lukijan odotuksilla ja mielikuvilla. Taitavaa!

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja ansaitsee toisen lukukerran. Alkuun minulle kävi nimittäin niin kuin usein Cavaldaa lukiessa, etten muista mitään yksityiskohtia lukemastani myöhemmin. Näin kävi tämänkin kokoelman kohdalla. En osaa sanoa, miksi henkilöhahmot tai yksityiskohdat eivät ole mieleenpainuvia. Cavaldan novelleista päällimäiseksi jää aina tunnelma tai henkilöhahmojen eksinstentiaalinen yksinäisyys ja irrallisuus. Elämä ympärillä tapahtuu, mutta novellien päähenkilöt keskustelevat itsensä kanssa oman päänsä sisällä. Novellit eivät vedä heti ensi lauseesta mukaansa, ne pikemminkin palkitsevan sen, joka kulkee henkilöiden mukana matkan novellin loppuun asti.

Minun kestopisteeni on kolmas suosikkinovellini tästä kokoelmasta. Vakuutustarkastaja-isä joutuu poikansa koululle selvittämään lasten keskinäistä välienselvittelyä. Tämä novelli pitäisi kaikkien lasten kanssa toimivien aikuisten lukea.

Silloin kun tiedän vastaukset, laadin raportteja. Koko elämäni kuluu raportteja laatiessa, se on leipätyöni. Nyt kello on melkein kolme aamuyöstä, koko talo nukkuu, minä istun yhä keittiönpöydän ääressä ja olen juuri saanut valmiiksi elämäni ensimmäisen raportin, jossa ei ole loppupäätelmää. Halusin vain kirjoittaa muistiin tämän päivän tapahtumat. Perheeni, ammattini, huoleni, sen mikä minua vielä hämmästyttää ja sen mikä minua ei enää hämmästytä, naiiviuteni, etuoikeuteni, onnekkuuteni… Perustukseni. Kestopisteeni.

Seuraavan Cavaldan taidan lukea alkukielellä. Ei epäluottamuksesta kääntäjään (suomennos vaikuttaa hyvältä), vaan koska tuli sellainen olo. Tai sitten luen nämä novellit vielä kertaalleen ranskaksi. Mietintään.

Lohikäärmetatuoinnista ovat kirjoittaneet myös Kujerruksia-blogin Linnea ja Kirjaluotsi.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Patti Smith: Omistautuminen

Patti Smith: Omistautuminen
Suom. Antti Nylén
Siltala 2018

Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä.
Miksi kirjoitamme? Kertosäe kajahtaa soimaan.
Koska emme voi vain elää.

Patti Smith (s. 1946) on suomalaisille tutumpi rocktähtenä, yhtenä suurista muusikoista, mutta viime vuosina myös kirjailijana. Flow Festivalin sivuilla häntä kuvaillaan näin: Patti Smith on monoliitti, kaikkien muotivirtausten ja genredesignaatioiden yläpuolella tai sivulla leijuva Artisti isolla A:lla.” Jos en väärin muista, edellinen teos Ihan kakaroita houkutti taannoin Turkuun kirjakaupan eteen monen korttelin jonon nimikirjoituksen pyytäjiä. Lisää kohtaamisia on tiedossa elokuussa Flow’ssa.

Smith jäljittää Omistautumisessa oman taiteellisen luomisensa lähteitä. Kirja sisältää työpäiväkirjan lisäksi kertomuksen, jonka päähenkilö Eugenia muistuttaa Simone Weiliä. Ennen fiktiivistä kertomusta Patti Smith kirjoittaa tunnelmistaan ennen lähtöä kirjailijakiertueelle Ranskaan ja vierailustaan Gallimard-kustantamossa sekä matkastaan Ashfordiin Simone Weilin haudalle. Kertomuksen jälkeen Smith kirjoittaa vierailustaan Albert Camus’n maaseutuhuvilalla, jonne hän on saanut kutsun tämän omaisilta.

Smithiä kiinnostaa tutkia sitä, mistä kirjailija saa virikkeensä ja inspiraatiota tekemiseensä. Niistä pienistä yllykkeistä ja näennäisesti vaatimattomista sivulauseista, joista kasvaa jotain itseään suurempaa. Kuten siitä, että kun Smithin lentoa Pariisiin aikaistetaan, hän joutuu paniikkiin ja nappaa mukaansa lentokoneeseen kaksi lähintä esillä olevaa kirjaa, toinen Francine du Plessix Grayn monografia Simone Weilistä ja toinen Patrick Modianon Pedigree.

Seuraan Simone Weilin muruja. Hätiköiden valittu kirja osoittautuu käyttökelpoisemmaksi kuin arvasinkaan: kohdehenkilössä kuvastuvat ihailtavasti lukemattomat erilaiset ajattelutavat. Weil oli säkenöivä, lahjakas henki, joka kulki läpi korkeamman tiedon tiedon mahtavien salien – vain hylätäkseen lopulta niistä jokaisen ja valitakseen vaikean tien: vallankumouksen, ilmestyksen, toisten ihmisten palvelemisen, uhrautumisen. En ollut koskaan tätä ennen perehtynyt Simone Weiliin sen syvemmin, mutta asiaan tulisi muutos. Suljen silmäni ja ajattelen jäävuoren huippua. Solahdan yksityiseen kuumaan lähteeseeni, jota saartavat kaikista suunnista läpitunkemattomat jäävallit.

Omistautuminen on kertomus, joka on kenties saanut innoituksensa Simone Weilin tarinasta. Mutta myös monesta muusta pienestä lähteestä. Kenties Modianon kirjan kanssa olevan taiteilijan kuva luo piirteet Alexanderille. Virolainen elokuva Risttuules näyttäisi olevan liikkeellepaneva voima Smithille tämän kertomuksen synnyssä.

Ohjaajan erikoislaatuinen kerrontatapa loi visuaalisen runoelman, jossa näyttelijät kulkivat läpi pysähtyneiden, ihmiseloa esittävien kuvaelmien. Aika pysähtyy, mutta se myös kiihtyy; tuosta murheellisesta kulkueesta sinkoilee kuvia, jotka saavat sanallisen muodon.

Omistautuminen on kaunis mutta surullinen kertomus Eugeniasta ja Alexanderista, sivuhenkilöinä Irina, Martin ja Frank. Päähenkilö on kuitenkin Eugenia, jonka vanhemmat on viety Virosta eräänä keväänä Siperian vankileirille.

Eugenian ja Alexanderin tarina

ei voinut ratketa, se saattoi vain purkautua. Siinä oli yhtä suurta sisäistä voimaa kuin myyteissä. Se oli tarina, joka käpertyi itseensä, muuttui läpinäkyväksi. Heidän vuoteensa oli katkera pilvi, jonka päällä he raa’asti parittelivat ja jäivät sitten ajelehtimaan. Millä hetkellä tarina lakkaa olemasta kaunis, ilmaisemasta uskollisesti sydäntä, vinksahtaa syrjälleen, putoaa hivenen verran pois akseliltaan – ja sinkoutuu suinpäin pakkomielteiseen mitättömyyteen?

Omistautuminen on pienimuotoinen, herkkä tutkielma siitä, miten kirjailijan mieli toimii.  Simone Weil (1909–1943) on kiinnostanut minua jo kauan. Nyt jos koskaan on tutustuttava tähän merkittävään naiseen ja ainakin teokseen Painovoima ja armo.

Apropå: Jatkossa en sekoita Weiliä (tuplaveellä) ranskalaiseen poliitikkoon Simone Veiliin (1927–2017), joka muuten haudataan Ranskan suurmiesten hautapaikkaan, Panthéoniin Pariisiin kesällä 2018.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Yksi kommentti