Unna Lehtipuu: Timanttipesula

Unna Lehtipuu: Timanttipesula. Sijoita elämäsi fiksusti
Talentum Pro 2016

Suuri mahdollisuutesi on siellä, missä itse olet. Älä väheksy oman paikkasi ja aikasi merkitystä. Kaikki paikat ovat tähtien alla, joka ikinen paikka on maailman keskipisteessä. Kun seisot oven kynnyksellä, sinulla on kahdeksan tuhatta mailia kiinteää maata allasi ja tähtien loisto pääsi yllä. – – Katso jalkojesi alle. Kulta ja timantit ja kaikki arvokkaat kivet tulevat maasta, eivät ne tipahda päällemme taivaista. (John Burroughs, 1908)

Unna Lehtipuu on viestinnän ammattilainen, jota minulla oli ilo kuunnella jokunen kuukausi sitten työhön liittyvässä koulutuksessa. Olin vaikuttunut siitä, miten perusteltu ja käytännönläheinen hänen lähestymistapansa esiintymiskouluttajana oli.

Samaa voin sanoa lähestymistavasta sijoittamiseen tässä kirjassa.

Tämä kirja valkopesee ja linkoaa käsityksiä rahasta, ajasta ja talentista. Jos mietit, miten nämä elämäsi strategiset pääomat eli timanttisi kannattaa sijoittaa, olet oikeilla sivuilla. Olet jo aloittanut matkan elämäsä parhaaksi sijoittajaksi.

 Lehtipuu laajentaa ajatuksen sijoittamisesta aikaan ja talenttiin eli kykyihin ja lahjakkuuteen.

Elämäntaitokirjat myyvät hyvin. En lue niitä kovin paljon. En siksi että ne myyvät hyvin, vaan siksi, että useinkaan niissä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Enemmän teen oivalluksia, kun maltan kuunnella itseäni ja muita ja ottaa opikseni. Hiljaisuus on usein hyvä opettaja.

Timanttipesula on kuitenkin hyvä elämäntaito-opas. Siinä mennään pintaa syvemmälle, uskomuksiin rahasta, ajasta ja talentista. Eräs ystäväni sanoi ymmärtäneensä tämän kirjan avulla paljon suhteestaan rahaan. Minulle kävi samoin luettuni Timanttipesulan. Tajusin, että monet käsitykseni ja uskomukseni rahasta perustuivat muiden käsityksiin siitä. Kukaan meistä ei tule tyhjiöstä. On ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, mihin omat uskomukset perustuvat, jotta niihin voi vaikuttaa, niitä muuttaa ja ne hylätä, jos tarpeen.

Rahasta puhuminen ei kaikissa kulttuureissa ole helppoa. Omien kykyjensä esiintuominen on joissakin kulttuureissa hyväksyttävämpää kuin toisissa, mutta kykyjensä tunnistaminen on tärkeää, jotta voisi elää parasta mahdollista elämää. Aika, tuo hupeneva luonnovara, tulee yhä merkityksellisemmäksi mitä vanhemmaksi elää. Ikääntyessä tajuaa ajan arvokkuuden ja rajallisuuden sekä elämän ainutlaatuisuuden, jossa ei ole kenraaliharjoituksia vaan joka on tässä ja nyt.

Joitakin kirjoja pitää lukea hitaasti, sulattelemalla. Tähänkin kirjaan käytin aikaa normaalia enemmän. Välillä luin, välillä pohdin sen herättämiä ajatuksia.

Lehtipuun teksti perustuu monipuoliseen tutkimukseen, mutta on helposti luettavaa, ja jokaiseen lukuun sisältyy myös esimerkkitapauksia elävästä elämästä. Jokaisen luvun lopussa tehdään kuten pyykkiä pestessä: lingotaan pyykki kuivaksi. Luvun lopussa on siis mahdollisuus käydä läpi omia käsityksiä ja Lehtipuun ajatuksia harjoitusten avulla. Näitä en nyt ehtinyt tehdä, joten kirja menee ostolistalle. Linkoamisen jälkeen on vielä luvussa tutkijan ja asiantuntijan haastattelu, jossa avataan luvun ajatuksia vielä vähän. Erinomainen kirjan rakenne. Ja hyvä lähdeluettelo kirjan lopussa.

Huolimatta sijoitusteemasta kirjassa puhutaan myös paljon antamisesta, sillä kuten Lehtipuu osoittaa, tutkimusten perusteella antaminen tekee onnelliseksi.

Makeimmat kicksit elämässä saat antamalla muille.

Jos sinua kiinnostaa elämäsi merkityksellisyys, rahankäyttö ja sen sijoittaminen tai omien kykyjesi hyödyntäminen muiden hyväksi, lue tämä kirja. Erityinen kiitos siitä, että kirjassa ei ole Amerikan kaikuja, vaan se on suomalainen tietokirja, joka katselee maailmaa oman kultturimme kautta.

Elävätkö rahasi sinun arvojesi mukaista elämää? Vastaavatko kalenterimerkintäsi sitä, mihin arvokkaat minuuttisi ja elämäsi tunnit haluat käyttää? Oletko jo sijoittanut talenttisi tekemiseen, joka tekee elämästäsi merkityksellistä, lisää hyvinvointia ja tuottaa hyötyä myös muille?

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä Muistiinpanoja
Schildts & Söderströms 2018

***

Se ettei elämä tarjoudu tarinaksi, ei tietysti välttämättä tarkoita, että siinä olisi elämänä mitään vikaa. Monet kertomusten dramaattisesti tyydyttävät kohtaukset olisivat todellisen elämän tilanteina ahdistavia. On vaikeaa olla tyytyväinen, jos kamppailee samaan aikaan selviytymisestään, ja juonenpunojan sätkynukkena ihminen voi päätyä hyppäämään junan alle.

En silti ole varma kumman mieluummin haluaisin.
Hyvän tarinan?
Hyvän elämän?
Molemmat! Haluan tietysti molemmat.

Ihan kaikista lukemistani kirjoista en ehdi blogata, mutta luulin kirjoittaneeni tänne Pauliina Vanhatalon omakohtaisesta kirjasta Keskivaikea vuosi, joka kertoo masennuksesta. Mutta en olekaan, piti ihan tarkistaa blogiarkistosta.

Jo Keskivaikean vuoden luettuani ajattelin löytäneeni suomalaisen kirjailijan, joka kirjoittaa jotenkin eri tavalla kuin kukaan muu. Ajattelin löytäneeni hengenheimolaisen. Tämä ajatus vain vahvistui Toisen elämän myötä, jonka aloitin eilen ja lopetin äsken.

Vanhatalo tarttuu kirjallisen keskustelun yhteen juonteeseen, kysymykseen romaanin juonettomuudesta:

Kirjailijapiireissä ei kannata mainostaa pitävänsä juonista. Se on niin kuin ilmoittaisi kankaisten pöytäliinojen ja eettisesti kestävien ruokalajien illallisilla, että menisi mieluummin syömään hampurilaisketjun ravintolaan.

Vanhatalo lähestyy aihetta kuitenkin omaelämäkerrallisesti, ei romaanin keinoin.

Kaipaan elämääni juonta niin että sattuu.

Kuten näyttelijä Bill Murray on sanonut: ”My life has a great cast, but I can’t really figure out the plot!”

Vanhatalo kuvaa perheellisen keski-ikäisen elämää defaultina, oletusarvona, ja tässä kohtaa minua alkaa ärsyttää. Mutta kirjailija tunnistaa kyllä sen, että kaikki eivät elä kuten hän.

Vakiintuneella aikuisella on pysyvä parisuhde, perhe ja paikka työelämässä, eikä silloin ole niin suurta väliä sillä, kuinka haluttavana ja kiinnostavana ulkopuoliset saattavat hänet nähdä. Perhe-elämä tyydyttää perustarpeet eikä ympäristöllä ole tarjota mitään riittävän kiinnostavaa.

Niinpä! Arghh. No mutta sitten hän jatkaa:

Vaan annapa olla jos parisuhde päättyy tai työttömyys uhkaa, ulkomaailma mielipiteineen voi alkaa kummasti kiinnostaa. Minäkin olen sijoittanut muun maailman varaston perukoille. Säilytän siellä asioita, joille minulle ei ole tällä hetkellä käyttöä mutta joista en rohkene luopuakaan. Koskaan ei tiedä milloin ne voivat tulla tarpeeseen.

Niinpä ja vielä kerran niinpä!

Vaikka kirjan kertojan elämäntapa eroaa omastani, tunnistan silti ihmisen sieltä sanojen takaa. Ihmisen, joka tarvitsee yksinoloa ja etäisyyttä, ja niitä saatuaan haluaa taas kuulua johonkin. Olla osa jotakin. Ihmisen osa on oppia elämään itsenäisesti ja yksin mutta oleellista on myös oppia liittymään toisiin ja toiseen. Miten vaikeaa se voikaan olla!

Vanhatalon puoliso vaikuttaa unelmamieheltä, joka kestää avointa puhetta, riitelyä ja etäisyyden ottamista, joka huolehtii perheestä kun toinen ei jaksa. Kertojaa ärsyttää, että aviomiestä kehutaan. Miehellä on huumorintajua ja omia intohimoja, ja silti hän haluaa kuitenkin myös kuulua yhteen.

Ihailin erityisesti sitä, miten kertoja uskaltaa ottaa puheeksi vaikeat asiat ja miten pari keskustelee niistä, jotta etäisyys toisesta ei kasva liian isoksi. Etäisyyden ja läheisyyden tasapaino on veteen piirretty viiva.

En pysty palauttamaan mieleeni mistä täsmällisestä totuudesta oli kyse, mutta muistan suhteemme alkuaikoina ajatelleeni: voi hyvin olla, että se mitä aion sanoa on miehelle liikaa. Sanoin sen silti. Kun mitään pahaa ei tapahtunut ja keskustelu lähensi meitä, hankalaltakin tuntuvasta rehellisyydestä tuli tapa johon aloin luottaa.

Vanhatalon esseistinen tapa kirjoittaa tuo mieleeni Merete Mazzarellan teokset. Omakohtaisten ajatusten väliin leikataan ajatuksia muilta kirjailijoilta ja ajattelijoilta. Jotkut ovat joskus kritisoineet Mazzarellaa siitä, että hän perustaa kirjansa lainauksiin muiden ajatuksista. Mutta näinhän kaikki tekevät, osa ei vain ilmaise velkaansa muille kirjoittajille! Minäkin siteeraan tässä blogauksessa aika monta kertaa Vanhataloa. En tee sitä siksi, että minulla ei ole omaa sanottavaa, vaan siksi että Vanhatalo sanoi kaiken paljon paremmin ja tarkemmin kuin itse osaisin. Vanhatalon omakohtainen proosa on esseististä siinäkin mielessä, että se kysyy kysymyksiä ja joskus vastaa niihin, joskus ei. Vanhatalon teksti resonoi niin lukijan oman elämän kuin kirjailijan ja lukijan aiemmin luetun kanssa. Niin sen pitääkin.

Kirjan kirjoittamisen aikaan Vanhatalo ja hänen puolisonsa kunnostavat vanhaa taloaan. Se on purettu lattiaan asti, ja entisöinti vie aikaa. Vähän kuin elämäkin: perustavanlaatuiset kysymykset on käytävä läpi, jotta elämä voi jatkua ja muuttua. Juoni ei välttämättä paljastu, mutta ainakin elämä voi taas tuntua omalta.

Kertojan talon kätköistä löytyy viestejä menneiltä ihmisiltä.

Mekin jätämme viestejä talon niihin rakenteisiin, joita emme usko enää avaamamme. [–] Kirjoittaminen on tekona samanlainen. Yritän ujuttautua lauseiden sisään, koteloitua niihin, huijata aikaa ja piiloutua siltä. Haluan jättää jäljen ja olla olemassa – jollei ikuisesti niin vähän pidempään.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Mikael Persbrandt & Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det

Mikael Persbrandt & Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det
Albert Bonniers Förlag 2017

Men mitt liv var inte som andra människors liv. Det innehöll de mest hårresande kontraster. Och följaktligen, samma kväll, några timmar efter rättegången stod jag på Cirkus scen och tog emot min andra Guldbagge för bästa manliga huvudroll i ”Mig äger ingen”. Egentligen hade jag inte tänkt vara med överhuvudtaget. Men till slut bestämde jag mig för att gå. Vad gjorde det för skillnad? Hela mitt liv var offentligt, allt jag gjorde ingick i dokusåpan om mig själv; jag hade inga frizoner. Jag valde stoltheten och stack dit med en gammal kompis [–]. ”Jag vill dela det här priset med alla beroende som lider ute i kylan…”

Muistaako kukaan (oma)elämäkertaa, jonka kannessa ei olisi kasvokuvaa? Minä en muista. Tässä sellainen kuitenkin on. Så som jag minns det on elämäkerta, joka myy pelkällä kohteen nimellä. Kasvokuva takakannessa on oikeastaan turha, mutta toki mukava lisä.

Minulla on ollut vuosikausia työpöydällä tämä kuva. En muista enää, mistä se on matkaani tarttunut. Vuosien varrella toisinaan tuli mieleen, kannattaako tätä pitää esillä, kun näyttelijä on tunnettu huumeidenkäytöstään ja arrogantista käytöksestään. En ole sitä kuitenkaan poiskaan heittänyt, ja hyvä niin. Nyt Persbrandt on kuivilla, ja arrogantti käytöskin oli huumeiden syytä. Minua kiehtoo Persbrandtissa tuo intensiivisyys ja läsnäolo. Katse muistuttaa minua olemaan läsnä ja katsomaan suoraan mitä tahansa asiaa elämässä.

Harvoin olen lukenut näin täydellistä elämäkertaa. Syy siihen on tietysti ensinnäkin Persbrandtin dramaturgian taju, toiseksi kirjailija Carl-Johan Vallgren, joka on pystynyt luomaan Persbrandtin kanssa käymistään keskusteluista ehjän taideteoksen ja kolmanneksi kohteen elämä, joka jo itsessään olisi useankin kirjan arvoinen.

Mikael Persbrandt on suomalaisille tunnetuin kenties Beck-tv-sarjan Gunvaldina. Mutta hän on myös balettitanssija, klassisen näyttämötaiteen tulkitsija, moottoriurheilun harrastaja, ihminen ja isä. Joku saattaa muistaa hänet Rederiet eli Varustamo-tv-sarjasta 1990-luvun alusta. Suurimman huomion elämäkerrassa saa kuitenkin ”den vita gudinnan” eli valkoinen kuningatar. Kyseessä on kokaiini, joka vei dekadenssin kuningasta – näin Persbrandt itse itsensä koki – kohti tuhoa.

Syy yhä syvenevään itsetuhoisuuteen ja huumeriippuvuuteen on kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota ei kuitenkaan diagnosoida ajoissa ja joka melkein tuhoaa Persbrandtin elämän ja uran. Onneksi diagnoosi lopulta löytyy ja syy ongelmiin löytyy. Sitä ennen ehtii kuitenkin moni silta sortua ja ihmissuhde katketa. Persbrandt ajautuu rikoksiin ja sitä myötä paparazzien ja lööppien kestokasvoiksi. Kukaan ei osaa auttaa kärsivää, maanis-depressiivistä ja herkkää ihmistä, vähiten Persbrandt itse.

Kirja on rankka kuvaus siitä, miten huumeiden viihdekäyttö muuttuu helvetiksi. Huumebileiden hauskuus vaihtuu pelkäksi ahdistukseksi. Kuuluisalta ja komealta addiktilta ei seuraa puutu. Aina löytyy huumeita ja seuraa.

Vaikka elämäkerta sisältää niin paljon ikäviä asioita, on se silti myös dramaturgisesti kiinnostava teos. Persbrandtin elämää seurataan lapsuudesta tähän päivään, mutta koko ajan sen rinnalla kulkee Persbrandtin kertomana hänen kehityksensä näyttelijänä ja taiteilijana. Teatteriura kulkee voitosta voittoon, ja siinä sivussa lahjakas ja työteliäs näyttelijä esittää Gunvaldia vuosikausien ajan tv-sarjassa Beck ja tekee kymmenittäin enemmän tai vähemmän hyviä elokuvia. Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on luonteeltaan maanisen ja depressiivisen olon vaihtelua, Persbrandt pystyy tekemään työtä lähes koko ajan. Vain huumehelvetin loppuvaiheessa ramppikuume ja esitysten peruminen johtaa lähtöön Dramatenista. Hänelle ei tarjota sairauslomaa, vaan eroa ruotsalaisen näyttämötaiteen mekasta.

Kaiken kohun keskellä elää kuitenkin ujo, herkkä, taiteellisesti monilahjakas ihminen. Parantumisprosessiin kuuluu maalaaminen, ja tyypillistä on, että kaikki Persbrandtin ensimmäisen näyttelyt teokset myydään heti.

Persbrandt kertoo Vallgrenin kirjoittamana itseään ja kollegoitaan säälimättä eri roolien taustoista ja teatteri- ja elokuvamaailman kiemuroista. Osa näyttelijäkollegoista saa kiitoksia, osa ei. Mutta ei Persbrandt sääli itseäänkään vaan arvioi omia suorituksiaan ankarasti. Kirja on yritys muistaa, miten kaikki omasta mielestä meni. Siitä kirjan nimi Så som jag minns det.

Alun lainauksessa Persbrandt kertoo siitä, miten meni suoraan oikeussalista pokkaamaan toisen Guldbaggensa. Palkinnonjaon jälkeen näyttelijä käy nakkikioskilla ja mene nukkumaan. Se siitä glamourista. Tavallinen ihminen ei saa saman päivän aikana vastata teoistaan oikeussalissa ja ottaa vastaan vuoden parhaan miesnäyttelijän pystin. Mutta Persbrandtin elämä onkin kuin Eino Leinon runon Jumalien keinun kokijan:

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan –
siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.

Olen valtavan iloinen, että tämä hieno elämäkerta suomennetaan tuoreeltaan. Tammi julkaisee sen elokuussa. Suomalaisen laitoksen etukannessa on kasvokuva. Niin tunnettu Persbrandt ei Suomessa ole, että kirja myytäisiin pelkällä nimellä.

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018

 

Olen oppinut Jumalalta niin paljon
etten enää voi sanoa itseäni
kristityksi, hinduksi, muslimiksi, buddhalaiseksi enkä juutalaiseksi.
Totuus on kertonut minulle niin paljon itsestään
etten enää voi sanoa itseäni
mieheksi, naiseksi, enkeliksi enkä edes turmeltumattomaksi
sieluksi.

Elif Shafak (s. 1971) on ennestään minulle tuntematon kirjailija, vaikka häneltä on suomennettu aiemminkin teoksia. Sain Eevan kolme tytärtä lainaksi lauantaina, ja jo sunnuntai-iltaan mennessä olin lukenut tämän lähes 500-sivuisen teoksen, niin kiehtova se oli.

Romaani liikkuu 1980-luvulta nykypäivään, ja miljöönä on kaksi kaupunkia, Istanbul ja Oxford. Romaanin nykyhetki on vuoden 2016 Istanbul, ja sieltä käsin kurkistetaan 1980-luvulta aina 2000-luvun alkuun ja päähenkilö Perin lapsuuteen ja nuoruuteen. Tämä takaumalinja tiivistyy 2000-luvun alun Oxfordiin, jonne päähenkilö, Nazperi Nalbantoglu eli Peri, on tullut opiskelemaan. Vuoden 2001 syyskuun terrori-iskujen aikaan Peri on Istanbulissa lomalla, mutta palaa takaisin Oxfordiin, jossa opiskelut jäävät myöhemmin kuitenkin kesken syistä, joita en paljasta tässä.

 Kolme nuorta musliminaista Oxfordissa: Syntinen, Uskova ja Epävarma.

Oxfordissa Peri tutustuu Monaan ja Shiriin, joista Mona on vakaa muslimi ja Shiri puolestaan maallistunut. Peri itse on kyselijä ja pitää Jumala-päiväkirjaa sekä näkee usvalapsen, hallusinaation, aina silloin tällöin. Peri on aina vähän surullinen, epävarma ja iloton, agnostikko kai lähinnä.

Hän oli soimannut aina itseään, koska ei osannut riemuita. Hänen murheellisuutensa täytyi johtua siitä, että hän oli tehnyt jotain väärää. Mutta ehkä kukaan ei saa ala-arvoista numeroa onnellisuuskokeessa omasta syystään. Surullisuus ei  kerro laiskuudesta eikä itsesäälistä. Kenties jotkut yksinkertaisesti ovat luonteeltaan alakuloisia. On yhtä turhaa yrittää olla onnellinen kuin yrittää olla pitkä.

Romaanin aikana selviää, miksi syyllisyys ja surumieli ovat olleet Perissä lapsuudesta asti läsnä. Oxfordissa tapahtuu myös asioita, joista Peri kantaa syyllisyyttä. Hän pyyteleekin Oxfordissa aina anteeksi kaikilta kaikkea mahdollista.

Romaani alkaa nopeatempoisella kuvauksella ryöstöstä vuoden 2016 Istanbulissa. Kolmilapsisen perheen äiti Peri ja hänen teini-ikää lähestyvä tyttärensä ovat keskellä Istanbulin liikenneruuhkaa, kun heidän autostaan ryöstetään Perin käsilaukku. Täysin järjenvastaisesti Peri lähtee varkaiden perään ja joutuu ryöstetyksi ja melkein raiskatuksi. Peri raivostuu ryöstäjälle ja taistelee itsensä vapaaksi. Ryöstön yhteydessä hän näkee lompakostaan pudonneen vanhan valokuvan itsestään, Monasta ja Shirinistä sekä heidän Oxfordin opettajastaan Azurista. Valokuva palauttaa mieleen asioita, jotka Peri on tietoisesti unohtanut. Päästyään vanhaan huvilaan, jossa juhlat ovat, Peri arvioi illallisen aikana isäntäväkeään ja illallisvieraita eikä arvio ole myönteinen. Mutta ei hän ole itseäänkään kohtaan armelias.

Eevan kolme tytärtä on romaani, jossa pohditaan jumaluutta ja sitä, voiko asiaa tutkia tieteellisesti. Oxfordissa Azur pitää seminaaria, josta liikkuu huhuja. Jotkut pitävät sitä epäsovinnaisena, ja silti sinne on tunkua. Azur haluaa, että ne jotka seminaariin tulevat, tutkivat ennakkoluulottomasti tieteen keinoin sitä, mitä jumaluudesta voidaan sanoa. Azur myös edellyttää, että seminaarin osallistujat kunnioittavat toistensa näkemyksiä ja kuuntelevat avoimin korvin erilaisia käsityksiä Jumalasta/jumalasta. Se osoittautuu joillekin liian vaikeaksi. Toisaalta Azurin motiiveja kyseenalaistavat monet kollegat ja opiskelijat.

Romaanin toinen kaupunki, Istanbul, näyttäytyy paikkana, jossa äänet eivät koskaan lakkaa ja joka ei koskaan nuku. Perin isä Mensur ja äiti Selma riitelevät kaikesta ja ovat ajautuneet kauas toisistaan ja toistensa elämänkatsomuksista. Mensur on vasemmistolainen ja kyseenalaistaa islamin opit kun taas Selman usko on melkein fanaattista. Kumpikaan ei kuuntele toista, eikä sanoja säästellä. Väittelykulttuuri Istanbulissa on hyvin erilaista kuin Oxfordissa, sen Peri oppii nopeasti.

Azurin seminaarissa opiskelijat istuvat piirissä, koska Azurin mielestä

Jumalasta täytyi kuitenkin puhua piirissä, jonka keskipisteestä kaikki olivat yhtä etäällä, jotta muita pystyi katsomaan silmiin.

Eevan kolme tytärtä on tärkeä romaani aikana, jolloin fanaattinen uskonnollisuus näkyy arkipäivässä terroritekoina ja eri uskontojen kyky elää sovussa keskenään on hiuskarvan varassa. Toisaalta uusateismi haastaa kaikki uskonnot yhä ponnekkaammin, ja uskonnot puolestaan käyvät puolustusasemiin uskonnottumuutta vastaan. Myös uskontojen sisällä on jakolinjoja, jotka näyttäytyvät yhä selvempinä konservatiivisuuden ja liberaalin uskonnontulkinnan välillä. Miksi on niin vaikea vain elää omaa elämäänsä ja antaa toisen elää omalla tavallaan?

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Gail Honeyman: Elanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Suom. Sari Karhulahti
WSOY 2017

Olen yksinäinen selviytyjä, olen Eleanor Oliphant. En tarvitse ketään – elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa eikä ikiomasta palapelistäni puutu ainuttakaan osaa. Olen omavarainen olento. Ainakin olen vakuuttanut niin itselleni aina.

Tässäpä kirja, jonka nimi houkutti heti. Lomalukemiseksi teki mieli tutustua Eleanor Oliphantiin ja siihen, miksi hänellä menee ihan hyvin. No okei, romaanin edetessä kyllä tyhmempikin lukija tajusi, että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Eleanor on yksinäinen, mutta hänellä on siihen syynsä.

Ostin kirjan sen nimen ja muutaman lukusuosituksen perusteella. Eleanor Oliphant vaikuttaa ensin vain itseriittoiselta ja estyneeltä ihmiseltä, joka reagoi lähimmäisiin kaiken lisäksi tylysti ja ankarasti. Vähitellen Eleanoria alkaa kuitenkin ymmärtää. Ei ole helppoa olla Eleanor.

Yksinäisyys ei ole hyväksi kenellekään, ja se aiheuttaa paljon surua ja ahdistusta. (Yksinolo on eri asia: se on hyväksi itse kullekin toisinaan.) Yksinäisyyteen ei yleensä löydy helppoa ratkaisua, koska se kätkeytyy usein häpeän ja hymyn alle. Yksinäisyys koskettaa useimpia meistä jossain elämäntilanteessa. Jos yksinäisyys kuitenkin pitkittyy ja siitä tulee elämäntapa, se lisää sisäistä erillisyyttä ja osattomuutta.

Yritän lähteä töistä joka päivä niin, ettei minun tarvitse puhua kenellekään matkalla ovelle.

Yksinäisyyttä voi kokea yksin tai seurassa, siksikin siihen on vaikea ulkopuolisen päästä kiinni. On hienoa, että yksinäisyyttä tutkitaan myös ilmiönä ja siitä on julkaistu tietokirjoja, kuten tämä Niina Junttilan Kaiken keskellä yksin. Jos yksinäisyyteen liittyvästä häpeästä puhutaan avoimesti, siitä on helpompi saada ote.

”Olla olemassa, eikä kukaan tiedä. Siltä se tuntuu. Olemassaolo kyseenalaistuu.
Tuntuu, ettei minulla ole paikkaa eikä sijaa, tehtävää eikä merkitystä tässä
yhteisössä, maailmassa, elämässä.”  
(Lainaus kirjasta Kaiken keskellä yksin)

Eleanorille kuuluu ihan hyvää tutustuttaa lukijan päähenkilöön vaiheessa, jossa tällä ei mene kovin hyvin. Vähitellen Eleanorilla alkaa kuitenkin mennä yhä paremmin, kiitos sattuman ja uusien ystävien.

Tämä on hyvän mielen romaani, sillä vaikka Eleanorin elämä ei ole kovin iloista, siitä kerrotaan kuitenkin sarkastisen hyvällä maulla. Eleanorista ei voi olla pitämättä.

Linkitän pitkästä aikaa muiden kirjabloggareiden arvioita kirjasta. Näissä on enemmän juonipaljastuksia, mutta jos et pelkää niitä, lue nämä: Kaimani Arja Kulttuuri kukoistaa -kirjablogissa on lukenut kirjan. Myös Kirjaluotsi suosittelee.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Stig-Björn Nyberg: Kirjatalossa

Stig-Björn Nyberg: Kirjatalossa. Muistoja kirja-alalta ja vähän muualtakin
Otava 2017

Työpaikkana Akateeminen oli ollut kuin vilkkaasti sykkivä suurkaupunki. Koko ajan tapahtui jotakin ja jokainen päivä oli erilainen kuin edellinen. Uusi työ oli edellisen vastakohta.

Stig-Björn ‘Nalle’ Nyberg on todellinen kirja-alan konkari, joka pitkän Akateemisessa kirjakaupassa luomansa uran lisäksi poikkesi Schildtsin kustantajana ja koulussa historian opettajana. Akateemisen kutsu oli kuitenkin voimakas: Nyberg vertaa kirjakaupan arkipäivää suurkaupungin sykkeeseen.

Nybergin kirja on kiinnostavia anekdootteja ja taustatietoa sellaiselle, joka jo tietää Akateemisesta jotain. Omistuskirjoitus ”Omistan tämän kirjan kaikille Akateemisen Kirjakaupan entisille ja nykyisille työntekijöille ja asiakkaille” kattaa minutkin: olin ensimmäisessä asiakaspalvelutyössäni Akateemisen paperiosastolla kirjoitusten jälkeen 1987 kokopäivätoimisena myyjänä ja ilta- ja viikonloppuapulaisena seuraavan vuoden opiskelujen ohella. Olin muuttanut Helsinkiin syksyllä ja olin onneni kukkuloilla, että vihdoin olin päässyt pääkaupunkiin ja vielä Akateemiseen.

Elämäni perusteellisimman työhön perehdytyksen olen saanut Akateemisessa kirjakaupassa. Ainakin kaksi, jollei kolme, päivää käytettiin palveluasenteen hiomiseen ja kassakoneiden käytön opetteluun. Sain liittää siniseen myyjän liiviini kielitaitoani osoittavat Englannin, Ruotsin ja Saksan liput, ja olin ylpeä työstäni. Myyjän työ vapautti vähitellen ujoudesta ja palvelemaan usein vaativiakin asiakkaita reippaasti. Tärkeä työkokemus siis. Työkavereina oli suomenruotsalaisia, itsevarmoja nuoria, muun muassa näyttelijä, ohjaaja Maria Sid, ja ihailin muitakin täysin erilaisissa oloissa kasvaneita sanavalmiita nuoria. Maailma alkoi avartua.

Sain kurkistaa Akateemiseen sen loiston aikaan. Nybergin kirja kertoo sekä Akateemisen huippuvuosista että sen nykyisestä tilasta. Minun aikanani Akateemisen johtaja oli Jorma Kaimio, joka on allekirjoittanut työtodistuksenikin. (Aloitin varsinaisen työurani WSOY:llä 1990, jonne myös Kaimio siirtyi Akateemisesta samana vuonna.) Nybergin kanssa samaan aikaan en ole ollut Akateemisessa, sillä kirjan mukaan hän teki kustantamouraa juuri vuosina 1987-1992. Tunnistin kuitenkin paljon Akateemisen hengestä tästäkin kirjasta.

Olen myös Akateemisen asiakas, ja vaikka haluan olla kannustava, suren sitä, että enää Akateemisesta ei välttämättä löydä jotain vieraskielistä kirjaa, jota sinne on tullut etsimään. Ulkomaisten kirjojen osalta olen siirtynyt nettikauppaan, josta saan kirjan kotiin varmimmin.

Yksi Akateemisen  vahvuuksista sen perustamisesta asti on ollut sen laaja valikoima kotimaisia tai ulkomaisia kirjoja. Jos kirjaa ei löytynyt Akateemisesta, sitä ei ollut missään muussakaan Suomen kirjakaupassa.

Vietin paljon aikaa Akateemisen toisessa kerroksessa, missä oli paljon kaikenlaista kiinnostavaa ja vähälevikkisempää opiskelu- tai taidekirjallisuutta. Valikoiman laajuus sai aina ymmärtämään, että monista asioista voi kirjoittaa kirjan hyvin eri näkökulmista. Valikoiman vahvuus oli Nybergin mukaan siinä, että osto- ja myyntiosasto toimivat yhteistyössä ja kirjakaupassa osattiin haistella sitä, mikä milloinkin myy ja miten paljon. Kirjan perusteella tämä on mennyttä, ja viime vuosina onkin myyty eioota monesti. Todella surullista. Nybergin kirjasta voikin lukea rivien välistä sen, että hänen oma kautensa Akateemisen johtajana ajoittui sen loiston jälkeisiin vuosiin ja sisälsi paljon taistelua kirjakaupan arvojen puolesta.

Helsingin Akateeminen ei nimittäin enää poikkea muista kirjakaupoista lukuun ottamatta Alvan Aallon upeata interiööriä.

Maailma on muuttunut ja verkkokirjakaupat palvelevat niitä, jotka eivät muualta löydä ulkomaisia tai vähän myyviä kirjoja. Asiakas on aina oikeassa, ja kirjakauppa on sopeutunut tähän. Nyberg antaa kuitenkin ymmärtää, ja taidan olla samaa mieltä, että omistajavaihdokset rapauttivat sen, millä Akateeminen menestyi. Stockmannin tavarataloketjun yhdenmukaistamispolitiikka ei toiminut millään tavoin Akateemisen parhaaksi.

Parhaimmat kokemukset minulla ovat myös Akateemisen kohtauspaikalta, jonne on aina saatu maailmankirjallisuuden edustajia. Niin Donna Tartt kuin Jhumpa Lahiri ovat kertoneet kirjoistaan ja kirjoittaneet omistuskirjoituksia kiinnostuneille lukijoille. Unelmatyöni voisi olla kirjailijahaastattelun järjestäminen ja kirjailijoiden haastattelu, toki vierailuihin liittyy paljon myös epävarmuutta ja säätämistä, kuten Nyberg todistaa.

Nybergin kirja on oiva johdatus kirjakauppa-alaan ja sen lainalaisuuksiin. Kirjakaupat eivät toimi kuten tavaratalot tai muut vähittäiskaupat. Tämä on hyvä muistaa. Toivon, että kaikki Suomen kirjakauppiaat jaksavat tehdä työtä omissa yrityksissään ja että asiakkaat ostavat ainakin kotimaiste kirjansa niistä, mikäli mahdollista. On ilahduttavaa, että Helsingissä on myös pieniä kirjakauppoja, kuten Nide ja Rosebud, ja Turussa Pieni Kirjapuoti, joissa kaikissa saa palvelua ja asiantuntevaa kirjavinkkausta. Niissä järjestetään myös kirjailijahaastatteluita ja jopa runoaamiaisia. Ne ovatkin kirjan rakastajien kohtaamispaikkoja, joissa kirjoja voi myös selata ja koskettaa ennen ostamista.  Akateemissa järjestetään edelleen kohtaamispaikkoja viikoittain, ja yleisö onkin niistä kiinnostunut.

Pienen toivon pilkahduksen Nyberg näkee vuoden 2017 aikana nimityksessä, jossa uusi toimitusjohtaja Anne Kariniemi haluaa kuulla myös menestyksen taustoista. Toivottavasti uudella toimitusjohtajalla on viisautta ja resursseja palauttaa Akateemisen loisto ja menestys ja toivottavasti suomalaiset edelleen ostavat kirjoja myös kivijalkakaupoista.

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
Kansi: Timo Mänttäri

Mietin menneisyyttä. Lapsena minua seurasi usein tunne siitä, että halusin olla yksin, sillä se oli niin harvoin mahdollista. Perheemme oli iso, autommekin muistutti minibussia. Kotona oli aina melua, joku soitti pianoa epävireisesti, telkkari pauhasi ja sisarusteni kaverit olivat käymässä. [–] Eräänä päivänä muutin leikkimökkiin. Otin evääksi piimää ja kaurahiutaleita. Raahasin mukanani vanhan peiton ja sen saman vihreän patjan, joka minulla on edelleen. Makasin patjallani, kuuntelin puiden suhinaa, söin kaurahiutaleita ja olin tyytyväinen.

Saara Turusen Sivuhenkilö on romaani, joka iski kuin lyönti palleaan. Kerron kohta miksi.

Romaanin päähenkilö on juuri julkaissut esikoisromaaninsa, joka ei saa välitöntä vastakaikua kriitikoissa eikä lukijoissa, mikä puolestaan sysää päähenkilön identiteettikriisiin. Tunne erilaisuudesta on aina väijynyt mielen pohjalla, mutta nyt, seuratessaan ystäviensä ja sisarustensa pariutumista, lisääntymistä ja vakiintumista päähenkilön on käytävä tutkimaan omaa itseään. On hänelläkin ollut parisuhde: espanjalainen exä elää kuitenkin mieluummin omassa maassaan ja päähenkilö omassaan. Miksi omia valintoja pitää koko ajan perustella muille?

On päähenkilöllä ystäviäkin, tunnistettavia. Romaani ei peittele autofiktiivisyyttään: kertoja muistuttaa kirjailja Saara Turusta, jonka esikoisromaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2015 ja jonka Turunen dramatisoi myöhemmin Q-teatterin näyttämölle nimellä Tavallisuuden aave. Ystävät muistuttavat Antti Holmaa ja Laura Birniä ja kirjallisuuskriitikko Antti Majanderia. Päähenkilö tapaa myös satunnaisesti kirjailijaystäväänsä, jolla on keinoja ymmärtää kirjailijan tuskaa.

Rakkaudenhirviö jäi minulta aikanaan kesken, mutta Tavallisuuden aave miellytti. Ehkä Rakkaudenhirviön käsittelemät teemat toimivat paremmin näyttämöllä. Visuaalisesti esitys oli ainakin pysäyttävä.

Sivuhenkilö oli matkalukemisenani tänä viikonloppuna. Aloitin eilen enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Paluumatkalla luin kirjan loppuun, ja tuntui kuin sitä olisi pitänyt saada lisää, vaikka draaman kaari olikin täysi.

Hetken näen itseni ulkopuolelta. Mitä ihmettä oikein teen täällä? Miksi tulin paikalle? Halusin kai jakaa pojan kanssa kokemuksen, mutta istunkin nyt yksin kaukana muista. Jos joku ottaisi minusta valokuvan, kertoisi kuva kaiken pienoiskoossa. Perheet lapsineen, tuon esityksen ja minut yksin erilläni muista.

Toistuva kokemus ulkopuolisuudesta värittää päähenkilön kokemusta maailmasta. Hän tuntee itsensä sivuhenkilöksi tarinassa, jossa muut ovat päähenkilöitä.

Hän muistaa Martta-isotätinsä, joka eleli tyytyväisenä itsekseen, vaikka veljen vaimo pitikin häntä säälittävänä. Martan elämä näyttäytyi jo pienelle päähenkilölle hyvänä elämänä. Nyt päähenkilö asuu isänsä ostamassa keskusta-asunnossa vähin tavaroin. Pissankeltainen lapsuudenkodin patja ja muutama huonekalu riittävät. Päähenkilöllä ei ole tarvetta sisustaa eikä kahmia tavaroita. Riittää, että kotona saa olla rauhassa ja kirjoittaa.

Koulussa ryhmätyöt olivat rangaistus, yksin olisi ollut helpompi tehdä työt. Päähenkilö on nähnyt paljon vaivaa päästäkseen tilanteeseen, jossa nyt on. Saadakseen työskennellä yksin.

Kertojaa rasittaa taidemaailman ”väljähtyneisyys”, vanhakantaisuus ja kirjallisuuden miesvaltainen kaanon. Hänen kirjansa on nähty tytön kasvutarinana, ja päähenkilö kyseenalaistaa päätelmän. Hän on varma, että mieskirjailijan esikoiskirja olisi arvioitu eri kriteerein.

Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista. Päätän laatia oman listani ja julkaista sen tästä lähtien aina, kun mielipidettäni kysyttäisiin ja silloinkin, kun sitä ei kysyttäisi. En perustele valintojani millään tavalla, kirjaan ne vain ylös yhtä mielivaltaisesti kuin klassikoiden kaanon on tähänkin asti kirjoitettu.

Sivuhenkilö näyttää, että yksin eläminen ei ole välivaihe ennen pariutumista, lapsia ja perhe-elämää. Yksin eläminen on joillekin, ei toki kaikille, itse valittu elämäntapa. Se joka sen valitsee, arvostaa omaa valintaansa ja on päähenkilö omassa elämässään, vaikka muut suhtautuisivat itseen kuin parittomaan sukkaan. Taiteen tekeminen vaatii tilaa, ja päähenkilölle tärkeintä on saada kirjoittaa. Häpeä omasta elämästä alkaa haihtua.

Ahdistaa se tieto, että minuutti minuutilta kesä valuu ohi. Pitäisi nauttia. Pitäisi olla seurassa. Pitäisi mennä maaseudulle, uida ja saunoa.

Tähän samaistun vahvasti. Kevät ei ole minunkaan vuodenaikani. Kesässä ei ole mitään vikaa, mutta kevät on vain valoa ja konditionaaleja. Odotuksia, joihin ei millään jaksa vastata, koska valo väsyttää.

Sivuhenkilö on vaikuttava romaani, joka jättää jäljen ja avaa keskustelun siitä, miten kirjallisuutta arvotetaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Max Porter: Surulla on sulkapeite
Suom. Irmeli Ruuska
Gummerus 2018

Niihin aikoihin kun äiti kuoli, tuli pyörremyrsky ja puita meni nurin. Mummolan lähellä pyökkimetsässä oli tosi paljon puoliksi kaatuneita, ne nojasivat vinosti vielä pystyssä oleviin. Minä kiipesin ja kiipesin, kunnes kaatunut puu sortui painostani ja rysähdin alas. Joskus pehmeään vihreään kehtoon, joskus teräväoksaiseen pesään. Veljeni kiljui: KUOLIT!
En muista, oliko leikki veljeni keksimä vai Variksen.

Pienoisromaaniksi kustantajan sivulla luokiteltu Surulla on sulkapeite on sivujaan suurempi kirja surusta. Perheen äiti on kuollut. Isä ja kaksi poikaa saavat kutsumattoman vieraan, surun, joka raakkuu Variksen hahmossa. Varis on suorasukainen ja auttaa jälkeenjääneitä suremaan ja menemään aikanaan eteenpäin elämässä.

Kirjassa vuorottelevat isän, pojan ja Variksen näkökulmat: suru ilmenee eri tavoin ja ajatuksin. Suru vie muistoihin ja tekee nykyhetkestä konkreettisen. Varis tekee työnsä ja elämä menee eteenpäin.

Max Porterin romaani saa innoituksesnsa Ted Hughesin Crow: From the Life and Songs of the Crow – runokokoelmasta, joka on puolestaan velkaa Edgar Allan Poen The Raven -runolle (1845).

Surussa rakkaus jää pimentoon, on vain suru. Vähitellen suru antaa myöten, ja rakkaus palaa. Rakkaus ei koskaan kuole, vaikka rakas kuolisikin. Kaikki mitä on tunnettu ja koettu, jää muistoiksi ja elämään.

Max Porterin esikoisromaani tavoittaa surusta oleellisen. Suosittelen.

PS Gummeruksen julkaisemissa kirjoissa on nähty viime vuosina todella upeita ja vaikuttavia kansia, jotka vetävät puoleensa niin väriensä kuin typografiansakin puolesta. Vaikka valitsenkin luettavani sisällön perusteella, kirjan hankintaan vaikuttaa kyllä kannenkin ulkoasu.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin
Otava 2018

Joskus kirja, jonka haluaa lukea, yllättää. Tällä kertaa ei niin myönteisesti.

Olen todella hämmennyksissäni Anna Rimpelän kirjasta Pitkään meni ihan hyvin. Romaanin nimi antoi odottaa hauskaa romaania terävästä Aino Ritari -nimisestä vanhuksesta. Lukematta ensimmäistäkään riviä odotin Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa tai Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan veroisia romaaneja.

Romaani on kyllä sujuvasti kirjoitettu, ja lyhyet kohtaukset Ainon ja toisen päähenkilön, Seppo Miekk’ojan, arjesta osoittavan Rimpelän taidon kuljettaa tarinaa ja dramatisoida kohtauksia. Lyhyet luvut loppuvat iskulyöntimäisesti eikä lukijan tarvitse pelätä pitkitettyä kohtausta tai väljähtänyttä tilannekuvausta. Yksittäisistä luvuista olisi pienellä muokkauksella saanut toimivan Putous-hahmon ja sille muutaman sketsin. Rimpelä siirtyy kohtauksesta toiseen määrätietoisesti ja ripeästi. Toimii.

Mikään muu romaanissa ei sitten oikein toimikaan.

Kustantamojen julkaisuohjelmat koostuvat teoksista, jotka sopivat kyseisen vuoden kustannusohjelmaan. Kustannusohjelmassa on eri lajityypeille omat kiintiönsä. Jokainen julkaistava kirja edustaa jotain lokeroa ohjelmassa, joissakin kohdissa on useita saman genren kirjoja, johonkin kohtaan ohjelmaa mahtuu vain yksi edustaja kunakin vuonna. Julkaistavien kirjojen kohderyhmät mietitään ja lukijalle lajityyppi eli genre antaa viitteitä siitä, miten kirjaa tulee lukea: faktana, fiktiona, lastenkirjana, asiaproosana, elämänkertana, luontokirjana ja niin edelleen.

Yksi Rimpelän kirjan ongelma on se, että se petti odotukset sen suhteen, mitä luulin saavani. Luulin, että Pitkään meni ihan hyvin on viihdyttävä romaani, jossa kerrotaan Aino Ritari -nimisen vanhuksen elämästä ja arjesta mukavan huumorin keinoin. Odotin Ehtoolehto-/Mielensäpahoittaja-tyyppistä lukukokemusta, jossa huumori voi olla mustaa, mutta jossa silti päähenkilöt kuvataan arvostavasti. Sekä Ehtoolehden vanhukset että Mielensäpahoittajan päähenkilö ovat särmistään huolimatta nimittäin ymmärrettäviä ja todenmakuisia henkilöhahmoja. Pitkään meni ihan hyvin sen sijaan jättää päähenkilön sekoilemaan ja lukijan hämmennyksen valtaan.

Vaikka päähenkilö olisi muistisairaskin, en silti pidä henkilökuvausta uskottavana. Yksinäisiä ja puheripulia sairastavia vanhuksia varmasti löytyy, mutta Aino Ritarin sisäisen maailman kuvaaminen ontuu pahasti. Tai sitten kyseessä on harhaisen ihmisen kuvaus, missä tapauksessa kysyn, miksi kuvauksen kohteena on vanhus. Sekoilla voi keski-ikäinen ja nuorikin. Miksi siis päähenkilöksi on valittu vanhus? Siksikö, että kirjan kohderyhmänä olisi eläkeläislukija? Enpä usko, että tämä hahmo olisi oman vanhenemisen kanssa elävän eläkeläisenkään mieleen.

Toinen ongelma liittyy siihen, että lukija ei oikein sitoudu päähenkilöön eikä hänen elämäänsä. Koska päähenkilön kuvaus on epäuskottavaa, lukijalle ei synny suhdetta päähenkilöön eikä siten myöskään palkitsevaa lukukokemusta. Minulle jäi hyvin epäselväksi, kenelle tämä romaani on tarkoitettu: niille jotka lukevat kevyttä viihdelukemista, Ehtoolehto- tai Mielensäpahoittajan faneille vai tv-kanaville uusia käsikirjoituksia etsiville tuottajille. Beats me!

Myönnän toki, että aina ei tarvitse olla tietoinen kirjan genrestä pystyäkseen nauttimaan lukemisesta tai yllättymään iloisesti. Aika usein lukija kuitenkin haluaa lukemista tiettyyn tilanteeseen tai tarkoitukseen.

Tasapuolisuuden vuoksi vielä kuitenkin kehu: Anna Rimpelä on suomalaiseksi kertojaksi napakka, ja kuten jo edellä mainitsin, taitaa kohtauksittain etenevän kerronnan. Suosittelisin kuitenkin miettimään tarkemmin, mitä tarinankerronnan lahjalla tekee ja mihin sitä käyttää. Olisiko tämä toiminut paremmin tv-sarjana?  Ja lopuksi kiitos hyvistä henkilöhahmojen nimistä: Seppo Miekk’oja on oikein uskottava nimi puhumattakaan Aino Ritarista.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
Kansi: Päivi Puustinen

Asetelmissa viipyili jotain hyvin runollista, vaatimatonsa ja nöyrää, jotain mikä sai ymmärtämään miksi itse oli siinä. Maalausten hiljaisuus pyysi kuuntelemaan, kallistamaan korvaansa ihoa vasten, kuin menneiden aikojen lääkäri kuulotorveaan. Ne tuntuivat kuiskaavan: tämän enempää emme ole, emmekä halua olla, ja juuri se tekee meistä eläviä.

Mistä maailmat alkavat on yksi versio teemaan taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Sodanjälkeiseen Helsinkiin sijoittuvassa romaanissa eletään yksinhuoltaperheen arkea. Perheen isä on kuollut sodassa. Nähtyään Vincent van Goghin leiskuvat auringonkukat Visa alkaa kiinnostua maalaamisesta ja väreistä. Hän alkaa jäljentää auringonkukkia yksin, ennen kuin pääsee Vapaan taidekoulun tunneille. Visan äiti osaa tukea riittävästi poikansa kiinnostusta ja poika löytää ensimmäinen muotokuvansa kohteen talonsa asukkaista. Romaanin kuluessa Visasta kehittyy taiteilija ja kuvataiteen opettaja silloiseen taidekorkeakouluun Ateneumiin.

Olin  t o d e l l a  skeptinen kirjan suhteen etukäteen. Se kiinnosti, mutta samalla pelkäsin, että romaani jää pinnalliseksi. Onneksi Mistä maailmat alkavat yllätti ja palkitsi eikä toistanut kliseisiä taiteilijakuvauksia, joita suomalaisissa romaaneissa riittää. Minusta Haahtela onnistuu hyvin taiteilijan työn yksinäisen luonteen, sisäisen vaatimuksen maalata ja taiteilijan ulkoisten paineiden kuvaamisessa. Minua kiehtoi kovasti myös Giorgio Morandi -yhteys, jonka tajusin vasta lukiessani. Opintomatkallaan Bolognassa Visa näkee Morandin asetelman ja jää sen taikapiiriin. Ennen paluutaan Suomeen Visa ehtii tavata Morandin tämän kotona hieman ennen kuin tämä kuolee.

Mikä Morandin maalauksissa oikeastaan kiehtoi? Erityistä melua niistä ei kuulunut, eikä mikään pistänyt muutenkaan silmään, ei liekehtinyt niin kuin van Goghin viljapellot liekehtivät. Maalausten tyynen pinnan alla tuntui piileskelevän jokin salaisuus ja katsojasta tuntui kuin niiden tekijä olisi ainoana vihkiytynyt tuohon salaisuuteen. Ne olivat aina ikään kuin. Ne liittyivät näkemiseen ja kykyyn nähdä toisella tavalla.

Matkustin viime syksynä Tukholmaan, Artipelag-museoon, pelkästään Morandin maalausten perässä, osittain myös Edmund de Waalin kirjan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät innoittamana.

Matka ei sujunut kommelluksitta, joten aikaa museossa jäi vain tunnin verran. Yritin silti katsoa maalauksia niin, että olisin läsnä. Vähän kiire tuli kuitenkin, ja harmitti aivan vietävästi. Asetelmat olisivat vaatineet levollista oleskelua ja katsomista. Edmund de Waalin pelkistetyt keramiikkapurnukat eivät niin kovasti kiinnostaneet, joskin niiden näytteilleasettelu oli upea.

Artipelag on yksi hienoimmista paikoista Tukholmassa, kannattaa järjestää sinne asiaa, jos on Tukholmaan menossa. (Melkein teki mieli jättää vinkkaamatta Artipelagista, koska haluaisin pitää salaisuuden itselläni, jotta siellä olisi aina yhtä rauhallista ja ihanaa kuin aurinkoisena syyspäivänä.  Artipelagista tuskin koskaan tulee miljoonayleisön paikkaa heikohkojen kulkuyhteyksien takia. Koska olin näyttelyssä sen viimeisenä aukioloviikkona ja arkipäivänä, siellä oli tilaa ja hiljaisuutta, ei hälisevää yleisöä. Morandin työt vaativat hiljaisuutta tullakseen esiin.)

Haahtelan uusinta romaania voin suositella vilpittömästi kyynisemmällekin lukijalle. Romaani on hillitty, vanhanaikainen ja jäntevästi etenevä kehitysromaani, mutta modernismin ja taiteen syntyprosessin kuvauksena se menee syvemmälle ja herättää paljon ajatuksia. Romaani menee nimensä mukaisesti sinne, mistä maailmat alkavat. Romaania lukiessa ei tullut myötähäpeän tunnetta, niin kuin joskus tulee, kun lukee fiktiivisen taiteilijakuvauksen, josta näkee, että suhde taiteeseen on pinnallista ja taiteilija esitetään romanttisen taiteilijamyytin kautta.

Kotimaista modernismia edustavan kuvataiteilijan elämän ja taiteen kuvaus istuu Haahtelan kirjalliseen universumiin hyvin. Sodanjälkeinen Helsinki ja sen taidekenttä heräävät eloon. Olisikin vaikea kuvitella, että Haahtelan romaanin keskiössä olisi punktaide tai jokin muu tyylilaji, joka vaatisi tyystin erilaisen ilmaisunkin. Hillitty modernistinen romaani tämä Mistä maailmat alkavat. Ja tämä on kehu.

Elämä muuttaa ihmistä. Taiteilijankin on kuultava sisäisiä kutsujaan ja uskallettava lähteä uutta kohti, jotta ei jäisi toistamaan vanhaa ja tuttua.

Aika ajoin meistä kaikista irtautuu uusi ihminen, jota me salavihkaa valmistelemme matkaan. Se taittelee paitansa, pakkaa matkalaukkunsa, vetää remmit kireälle, ottaa takin naulasta ja sanoo meille hyvästit, sulkee oven perässään. Me katselemme ulos ikkunasta ja näemme sen kävelevän kadulla, katoavan kulman taakse. Mutta uusi ihminen ei ole lopullinen, vaan yhtenä päivänä se istuu samalla tavalla kuin me nyt, kuulee oven kolahduksen  ja kävelee ikkunan ääreen hyvästelemään sen joka vuorollaan lähtee.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | 2 kommenttia