Mieselämäkertojen maa

Oletko huomannut tämän syksyn kirjamainoksissa jotain outoa?

Aamulla kiirehdin metrolle Helsingin asematunnelin Kompassitorilla,  ja uusi mainostaulu metroportaiden yläpuolella kiinnitti katseeni: siinä mainostettiin kolmea suomalaista elämäkertakirjaa. Metro ei odottanut ja olin myöhässä, joten en ehtinyt tallentaa mainosta, mutta oikeastaan alla oleva kuva kertoo kaiken. Katsopa hetken tätä Prisman mainoslehden sivua.

attachment-1

Joko näet, mitä ajan takaa?

Prisman mainoksessa on elämäkertojen kansia, ja vain yhdessä on naisen kuva kannessa. Vain yksi kertoo naisesta. Samat mieselämäkerrat ovat näkyneet niin Suomalaisen kirjakaupan, Akateemisen kirjakaupan kuin muissakin kirjamainoksissa (jotka olen jo heittänyt lehtikeräykseen). Metromainoksessakin oli kolme mieselämäkertaa.

Etsimällä olen etsinyt suomalaisen naisen vuonna 2016 ilmestynyttä elämäkertaa, henkilökuvaa tai muistelmia. Kun valitin asiasta Facebook-seinällä, kuulin toukokuussa ilmestyneen Karita Mattilan elämäkerran Korkealta ja kovaa (WSOY). Yllä olevassa kuvassa on myös Aira Samulinin elämäkerta (WSOY). Edellisten lisäksi kaivoin esiin nämä vuonna 2016 ilmestyneet suomalaisten naisten elämäkerrat:

Pekka Holopainen: Tahto (kirja Aino-Kaisa Saarisesta, Teos)
Ville Suhonen: Ompelijatar. Martta Koskisen kuolema ja elämä (Gummerus)
Laura Kolbe: Nykyajan nainen (kirja Pirkko Kolbesta, Kirjapaja)

Tärkeintä kai elämäkerrassa on se, että sen kohde on kiinnostava. On kuitenkin vaikea uskoa, että suomalaisten naisten elämä ei olisi kiinnostavaa! Onko kustantamoissa ajateltu, että vain mies kirjan kohteena myy. En haluaisi millään uskoa tätä. Vai ovatko kirjoittajat tarjonneet kustannettavaksi vain miesten elämäkertoja?

Osa elämäkerroista tai henkilökuvista on julkaistu tietysti sen takia, että niiden myynti on taattua, koska kohde on pop- tai rockmusiikin kuuma nimi. Ei siinä ole tietenkään mitään pahaa. Kustantamo kustantaa sitä, mikä myy.

Suomella on pitkä historia, vaikka itsenäinen historia alkaakin vasta 99 vuoden takaa. Suomen menestys on perustunut kautta aikojen niin miesten kuin naistenkin elämäntyölle. On käsittämätöntä, että Suomessa kustannetaan vuonna 2016 näin monta mieselämäkertaa eikä juurikaan naisten.

Olisiko jo aika kustantajien tarttua suomalaisten naisten hienoihin elämäntarinoihin ja tuoda niitäkin tarjolle? Ymmärrän kyllä, että suurenkin kustantajan julkaisuohjelmaan mahtuu korkeintaan pari samaa genreä edustavaa teosta per vuosi, mutta ankealta näyttää ensi vuonna satavuotisen Suomen elämäkertojen kustannusohjelma. Löysin nimittäin vain kolme teosta vuoden 2017 kirjaluetteloja selaamalla. Kolme hyvin erilaista naista yhteiskunnan huipulta. Hienoa, että edes nämä.

Raila Kinnunen: Nasima (Tammi,  2017)
Anne Mattson: Tellervo Koivisto – elämäkerta (Siltala, 2017)
Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani (Bazar, 2017)

nayttokuva-2016-12-08-kello-23-19-29nayttokuva-2016-12-08-kello-23-19-55nayttokuva-2016-12-08-kello-23-20-53

Haluaisin lukea paljon enemmän suomalaisesta naisesta vuonna 2017! Haluatko sinä? WSOY:ltä, Gummerukselta, Otavalta ei ole tulossa yhtään naisten elämäkertaa tässä kategoriassa. Pisteet siis Siltalalle, Tammelle ja Bazarille.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Emma Cline: Tytöt

nayttokuva-2016-12-06-kello-21-18-01

Emma Cline: Tytöt
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2016

***

Kenties jokin minussa, jokin pimeään hukkunut kajastus, oli tiennyt, mihin asiat olivat menossa: kenties olin aavistellut tapahtumien mahdollista suuntaa, mutta lähdin mukaan siitä huolimatta.

Emma Clinen romaania Tytöt luonnehtii hyvin yllä oleva katkelma. Romaanin tunnelma on latautunut ja vahva – painostavakin. Lukija tietää jo alussa jotakuinkin, mitä on tulossa, mutta silti 14-vuotiaan Evien mukana elää kesää 1969 kuin pakotettuna tämän askeliin.

Oli kuusikymmenluvun loppu, tai loppua edeltävä kesä, ja siltä se loputon ja muodoton kesä tuntuikin.

Evie on siinä iässä, kun maailma tuntuu olevan jossain muualla eikä hänen elämäänsä helpota vanhempien avioero ja näiden henkinen poissaolevuus. Myös Evien vanhemmille elämä on toisaalla. Ei siis ihme, että Evie ajautuu mukaan kommuuniin, joka elää kuin viimeistä päivää ja jossa elämä kapeutuu oman kuplan sisälle. Myös aineellinen elintaso laskee vähitellen sille tasolle, että se vaikuttaa jo kommuunin jäsenten aivotoimintaan. Tuho on ennustettavissa, mutta Evie ei sitä kykene näkemään. Onnekseen hän ei kuitenkaan sekaannu lopun järkyttäviin tapahtumiin.

Romaanissa aikuinen Evie palaa nuoruuskesänsä tapahtumiin väliaikaisten, häntä ihailevien kämppäkaveriensa yllättämänä. Jälkeenpäin on helppo nähdä kaikki ne merkit, jotka ennustivat Russellin seuraajien kohtaloa, mutta nuoren elämänkokemuksen puute sokeuttaa merkeille. Myös se, että nuoret romaanissa näyttävät heitteillejätetyiltä, omiin teini-iän angsteihinsa hylätyiltä, ei voi olla vaikuttamatta. Romaani onnistuu palauttamaan lukijan mieleen oman teini-iän haparoivan maailman haltuunottamisen, ja angstit, jotka olivat todellisia, vaikkakin niistä olisi selvinnyt nopeammin, jos ne olisi voinut jakaa jonkun kanssa.

Evie ihastuu Suzanneen, joka vie hänet kommuuniin, mutta joka kenties myös suojelee Evietä lopun tuholta. Suzannekaan ei kuitenkaan kuuntele eikä ymmärrä; Eviellä ei ole ketään, joka ymmärtäisi. Tamar, isän uusi puoliso, lähes lapsi itsekin, voisi ymmärtää, mutta hänelläkin on jo ajatukset omassa lähdössä.

Muut muistot ranchilta tulevat ja menevät. Muistan Guyn mustan koiran, jota kutsuttiin vaihtuvilla nimillä. Reissaajia, joita sinä kesänä poikkesi: he viipyivät päivän pari ja lähtivät taas. He olivat vierailijoita käsittämättömässä unessa, heitä saapui kaikkiin vuorokaudenaikoihin: kankainen reppu selässään, vanhempiensa autolla. En huomannut mitään tuttua siinä, kuinka nopeasti Russell puhui heidät luopumaan kaikesta omaisuudestaan, ajoi heidät pisteeseen jossa heidän anteliaisuudestaan tuli pakotettua teatteria.

Romaanin taustalla oleva tositarina ei ole minulle tuttu kuin kuulopuheena. Hämärästi muistan, että olen kuullut Charles Mansonin kultista, mutta olen liian nuori muistaakseni yksityiskohtia siitä. Emma Cline käyttää tositapahtumia romaaninsa lähteenä, mutta Tytöt-romaani on silti täysin itsenäinen teos. Sen voima siinä, miten se päästää meidät kokemaan erään kesän ja kultin nuoren tytön kautta.

Tytöt oli myös lukupiirimme joulukuun kirja. Valitettavasti en pääsyt itse paikalle, mutta kuulisin mielelläni lukupiiriläisten ajatuksia kirjasta.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

nayttokuva-2016-09-15-kello-22-17-32

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Tammi 2016
Kansi: Markko Taina, päällyksen kuva Sanna Kannisto

***

Puhuttelet minua nimellä, joka ei ole nimeni. En enää tiedä, kuka tätä tarinaa kertoo ja kenelle.

Olen lukenut Kristallipalatsin jo aikoja sitten, mutta vetkutellut siitä kirjoittamista. Ehkä vetkuttelu kertoo vaikeudesta pukea ajatuksia sanoiksi.

Romaani ei ilmestyttyään kiinnittänyt huomiotani. Sitten ystävä kertoi olevansa kiinnostunut Kristallipalatsista. Tutustuin kirjaan ja ensin ihastuin kanteen. Olen Sanna Kanniston ihailija, ja valokuva on hieno kirjan kansikuva. Kirjan takakansiteksti tavallaan loitonsi, tavallaan kiinnosti: blogimaailma, jossa itsekin liikun, olisi kenties kiinnostava romaanin aihe, mutta toisaalta hyvin pinnallinen. Onnistuukohan kirjailija sen kanssa?

Aloitin kirjan lokakuussa. Oli heti selvää, että romaanissa oli vangitsevaa ja kiehtovaa siihen sisäänkudotut kulttuurihistorialliset viittaukset, näkökulmatekniikka, epäluotettavat kertojat ja visuaalisuus, joka kiinnostaa kaikissa muodoissaan.

Varasin paikan Helsingin kirjamessujen lukupiiristä, jossa pääsin keskustelemaan kirjasta, vaikka olin lukenut vasta yhden kolmasosan – jos sitäkään. Lukupiiri oli intiimi, osallistujat olivat aidosti kiinnostuneita keskustelemaan romaanin herättämistä ajatuksista; sain monta uutta näkökulmaa eikä lukukokemustani silti pilattu juonipaljastuksilla.

p1030165

Kustantaja Hannu Harju ei haastatellut kirjailijaa, vaan toimi hienovaraisena moderaattorina keskustelulle.

Saimme kuulla, että lopullisena sysäyksenä Kristallipalatsin syntyyn oli kirjailjan keväällä 2014 näkemä Sami Lukkarisen näyttely Galerie Forsblomissa. (Sittemmin Lukkarisen isopikselisiä töitä on ollut samassa galleriassa esillä myös kuluneen vuoden keväänä.) Töiden pintataso on kaunis, mutta teoksissa mennään ihmisyyden syviin vesiin. Niin Kristallipalatsissakin, joka syntyi samalla tavalla kuin aiemmatkin Hakkaraisen teokset, enemmänkin jonkinlaisesta alkunäystä kuin suunnitelmallisesta rakentamisesta.

Teoksen neljänä eri säikeenä, jotka Lukkarisen näyttely sai Hakkaraisen mielessä yhdeksi romaaniksi, olivat ensinnäkin Oscar Wilde ja hänen tapansa tehdä elämästään taidetta, toiseksi Helsingin kasvitieteellinen puutarha, jossa kirjailija kokee jonkinlaista ”väreilyä”, josta riitti romaanin miljööksi. Hakkaraiselle miljöössä on oltava aineksia muuhunkin kuin vain irralliseksi taustaksi romaanille. Kolmanneksi Hakkaraista kiehtoi vuoden 1900 Lontoon maailmannäyttelyn miljöö Crystal Palace eli Kristallipalatsi ja neljänneksi hän halusi käsitellä ristiriitaista suhdettaan tyyli- ja lifestyleblogeihin. Muoti kiehtoo Hakkaraista viestinnällisesti ja visuaalisesti, koska se on performatiivinen tapa elää. Tästä päästäänkin Oscar Wildeen, Narkissos-myyttiin, identiteetin rakentumiseen.

Kaikki nämä teemat kiehtovat minuakin, ja Anna-Kaari Hakkarainen on juuri oikea henkilö kirjoittamaan niistä. Tämän romaanin oikeudet olisi syytä myydä pian Ruotsiin, ennen kuin joku siellä kirjoittaa samoista aiheista yhtä hyvin!

Lukupiirikeskustelussa tuli esiin eri kulttuurien tapa esittää toisille hyvää makua sisustuksen ja pukeutumisen kautta. Minulle oli uutta, että Hollannissa talojen alakerran asuntojen ikkunoista näkyy sisään interiööreihin, jotka on ”valmistettu” kadulla kulkijoita varten, näkymiä ei peitetä verhoilla. Italialaiset puolestaan panostavat siihen miltä näyttävät kadulla kulkiessaan, heille on tärkeää bella figura, se miltä kaikki näyttää.

Minulla on oikeus melodramaattisuuteen, minulla on oikeus esseisiin, minulla on oikeus valheisiin ja valheen loistoon, koska minä olen kertoja.

Hakkarainen onnistuu hämäämään minut täydellisesti romaanin alussa. Romaanissa Dora, tutkija ja Pauliina kertovat rivien välissä tarinaa, joka saa minut epävarmaksi: kenen kertomusta nyt oikein luenkaan? Hämäys onnistuu, vaikka tiedän jo aloittaessani, että rivien välit kertovat osan tarinasta. Keskeistä romaanissa ovat valta ja henkilösuhteet, yksityinen ja julkinen.

Niin minäkin haluan ajatella. Että kaikki todellinen tapahtuu sanojen välissä. Hiljaisuudessa, joka ympäröi meitä. [K]aikki merkityksellinen oli välitilassa. Siksi jätän paljon kertomatta. Kirjoitan tätä niin kuin hämähäkki kutoo verkkoaan: niin huokoisesti, että tuuli saattaa käydä sen läpi ja sadepisarat tarttua kudinlankoihin, muodostaa värisevän kristallikruunun.

Romaanin jännite hiipuu hieman aivan lopussa. Ehkä lopussa olisi kannattanut jättää jotain kertomatta ja antaa lukijan kuvitella loput. Silti palaan tähän teokseen vielä, ja sehän on hyvän taideteoksen merkki. Kuten Hannu Harju muistutti: kirja ei ole pinnallinen vaikka se kertoo pinnallisista aiheista.

Vahva suositus!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

nayttokuva-2016-11-22-kello-21-11-11

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY 2016
Kansi: Tom Backström

***

Tämä saatanan maa. Tämä kelirikkojen ja kyräilyn maa, jossa miehet ja naiset erehtyivät kesän valonpilkahduksessa naimisiin ja kynsivät loppuvuoden pimeässä pipot päässä villakerrastoissa toistensa naamaa, raivo kukoisti ja rakkaus oli keskonen kaapissa. Tämä persettä myöten jäykkäkouristukseen sairastunut maa jonka myrkyllisten taajamien routa hiipi jäseniin ja rikkoi ihmisistä myötätunnottomia seitifileen värisiä möykkyjä tuulikaappeihin törmäilemään ja bussipysäkeille heristämään nyrkkiä, suu aina auki mutta ilmaisukoneistossa vain vaikene-/vittuile-kytkin.

Riku Korhonen osaa tunnetusti kirjoittaa tarkasti ja täsmällisesti. Yllä olevassa Eeron päähän sijoitetussa ajatuksenkulussa, joka jatkuu puolentoista sivun verran yhtä terävänä piikkinä, on kirjallisesti jotenkin täydellinen armottomuudessaan.

Valitettavasti koko romaani ei yhtä vahvasti vienyt mukaansa. Kielellinen taituruus ei riittänyt pitämään otteessaan, kun romaani muuten junnasi pahasti paikoillaan.

Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimon laittamisesta rautoihin. Se oli historiallisesti johdonmukaista. Koska länsimaiden miehet olivat antaneet naisille heidän nykyisen vapautensa, he saattoivat myös ottaa sen pois. [–] Niin alkoi tutkimusmatka miehuuden yöpuolelle.

Näkökulmakerronta on oiva keino tuoda tasoja ja kiinnostavuutta romaaniin. Parhaimmillaan näkökulmat toimivat luontevasti romaanin sisäistä maailmaa rikastuttavana kaunokirjallisena keinona. Emme enää usko pahaan ei kuitenkaan hyödy siitä, että sieppaus, joka kyllä pohjustetaan hyvin sekä mytologisesti että Eeron ja Ainon fantasioiden kautta, kerrotaan liian yksityiskohtaisesti liian monta kertaa. Aina kun luulin pääseväni tarinassa eteenpäin, palattiinkin tekniseen sieppauksen kuvailuun. Sieppaajien, sieppaukseen sattumalta sekaantuvien ja siepatun näkökulmissa on liikaa ennalta-arvattavuutta, jotta jokaisen vaiheen yksityiskohtainen kuvaus jaksaisi kiinnostaa. Ainon näkökulmakin avautuu Eeron kautta. Olisin ollut kiinnostuneempi Ainon ja Eeron tarinasta, jos sieppaus ei olisi ollut niin keskeinen romaanin kokonaisuudessa.

Tästä romaanista tuli hieman mieleen Hannu Raittilan henkilöhahmoista insinööri ja kaiken yksityiskohtainen tekninen kuvailu. Suomalaisen miehen ahdistuksen kuvaamisessa Korhonen muistuttaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Korhosen miehet ovat elinkelpoisia, mutta pahasti eksyksissä. Ihmissuhteet kehittyvät ongelmiksi, avioliitto ja parisuhde ei olekaan voimavara vaan jotain, jota pitää tuunata.

Toivoisin, että Riku Korhonen kirjoittaisi kuten tuossa alun sitaatissa: armottomasti, veisi juonta voimakkaasti eteenpäin, ei jäisi jahkaamaan. Kirjoittajana Korhonen on mestari, romaanikin on ihan hyvä, ja Finlandia-ehdokkaana varmasti monen mielestä erinomainen. Minut romaani jätti kuitenkin vähän kylmäksi.

Mutta loppuun kuitenkin rakkauden ylistys, jonka Korhonen myös kirjoittaa täydellisesti, kotikaupunkiaan säästämättä. Suomi ei päästä ihmisiä helpolla, vaan lannistaa toiveikkaimmatkin yksilöt.

Turku oli pahin. Hän oli nähnyt sen. Kun jokirannassa loikoi rakastunut pari, heidän päälleen kustiin. Jos johonkin taloon muutti omalaatuisella tavalla hilpeitä ihmisiä, naapurit järjestivät nimikeräyksen heitä vastaan ja kyräilivät aidan yli ja rinkuttivat ovikelloa ja tunkeutuivat sisään potkimaan sängynlaitaa ja arvostelivat sisustusta ja kertoivat, millainen perheen piti olla. Hän oli kauan kuvitellut, että he olivat ilon varjeluksessa, mutta ei. Suomi oli vahvempi.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Kirjanrakastajan taivas

Tunnelmia Helsingin kirjamessuilta 2016 kuvina:

p1030194

Pinossa olevat kirjat hankin omakseni tänään. Helen MacDonaldin H niin kuin haukka
-romaanin olen jo lukenut, mutta nyt halusin kirjan ihan omaksi. Sekä suomalainen kovakantinen että englanninkielinen pokkaripainos ovat kauniita myös esineinä. Siksi haluan omistaa ne itse.

img_8686

p1030134p1030138

Tiivis mutta antoisa messuvisiittini alkoi lounaalla Kirjakahvilassa ja samalla lempisarjakuvani, Nyt.fi:ssä julkaistavan Fok_it-sarjakuvan parissa. Joona Rinta-Kanto kertoi muun muassa Säihkyturpan ja Peten syntymästä.

 p1030144

Kirjakahvilan seinällä oli kirjailijoiden sitaatteja.

p1030165

Kirjakahvilasta kiirehdin itselleni päivän tärkeimpään sessioon eli messujen Kristallipalatsi-lukupiiriin. Kustantaja Hannu Harju toimi moderaattorina, ja Anna-Kaari Hakkaraista ja lukijoita oli ilo kuunnella. Väkeä oli harmittavan vähän, mutta keskustelu eteni sitäkin antoisampana. Kirja on minulla vielä kesken, joten palaan siihen seuraavassa postauksessani.

p1030172

Tämän vuoden ehkä vaikuttavin lukemani romaani on Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein. Tässä niitä pinossa Siltalan osastolla.

p1030160

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on hieno fiktiivinen teos Helsingistä. Viikilää haastattelee kirjailija Anna Kortelainen, joka kysyi kirjailijalta, mitä mahtaisi Engel tuumia tämän päivän Helsingistä. Viikilä arveli, että Engel ihmettelisi suunnittelemiensa rakennusten olevan yhtä pystyssä. Engelhän teki työtään aikana, jolloin Helsinki käytännössä tuhottiin ja rakennettiin uudelleen.

p1030173Pegasos valvoo S&S:n osastolla Peter Sandströmin kehuttua Laudaturia.

p1030175

Oman messupäiväni päätti Juhani Rekolan postuumin esseekokoelman toimittajan Heimo  Hatakan ja Antti Nylénin keskustelu esseistiikasta. Sen tunnistaa kuulemma siitä, että se erottautuu journalistiikasta ja tietokirjallisuudesta. Hyvä määritelmä. Juhani Rekolasta olen kuullut ennenkin, mutta en ole lukenut vielä mitään häneltä.

p1030184

Haastattelujen välissä ehdin katsella kirjapinoja eri kustantajien osastoilla ja törmätä tuttuihin.

p1030143

Väkeä oli paljon, tunnelma kuuma ja happi lopussa (ilmastointi ei tuntunut toimivan hyvin). Osa kiinnostavista haastatteluistakin oli (taas) päällekkäin. Silti kirjamessut ovat kirjanrakastajan taivas – joka ikinen vuosi.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: | Kommentoi

Miika Nousiainen: Juurihoito

nayttokuva-2016-10-22-kello-13-30-02

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava, 2016
Kansi: Elina Warsta

Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä hyvää toiselle. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa, on pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään.

Miika Nousiainen (s. 1973) nousi tietoisuuteeni Vadelmavenepakolainen-romaanillaan vuonna 2007. Romaani on jo ehtinyt näyttämöllekin monena eri versiona. Vadelmavene alkoi hyvin, mutta loppua kohti sen päälleliimattu liioittelu (toisinaan tehokas tyylikeino sekin) ja juonen epäuskottavuus karisti kiinnostuksen. Metsäjättiä en ole vielä lukenut mutta olen kuullut siitä paljon hyvää. Nousiainen on myös suomentanut Zlatanin elämäkerran; Nousiaisen kertojanäänen tunnistaa heti myös tästä uusimmasta teoksesta.

Juurihoidossa ollaan lähes yhtä absurdin äärellä kuin Vadelmavenepakolaisessakin, mutta paljon kiinnostavammin. Nousiaisen henkilöhahmoihin on tullut uudenlaista uskottavuutta, vaikka juoni onkin kirjailijalle ominaista herkuttelua elämän yllätyksellisyyden tarjoamilla aineksilla.

Romaanissa kaksi kertojaa, Pekka ja veljensä Esko, tutustuvat toisiinsa kun jälkimmäinen tekee ensimmäiselle juurihoitoa. Eskolle juurihoito onkin elämän kuva.

Hammasytimen eli pulpan tulehduksen syynä on useimmiten hoitamaton, pitkälle edennyt hampaan reikiintyminen. Hammasytimen tulehdus hoidetaan yleensä juurihoidolla. Tulehtunut kudos poistetaan mekaanisesti, juurikanavat desinfioidaan ja hoidetaan paikallisella lääkeaineella. Juurihoito vaatii yleensä useamman hoitokäynnin. Lopuksi hoidettu juurikanavaontelo täytetään ja hammas paikataan tai kruunutetaan.
Lähde: Suomen Hammaslääkäriliitto

Romaani on juurettomien matkakertomus, kasvutarina, perhesaaga. Se on myös rakkauden puolustus. Luonteiltaan vastakkaiset veljekset lähtevät etsimään kadonnutta isäänsä Onni Kirnuvaaraa, joka on jättänyt lapsensa aina ja uudelleen. Alan elää Pekan ja Eskon vierellä ja toivoa, että heille käy hyvin. Löytyy uusia sisaruksia, sisko Ruotsista, Thaimaasta ja Australiasta.

Romaani on myös kertomus erilaisuuden sietämisestä, toiseudesta, jota kuvataan niin jätettyjen lapsien kuin Australian aboriginaalien kautta.

Kyllä ihmisen pitää ainakin yrittää ymmärtää erilaisuutta. Voihan sen sitten todeta, että saatana nuo vaan on niin erilaisia. Että ei ole meidän elämät sovitettavissa. Raukkoja on ne, jotka ei edes yritä ymmärtää.

Juurihoito on sitä, että mennään rohkeasti kohti ongelmia, hoidetaan ne – tai ainakin yritetään: joskus hammas on poistettava – ja jatketaan elämää. Kiitos hienosta romaanista Miika Nousiainen. Romaani on jo dramatisoitu tuoreeltaan Kansallisteatteriin. Uskon, että toimii näyttämölläkin hyvin.

Elina Warstalle kiitos taas kerran herkullisesta kannesta.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Pseudonyymi ja anonyymius

nayttokuva-2016-10-03-kello-22-13-21

Näyttökuva 2016-03-31 kello 12.27.51

Elena Ferrante kirjoitti upean Napoli-kvartetin, joka käännettiin eri kielille, ja se otettiin ylistäen vastaan eri puolilla maailmaa. Suomeksi sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, saatiin viime keväänä Helinä Kankaan suomennoksena.

Elena Ferrante on pseudonyymi eli salanimi. Kautta aikojen kirjailijat ovat pseudonyymeihin turvautuneet – syystä tai toisesta. Monesti pseudonyymin takana lymyillyt kirjailija on kuitenkin ollut yleisesti tiedossa.

Kirjailijalla voi olla monta syytä pysyä anonyyminä. Nyt Elena Ferranten kirjailijanimen henkilöllisyyden on kerrottu paljastuneen. Kirjailijan henkilöllisyys on totta kai kiinnostanut monia, mutta harva silti lähtee tutkimaan ”epäiltyjen” asuntokauppoja. Nyt näin on kuitenkin käynyt. Italialainen tutkiva journalisti Claudio Gotti on kertonut selvittäneensä Ferranten henkilöllisyyden.

Olen täysin samaa mieltä Deborah Orrin kanssa siitä, että Elena Ferranten henkilöllisyyden paljastaminen loukkaa lukijan oikeuttani olla tietämättä sitä – puhumattakaan kirjailijan oikeudesta pysyä anonyymina lukijoilleen.

Mitä sinä ajattelet? Mitä lisäarvoa hyvin kirjoitettu kaunokirjallisuus saa sen kirjoittajan paljastumisesta joksikin tietyksi ihmiseksi? Minusta ei kovinkaan paljon. Joissakin tapauksissa sillä voisi olla merkitystä, mutta Napoli-sarja on niin loistavaa ja omavaraista kaunokirjallisuutta, että se seisoo täysin omilla ”jaloillaan”. (Anteeksi huono kielikuva, mutta en nyt parempaakaan keksi tähän hätään.) Kirjailijan omaelämäkerrallisuudesta selville pääseminen tai fiktion biografisuus ei muuta mitään Napoli-sarjan omaäänisessä maailmassa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

nayttokuva-2016-09-25-kello-21-16-34

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava 2016

Vauva, onko se oppilas vai oppija?

Onkohan tänä vuonna ilmestynyt toista yhtä ajankohtaista romaania kuin itsekin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Kuusamossa työskentelevän Petri Vartiaisen romaani Miehen ryhti? Uudet perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmat puhuttavat parhaillaan niin vanhempia, opettajia, oppimateriaalien tekijöitä kuin ministereitäkin. Vartiaisen romaani on ilmestynyt otolliseen aikaan.

Romaanista kuulee koulun arjen äänen. Opettajuus on monella tapaa vaativa ammatti. Ei vähiten siksi, että vaatimukset opettajuutta kohtaan ovat kasvaneet: enää viranomaiset eivät yksin valvo opetussuunnitelman toteuttamista, nyt myös valveutuneet vanhemmat pitävät huolen siitä, että oma lapsi saa parasta mahdollista opetusta. Toisinaan vanhemmat eivät ymmärrä, että opettajillakin on vapaa-aika ja oma elämä.

Romaanin päähenkilö Ari päättää uudistaa oman opetuksensa vuoden alussa:

Voisinko vihdoin, ensi kevään jälkeen, kävellä selkä suorassa. ”Täynnä ryhtiä”, kuten appiukkoni Taisto hokee, opettaja itsekin. Pitäisi uskaltaa, mutta opetussuunnitelman rajoissa. Perkeleen opetussuunnitelman! Ääni on oma, mutta virasto valitsee kappaleet, ja karaoke jatkuu. Innostus laimenee muutamassa vuodessa, ja kun nyt yritän saada sanoja eloon, herätän enää yhdenlaista tunnetta: myötähäpeää. Opetussuunnitelma uudistuu, mutta tasaisin väliajoin, koska on enemmän tehtaan kuin hengen tuote. Puhallapa sellaiseen henkeä! Vaivun välillä epätoivoon, sillä pappikin saa tunnustaa tosiasiat vainajan vierellä. Mutta opettajan jumala on suurempi.

Arin vaimo Veera on sitä mieltä, että Arille ovat tärkeämpiä oppilaat kuin omat lapset, joita on jo kolme. Veera haluaisi vielä neljännen lapsin, Ari epäröi. Veera leskeksi jäänyt isä Taisto on oman sukupolvensa opettaja, ja toisinaan Ari ja Taisto käyvät konjakin äärellä keskusteluja opettajuudesta.

Peruskoulu on kasvattanut opettajan, jonka marttyyrius ei tunne ylitöitä eikä työaikoja, sillä pakolliseksi idealisoitu kutsumus sumentaa terveen järjen.

Romaanin maailma on tunnistettava, ja dialogi uskottavaa, joskin toisinaan niin yliviritettyä, että ulkopuolisena mietin, käydäänkö opettajainhuoneessa todellakin tällaisia keskusteluja. Jokaisella työyhteisöllä on oma sisäpiirin huumorinsa, joka voi olla rankkaakin, siksi dialogi ja karkeat heitot voivat olla totta. Kyseessä on kuitenkin romaani, joten on turha miettiä sen todenmukaisuutta.

Kevään kuluessa Ari tuskailee oman opettajuutensa, mieheytensä ja isyytensä kanssa. On oppilaita, jotka tarvitsevat aikuisen miehen tukea. Juhani-oppilaan kautta Ari ymmärtää asioiden arvon.

Olen aika otettu, kun romaanin Ari siteeraa Hannu Salakan runokokoelman Tauko ennen laulua -kokoelmaa. Kokoelma on omassa hyllyssäni, ja palaan siihen aina aika ajoin. Ari on lukenut mies: hän siteeraa myös Paavo Haavikkoa, Junichiro Tanizakia ja Arto Melleriä.

Takaumina palataan niin Arin omaan nuoruuteen, Taiston nuoren elämän käännekohtaan 60-luvulle ja Veeran äidin Inkerin kuolemaan vuosituhannen vaihteessa. Arin kevät on muutosta täynnä. ”Kaikki muuttuu, mutta anna sen muuttua.”

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Syksyn kirjasatoa Kuukauden kirjaklubilla

img_8531

WSOY, Tammi ja Johnny Kniga esittelivät syyskuun kirjaklubillaan Ravintola Dubrovnikissa Helsingissä ison liudan esikois- ja kokeneita kirjailijoita.

Tässä listan illan tähdistä:

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset (WSOY)
Linnea Alho: Todistaja (WSOY)
Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu (Johnny Kniga)
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (Tammi)
Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)
Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)
Anna Kortelainen: Siemen (Tammi)
Annamari Marttinen: Törmäys (Tammi)
Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus (Tammi)
Harri Närhi: Kuparitalo (WSOY)
Joni Pyysalo: Alaska (WSOY)
Sami Rajakylä: Pankkipoika (Johnny Kniga)
Max Seeck: Hammurabin enkelit (Tammi)
Sinikka Vuola: Replika (Tammi)

En ole aiemmin päässyt kirjaklubille viikonpäivän takia, ja tänäänkin saavuin myöhässä. Kuulin silti kun paremmin runoilijoina tunnetut Sinikka Vuola ja Joni Pyysalo kertoivat romaaneistaan Replika ja Alaska (kivat loppusoinnut muuten näin peräkkäin lausuttuna).

Pyysalo kertoi luoneensa itselleen runoilijana omat säännöt, minkä takia romaanin kirjoittaminen oli vapauttavaa. Hän sanoi käyttäneensä paljon Wordin Etsi-korvaa-toimintoa, koska hänen mielestään romaanissa kahdesti esiintyvä asia on jo aihe ja kolmasti esiintyvää voi pitää teemana. Näitä enemmän Pyysaloa kiinnosti juonen rakentaminen ja lukijan koukuttaminen ja sen myötä houkuttaminen pois tv:n äärestä Alaskan pariin.

Sinikka Vuolan Replikassa on visuaalisia elementtejä, jotka toivat mieleeni Julia Kristevan Stabat Materin. Lineaarisen tekstin sekaan on ujutettu erillisiä tekstiaineksia ja visuaalisia  tekstielementtejä.

nayttokuva-2016-09-15-kello-22-17-32

Bloggarin must on Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, kertoohan se bloggarista.  Kansikuvassa on arvostamani Sanna Kanniston valokuvateos. Kaunis esine tämä kirja ja Markko Tainan kansigrafiikka tyylikästä.

img_8532

Kuvassa esikoiskirjailija Linnea Alho ja konkari Harri Närhi, joita haastattelee WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson.

Ohjelma päättyi Stella Polariksen improon, joka rakentui illan kirjojen pohjalle.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

nayttokuva-2016-09-10-kello-22-04-43

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga, 2016

Matkoja on toki vaikka minkämoisia, myös päänsisäisiä. Matkoja muistoihin, mielikuvitusmatkoja, matkakohteita, jotka ovat parhaimmillaan seurassa, ja toisia, joista kannattaa nautiskella yksin. Matkoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Matkoja uneen, ja niin, eräillä myös hulluuteen. Matka on metafora elämästä, osuvuudessaan meikkipussin luokkaa ellei enemmänkin.

Kaisa Haatanen julkaisi esikoisromaaninsa Meikkipussin pohjalta vuonna 2015. Nyt on saatu jatkoa Tytti Karakosken naseville mielipiteille. Ylipainolisämaksun lyhyiden kertomusten yhteinen tekijä on matka.

Edelleen saamme lukea sanavalmiin Tytti Karakosken näkemyksiä niin matkakohteista kuin matkakumppaneistakin. Eniten naurattavat tekstit, joissa Tytin aikuisperheen jäsenet pääsevät ääneen niin automatkalla kuin hautausmaallakin. Ulkomaanmatkat reippaan äidin kanssa voivat olla tuskaannuttavia kissojen maallemuutosta puhumattakaan.

Pidin Meikkipussin pohjalta -romaanista ehkä enemmän, koska siinä jokainen luku puolusti paikkaansa. Ylipainolisämaksun luettelon muotoon kirjoitetut luvut eivät aina istu kokonaisuuteen, ja osa tekstistä jää ehkä yksityisen muiston tasolle (vaikkakin osittain sepitetyn) eikä vie lukijaa mukanaan. On hyvä, että joissakin luvuissa matkakohteita tai Tytin kokemuksia paikoista on dramatisoitu sarkastisin repliikein, niihin lukija samaistuu.

Ylipainolisämaksun voi hyvin lukea oman teoksenaan, mutta esikoisteos Meikkipussin pohjalta esittelee Tytti Karakosken maailman niin mainiosti, että melkein suosittelen aloittamaan sillä.

Matkalukemiseksi kaikille, jotka pitävät matkustamisesta ja uusien matkojen suunnittelusta, vanhojen muistelusta, hyvästä huumorista ja osaavat nauraa itselleen ja elämälle.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi