Henriikka Tavi: Tellervo

Henriikka Tavi: Tellervo
Teos 2018

Hylätyksi tulemisessa oli jotain suorastaan rauhoittavaa. Että ei kelvannut tai ”osannut” oli varmuutta, ja tavallaan hyvää, toisin kuin ihana epävarmuus, jossa epävarmuus verotti ihanaa. Varmuudessa oli helpompi olla. Kaikkeen tottui.

Runoilija Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo on ihastuttavan suoraviivainen romaani parisuhteen kaipuusta ja ihmisen yksinäisyydestä, ystävyydestä ja arkielämän banaliteeteista – lyhyesti sanottuna romaani tästä ajasta ja ihmisen rajoista.

Olisipa historiaan kurkottavien Finlandia-ehdokkaiden joukossa ollut yksi Tellervokin! Arvostan kirjailijaa, joka uskaltaa kirjoittaa aikalaisromaanin, koska aikaperspektiivi on kapeampi kuin historiallisten romaanien. Ei ole helppoa olla näkijä omassa ajassaan.

Romaanin nimihenkilön, Tellervon, kummitädin mielestä opiskeluaika ei ole vain opiskelua varten, vaan otollista aikaa löytää itselleen aviomies. Tellervolla ei vieläkään ole parisuhdetta, vaikka hän aloittelee jo kolmatta graduaan. Vielä on aikaa tehdä asialle jotain. Tellervo päättääkin perustaa self help -opintopiirin toisen akateemisen sinkun, Hennin, kanssa. Myöhemmin mukaan pyydetään kuorokaveri Anna. Opintopiirissä luetaan amerikkalaisia parisuhdeoppaita, erityisesti Rori Rayen, omaa sukuaan Jonesin, listoja siitä, miten 1) saada mies ja 2) saada tämä pysymään parisuhteessa.

Tyypillisenä kauriina Tellervo kuitenkin tarttui haasteeseen. Hänen sisäinen vuorikiipeilijänsä alkoi nousta.

No nyt alkaa tapahtua. Tellervo tapaa Jarkon, Henni Mikan. On myös kuoro, johon Tellervo liittyy.  Anna ja Arthur ja kuoroleirit ja kaikki muu.On entisiä Tinder-tuttavia, jotka antavat kuulua itsestään toisinaan. Mikään ei kuitenkaan ole helppoa ihmissuhderintamalla. Niin ystävyys kuin parisuhdekin käyvät voimille, kuoron puheenjohtajuudesta puhumattakaan.

Tellervo oli ajatellut, että syksy saa tulla, ja syksy oli tullut. Se sopi hyvin, kun eli turvallisessa parisuhteessa. [–] Kaikesta huolimatta tihkusateiden muuttuminen pimeäksi syyssateeksi pääsi yllättämään. Marraskuu tuli nurkan takaa, väärästä suunnasta ja väärässä rytmissä. Hyvin epämääräinen nytkähdys. Jokin suistui raiteilta.

Tellervoa lukiessa hihittelin hiljaa itsekseni. Se on hyvän kirjan merkki. Pohjimmiltaan romaanissa on kuitenkin kyse vakavista asioista ja inhimillisestä yhteyden kaipuusta.  Ihminen ei ole saari. Tavi kaivaa tiensä henkilöhahmojensa luihin ja ytimiin. Tyylilaji vaihtuu parisuhdepuheesta toteavaan ja kliseiseen matkaopaskielen, mikä sekin pitää lukijan hereillä. Kliseet oikein annosteltuina toimivat.

Tavi kirjoittaa raikkaasti olematta teennäinen ja lauseita on ilo lukea. Runoilija osaa tiivistää ilmaisunsa. Jokainen sana on kuitenkin juurtunut romaanin todellisuuteen eikä jää pelkäksi koristeeksi. Romaanin rakenne on myös hyvä. Prologi, epilogi ja seitsemän laajempaa kokonaisuutta on otsikoitu pateettisesti. Lukujen nimet antavat osviittaa, miten niitä kannattaa tulkita.

Tämän romaanin luen joskus vielä toiste. Kaikki ei ole yksiselitteistä. Sekin on hyvän kirjan merkki.

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Elly Griffiths: Risteyskohdat
Ruth Galloway -dekkari
Suom. Anna Lönnroth
Tammi 2017 (alkup. 2009)

Ruthin talo on yksi kolmesta marskimaan laidalla. Yhdessä asuu lintujensuojelualueen valvoja, toisessa käyvät kesäisin viikonloppumökkeilijät, jotka taukoamatta käristävät myrkyllistä grilliruokaa ja parkkeeraavat nelivetonsa Ruthin näkymän eteen. Keväisin ja syksyisin tie on usein tulvan alla ja keskitalvella yleensä ajokelvottomassa kunnossa.

Hyvän kirjan merkki on se, että lukija tahtoo samaa lisää. Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan ensimmäinen osa Risteyskohdat oli hyvä dekkari. Enkä edes juurikaan lue dekkareita. Risteyskohdat herätti kuitenkin janon lukea lisää arkeologi-Ruthista ja tulevista murhista Norfolkissa. (En edes tiedä, missä Norfolk on, joten googlataan.) Elly Griffiths on pseudonyymi, jonka takana on Domenica da Rosa, ja muitakin julkaistuja kirjoja.

Vuonna 2009  julkaistu dekkari on suomennettu vasta 2017, mutta jatko-osia on onneksi saatu nopeammin. Englanniksi näyttäisi ilmestyneen jo 10 Ruth Galloway -dekkaria. Tiedän, mitä teen seuraavalla lomalla.

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys ja Toivoa sopii (Patrick Melrosen tarina I–V)

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys & Toivoa sopii
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018

Mikä auttaisi häntä saavuttamaan vapauden? Halveksunta? Aggressio? Viha? Niitä kaikkia sotki isän vaikutus, juuri se mistä hän halusi vapautua. Ja entä tämä suru, joka häntä painoi? Kun sitä pysähtyi miettimään hetkeksi, eikö se  ollut opittu siitä, miten isä vajosi lamaantuneeseen alakuloonsa?

Patrick Melrosen tarina, osat I–V, kahdessa niteessä, muistuttaa joiltain osin Karl Ove Knausgådin Taistelua. On sadistinen isä. On pojan tarve tehdä tilit selviksi isän kanssa. On kuollut isä, jonka ruumiista pojan pitää huolehtia. Autofiktiivinen romaani nojaa vahvasti kirjoittajansa todelliseen elämään. Romaani on omaääninen ja puistattava, humoristinenkin. Siitä on tehty Benedict Cumberbatchin tähdittämä, kehuttu HBO-sarja, jonka aion katsoa nyt, kun olen lukenut ensin kirjat. Cumberbatch on itse sanonut Patrick Melrosen roolityön olevan yhden tärkeimmistä omalla urallaan.

Erojakin löytyy. Edward St Aubynin romaanin päähenkilö, Patrick Melrose, on brittiläistä yläluokkaa. Patrickin äiti, Eleanor, on alistunut ja heikko, ja lopulta dementoitunut. Knausgårdilla heikko oli vain isä.

Markku Päkkilä on suomentanut St Aubynin romaanit loistavasti. Lukija nauttii kielen tehovoimasta ja tarkkuudesta. Pureva ja pisteliäs ironia ei katoa käännökseen, vaan iskee lukijan tainnoksiin toistuvasti. Kääntäjä on tehnyt loistotyötä, mutta alkuperäisen tekstinkin täytyy olla poikkeuksellisen nerokasta. Miten joku osaakin tähdätä iskunsa näin tarkasti kohteeseen? St Aubyn osaa. Toivoa sopii tosin hieman jämähtää lopussa, ja lukija väsähtää Eleanorin hautajaisissa. Ensimmäinen nide, Loistava menneisyys, sen sijaan ei jätä sijaa toiveille.

Romaaneja sitoo toisiinsa Patrick Melrosen tarina. Toinen nide alkaa kuitenkin hänen vastasyntyneen poikansa, Robertin, kuvauksella syntymänsä hetkestä.

Minkä takia ne olivat olleet tappavinaan hänet kun hän syntyi? Häntä oli valvotettu päiväkausia, hänen päänsä oli muksahtanut kerran toisensa jälkeen umpinaiseen kohdunkaulaan, ja kurkun ympärille oli kiedottu kuristavaa napanuoraa, sitten äidin vatsa oli leikattu auki kylmillä keritsimillä, hänen päähänsä oli tartuttu ja niskaa oli väännelty puolelta toiselle, hänet oli kiskottu kodistaan, ja häntä oli lyöty, silmiin oli suunnattu lamppu ja hänet oli viety kokeisiin, pois puolikuolleena viruvan äidin luota. Kenties tarkoituksena oli tehdä loppu hänen nostalgisesta kaipuustaan vanhaan maailmaan.

Tästä tuli mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuori, jossa näkökulma on äidin kohdussa varttuvan sikiön. Toivoa sopii -romaanissa Robertin sikiövaihe vain jää lyhyeksi. Robertista varttuu älykäs ja tarkkanäköinen lapsi, joka osaa imitoida elitistisiä sukulaisiaan jo viisivuotiaana tarkasti.

Loistava menneisyys (Patrick Melrosen tarina I-III) vie päähenkilön ahdistavaan lapsuuteen brittikartanossa, sieltä New Yorkiin, jossa Patrick on hakemassa isänsä tuhkia ja vetämässä huumeita suonet täyteen. Toivoa sopii (Patrick Melrosen tarina IV-V) näyttää Patrickin isänä ja taistelemassa perinnöstään, Ranskan perintöhuvilasta, jonka Eleanor-äiti haluaa testamentata huuhaa-Seamusille Patrickin asemesta. Isänsä lisäksi Patrick tekee tiliä äitinsä kanssa, joka ei ole puuttunut Patrickin lapsena kokemaan hyväksikäyttöön.

Romaaneissa brittiyläluokka kuvataan ahneena, itsekeskeisenä ja degeneroituvana sen edustamien yksilöiden kautta. Niin Eleanorin sisar Nancy, kuvottava Nicholas Pratt kuin sadistinen David-isäkin näytetään säälimättä ja paljastavassa valossa naurettaviksi ja säälittäviksi, kuin Titanicin vajotessa meren pohjaan juhlia jatkaviksi idiooteiksi. Vain yläluokkaan kuuluva voin näin tarkasti omaa yhteisöään kuvata.

”Tämä on yhden aikakauden loppu”, Patrick sanoi.
”Ja juhlien loppu”, Anne sanoi. ”Orkesterikin tekee lähtöä.”

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä. Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä
WSOY 2017 (BookBeat)
Äänikirja. Lukija Tuomas Tulikorpi

Vuosi herrasmiehenä ei sovi vain herrasmiehiksi haluaville, vaan ihan kaikille hyviä tapoja ja luonteen kehittämistä kaipaaville.

Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä oli riemastuttava lukukokemus, tai pitäisi varmaan sanoa kuuntelukokemus. Työmatkoilla kuunneltuna tämä toimi, joskin lukija olisi voinut tarkistaa etikettiin vahvasti pohjautuvan kirjan sanaston ääntämisohjeet etukäteen. Jossain vaiheessa myös suomenkielisten sanojen painotus kävi hermoille. Silti lukija sopi minusta hyvin tähän kirjaan.

Aion hankkia tämän kirjan painettuna, koska se toimii hyvänä lähdeteoksena omassa kirjahyllyssä. Ja koska tunnistin kirjoittajan omaksi alter egokseni. Minäkin olen itsekäs ja töykeä, en mitenkään hyväluonteinen ihminen.

Parasta kirjassa onkin itseironia, mutta myös se, että kirja on enemmän kuin hyvän käytöksen kirja. Se menee etiketin ja kasvatuksen juurille, suhteuttaa hyvää käytöstä luonteen (engl. character) jalostamiseen. Tarpeellinen kirja tänä aikana.

Kertoja opettelee herrasmieheksi vuoden ajan ja tekee sen paneutuen: hän käy niin rugby- kuin miekkailutreeneissä, mutta osallistuu myös vapaaehtoistyöhön ja vaimonsa hemmotteluun. Kertojan perhe kertoo, kun herrasmies ei kotona oikein onnistu.

En pysty tähän siteeraamaan mitään, koska ei ole sitä  p a i n e t t u a  kirjaa tässä! Mutta käyn ostamassa sen ensi tilassa.

Vahva suositus.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Minna Rytisalo: Rouva C

Minna Rytisalo: Rouva C
Gummerus 2018

 

Ei se, että jotain ei ole ennen tehty, tarkoita, ettei niin voisi tehdä. Pitää vain olla avoin uudenlaisille vaihtoehdoille, katsoa asioita uudella tavalla [–].
(Ferdinandin sanat Minnalle Rouva C:ssä)

Minna Canthin syntymästä tulee vuonna 2019 kuluneeksi 175 vuotta. Juhlavuoden aattona ilmestynyt Minna Rytisalon toinen romaani, Rouva C, on kirjailijan omien jälkisanojen mukaan saanut innoituksensa Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneestä Herkkä, hellä, hehkuvainen -elämäkerrasta, joka ravisteli pölyt Canthista ja näytti kirjailijan monipuolisesti lahjakkaana ja tuntevana ihmisenä. Maijalan elämäkerran kautta välittyi myös Canthin klassikkonäytelmien syntyhistoria ja Kuopio vilkkaana kulttuurikaupunkina.

Rouva C:n miljöö on sen sijaan lähinnä Jyväskylä. Sinne Minna eli Wilhelmina Johnson,  on päässyt opiskelemaan kansakoulunopettajaksi yhtenä ensimmäisistä naisopiskelijoista. Minna nauttii uuden oppimisesta seminaarissa, mutta tapaa siellä myös tulevan miehensä Ferdinand Canthin. Vaikka Ferdinand kannustaa Minnaa jatkamaan opiskelua, tämä jättää seminaarin kesken tultuaan raskaaksi. Lapsi kuolee kohtuun, mutta Minna ja Ferdinand ovat jo alkaneet yhteiselämän, eikä Minna enää palaa kouluun.

Anna-Liisa, nyt lähdetään, joku huusi ja tyttö nousi ylös, pudisteli hiekkaa hameestaan ja kääntyi, ehkä hän ei ollutkaan raskaana, näytti erilaiselta nyt kun seisoi ja liikkui. Ehkä Minna erehtyi, voihan ihmisellä olla turvotusta ja monenlaisia vatsavaivoja, ja erehtyi hän siinäkin, että tyttö olisi piika.

Rytisalon taitavuutta kertojana on se, että Rouva C:ssä on jo hienovarainen viittaus Canthin  Anna Liisa -näytelmään (1895), jossa nuori Anna Liisa vahingossa tappaa vastasyntyneen lapsensa. Minna ja Ferdinand Canthin avioelämä kuvataan romaanissa melko onnellisena, vaikka toistuvat raskaudet koettelevatkin Minnan mieltä ja ruumista. Jo Maijalan elämäkerrasta mieleeni jäivät Minnan toistuvat alakulon ja masennuksen kaudet. Eikä Rytisalokaan peittele Canthin tarmokkuuden jälkeistä lamaannusta, johon Ferdinand kuitenkin vuosien varrella tottuu.

Minna on kuuden lapsen äiti ja odottaa seitsemättä, kun Ferdinand kuolee. Romaani loppuu siihen, että Minna myy itse suunnittelemansa Jyväskylän talon, pakkaa siihenastiset lehti- ja julkaistut kirjoituksensa matkalaukkuun ja muuttaa Kuopioon lastensa kanssa.

Romaania lukiessa ei voinut olla miettimättä naisten asemaa silloin ja nyt. Jos eivät naiset vieläkään saa aina tasa-arvoista kohtelua yhteiskunnassa, niin Canthin aikana asiat olivat tietysti vielä huonommin. Tuskallista on, että edelleen monessa maassa ne ovat lähinnä miehet, jotka haluavat päättää naisen ruumiista. Enää ei onneksi avioliiton ulkopuolella syntyvä lapsi välttämättä suista naista turmioon, ja lapsen isätkin kantavat vastuuta, mutta edelleen naista seuraa syyllisyys työn ja perheen yhdistämisestä.

Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla, niin hän ajatteli [–].

Minna Rytisalon kieli on soljuvaa, mutta virkkeillä pituutta – välillä liiankin kanssa. Rakenteellisena vastapainona luvut ovat kuitenkin lyhyitä, ja siksi kokonaisuus toimii. Romaani ei jää paikalleen, mutta ei myöskään kiirehdi kertomansa ohi. Pidin Rouva C:stä enemmän kuin Lempistä, Rytisalon esikoisesta, joka jäi välillä oman kielensä lumoihin. Rouva C:ssä sitä vaaraa ei ole.

On hienoa, että Minna Canth elää niin elämäkerroissa kuin romaaneissakin ja kuva tästä Suomen kirjallisuuden voimahahmosta saa uusia sävyjä.

Nostakaamme liput salkoon 19. maaliskuuta 2019!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Maria Veitola: Veitola (äänikirja)

Maria Veitola: Veitola (Bookbeatin äänikirja)
Johnny Kniga 2018

Tämä oli kolmas äänikirjani, jonka sain kuunneltua loppuun asti. Loppupuolella alkoi keskittyminen herpaantua tämänkin kanssa. Mutta en olisi tätä kyllä painettuna kirjana lukenut, joten kuuntelu työmatkoilla sopi tähän kirjaan.

Hyvää:

• Kirjoittaja lukijana toimii. Veitola on Veitolan tekstien ainut oikea lukija.

• Kolumnit sopivat lyhyiden työmatkojen aikana kuunneltaviksi.

Huonoa (äänikirjoissa yleensä):
• Lyhyistä teksteistä koostuvien (novelli- tai kolumnikokoelma) tekstien välillä ei ole riittävän selkeää taukoa tai merkkiä, joka varoittaisi, että nyt tämä juttu loppui ja jos et halua jatkaa, paina pausea. Tähän pitäisi keksiä jokin ratkaisu, koska on ärsyttävää jos on juuri tulossa töihin ja seuraava teksti ehtii alkaa, koska ei tunnista otsikkoa otsikoksi. Rupea siinä sitten kelaamaan takaisinpäin, kun se kelaus menee kuitenkin liian pitkälle.

• Visuaalinen sisällysluettelo puuttuu: olisin skipannut pari äitiysaiheista kolumnia, jos olisin nähnyt kokonaisuuden.

***

Veitola kirjoittaa suoraan ja selkeästi, ja kirja onkin hyvin tekijänsä oloinen ja kuuloinen. Aito. Kolumneissa käsiteltiin samoja aiheita hieman eri näkökulmista, joten toistoa oli, totta kai. Eniten Veitolalla oli minulle annettavaa työelämään liittyvissä puheenvuoroissa.  Ei huono, sanoisi Jorma Uotinen.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Taina Latvala: Venetsialaiset

Taina Latvala: Venetsialaiset
Otava 2018
Kannen kuva: Rauha Mäkilä

Tämä on tarina kolmesta sisaresta.

Venetsialaiset on romaani kolmesta sisaresta, Elinasta, Iiriksestä ja Paulasta, jotka kokoontuvat isän rakentamalle pohjanmaalaiselle kesämökille hyvästemään kesän, ja samalla jotain keskinäisissä suhteissaan. Sisarusten isä on kuollut jo jonkin aikaa sitten, mutta hän elää vahvana tytärten mielissä. Mökillä muistot palaavat, niin mukavat kuin ikävätkin.

On pakko kirjoittaa Taina Latvalan romaanista juuri nyt, vaikken ole vielä päässyt alkua pidemmälle. En nimittäin pysty lukemaan tätä romaania kuin pienissä erissä, ja silti tekee mieli sanoa siitä jotain nyt, kun kerran on se viikonloppu, jota romaanissakin kuvataan: venetsialaiset.

Romaani tuo mieleen paljon muistoja. Myös minulla on kaksi vanhempaa sisarta. Myös me olemme luopuneet kesämökistämme tänä kesänä. Olemme hyvin eri-ikäisiä ja erilaisia, kuten romaaninkin naiset. Minun isäni elää vielä, toisin kuin romaanin tytärten isä. Meillä Etelä-Karjalassa ei vietetty venetsialaisia, mutta kesän viimeistä mökkiviikonloppua vietettiin kyllä aina elo-syyskuun vaihteessa, joskus harvoin jopa syyskuussa. Silloin ei vielä pantu mökkiä talviteloille, vaan uitiin ja saunottiin vielä kerran.

Viime kesinä kävimme mökillä yhä harvemmin, ja yhtä aikaa emme lähes koskaan. Minä en moneen vuoteen enää edes kesäisin.

Minun ja sisarteni venetsialaiset olivat tämän vuoden helatorstaina. Silloin emme vielä tienneet, että tästä tulisi hellekesä, joten ilahduimme, että saimme esitellä mökkiä ostajille, kun aurinko paistoi ja oli lämmin ja kesäinen päivä. Kaikki oli hyvin, oli täydellistä.

Myös isä oli mukana näytössä. Oli hienoa nähdä, että kesämökki sai arvoisensa uudet omistajat, jotka pitävät siitä hyvää huolta myös tulevaisuudessa. Jotka arvostavat isän työtä. Saunoimme ja uimme kolmen päivän ajan, ja sitten matkustimme kukin omiin elämiimme toisaalla. En ollut haikea. Mökki myytiin.

Taina Latvala tavoittaa täydellisesti Suomen loppukesään väistämättä kuuluvan haikeuden, iltojen pimenemisen ja kesän kypsymisen syksyksi.

Tšehovin Kolme sisarta on yksi lempinäytelmistäni. Venetsialaiset on selkeästi sen muunnelma. Pohjanmaalla on kenties erilaista varttua naiseksi kuin venäläisessä kuvernementtikaupungissa, mutta päähenkilöiden elämänkaipuu ja kysymys elämän tarkoituksesta ovat ikuisia. Elämä on aina toisaalla, kunnes vanhempien kuollessa tajuaa, että se onkin tässä.

“Voi rakkaat sisaret, ei meidän elämämme vielä ole päättynyt. Eläkäämme!” (Anton Tšehov, suom. Martti Anhava)

Jatkan lukemista. Hitaasti. Nautiskellen. Ja ensi kuussa menen katsomaan  Kolmea sisarta teatteriin. Taas kerran.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Välitilinpäätös

Blogin luvut: 5, 150, 150.

Siitä on viisi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen postauksen Yökyöpeli hapankorppu lukee -blogiin. Aiheena oli Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos. Blogista tuli tapa kirjoittaa säännöllisesti: yleensä olen kirjoittanut noin kerran parissa viikossa, joskus useamminkin. Ennen tätä postausta julkaisuja on 150. Blogin Facebook-sivuilla on 150 seuraajaa, varsinaisella blogisivustolla enemmän seuraajia ja lukijoita. Kasvu on ollut orgaanista, yhtään mainosta en ole ostanut. Lukijamäärä on silti pieni, myönnän. Ehken ole osannut kirjoittaa siten, että lukijat kiinnostuisivat. Kenties tämä blogi onkin  enemmän lukupäiväkirjani kuin ilmiö.

***

Tänä kesänä luin paljon – kuten aina kesällä. Juuri nyt blogi raahautuu pahasti lukemani perässä.

Olin ajatellut kirjoittaa tänään koonnin niistä kirjoista, jotka viime viikkoina olen lukenut. Sen teenkin, mutta äsken tajusin itsellenikin yllätykseksi kirjoittavani välitilinpäätöstä.

Tätä kirjoittaessani olen avoin kokeilemaan jotain uutta. Haluaisin hyödyntää videoitakin blogissa, mutta WordPressin alusta ei lataa videoita suoraan, joten ensin pitäisi avata  Youtube-tili, johon voisin täältä linkittää vidot. Kattellaan.

Yökyöpeli hapankorppu on myös instassa, joskin vain oman henkilökohtaisen profiilini biossa. Blogin instasivu ei tunnu tarkoituksenmukaiselta nyt, kun seuraajia ei kuitenkaan ole satoja saati tuhansia.

Tavoitteeni viisi vuotta sitten oli analysoida lukemiani kirjoja. Nyttemmin blogista on tullut lähinnä lukupäiväkirja. Toivottavasti olen oppinut kirjoittamaan vähän paremmin, ja nasevaa tiivistämistä olen yrittänyt opetella, samoin näkemykseni rohkeampaa ilmaisua.

Kotimaisten kirjablogien yhteisöön kuuluminen on antanut uusia näkemyksiä lukemisen merkityksestä, vaikken olekaan kovin yhteisöllinen ihminen. Kirjablogit ovat vakiinnuttaneet asemansa suomalaisessa kirjakentässä ja toimivat omalla tavallaan lukemisen edistäjinä. Lähes poikkeuksetta kirjablogeja kirjoittavat blogistit tekevät sen vapaa-ajallaan, allekirjoittanut usein öisin, ja tekevät tätä pelkästä asianharrastuksesta, ilman palkkioita. Satunnaisia näytekappaleita ja kutsuja kirjajulkkareihin saaneena voin vakuuttaa, etten niiden takia kirjoita, vaan siksi että haluan makustella lukukokemustani. Ne muutamat kommentit, joita blogiini on tullut, ilahduttavat aina. (Itsekään en juuri kommentoi toisten blogeja, yleensä ihan vain laiskuudesta tai siksi, että kommentointi saattaa vaatia rekisteröitymistä tai muuta vastaavaa.

Kaiken kaikkiaan, vaikka välillä mietin, onko tässä MITÄÄN järkeä, kirjoitan silti  edelleen. Blogi on tehnyt tehtävänsä, ja olen tottunut säännölliseen kirjoittamiseen. Nyt annan itselleni vähän vapautta olla kirjoittamatta jokaisesta lukemastani kirjasta yhtä perinpohjaisesti. En aiemminkaan ole kirjoittanut kaikista lukemistani kirjoista, joko siitä syystä, että kirja ei ole herättänyt ajatuksia, tai siitä syystä että se on herättänyt ajatuksia, jotka olen halunnut pitää ominani yksityisyyden vuoksi. Tai sitten ihan vain kiireen vuoksi. Joka tapauksessa blogista voin edelleen tarkistaa milloin vain, mitä ajatuksia kirjat ovat minussa herättäneet.

Blogin kirjat ovat koko viiden vuoden ajan valikoituneet enimmäkseen oman kiinnostukseni pohjalta. En ole kriitikko enkä objektiivinen. Harrastus on harrastus vain, jos se tuo iloa. Maailmassa on niin paljon kirjoja, etten voi niitä kaikkia lukea kuitenkaan. Enkä halua. Joistakin kirjoista olen kirjoittanut kriittisiaäkin arvioita, mutta koska pääosin kirjoitan kirjoista, jotka kiinnostavat minua, kovin montaa lyttäystä en ole kirjoittanut. Yleensä kirjasta nousee jokin teema, joka puhuttelee, ja olen siitä kirjoittanut.

***

Viiden vuoden aikana kirjablogien suosio on vakiintunut, mutta myös uusia kirjailmiöitä on koettu. Näistä mainitsen äänikirjat ja kirjapodcastit. Äänikirjafania minusta ei ole tullut, mutta onneksi moni muu on ne löytänyt. Kirjapodcasteihin olen sen sijaan hurahtanut, niitä kuuntelen varsinkin kuntosalilla. Sivumennen-podcastin Jonnasta ja Johannasta on tullut minulle oman virtuaalisen lukupiirini jäseniä.

Lukija ei ole koskaan yksin.

***

Parin viime viikon aikana olen lukenut hyvinkin erilaisia romaaneja. Yaa Gyasin Matkalla kotiin (kuva postauksen alussa) on pakahduttava romaani orjuudesta, Edward St Aubynin Loistava menneisyys (Patrick Melrose -sarjan 3 ensimmäistä osaa) paljastaa brittiläisen yläluokan pinnallisen tyhjyyden, ja se on kirjoitettu riemastuttavan tarkkanäköisesti ja Henrietta Rönkkösen Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja on rohkea ja räävitön, tärkeä kirja sinkkuelämän tabujen murtamiseksi. Pirkko Soinisen Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja oli tällaiselle Firenzen-rakastajalle yhtä juhlaa, mutta myös tinkimättömän taiteentekemisen puolustus. Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani taas yllätti sujuvalla juonenkuljetuksellaan, Venäjän paikallistuntemuksen hyvin hyödyntävänä dekkarina.

 

***

Tulevina viikkoina jatkan Ellen Thesleffin elämäntarinan parissa, sillä hain tänään kirjastosta Hanna-Reetta Schreckin Minä maalaan kuin jumala -teoksen Thesleffistä. Ostin myös Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen -romaanin. Keväällä hankkimani englanninkieliset teokset odottavat myös aikaa parempaa. Domenico Starnonen Solmut myös lukupinossa. Syksyltä odotan eniten Taina Latvalan Venetsialaisia (Latvalan teoksissa on myös mieluiseni taidekannet) ja eläkkeellä olevan ulkomaankirjeenvaihtaja Eeva Lennonin muistelmateosta Eeva Lennon, Lontoo.

Loppuun vielä katkelma Ellenin fiktiivisestä Firenzen-päiväkirjasta. Se muistuttaa siitä, miten tärkeää on säilyttää kyky nähdä.

Tällaisessa ympäristössä voi tavattoman helposti menettää kyvyn nähdä – tarkoitan nähdä oikeasti, syvästi, pinnan alle, nähdä sekin, mitä ei yleisesti pidetä viehättävänä ja löytää sen ainutlaatuisuus.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Robert Seethaler: Tupakkakauppias

Robert Seethaler: Tupakkakauppias
Suom. Arja Rinnekangas
Lurra Editions 2017

Sinisilmäisyys on oikeastaan tämän hetken käsky, tietämättömyys ajan johtoajatus. Koska silloin saattaa katsoa johonkin suuntaan, ja olla näkemättä mitään.

Kirjoitin tämän postauksen jo pari viikkoa sitten, mutta jätin sen luonnokseksi. Tuli matka, ja tuli helle, joka vei voimat. Oikeastaan hyvä, että vasta nyt viimeistelen tämän. Poikkeuksellinen helle on pannut miettimään ilmastonmuutosta enemmän kuin koskaan ennen; kun jokin epämiellyttävä asia tunkee omaan elämään, on siihen pakko ottaa kantaa. En esimerkiksi ole tätä viikkoa aiemmin miettinyt, miltä minusta tuntuisi lentää koneessa, jolla palautetaan kielteisen turvapaikan saanut kotimaahansa. Kyseessä voi olla oikeutettu palautus, mutta voi myös olla niin, että lähellämme tapahtuu asioita, joilta haluamme sulkea silmämme. Ja nyt palaan Tupakkakauppiaaseen, jossa sinisilmäisen Franz-pojan silmät aukeavat, eivätkä vain aukea, vaan hän ei voi olla toimimatta, kun natsit valtaavat Wienin.

Teksti on kuitenkin Robert Seethalerin romaanista Tupakkakauppias, jossa eletään Wienissä toisen maailmansodan alla, Hitlerin valtaannousun aattona. Nuori ja naiivi Franz-poika saapuu tupakkakauppiaan apulaiseksi. Vähitellen Wienin ilmapiiri kiristyy ja kansallissosialismin vahvistuminen alkaa vaikeuttaa jokapäiväistä elämää.

Tupakkakauppias Otto Trsnjek opettaa Franzin lukemaan sanomalehtiä, seuraamaan niitä päivittäin. Kanta-asiakas on myös muuan Sigmund Freud, johon Franz tutustuu. Trsnjakin jouduttua kansallissosialistien hampaisiin ja kuoltua on jo selvää, että juutalaisille ei ole tilaa Wienissä. Sigmund Freudkin on lähdössä Lontooseen, ja vielä ennen lähtöään hän ja Franz tapaavat ja polttavat sikarit, jotka Franz on salakuljettanut ohi Freudin asuntoa valvovien poliisien.

”Ette tainnut olla tietoinen, herra professori”, Franz sanoi ja pyöritti sikaria hitaasti sormiensa välissä, ” mutta Otto Trsnjak itse ei ollut tupakkamies. Hän oli lehtienlukumies. Lehtienlukija ja tupakkakauppias.”

Tupakkakauppias on romaani, joka alussa vaikutti minusta hyvin kaavamaiselta. Vähitellen se osoittautui kuitenkin yhdeksi tärkeimmistä nykyromaaneista, joita olen viime vuosina lukenut. On palkitsevaa lukea, miten typerästä Franzista kasvaa vastuuntuntoinen, siviilirohkea aikuinen mies, joka ajattelee ensisijaisesti muita kuin itseään. Samanaikaisesti lukija, joka tietää, miten Wienin kävi ja mitä kauheuksia toisessa maailmansodassa tapahtui, ei voi olla miettimättä sitä, miksi vain jotkut meistä ovat riittävän rohkeita taistellakseen pahaa vastaan.

Ilmastonmuutos on asia, josta nykyään pitää ja saa olla huolissaan. Rasistisia ja konservatiivisia ääriliikkeitä vastaan taistelu vaatii sen sijaan siviilirohkeutta niiltä, jotka uskaltavat omalla nimellään niitä vastaan argumentoida. Tutkijat ja journalistit joutuvat miettimään omaa ja perheensä turvallisuutta julkaistessaan tutkimuksia tai juttua aiheesta. Miten me tavalliset  ihmiset toimimme nyt, kun vielä voimme tehdä jotain? Valitsemmeko hiljaisuuden, koska se on helpompi tie? Kysyn tätä itseltäni jatkuvasti. En halua hyödyttömiin sanasotiin monimutkaisista asioista, mutta en myöskään halua olla se typerä sinisilmäinen itselleen valehtelija, joka ei tee mitään millekään.

Franz on joutunut Otto Trsnjakia etsiessään silmätikuksi ja tupakkakaupan toiminta on vaikeaa. Franz alkaa liimata näyteikkunaan unistaan kertovia lappuja, joiden merkityksellisyydestä syntyy keskusteluja ohikulkijoiden kanssa. Unistaan Franz on kiinnostunut Freudin kanssa käymiensä keskustelujen myötä. Mykistääpä Franz myös Freudin kun kuvaa osuvasti sitä, mitä psykoanalyysissa tapahtuu. Mutta siis hiljaisesta vastarinnasta on Franz oiva esimerkki.

Juuri sitä hän oli hetki sitten tarkoittanut, Franz vastasi, mutta lapun mahdollinen hyödyttömyys paljastuisi vasta myöhemmin. Sillä kenties, hän jatkoi, kenties tuonkaltainen, täysin vieras, näyteikkunaan liimattu unilappu voisi joskus vaikuttaa tai koskettaa sattumalta ohikulkevaa lukijaa, sitähän ei koskaan tiennyt. [–] Siitä lähtien Franz liimasi joka päivä uuden lappusen ulos oven viereen.

Tupakkakauppias on romaani, joka haastaa lukijan kysymään itseltään, miten minä toimisin vastaavassa tilanteessa. Hienoa, että romaani on suomennettu.

Suomennoksesta on pakko mainita sen toimittamattomuus. Välillä Votivkirche on Motivkirche, ja muutenkin näyttää siltä, että suomentaja, joka on myös kustantaja, on jäänyt ilman asiantuntevan kustannustoimittajan apua. Ammattikirjoittajatkin tarvitsevat ulkopuolisen lukijan ja kustannustoimittajan. Monista virheistä huolimatta suosittelen kirjaa jokaiselle.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Maggie Nelson: Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
Suom. Kaijamari Sivill
S&S, 2018

On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.

Maggie Nelsonin (s. 1973) omaelämäkerrallinen, eri genrerajoja rikkova Argonautit ilmestyi 2015, ja on nyt saatu suomeksi. En tiedä mitä odotin, mutta luultavasti romaania, joten oli yllätys, että Argonautit olikin oikeastaan esseemäinen, filosofinen ja elämäkerrallinen teos. Nimensä kirja on saanut kreikkalaisesta mytologiasta. Kustantajan sivuillla kerrotaan:

Kuten kreikkalaisen mytologian Argo-laivalla purjehtijat, argonautit, pitkän matkansa aikana osa osalta rakentavat laivan kokonaan uudelleen mutta saavuttavat sataman samannimisellä laivalla, mekin purjehdimme elämän ja rakkauksien läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme mutta vähä vähältä kokonaan muuttuen.

Nelson on feministinen taideteoreetikko, runoilija ja esseisti. Tässä omaelämäkerrallisessa teoksessaan hän kertoo kaihtamattoman rehellisesti rakkaudestaan muunsukupuoliseen taiteilijaan Harry Dodgeen, raskaudestaan, Harryn äidin kuolemasta. Kirja on samanaikaisesti vuoropuhelua Nelsonin siteeraamien filosofien kanssa; Nelson kutsuu näitä “sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi”.

Samalla kun Nelson odottaa ensimmäistä lastaan Dodge käy läpi testosteronihoitoja ja rintaleikkauksen, jossa rinnat poistetaan. Molempien ruumis ja identiteetti käy läpi muutosta, mutta eri suuntaan.

Kirja on raivoisan rehellinen, ja Nelson kirjoittaa asioista kaihtamatta ja suoraan, varsinkin äitiydestä. Siitä, miten hän oppii Harryltä, että joillekin sukupuoli-identiteetin epämääräisyys on ahdistuksen aihe, toisille taas juuri määrittelemättömyyden kanssa on hyvä elää. Tämäkin on hyvä muistaa: ei kaikille ole ongelma elää määrittelemättä itseään naiseksi tai mieheksi.

Mieleeni muistui hetki Narinkkatorilla Helsingissä. Minua vastaan käveli ihminen, jota en siinä hetkessä pystynyt määrittelemään joko mieheksi tai naiseksi. Hetken minua vaivasi se, että jäin epätietoisuuteen. Sitten havahduin: miksi minulla on tarve määritellä ihminen joko mieheksi tai naiseksi, erityisesti täysin tuntematon ohikulkija. Mitä se minulle merkitsee? Minun ajatuksillani ei ole väliä. Ymmärsin, miten paljon ajatteluamme ohjaa kaikenlainen kategorisointi. Annoin itselleni luvan olla miettimättä asiaa ja ohikulkijalle oikeuden säilyttää oma identiteettinsä, vaikkei se minulle avautunutkaan siinä ohikiitävässä hetkessä.

Elä ja anna elää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi