Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Gummerus 2018

”Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut.”
– Auguste Renoir –
Sara Hildénin hautakiven teksti

Sara Hildénin säätiön toimeksiannosta syntynyt suomalaisen taidemesenaatin elämäkerta on hienoa työtä. Tietokirja parhaimmillaan. Anna Kortelaiselta en muuta odottaisikaan. Viimeistelty, asiantuntevasti taustoitettu, lähdeviitoitettu ja kiinnostavasti koostettu ja kirjoitettu elämäkerta on laatutyötä. Yhtään vähempää Sara Hildén ei olisi ansainnut.

Olen vieraillut Sara Hildénin taidemuseossa kerran ja nähnyt Pia Andellin elokuvan Mesenaatti. Muuten tietämykseni Sara Hildénistä rajoittui siihen, mitä olen lehtien näyttelyarvosteluista lukenut.

On oikeastaan käsittämättömän innostavaa lukea naisesta, joka ei pelkästään tehnyt luokkaretkeä ja hankkinut varallisuutta, vaan joka käytti varallisuutensa taiteen hankkimiseen ja sen yleisölle saattamiseen.

Hyvä Sara! on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on laajin. Lapsuus, nuoruus ja varhainen itsenäistyminen kerrotaan tarkasti osassa Tuntematon Sara. Vuodet, jolloin Sara vakiinnutti asemansa kauppiaana ja avioliitto Erik Enrothin kanssa muodostavat toisen osan, Tunnettu Sara. Kolmas osa, Onnellinen Sara, vie lukijan Saran mukaan Venetsiaan ja Pariisiin, nykytaiteen hankintamatkoille. Kortelaisen teos syventää kuvaa Hildénistä sekä ihmisenä, liikenaisena ja taiteen keräilijänä. Yllätys ainakin minulle oli, miten pyyteettömästi Sara Hildén elämänsä aikana auttoi ystäviään ja apua tarvitsevia.

Hyvä Sara! -teoksen jokainen luku alkaa jollakin Sara Hildénin säätiön museon kokoelmaan kuuluvalla taideteoksen kuvalla ja fiktiivisellä dialogilla Sara Hildénin ja konservaattorin välillä. Tämä narratiivinen keino tuoda taideteokset, Saran ”lapset”, kertojiksi, on onnistunut. Ilman niitä elämäkerta olisi jäänyt vajaaksi, sillä taide oli Saran elämän syvä sisältö, näin olen ymmärtänyt. Luvut avaavien teosten tekijänoikeustiedot ja syntyvuodet kerrotaan, mutta lukijalle olisi ollut myös kiinnostavaa tietää teoksen hankintavuosi; Saran taidemausta olisi syntynyt kronologinen käsitys sen myötä. Mutta epäilemättä kirjoittajalla on ollut omat perustelunsa teosten valinnassa. Mainittavaa on myös se, että Sara Hildénin kotikirjasto on lueteltu, mikä antaa kiinnostavan katsauksen elämäkerran kohteen lukeneisuuteen.

Oli ilo lukea hyvin kirjoitettu ja kuvitettu, kirjallisesti antoisa elämäkertateos. Kiitos Sara Hildénin säätiö, Gummerus ja ennen kaikkea Anna Kortelainen ansiokkaasta työstä!

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Kosmos 2019

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija?

Yllä olevaan sitaattiin kiteytyy mielestäni Aino Vähäpesolan Onnenkissan kirjallinen tavoite. Kirja on yhdistelmä esseetä, elämäkerrallista ja kirjallisuustieteellistä pohdintaa. Kirjan kertoja kysyy itseltään oleellisia kysymyksiä, mutta puhuttelee myös tutkimuksensa kohdetta, Edith Södergranin runojen puhujaa hämmästellen ja ihmetellen.

Vähäpesola lähtee liikkeelle runoista ja laajentaa niiden tulkintaa sekä yhteiskunnalliselle että henkilökohtaiselle tasolle. Taitavasti ja luontevasti kirjailija nivoo kaikki tekstin tasot yhteen. Edith Södergranin Vierge moderne on, kuten kirjoittaja huomaa, edelleen täysin ajankohtainen puheenvuoro moninaisuudesta ja sukupuolen häilyvyydestä.

Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Antti Majander pahoitteli kritiikissään nuorten (tässä: Vähäpesolan) asenteellisuutta.  Majander lukee Onnenkissan tekijän niiden feminististen nykykirjailijoiden joukkoon, joiden hän tulkitsee sanovan ”Iäkäs mies hyvässä asemassa ei voi ymmärtää mistään mitään.” (HS 18.8.2019) Taustalla lienee Saara Turusen Sivuhenkilössä esikoisteokseen Rakkauden hirviö kohdistuva kritiikki. Vaikka Turunen osuu osittain oikeaan, ymmärrän silti Majanderiakin. Ei pitäisi koskaan yleistää, mitään eikä ketään. Eivät kaikki keski-ikäiset miehet ole sovinisteja.

Naisten vuosisataista sivuuttamista ja vähättelyä käsittelee myös Saara Turusen Q-teatteriin ohjaama Medusan huone ja Turusen Medusan huone -blogi.

Onnenkissa palautti mieleen oman varhaisnuoruuden 1980-luvun alussa, jolloin havahduin siihen, että aikuiseksi kasvaminen tarkoitti myös naiseksi kasvamista, – ja toiseutta. Tajusin, että jatkossa minuun suhtauduttaisiin ensisijaisesti naisena eikä ihmisenä, toisin kuin poikiin joiden toiseutta ei korostettu. Sen tajuaminen, että kaikki mitä jatkossa sanoisin tai tekisin, suodattuisi sukupuoleni kautta, sai minut ahdistuneeksi. Muistan pohtineeni tätä itsekseni paljon, mutta en saa kiinni siitä, miten olin tähän asiaan tullut kiinnittäneeksi huomiota. Kotona asiasta ei ainakaan puhuttu. Luultavasti olen vain tajunnut intuitiivisesti jo silloin, mitä roolia minulle oltiin tarjoamassa.

Minua on ilahduttanut se, että nuoret naiset eivät kysele lupia ”sediltä”* ottaakseen paikkansa maailmassa ja yleisessä keskustelussa. Nyt joku voi huomauttaa, että onhan Suomessa keskusteltu tasa-arvosta ennenkin ja on ollut feministejä, joiden työn päälle nuoret nyt rakentavat. Kyllä, näin on, mutta minusta oleellista on, että tämän päivän nuoret feministit ovat onnistuneet sanoittamaan feminismin tarpeellisuuden täsmällisemmin kuin aikaisemmat sukupolvet. Minua on ainakin puhutellut tämä nykyinen keskustelun taso enemmän kuin koskaan ennen.

Vaikka feminismistä kirjoittavat ja puhuvat saavat paljon lokaa niskaansa, toivon, etteivät he sulje suutaan. Ainakin Turun kirjamessuilla reilun kuukauden päästä keskustelu jatkuu. Messujen aloituspäivänä perjantaina Aino Vähäpesola ja tutkija Minja Koskela keskustelevat aiheesta ”Minkälaista on elämä setien ehdoilla?”

Maailma ei ole vielä valmis.

*  ”setä” tässä yhteydessä laajenee tarkoittamaan ketä tahansa, joka ajattelee, että sukupolvilla ja sukupuolilla on erilaiset oikeudet tässä maailmassa. ”Setä” ei siis välttämättä ole keski-ikäinen tai vanha mies, vaan ihminen, joka kokee että tasa-arvo vie häneltä jotain etuoikeuksia pois.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Pienoisromaani
Otava 2019

Mutta maailmassa on valoa. On ihmisiä, jotka suojelevat tuota valoa koko elämänsä, se palaa himmeänä heidän sisällään. Eivätkä he pidä valoa vain itsellään, vaan jakavat valon muille, ja hitaasti se leviää ihmisestä toiseen, talosta taloon, kaupungista kaupunkiin.

Joel Haahtela malttaa kirjoittaa niin, että lukijalle jää tilaa. Adèlen kysymys on kokoaan suurempi pienoisromaani. Luostari Etelä-Ranskassa on hiljaisen elämän keskus, ja myös romaani viljelee hiljaisuutta. Pidän Haahtelan eleettömyydestä ja ekonomisuudesta. Vaatii taitoa kirjoittaa lyhyt romaani, jossa lauseilla on silti painoa ja syvyyttä.

Kertoja on keski-ikäinen mies, joka lähtee selvittämään benediktiiniluostariin Pyhän Adèlen mysteeriä: mitä aikanaan tapahtui, kun Adèlen väitettiin pudonneen kalliolta alas? Pelastiko hänet ihme? Luostarissa on historiallisia lähteitä, joita tutkimalla kertoja toivoo saavansa selvyyden asiasta. Samalla hän tulee pohtineeksi omaa elämäänsä ja lapsuuttaan, lapsuudenperheensä perintöä ja nykyisen perheen hajoamista.

Lukiessa minulle tuli tarve matkustaa tuohon luostariin. En voinut olla ajattelematta Kaisa Karirannan Ihmeellistä matkakirjaa (Kirjapaja, 2018), jossa kirjoittaja matkaa ihmeiden ja ohuiden paikkojen perässä maailmalla. Haahtela kirjoittaa ohuista paikoista:

Kelttiläiset kristityt ”uskoivat, että maailmassa on paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. Tämä paikka tuntuu sellaiselta[.]”

Haahtelan kuvastolle ominainen perhosmotiivi tulee esiin vasta romaanin loppupuolella, kun päähenkilö on lähdössä pois ja menee vielä tapaamaan Yvonnea, matkalla tapaamaansa naista, jolla on oma historiansa ja yhteytensä luostariin. Kertojalle tulee illan aikana mieleen Voyager-luotain, jonka mukana avaruuteen lähetettiin musiikkia ja maapallon ääniä.

Yvonne miettii pitkään ja sanoo sitten, että hän panisi luotaimen mukaan perhosen. Mutta ei elävää perhosta, vaan neulalla lävistetyn perhosen, sellaisen, jonka siivet on levitetty. Perhonen kertoisi, että tämä maailma on hyvin kaunis, mutta samalla hyvin hauras. Se kertoisi, että meidän kanssamme kannattaa olla varovainen, sillä me kykenemme lävistämään neulalla sellaisen kauneuden.

Haahtela kysyy, tapahtuuko ihmeitä, ja jos tapahtuu, osaammeko enää nähdä niitä. Olisi surullista, jos elämässä olisikin jotain enemmän kuin tämä arkinen todellisuus, mutta emme koskaan pysähtyisi sitä näkemään ja kokemaan. Elämä on hauras. Maailma on hauras. Ihmiskunta on tuhoamassa maapallonsa.

Adèlen kysymys oli kuin raikas tuulenvire helteisenä kesäpäivänä. Vaikka sen tunnelma on melankolinen, se ei ole toivoton. On ihmisiä, jotka levittävät valoa ympärilleen. Siksi on toivoakin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2019

Puhuimme usein politiikkaa ja meillä kaikilla oli sama katsantokanta, mutta ilmaisimme itseämme eri tavoin. Bobbi esimerkiksi oli kumouksellinen, kun taas Melissa oli karun pessimistisesti taipuvainen noudattamaan lakia. Nick ja minä asetuimme jonnekin välimaastoon, meille sopi paremmin kriittisyys kuin kannattaminen.

Valitsin postauksen alkuun katkelman, joka viittaa Sally Rooneyn kirjan nimeen Keskusteluja ystävien kanssa. Katkelman minä on Frances, nelikon lavarunoja kirjoittava nuori nainen. Bobbi on hänen entinen tyttöystävänsä ja Melissa ja Nick vakiintunut pariskunta, johon Frances ja Bobbi tutustuvat.

Sally Rooneyn kirjaa on kehuttu monessa paikassa, ja takakannen mukaan Guardianissa sitä on luonnehdittu jopa nerokkaaksi, hauskaksi ja hätkähdyttäväksi. En oikein tiedä miksi mikään näistä adjektiiveista ei osu omaan lukukokemukseeni.

Keskusteluja ystävien kanssa on laatukirjallisuutta ja sellaisena oikein luettava. Mutta miksi niin monet näkevät Rooneyn kirjan niin merkittävänä? En itse pääse tähän kiinni. Kuuntelin taannoin arvostamani Sivumennen-podcastin Jonnan ja Johannan pureutuvan analyysin kirjasta, ja se vaikutti tietysti ihan pätevältä ja kävin ostamassa kirjan ennen kesälomia. Kirja jäi kuitenkin heti kesken, ja tartuin siihen vasta kun yksi lukija-ystäväni meni sen oikein varta vasten itselleen ostamaan.

Voin suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa lukea neljän irlantilaisen ystävyksen (tosin mietin, olivatko kaikki sittenkään ihan ystäviä?) keskusteluista ja ihmissuhteista.

Ehkä kuvaavaa omalle lukukokemukselleni on se, että tiesin hyvin, että romaani sijoittuu Irlantiin, luin koko ajan tapahtumista kuitenkin niin kuin ne olisivat tapahtuneet New Yorkissa. Kirja ei siis oikein löytänyt paikkaansa omassa mielikuvituksessani, sijoittunut riittävästi kuvitteelliseen maailmaansa.

Suosittelen silti kirjaa, koska eihän se huono ollut. En tainnut vain olla kohderyhmää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation
Vintage 2018

I had started “hibernating” as best I could in Mid-June of 2000, I was twenty-six years old. I watched summer die and autumn turn cold and grey through a broken slat in the blinds. My muscles withered. — I didn’t do much in my waking hours besides watch movies.

Eläimet ja kasvit talvehtivat, eivät ihmiset. Paitsi että Ottessa Moshfeghin romaanin My Year of Rest and Relaxation (ei suomennettu) päähenkilö kyllä tekee näin. Hän ryhtyy talviunille New Yorkissa keväällä 2000 ja viettää seuraavat 15 kuukautta elämästään enimmäkseen lääkehuuruisessa unessa.

Päähenkilön nimeä ei kerrota, mutta kylläkin, että hän on 26-vuotias pitkä ja hoikka, kaikin puolin hyvännäköinen, hyvästä yliopistosta valmistunut nuori nainen, jonka molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Vanhemmista annetaan kuva etäisinä vanhempina, ja varsinkin äidin välinpitämättömyys lastaan kohtaan näyttäytyy julmana.

Päähenkilö ei pysty tuntemaan surua vanhempiensa kuolemasta. Hänellä on romaanin ajassa yksi ainut oikea kontakti, Reva-niminen buliminen ikätoveri, jota voisi toisessa yhteydessä kutsua ehkä ystäväksi. Päähenkilö on kuitenkin yhtä vähän kiinnostunut Revan elämästä kuin mistään muustakaan (“[Reva] was just as good as a VCR, I thought”); Reva puolestaan ihailee päähenkilön tyyliä ja elämää, mutta ei tässä ystävyydestä varsinaisesti ole kyse. Trevor-niminen poikaystävä käy töissä World Trade Centerissä ja kohtelee päähenkilöä huonosti ja nyt suhde on ohi. “Trevor and I  weren’t speaking when I went into hibernation.”

Miksi päähenkilöä ei ole nimetty? Haluaako kirjailija korostaa jonkin kokemuksen yleisinhimillisyyttä sillä, että kertoja jää nimettömäksi? Kirjan kannen taideteos, Portrait of a Young Woman in White, on Jacques-Louis Davidin koulukunnan maalaama. Maalauksen aikakauden empire-asuun pukeutuneesta naisesta tulee mieleen Jane Austenin kirjat, joissa nuoren naisen tärkein tehtävä oli löytää hyvin toimeentuleva aviomies. Tässä romaanissa ei ole kuitenkaan kyse siitä vaan jostain muusta.

Alussa kertojaa nukkuu suurimman osan päivästä ja katsoo uudestaan ja uudestaan Whoopi Goldbergin ja Harrison Fordin elokuvia videoilta, ollakseen ajattelematta mitään. .

“I can’t point to any one event that resulted in my decision to go into hibernation. Initially, I just wanted some downers to drown out my thoughts and judgments, since the constant barrage made it hard not to hate everyone and everything.”

Kertojan täytyy saada lääkkeitä, jotta voisi unohtaa kaiken ja olla vihaamatta kaikkea. Lääkkeitä hän saa epäammattimaisen psykiatrin, Dr. Tuttlen resepteillä. Kertoja ei arvosta Dr. Tuttlea, mutta käyttää tätä hyväkseen: “That’s kind of what Dr. Tuttle was years later, I thought–a whore to feed me lullabies.”  Kaikkea muuta kuin vakuuttava psykiatri auttaa tekee omituisia diagnooseja ja auttaa maksusta päähenkilöä nukahtamaan. Päähenkilölle ihmissuhteet näyttävät vaihdantatalouden mahdollistajilta: nukkumisprojektin loppuunsaattamiseksi päähenkilö tekee sopimuksen nuoren aasialais-amerikkalaisen taiteilijan Ping-Xin kanssa: jos tämä auttaa päähenkilöä tämän projektissa, hän saa puolestaan materiaalia seuraavaan taideteokseensa.

Ottessa Moshfeghi on onnistunut kirjoittamaan kiinnostavasti nykyihmisen tarpeesta etäännyttää suru ja loitontaa ikävä, hoitaa tyhjyyden tunnetta. En silti kuvaisi päähenkilöä esimerkiksi itsetuhoiseksi tai masentuneeksi, koska hänellä on selkeä päämäärä: hän aikoo jatkaa elämää uniprojektinsa päätteeksi. Hän haluaa aloittaa alusta uutena ihmisenä, ei hylätä elämää. Projektilla on selkeä alku ja loppu.

Romaanin tapahtumapaikka New York sekä aikajänne ovat tärkeitä. Romaani loppuu yhteen oman aikamme tärkeimmistä sukupolvikokemuksista, kaksoistornien romahdukseen. Symbolinen uusi alku sekin.

Pidin kirjasta kovasti, mutta huomaan, etten osaa oikein kirjoittaa siitä. Hyvän kirjan merkki on kuitenkin se, että sitä ei pysty välttämättä selittämään.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
Kansi: Satu Kontinen

Minä olen niitä, joille luonto puhuu. Niin kuin nyt tuokin rantarinteellä kasvava mänty. Sen latva kasvaa vinoon kuin sitä olisi taimena painettu alas.

Heti alkuun on sanottava, että jos luet Johanna Venhon romaanin Ensimmäinen nainen, muista katsoa myös suojapaperin alle. Sieltä löytyy Essi Renvallin piirros Sylvi Kekkosesta.  Se on tärkeä romaanin sisällön kannalta. Kansisuunnittelu on Satu Kontisen upeaa työtä. Itse olisin pitänyt Essi Renvallin piirroksesta jopa kantena enemmän kuin suojapaperin perinteisestä tyylistä. Sinänsä varsinainen kansikin on hienosti linjassa romaanin sisällön kanssa, jotenkin häilyväinen, kuten Sylvikin romaanin Katermassa.

Johanna Venhon neljäs romaani keskittyy Sylvi Kekkosen elokuiseen Katerman vierailuun. Mökillä Sylvi lukee vanhoja päiväkirjojaan ja käy sisäistä vuoropuhelua äskettäin edesmenneen Marjaliisan kanssa, jonka reaalimaailman vastine on kirjailija Marja-Liisa Vartio. Romaanin toisessa tasossa kuvanveistäjä Essi Renvall, Sylvin ystävä , työstää veistosta maan ensimmäisestä naisesta, mutta työ ei oikein etene. Renvallin mielestä Sylvin olemus pakenee hänen käsistään, Sylviä on vaikea vangita veistokseen.

Katermassa Sylvi kertaa elämäänsä Urho Kekkosen puolisona, sitä millaista on kun rakkausavioliitosta tulee vähitellen ystävyysavioliitto. (Spekuloin tässä tietysti, , mutta yleisesti lienee melko tunnettua, että Kekkosella oli toisia naisia: romaanissakin nämä mainitaan.) Ja ennen kaikkea Urho Kekkosella oli vahva politiikan tekemisen nälkä, mikä Sylviltä puuttui. Urho oli julkinen ihminen, juoksi ja hiihtikin näyttääkseen, Sylvi hyvin yksityinen ihminen. Vuosien varrella Sylvi hakee omaa paikkaansa vaimona ja toisaalta äitinä, mutta myös kirjailijana. Elämässä ja politiikassa Urho oli päähenkilö, Sylvi sivuhenkilö. Johanna Venhon romaanissa Sylvi on vihdoinkin oman elämänsä päähenkilö.

Kirjoitin päiväkirjaa, sen avulla jaksoin. Oli vuosia, joina kirjoitin paljon, päiväkirja oli neuvonantajani, se oli kuuntelijani ja uskottuni, ainut joka kertoi minulle mitä tehdä.

Sylvi Kekkosen ensimmäinen julkaistu teos, aforismikokoelma Kiteitä (1949), ilmestyi ennen kuin Kekkoset olivat vielä presidenttipari. Teos sai osalta modernisteilta nihkeän vastaanoton. Sylvi Kekkosen kirjallinen ura kuitenkin jatkui pienimuotoisesti. Tamminiemessä kokoontui Sylvin kutsusta myös kirjallinen salonki, Sylvi luki paljon ja hioi myös miehensä puheita ja kirjoituksia, toimi eräänlaisena editorina miehelleen siis. Kirjoittajina Urho ja Sylvi olivat hyvin erilaisia: UKK naputteli tiiviisti ja lennokkaasti, sivalsi terävästi kun taas Sylvi lähestyi kieltä hienovaraisemmin. Sylvi hioi särmiä Urkin pahimmista solvauksista.

Urhon ajatus on kasassa kuin hyvin koottu halkopino. Kuivaa napakkaa koivupuuta, senkun uuniin viskelet.

Romaani näyttää ”Sylvi Kekkosen”, joka on ristiriitainen hahmo: äidin on vaikea luopua aikuistuvista pojistaan Matista ja Tanelista, ja näiden vaimot saavat tuta kitkerän anopin kielen.

Sylvi käy päänsisäistä keskusteluaan Marjaliisan ja itsensä kanssa. Viikon lopulla kaikki on sanottu ja käyty läpi. On aika palata Tamminiemeen, arkeen ja aikataulutettuun elämään.

Johanna Venho tavoittaa hienosti romaanin ajan eetoksen ja kirjoittaa päähenkilöstä monitasoisen ja uskottavan aikansa ihmisen. Ensimmäinen nainen on tyylikäs romaani, joka täydentää hienosti suomalaisten naisten fiktiivisten elämäkertojen kenttää. Ensimmäisen naisen rinnakkaisteos voisi olla vaikkapa Minna Rytisalon Minna.

Aina jokin liike meissä toteutuu. Jokin muutos tapahtuu. Vaikka se ei olisi se, mistä oli haaveiltu, se on kuitenkin elämä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Yksi kommentti

Sara Enholm Hielm: Ja sydän oli minun

Sara Enholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
(Alkuteos: Och hjärtat det var mitt. Essäer)
Suom. Kaisa Sivenius
Teos & Förlaget 2018

Kirjoitan asioista, jotka menevät ohi. Kauneus, valo ja varjo, vaaleanvihreänä lipuva Tiber. Kerron elämästäni – omastani – joka on kulunut lukemiseen ja siihen, että olen yrittänyt ryhtyä kirjoittamaan. Tavoittelen muotoa, jonka olen lukenut muun muassa Elena Ferranten ja Karl Ove Knausgårdin kirjoista, joissa henkilö yrittää saada tolkkua elämästään kirjoittamalla. Se henkilö olen minä. Kyseessä ei ole ääni eikä sisäinen yksinpuhelu, vaan pikemmin niin kuin Ferrante kuvaa kaikkia kertojiaan: ”Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään.

Sara Enholm Hielmin Ja sydän oli minun iski kesäloman aluksi kuin sähköisku. Yllä olevassa sitaatissa kirjoittaja kertoo, miten ja miksi kirjoittaa. Tuota samaa pyrkimystä, kamppailua järjestääkseni tekstin muotoon epäselvät ajatukseni, käytän järjestään minäkin – tässäkin blogissa.

Enholm Hielmin kirja on paljon muutakin, totta kai. Enimmäkseen se on kirja kirjoittamisen vaikeudesta mutta myös kirjoittamisen pakosta, siitä miten vaikeaa on olla täysin rehellinen itselleen ja avoin maailmalle. Eniten puhutteli se, että kirjassa sanotaan suoraan kirjoittamisen olevan vaikeaa.

Kirjoittajan on päästävä estoistaan. Sen jälkeen on viskattava romukoppaan kaikki arkinen, tyhjä ja tyhmä, jota itsestä ja omasta tekstistä löytyy. Minulle on usein vaikeaa olla avoin ja suora kasvoista kasvoihin, selvin päin se on lähes mahdotonta. Voiko muillakin, jotka kirjoittavat, olla sama?

Enholm Hielm siteeraa Alexandra Kleemanin tekstiä Choking Victim, jossa pureudutaan englannin kielen ilmaista-verbin express alkuperään. Verbi tulee ”keskiajan latinan verbistä expressare,  joka merkitsee ulos pusertamista ja puristamalla saatua. Kenties kaiken puheen juuri on yskimisessä ja kakomisessa, ankarassa tarpeessa saada ulos jokin, jonka sisään jääminen uhkaa henkeä.”

Olen vuosien varrella kirjoittanut niin fiktiokursseilla kuin päiväkirjaakin, niin työtekstejä kuin opiskelutekstejä. Vaikeinta on ehdottomasti kirjoittaa rehellisesti ja säälimättä – oli kyseessä sitten fiktio tai päiväkirjamerkintä. En enää käy edes kirjoittamiskursseilla, koska kirjoittaminen on niin vaikeaa ja väistämättä aina joudun pohtimaan sitä, haluanko edes kirjoittaa, jos se vaatii täyttä avoimuutta. Kaikilla kirjoittamiskursseilla olen joutunut myöntämään, etten taida haluta. Miksi siis edes yrittää? En ole myöskään lukenut kirjoittamisesta kertovia kirjoja pitkään aikaan, kunnes tämä kirja alkoi puhutella.

Sara Enholm Hielm käy esseissään vuoropuhelua lukijansa kanssa, ja minä todellakin koen käyväni keskustelua kirjoittajan kanssa meitä molempia kiinnostavista aiheista ja kirjailijoista. Meillä on paljon yhteistä, esimerkiksi intohimo Knausgårdiin ja Ferranteen. Kirjoittaja ymmärtää myös Jhumpa Lahirin pyrkimystä opetella kirjoittamaan italiaksi. In altre parole, Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama kirja, on myös omassa hyllyssäni ja herättää kysymyksiä. Luulen, että ymmärrän nyt paremmin Lahiriakin, jolle italia on mahdollisuuksien kieli, toisin kuin englanti ja bengali, joiden kummankaan kielen kanssa hän ei ole ihan sinut, vaikka bengani onkin äidinkieli ja englannin kielellä kirjoitetut teokset ovat laajalti arvostettuja. Se on samalla ensimmäinen vieras kieli.

Pääsisikö kirjoittamisen esteistä kokeilemalla kirjoittaa vieraalla kielellä? En ole ihan varma, riittäisikö minulla energiaa siihen. Vieraalla kielellä omat maneerit ja kiertoilmaukset on helppo välttää, mutta toisaalta ajatusten ulos pusertaminen, ilmaisu, voisi käydä liian työlääksi.

Enholm Hielm tarttuu teatterikriitikko Maria Säkön huomioon, johon minäkin voin yhtyä: ”Esseille on tyypillistä, että niitä kirjoittavat ennen kaikkea lukeneet ihmiset, ne jotka innoittuvat lukijan roolista, eivät kirjailijan.”

Enholm Hielmin esseissä rakkaus lukemiseen näkyy ja tuntuu. Miten muuten voisikaan olla, kun kirjoittaja on ammattilukija, kokenut kustannustoimittaja, lukemiselle uransa rakentanut kustantaja. Hän kertoo uransa alusta, kun pääsi editoimaan Monika Fagerholmin Diiva-käsikirjoitusta, työstään Maria Turtschaninoffin Maresin ja Naondelin parissa, kirjapinoista ja työmäärästä.

Esseissä sivutaan myös vuotta, jonka aikana Ja sydän oli minun on syntynyt.  Kirjoittaja viettää sapattivuotta perheensä kanssa Roomassa. Siellä kirjoittaja tuskailee omaa saamattomuuttaan kirjoittamiseen ryhtymisessä, – ja kuitenkin tämä kirja on tuossa saamattomuudessa syntynyt. Esseissä puhutaan myös halusta, kirjoittajan huumaantumisesta toiseen mieheen, työn ja perheen yhdistämisestä (kirjoittajalla on neljä tytärtä), äidin ja tyttären suhteesta, vanhenemisesta, suomenruotsalaisen kustannusmaailman muutoksista, kustannustoimittajan ja kirjailijan välisestä luottamuksesta, ruotsalaisesta kulttuurikeskustelusta, suomenruotsalaisesta identiteetistä, naisten kirjoittamisesta ja Euroopan tulevaisuudesta.

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että vain kirjailija ottaa todellisen riskin kirjoittaessaan; kriitikko tai kirjallisuudentutkija ei riskeeraa omaa identiteettiään samalla tavalla, vaikka heitäkin arvostellaan. Siksi tarvitsemme kirjailijoita, noita rohkeita ja ainutlaatuisia, yksinäisiä puurtajia. Ilman kirjailijoita todellisuus ei olisi niin tosi.

Kirjoittaminen vaatii uskallusta asettua kuultaville ja nähtäville.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Rachel Cusk: Siirtymä

Rachel Cusk: Siirtymä
Suom. Kaisa Kattelus
Schildts & Söderströms 2019

Jos kirjoittamisessa on jotakin samaa kuin keisarin uusissa vaatteissa, niin on kyllä kehnompiakin keinoja kätkeä oma alastomuutensa.

Rachel Cuskin trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Ääriviivoja ja Siirtymä, on nyt suomennettu. Kirjailija vieraili muutama viikko sitten Helsinki Litissä ja haastattelu on katsottavissa toistaiseksi Yle Areenassa. Haastattelussa Cusk vertaa Brexitiä avioeroon: ”Brexit on kuin avioero, jossa May ja Corbyn eroavat ja englantilaiset ovat heidän lapsiaan, jotka joutuvat kuuntelemaan.” Avioerosta romaanissakin on kyse, ja uuteen elämänvaiheeseen siirtymisestä.

Romaanissa Cusk jatkaa jo Ääriviivoista tuttua kertojanäänen häivyttämistä: ääneen pääsevät muut henkilöhahmot. Lukija pääsee silti kertojaa lähelle: uusi remontoitava koti Lontoossa, entinen miesystävä, ilkeät naapurit ja puolalaiset remonttimiehet näyttävät Fayen uudessa elämäntilanteessa, eronneena ja kahden pienen pojan äitinä. Romaanin tapahtumahetkellä pojat ovat isänsä luona.

Kirjoittaminen on työlästä, mutta kertominen se vasta työlästä onkin:

Ja pälpätys, kertominen se vasta sotkuista olikin, sillä ottaessaan hallintaansa kielen, hän otti hallintaansa myös vihan ja häpeän, ja se oli raskasta, oli raskasta kääntää kokemus ympäri, synnyttää sotkusta koherentti kokonaisuus. Vasta kun hallitsi tarinaa sen sijaan että antoi sen hallita itseään, tiesi päässeensä voitolle omista kokemuksistaan.

Cuskin romaani, vaikka avioerosta ja siirtymistä kertookin, on kuitenkin erinomainen analyysi yksinäisyydestä. En muista lukeneeni mistään näin osuvaa kuvausta yksinäisyydestä ja sen suhteesta aikaan ja kerrontaan.

Fayen opiskelija Jane puhuu taiteilijasta nimeltä Marsden Hayden, johon hän samastuu. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä samastumisesta ja vaan siitä, miten taiteilijan työt Janen mielestä ovat kuin ajatuksia, hänen omia ajatuksiaan. Hayden oli löytänyt vilkkaasta sosiaalisesta elämästään huolimatta yhteenkuuluvuutta vain Nova Scotiasta, missä hän asui paikallisen perheen luona kesäisin.

Tarina yksinäisyydestä on paljon pitempi kuin tarina elämästä. – – Jos ei ole lapsia eikä kumppania, jos ei ole merkityksellistä  perhettä eikä kotia, yksi päivä voi kestää ikuisuuden: elämä ilman noita asioita on elämä ilman tarinaa, elämä jossa ei ole mitään – ei kerronnallisia nousuja, ei juonenkulkua, ei upottavaa inhimillistä draamaa – ei mitään lievittämässä ajan armottoman säntillistä kulkua. – – Yksinäisyys, Jane sanoi, on sitä ettei mikään tartu kiinni, mikään ei kukoista ympärillä – -.

Kuten elämässä yleensäkin, inhimilliset tunteet ovat universaaleja. Ihmisyys on samaa, oli ihminen yksin tai kaksin. Kokemus elämästä on kuitenkin ratkaisevasti toinen. Eronneen yksinäisyys on erilaista kuin kokonaan yksinäisen yksinäisyys.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Suom. Sirkka Alanko
Minerva 2014

Jäljellä olivat muistojuhlat, kaatuneet ja kunnia. Isänmaa.

Vuosi sitten vapunpäivän brunssilla keskustelin Suomessa asuvan ranskalaisen toimittajan kanssa kirjoista. Toimittaja suositteli minulle lämpimästi Pierre Lemaitren historiallista romaania Näkemiin taivaassa. En ollut kuullutkaan moisesta. Nyt kevätlomalla vihdoin luin sen, ja voin suositella omasta puolestani sitä innokkaasti kaikille.

Historiallinen romaani ei ole ominta aluettani, mutta silti ihmettelen, että tämä monilla palkinnoilla Ranskassa huomioitu romaani olisi jäänyt minulta kokonaan väliin ilman että joku suositteli sitä. Ilmeisesti kirjan suomalaisella kustantajalla, Minervalla, ei ole ollut rahkeita ja resursseja markkinoida tätä arvoisenaan bestsellerinä. Harmi, sillä kustantamo on saanut katalogiinsa helmen, ja paljon köykäisemmät bestsellerit saavat ansaitsematonta huomiota kirjamarkkinoilla. (Kiinnostaisi kyllä kirjan oikeuksien hankintaprosessi: miten Minerva sai kirjan suomalaiset kustannusoikeudet? Eivätkö muut kustantajat saaneet kirjaa mahtumaan kustannusohjelmiinsa, vai eivätkö ne vain tajunneet kirjan mahdollisuuksia?)

Näkemiin taivaassa on saanut suomeksi jo itsenäisen jatko-osankin, Tulen varjot. Ensimmäisestä osasta on tehty elokuva, joka sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 2018.

Näkemiin taivaassa on romaani sodan mielettömyydestä, ihmisen raadollisuudesta ja elämän sattumanvaraisuudesta, ahneudestakin, mutta myös uskollisuudesta ja velvollisuudentunnosta. Aikajänne kattaa ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheet vuodesta 1918 aina vuoteen 1920 asti. Miljöö on pääosin sodasta toipuva Pariisi, alun sotatanteretta lukuunottamatta.

Romaanin kertoja rikkoo neljännen seinän ja puhuttelee – harvoin, mutta valikoiden – myös lukijaansa. Silti romaanin maailman jännite pysyy yllä, juoni on monipolvinen ja viettelee lukijan mukaan, vaikka sivuja on suomalaisessa laitoksessa 544.

Henkilöhahmot ovat traagisia ja kuitenkin myös koomisia. Ihmiskunta nyt välillä on kovin tragikoominen. Ja tyhmä.

Ne jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Kuolleet sodassa.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelly: Älä jää pimeään
Suom. Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2019
Ennakkolukukappale

Täydellisen auringonpimennyksen varjo on juuri väistynyt, kun Laura joutuu väkivaltaisen kohtauksen silminnäkijäksi festivaaleilla Cornwallissa. Hänen keskeyttämänsä mies kieltää kaiken, nainen näyttää kiitolliselta. On vain sana sanaa vastaan. Laura ja hänen poikaystävänsä Kit hälyttävät poliisin paikalle, ja sillä hetkellä neljä elämää muuttuu iäksi.

Erin Kellyn psykologinen dekkari Älä jää pimeään kehii tarinaansa auki auringonpimennysten ympärillä. Pääasiassa aikatasoja ja paikkoja on kaksi: vuosituhannen vaihde Cornwallissa ja romaanin nykyhetki eli vuosi 2015 Lontoossa ja Törshavnissa. Päähenkilöitä ovat Kit ja Laura sekä Cornwallissa epämiellyttävästä tilanteesta paljastetut Beth ja Jamie. Näyttää siltä, että Jamie on raiskannut Bethin. Seuraa oikeudenkäynti ja tuomio. Kuluu viisitoista vuotta ja vanhat tapahtumat alkavat näyttää erilaisilta, ja selvitättämättömiltä.

Täydelliset auringonpimennykset ovat Kitin intohimo. Hän matkustaa – toisinaan Lauran kanssa – ympäri maailmaa pimenevän auringon perässä. Kun kuu peittää auringon, koko luonto reagoi. Ihminenkin pysähtyy ja ihmettelee pimeyttä ja hiljaisuutta hetken aikaa.

Sain kirjasta ennakkolukukappaleen. Kuten aiemmin olen todennut, luen melko vähän dekkareita. Päätin kuitenkin lukea tämän, koska kehyskertomus kiinnosti. En joutunut pettymään: sain arvailla ihan loppuun tapahtumien oikeaa laitaa ja sitä, miten niistä päästään eteenpäin. Kirjailija on taitava siinä, miten tipoittain hän antaa tietoa lukijalle ja mahdollisuuden ymmärtää kokonaisuutta.

Dekkarissa on oltava jännite, ja tässä se pysyy yllä – ja jopa kasvaa – loppua kohti. Piinaavat kysymykset vaivaavat lukijaa. Kuka teki mitä ja miksi? Mitä oikeasti tapahtui viidentoista vuoden aikana?

Älä jää pimeään on ensimmäinen Erin Kellyltä suomennettu teos. Brittikirjailija vierailee Suomessa Dekkariviikolla 13.–15.6.2019.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi