Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelly: Älä jää pimeään
Suom. Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2019
Ennakkolukukappale

Täydellisen auringonpimennyksen varjo on juuri väistynyt, kun Laura joutuu väkivaltaisen kohtauksen silminnäkijäksi festivaaleilla Cornwallissa. Hänen keskeyttämänsä mies kieltää kaiken, nainen näyttää kiitolliselta. On vain sana sanaa vastaan. Laura ja hänen poikaystävänsä Kit hälyttävät poliisin paikalle, ja sillä hetkellä neljä elämää muuttuu iäksi.

Erin Kellyn psykologinen dekkari Älä jää pimeään kehii tarinaansa auki auringonpimennysten ympärillä. Pääasiassa aikatasoja ja paikkoja on kaksi: vuosituhannen vaihde Cornwallissa ja romaanin nykyhetki eli vuosi 2015 Lontoossa ja Törshavnissa. Päähenkilöitä ovat Kit ja Laura sekä Cornwallissa epämiellyttävästä tilanteesta paljastetut Beth ja Jamie. Näyttää siltä, että Jamie on raiskannut Bethin. Seuraa oikeudenkäynti ja tuomio. Kuluu viisitoista vuotta ja vanhat tapahtumat alkavat näyttää erilaisilta, ja selvitättämättömiltä.

Täydelliset auringonpimennykset ovat Kitin intohimo. Hän matkustaa – toisinaan Lauran kanssa – ympäri maailmaa pimenevän auringon perässä. Kun kuu peittää auringon, koko luonto reagoi. Ihminenkin pysähtyy ja ihmettelee pimeyttä ja hiljaisuutta hetken aikaa.

Sain kirjasta ennakkolukukappaleen. Kuten aiemmin olen todennut, luen melko vähän dekkareita. Päätin kuitenkin lukea tämän, koska kehyskertomus kiinnosti. En joutunut pettymään: sain arvailla ihan loppuun tapahtumien oikeaa laitaa ja sitä, miten niistä päästään eteenpäin. Kirjailija on taitava siinä, miten tipoittain hän antaa tietoa lukijalle ja mahdollisuuden ymmärtää kokonaisuutta.

Dekkarissa on oltava jännite, ja tässä se pysyy yllä – ja jopa kasvaa – loppua kohti. Piinaavat kysymykset vaivaavat lukijaa. Kuka teki mitä ja miksi? Mitä oikeasti tapahtui viidentoista vuoden aikana?

Älä jää pimeään on ensimmäinen Erin Kellyltä suomennettu teos. Brittikirjailija vierailee Suomessa Dekkariviikolla 13.–15.6.2019.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2019

Kaikki tietävät toisensa mutta harva tuntee edes itseään.

Vietän pääsiäisen pyhiä kotipaikkakunnallani. Ei tämä nyt ihan Amgash ole, mutta melkein. Kävellessäni kauppaan päät ohiajavissa autoissa kääntyvät: jokainen liikkuja noteerataan, varsinkin jos on vieras. Pidän anonymiteetista ja kaupungeista, joissa saa kulkea rauhassa. Helsinki on siinä mielessä hyvä paikka. Bussinkuljettajaa ja naapureita tervehditään, tarpeen tullen vierasta autetaan, mutta muuten ollaan kuin ei oltaisikaan.

Samaistun vahvasti novellien enimmäkseen poissa olevaan päähenkilöön, Lucy Bartoniin. Muualla on hyvä elää, kotikaupungissa alkaa ahdistaa. Ajaessani auton moottoritien liittymään hengitys alkaa kulkea ja mielen valtaa ilo.

Lucy Barton oli Stroutin edellisen romaanin Nimeni on Lucy Barton nimihenkilö. Kirja sai kovasti kiitosta. Luen sen joskus vielä uudelleen, koska ensi lukemalla minut se jätti vähän kylmäksi. En jaksanut keskittyä, siitä se varmaan johtui. Tämä novellikokoelma sen sijaan on mielestäni parasta mitä tähän mennessä olen tänä vuonna lukenut.

Strout kirjoittaa tarkkanäköisesti, täsmällisesti, tuimasti. Mikään ei jää epäselväksi. Jokainen novelli on mestariteos. Miten pienin keinoin Strout maalaa eteemme kunkin novellin henkilöt ja sen mielenmaiseman, jossa nämä elävät. Ne menneet tunteet ja tapahtumat, jotka edelleen vaikuttavat jokaiseen. Eri henkilöhahmojen kautta saamme Amgashin asukkaista monivalotuksen: tapahtumat näyttävät erilaisilta eri näkökulmista.

Pikkukaupungista New Yorkiin ponnistanutta kirjailijaa, Lucya, odotetaan Amgashiin kirjakauppavierailulle, koska hän on kirjoittanut muistelmat. Uutinen saa paikkakunnalle jääneet palaamaan menneisiin tapahtumiin ja omien elämiensä käännekohtiin.

Lucyn lapsuudenperheen köyhyyttä on vaikea käsittää täältä hyvinvointi-Suomesta käsin. Köyhyys voi olla niin erilaista – ja suhteellista. Silti Suomessakin oli absoluuttista köyhyyttä vielä jokunen vuosikymmen sitten. Siitä todisteena tänään Helsingin Sanomissa julkaistu seurantajuttu kainuulaisperheestä, joka vielä 40 vuotta sitten oli rutiköyhä, mutta nyt ihan tavallinen perhe.

Jos ehdit lukea vain yhden kirjan tänä keväänä, lue Kaikki on mahdollista. Nimestään huolimatta kaikki ei ole mahdollista. Mennyttä ei voi muuksi muutta, sen kanssa on vain elettävä.

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico Starnone: Kepponen
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY 2019

Tänä aamuna en ole varma, pelkäänkö pojan puolesta vai pelkäänkö poikaa.

Kustantajan sivuilla kysytään: Pojasta polvi paranee – mutta voiko isoisä sellaisesta selvitä? Tästä on kysymys Kepposessa, Domenico Starnonen nokkelassa romaanissa.

Viime keväänä Starnone poikkesi Helsinki Litissä Solmut-romaaninsa haastattelussa. Kaikkia kiinnosti Starnone, onhan hän Anita Rajan aviomies. Rajaa taas arvaillaan Napoli-sarjan kirjoittajaksi Elena Ferranteksi. Oma villi arvaukseni on, että Ferranten takana on SEKÄ Raja ETTÄ Starnone. Solmut, jota en vieläkään ole lukenut, on kuulemma eräänlainen miehen vastine Hylkäämisen päivien naisen näkökulmaan.

Suomalaiset kirjanystävät antoivat kirjailijapariskunnan liikkua rauhassa Savoyssa, koska pariskunta ei halunnut hälyä ympärilleen. Oli hienoa, että suomalaiset tätä pyyntöä kunnioittivat. Omistuskirjoituksia sai kuitenkin hakea. Tässä kuvassa minä yritän solkata kiitoksia italiaksi, siinä onnistumatta, koska olin niin häkeltynyt.


Kuva: Helsinki Lit. Kuvaaja: Saara Autere.

Kiitos WSOY:lle ja kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjälle, joka on tehnyt taas hienoa työtä. Kieli on rikasta ja vivahteikasta, rivien välissä on paljon asiaa.

Romaanin synopsis lyhyesti: seitsemänkymppinen Milanossa asuva kuvittaja Daniele Mallarico (olen luullut aina, että Daniele on naisen nimi!) ja hänen 4-vuotias tyttärenpoikansa Mario viettävät muutaman päivän kahdestaan Napolissa pojan kotona. Marion vanhemmilla Bettalla ja Saveriolla on aviokriisi, ja he lähtevät seminaarimatkalle, jolla Saverion on määrä pitää esitelmä ja avioparin on tarkoitus selvitellä välejään. Daniele ei haluaisi lähteä Milanosta, koska hänen pitäisi viimeistellä Henry Jamesin novelliin The Jolly Corner tarkoitettuja plansseja. The Jolly Corner on kummitustarina, jossa päähenkilö Spencer Brydon haahuilee New Yorkissa tyhjässä lapsuudenkodissaan.

Danielen työ ei vain etene, ja lapsenhoito Napolissa sopii huonosti kuvioon, mutta kieltäytyäkään Daniele ei osaa. Nelivuotias Mario osoittautuu pikkuvanhaksi ja lahjakkaaksi pojaksi, mutta omapäiseksi ja nokkelaksi. Daniele saa käyttää kaikki keinot pitääkseen pojan tyytyväisenä sen aikaa kun vanhemmat ovat poissa. Poika ei halua mennä päiväkotiin vaan on kiinnostunut viettämään aikaa isoisänsä kanssa.

Kirjan yksi tärkeä päähenkilö on Bettan ja Saverion koti, joka on myös Danielen lapsuudenkoti. Danielen kuvitukset Henry Jamesin novelliin ja samanaikainen vierailu omassa lapsuudenkodissa saavat Danielen työn uudelle tolalle: Jamesin romaanin 1800-luvun newyorkilaiset huoneet alkavat muistuttaa Danielen Napolin lapsuudenkodin huoneita.

Jossain vaiheessa Mario saa luvan piirtää Danielen vieressä omia kuviaan, jos lupaa olla hiljaa. Poika onkin mainio matkimaan, ja Daniele toteaa pojan olevan lahjakkaampi kuin seinillä riippuvat päiväkotisöherrykset antavat olettaa. Onko siis aika lopettaa omat yritelmät ja siirtyä eläkkeelle, kun lapsenlapsella on enemmän näkemystä ja omaperäisyyttä kuvissaan kuin palkitulla kuvittajalla?

Kirjan ongelmia enteilevä ilmapiiri kiristyy loppua kohden. Lapsen ja aikuisen välinen henkien taistelu paljastaa, miten riippuvaisia me ihmiset, eri-ikäiset ja erilaiset, toisistamme olemme.

Romaanin lopussa on Danielen piirroksia ja muistiinpanoja ”Kepponen”-romaania varten.  Ovatkohan piirrokset Starnonen omasta kynästä? Epilogin otsikko on The Jolly Joker – Iloinen ilveilijä, Henry Jamesin novellia mukaillen. Daniele kutsuu romaanissa poikaa Jokeriksi.

Kepponen on romaani luovasta työstä, luomiskyvyn ehtymisestä ja vanhenemisesta, mutta se vihjaa rivien välissä luovuuden olevan myös alati uusiutuva voima.

Aaveen muoto on Spencerin olettamusten ja Alicen unien tuotosta. Kaksi selkeästi määriteltyä identiteettiä kaivaa sisältään mahdollisen muodon. Liike: James jättää kertomatta, millä tavalla Brydonin alter ego löytää tien ulos määrittelemättömyydestä, indistinctiveness. Se on sen sijaan minun tehtäväni. Minun on hahmoteltava tuo toinen hetkellä, jolloin se piirtyy esiin samankaltaisuudesta ja erkaantuu Brydonista muuttuakseen hänelle asteittain vieraaksi. Aion piirtää useamman Brydonin kierähtämässä ulos Brydonista, kaikki keskenään erilaisia, kaikki erilaisia kuin todellinen Brydon.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama

Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama
Are you my mother. A comic drama.
Suom. Anu Turunen
Like 2012

Elämäkerturi kertokoon tunnetut tosiasiat tarkasti, täydellisesti, kommentoimatta; sitten kirjoittakoon elämän fiktiona. (Virginia Woolf)

Kiitos Sivumennen-podcastin Jonnan ja Johannan löysin Alison Bechdelin upean sarjakuvaromaanin Äideistä parhain. Koominen draama. Todellakin, kyseessä on sarjakuvaromaanin mittainen psykoanalyysi. Mikäpä sen sopivampaa Maailman Mielenterveyspäivänä kuin kirjoittaa kiitokset tästä teoksesta.

Tunnustan: en ole oikein sarjakuvaihminen. Ne kerrat kun olen lukenut aikuisten sarjakuvia, olen ollut vaikuttunut. Mutta en silti lue niitä vakituisesti. Sarjakuvaromaaneissa, kuten muissakin hybridimäisissä romaaneissa, minulle on vaikeaa seurata tekstiä ja kaikkea sitä oheismateriaalia, mikä tekstiin on liitetty. J.M. Coetzeen romaani, jonka nimeä en nyt muista, suisti minut järjestyksen ihmisenä melkein raivon partaalle: teksti eteni eri tahtiin kuin sen alaviitteet, mikä turhautti kovasti. En pidä tekstissä edestakaisin hyppimisestä. Julia Kristevan omaelämäkerrallisesta ja teoriapitoisesta tietokirjasta Stabat Materista tosin pidin, mutta se taas oli oman lajinsa edelläkävijä, ja rytmillisesti toimiva.

Bechdel rakentaa mestarillisen kudelman, jossa tekstin ja kuvan sekä eri aikatasojen välillä kulkeminen kutovat ylimääräisen tason kertojan omaelämäkerralliseen romaaniin. Bechdel oli jostain nimenä tuttu aiemmin, mutta ilman viittausta elämäkerrallisuuteen ja psykoanalyysiin en luultavasti olisi tähän romaaniin tarttunut.

(Mielenterveyspäivän takia pieni omaelämäkerrallinen välihuomautus:
Elämässäni olen nyt ja tässä vain siitä syystä, että olen saanut ammattiapua. Pitkäkestoinen ja onnistunut psykoterapia on tuonut minut tähän päivään. Sen ansiosta elämä ei ole enää vain selviytymistä päivästä päivään. Olen tehnyt paljon henkistä työtä, jotta olen saanut katkaistua sellaisia tapoja olla ja kommunikoida (tai olla kommunikoimatta), jotka ovat vaikeuttaneet kaikkien elämää ja ihmissuhteita. Tämä työ itseni kanssa on välillä ollut turhauttavaa, koska muuttuminen ei ole nopeaa eikä kivutonta. Monesti olen ottanut yhden askelen eteen- ja kaksi taaksepäin. Ja sitten kuitenkin tapahtuu edistystä, aina välillä. Siksi kaikki on kannattanut.)

Tunnustuksellisuudesta ja omaelämäkerrallisuudesta kiinnostuneena jo gradussani pohdin sitä, mitä asioita ihminen valitsee elämäntarinaansa. Varsinkin trauman käsittely suhteessa omaan elämäntarinaan kiinnostaa.

Alison Bechdel kirjoittaa koomisessa draamassaan, kuten hän on sarjakuvaromaaninsa lajityypin määritellyt sekä äidistään että itsemurhan tehneestä isästään. Vaikeista aiheista huolimatta Bechdelin teos on itseironinen, siinä on huumoria ja elämänmakua. Koominen ooppera lajityyppinä vältteli vakavia aiheita, ja keskeistä on puhuttu dialogi.  Äideistä parhain koomisena draamana ravisteleekin lajityyppiään.

Romaanissa käydään läpi suhdetta äitiin ja edesmenneeseen isään ja Alisonin terapiaa eri elämänvaiheissa. Alison on tässä tunnustuksellisessa romaanissaan jo tunnustettu sarjakuvataiteilija, joka tuli tunnetuksi lesbosarjakuvallaan Lepakkoelämää. Alisonin äidin on on ollut vaikea tunnustaa Alisonin seksuaalista suuntautumista, mikä puolestaan on vaikeuttanut Alisonin elämää. Äiti ja Alison käyvät pitkiä puhelinkeskusteluja, joissa äiti on enimmäkseen äänessä. Alisonin isä taas oli piilohomoseksuaali, joka ei pystynyt hyväksymään identiteettiään ja päätyi lopulta itsemurhaan.

Romaanissa viitataan sekä Virginia Woolfin Majakkaan että lastenlääkäri ja psykoanalyytikko Donald Winnicottiin (1896–1971), jolla on ollut suuri merkitys yhdelle psykoterapian suuntaukselle. Majakkaa en ole vieläkään lukenut, hävettää tunnustaa, vaikka on ollut lukulistalla kauan. Winnicottin ajatukset ovat kiinnostaneet jo kauan, ja tämän romaanin kautta niihin tutustuminen vihdoinkin onnistui.

Winnicott uskoi intohimoisesti myös ”yksilön kehitykseen… lähtölaukauksesta aina vanhuuteen ja kuolemaan saakka”. Hänen oma elämänsä toimii loistavana esimerkkinä ihmisen elämänmittaisesta kasvusta.

Äideistä parhaimman luvut on nimetty teoreettisin termein: Kyllin hyvä äiti, Siirtymäobjektit, Aito ja väärä itseys, Mieli, Viha, Peili ja Suhde objektiin. Jokainen luku alkaa Alisonin näkemällä unella, jota hän työstää terapiassa. Unien työstäminen on mielenkiintoista, koska niissä pääsee käsiksi alitajuntaan ja tiedostamattomaan, asioihin, joista ei välttämättä edes haluaisi tulla tietoiseksi. Unia olen yleensä nähnyt vain silloin, kun olen tehnyt työtä oman itseni kanssa. Silloin unet ikään kuin vievät asian käsittelyä eteenpäin ja antavat uuden näkökulman kulloiseenkin asiaan. Minusta suurin osa ihmisen elämän ongelmista on käsiteltävissä; hankalia asioita on mahdollisuus tutkia, ja niihin on mahdollisuus löytää ratkaisuja, jos saa apua ja tukea toisilta ihmisiltä. En oikein jaksa lukea elämäntaitokirjallisuutta, mieluummin käsittelen asioita muuten. Enkä jaksa yhtään psykologisointia. Postauksen alla on kuitenkin yksi vinkki niille, joita Donald W. Winnicott kiinnostaa.

Kuten Winnicott uskon, että meillä on mahdollisuus kasvaa henkisesti aina kuolemaamme saakka.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille lämpimästi. Maailman Mielenterveyspäivän sanoin:

Olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet.

*****

Lisälukemista:

Daniel Mendelsohn: But enough about me. What does popularity of memoirs tell us about ourselves. The New Yorker, January 17, 2010.  (Bechdelin romaanissa mainittu essee)

Kaisa Kuurne ja Simo Kuurne: Sisäisen orvon viisaus. Kuinka löydän kotiin. Basam Books 2018.

Winnicottista, onnenohjelmista ja kirjasta: https://www.kaupunkilehti.fi/sisaisen-orvon-viisautta-etsimassa/

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suom. Karoliina Timonen
Tammi 2018

Haagin oireet, Emma naputteli. Koko sana kuulosti kuolonkorahdukselta, hän ajatteli. Hän oli perillä taudin oireista, jotenkuten, mutta nyt kun Olivian kollega oli sairastunut, hän kaipasi yksityiskohtia. Google löysi tuhansittain tuloksia.

Heti alkuun: Haag ei Francesca Hornakin romaanissa tarkoita kaupunkia, vaan ebolatyyppistä virusta, jonka yksi romaanin henkilöistä on saanut työskennellessään Liberiassa. Piti googlata, onko tällainen virus oikeasti olemassa. Näyttäisi että on, ja haag lienee lyhenne sanoista hepatiitti A antigeeni.

Kun perheen lääkäritytär Olivia palaa Lontooseen jouluksi, koko perhe joutuu viettämään joulunpyhät seitsemän päivän karanteenissa. Perhe eristäytyy äiti-Emman suvun perintökartanoon ja nykyiseen loma-asuntoon Weyfieldiin, marskimaalle.

Taas tuo sana marskimaa. Piti sekin googlata, kun se tuntuu tulevan joka romaanissa nyt vastaan. Marskimaa on meren lähellä, nousu- ja laskuveden alueella oleva maa, joka peittyy ajoittain veden alle. Englanniksi wetlands, suomeksi kai kosteikko, räme tai suo, mutta jälkimmäiset voivat olla sisämaassakin, makean veden lähellä.

No niin, perhe siis eristäytyy ränsistyneeseen kartanoon, kukin omien salaisuuksiensa kanssa. Kartanoon pölähtää kaksikin vierasta, ja salaisuudet paljastuvat yksitellen viikon aikana. Perhe on se yksikkö, jossa ihmisen kommunikaatiotaidot testataan. Usein lähimpien kanssa on vaikeinta olla läsnä ja rehellinen.

Edit: Tai oikeastihan on niin, että lapsuudenperheen roolit jäävät helposti päälle (tai tulevat päälle kun palataan yhteen), vaikka ihmiset kasvaisivat aikuisiksi ja muuttuisivat. Usein perheenjäsenillä on enemmän luuloa kuin tietoa oman perheensä jäsenten todellisista ajatuksista ja tunteista.

Pidin ideasta sijoittaa henkilöt suljettuun tilaan karanteenin vuoksi. Idea oli hyvä, ja se toimi, joskin näkökulmakerronta romaania pidemmälle lukiessa alkoi tuntua turhalta. Olisiko romaani voinut välillä pitää näkökulmat ja välillä vain edetä toisin? Varsinkin lopussa kaipasin synteesiä, kun salaisuudet oli kerrottu ja kaikki vaikutti kaikkeen. Mutta kuten sanottu, karanteeni maaseudulla oli ihan hyvä lähtökohta.

Perhe Birchin arkiasunto on Gloucester Terracella, Camdenissa Lontoossa. Isä Andrew’n työhuoneesta on näkymä Primrose Hillille. Ei paha. Tykkäisin. 🙂 Ei silti, perintökartano Englannin maaseudulla olisi toki kiva sekin, mutta ehkä vähän liikaa pölyistä nostalgiaa ja pihatöitä.

Ainut asia, mikä lukiessa häiritsi oli vierasperäisten konsonanttiin loppuvien, mutta vokaalina äänettävien sanojen taivutus. Tiedän, että nykyään saa taivuttaa myös Heathrowin ja Andrewin, mutta kun on tottunut taivuttamaan ne heittomerkin kanssa, Heathrow’n ja Andrew’n, lukeminen katkesi joka kerta näihin sanoihin, kun piti tunnustella tätä heittomerkitöntä tapaa lisätä pääte. Suomennos oli kuitenkin jouheva ja luonteva.

Kiva kirja. Henkilöhahmot syvenevät vähitellen, joskin jäävät melko pinnallisiksi kuitenkin. Suosittelen joululomalukemiseksi, varsinkin jos vietät joululomaa lapsuusperheesi kanssa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
WSOY 2019

Mitä minä oikein halusin? Mitä odotin? Isäni ei tarvinnut minua yhtä lailla kuin minä tarvitsin häntä. Pelottava, musta yksinäisyys lankesi ylleni, terävä kipu tuntui kylkiluitteni alla. Itkin itseni uneen, kyyneleet muuttuivat kylmiksi ja kerääntyivät lammikoiksi korviini.

Teini-iässä Lisa Brennan-Jobs asuu isänsä ja tämän perheen luona, mutta kokee itsensä yksinäiseksi. Hän toivoo, että isä kävisi sanomassa hänelle hyvää yötä ennen nukkumaanmenoa. Steve Jobs tekee näin kerran, mutta ei koskaan toiste. Lisa on lohduton, eikä tunne olevansa isälleen perheenjäsen.

Niin kauan kuin olen tietokoneiden kanssa ollut tekemisissä, olen seurannut tarkkaan Applea, ja Steve Jobsia siinä sivussa. Kun tajusin, että Jobsin tyttäreltä Lisa Brennan-Jobsilta oli ilmestymässä muistelmat (Small Fry), tiesin odottaa kiinnostavaa luettavaa. Mutta en voinut tietää, olisiko kirja oikeasti hyvä. Se ON hyvä. Ja suomennos myös.

Kirjassa on vähän valokuvia, nekin rakeisia. Kuvia jäin kaipaamaan, mutta ehkä niitä ole enempää sen vuoksi, että kirja on ilmaisuvoimainen ja kirjoittajan subjektiivinen näkemys siitä, millaista oli elää Steve Jobsin tyttärenä.

Pikkusintti on kirja isän kaipuusta, mutta myös paljon muusta. Kirjoittaja on riittävän rehellinen näyttääkseen myös itsensä ristiriitaisena ja inhimillisenä ihmisenä. Brennan-Jobs myöntää, että toisinaan hän on käyttänyt isänsä nimeä saadakseen huomiota tai jopa tehdäkseen vaikutuksen Harvardin pääsykoehaastattelijaan. Inhimillistä.  Brennan-Jobs on yhtä ankara itseään kuin isäänsä kohtaan.

Pikkusinttiä lukiessa koin toisinaan samanlaista raivoa kuin Tara Westoverin Opintiellä-kirjaa lukiessa. Miten epäreiluja ja julmia vanhemmat toisinaan voivatkaan olla! Steve Jobsia voisi tämän kirjan perusteella luonnehtia julmaksi ja jopa sadistiksi. Asia ei kuitenkaan luultavasti ole näin yksinkertainen. Yleensä asiat johtuvat jostain. Brennan-Jobskin ymmärtää isäänsä, vaikka kärsiikin tämän ailahtelevuudesta ja tyranniudesta. Steve Jobs vaikuttaa joka tapauksessa kirjan perusteella olleen emotionaalisesti kylmä ja jollain tavalla rikki, eräänlainen virtahepo olohuoneessa, joka vie tilan muilta huoneessa olijoilta ja saa nämä kulkemaan varpaisillaan.

Lisa Brennan-Jobs ei ollut ainut, joka joutui Steve Jobsin arvaamattoman käytöksen uhriksi. Kohtaus, jossa Steve Jobs ripittää Lisan nuorta serkkua, joka pahaa aavistamatta on tilannut ravintolassa Stevenin inhomana hampurilaisen, on paljastava. Myös muut Jobsin vaikutuspiirissä olleet tekivät monenlaisia kärrynpyöriä ollakseen suututtamatta Jobsia.

Steve Jobs ja Lisan äiti Chrisann Brennan tapasivat lukiolaisina. Kun Chrisann tuli raskaaksi viiden vuoden jälkeen, Steve lähti lätkimään. Jobs ei tunnustanut tytärtään ennen kuin dna-testi vahvisti isyyden. Senkin jälkeen Jobs kiemurteli elatusmaksuissa ja vanhemman vastuussa. Jossain vaiheessa Lisalle valkenee varsinainen syy siihen, miksi Jobs ei aikanaan halunnut olla tyttärensä kanssa tekemisissä. Jobsin ja myös Lisan äidin silloinen henkinen opettaja, buddhalaismunkki Kobun oli antanut ohjeen, jota Jobs noudatti:

Nuori isänikin oli luottanut Kobuniin, joka oli sanonut hänelle, että jos minä olisin poika, olisin osa hengellistä isänperintöä ja siinä tapauksessa isäni pitäisi ottaa minut kasvattaakseen ja elättää minua. Mutta kun olinkin tyttö, äiti kuuli sittemmin muilta yhteisön jäseniltä Kobunin sanoneen, ettei isällä ollut mitään velvoitetta huolehtia äidistä ja minusta.

Isän ja tyttären välille muodostuu kuitenkin suhde, ja isä kutsuu tytärtään pikkusintiksi. Jobs kieltää nimenneensä ensimmäisen tietokoneensa tyttären mukaan mutta myöntää lopulta tehneensä niin, kun U2:n Bono asiasta kysyy. Toisinaan isä ja tytär rullaluistelevat, toisinaan viettävät aikaa yhdessä muuten. Myöhemmin Lisa muuttaa jopa asumaan isänsä ja tämän uuden perheen luokse, kun äidin ja teini-ikäisen tyttären välit monimutkaistuvat. Silloinkin Jobs käyttää valtaansa ja vaatii Lisaa olemaan tapaamatta äitiään puoleen vuoteen, jos haluaa asua isänsä luona.

Lisa Brennan-Jobs kirjoittaa elävästi muistikuvistaan, aistivoimaisesti ja kiinnostavasti. Kirjoittaja on tehnyt paljon ajatustyötä ja antanut lopulta anteeksi isälleen, mutta anteeksiantokaan ei korvaa mennyttä.

Huomenna osallistun lukupiiriin, jossa keskustellaan Pikkusintistä. Mielenkiintoista kuulla muiden lukukokemuksista. Itselleni kirja oli hieman tirkistelyä (millainen se Jobs olikaan), mutta myös kirjallisesti nautinto. Hyvin Brennan-Jobs kirjoittaa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Elly Griffiths: Januksen kivi

Elly Griffiths: Januksen kivi
Ruth Gallaway -mysteeri
Suom. Anna Lönnroth
Tammi 2017

Omnia mutantur, nihil interit.*

Ihmiselle, joka ei useinkaan lue dekkareita, uuden suosikkidekkaristin löytäminen on mahtava juttu. Luin viime kesänä Elly Griffithsin ensimmäisen Ruth Gallaway -dekkarin Risteyskohdat, ja olin myyty. Olen tietoisesti kuitenkin ollut lukematta jatko-osia, koska haluan säästää niitä kesälomaan ja hetkiin, jolloin kaipaan helppoa ja kivaa lukemista.

Alkuvuodesta vaivannut lukujumi on palaillut taas, enkä jaksa lukea kovin haastavaa kirjallista fiktiota. Ammatti- ja opiskelulukeminen vaatii sen verran ajatustyötä, että juuri nyt juonivetoinen kirja on kova sana. Ja juonestahan dekkarissa mitä suurimmassa määrin on kyse.

Nuorena luin paljon SAPO-sarjan dekkareita, mutta niihin kyllästyin jossain vaiheessa täydellisesti. Agatha Christiet luin luultavasti ihan ensimmäiseksi. Viime vuosina olenkin lukenut yleensä jotain tiettyä sarjaa, aina kun uusi osa on ilmestynyt.

Miljöö tai päähenkilö tai -henkilöt ovat se juttu, joka saa minut tarttumaan dekkariin, pelkkä murha ei. Kate Atkinsonin Jackson Brodie vei heti mukaansa (ilmeisesti sarjaan on luvassa jotain uutta tänä vuonna), samoin Liza Marklundin iltapäivälehteen sijoittuvat Annika Bengtzon -dekkarit, joita ei enää tule. Jokunen vuosi sitten seurasin Mari Jungstedtin Anders Knutasia Visbyn kesäidylliin, mutta lopulta sarja alkoi toistaa itseään. Luen myös satunnaisesti yksittäisiä dekkareita, esim. Malin Persson Gioliton Suurin kaikista oli mainio. P.D. Jamesia olen aina halunnut lukea, mutta en tiedä miksi se on jäänyt. Donna Leonin Venetsia-dekkareita yritin lukea, koska ajattelin että ihan pakko tykätä, koska Venetsia. Mutta sekin into meni ohi, enkä ole yhtään niistä vielä lukenut. Myös Henning Mankellin ja Kerstin Ekmanin dekkarit olivat mieleeni.

Elly Griffithsin dekkareissa alkoi kiinnostaa sekä päähenkilö että miljöö. Ruth Gallaway on arkeologi, joka auttaa poliisia murhatutkimusten yhteydessä tunnistamaan luita ja luurankoja. Gallaway on särmikäs henkilöhahmo, joka asuu Norfolkissa meren rannalla. Kirjassa on monimutkaisia murhia, hankalia ihmissuhteita, historiaa, kirjallisia lainauksia, huumoria. Kaikkea sitä mitä dekkarilta haluan.

Griffiths malttaa kirjoittaa myös osan sivuhenkilöistä moniulotteisiksi henkilöhahmoiksi: Januksen kivessä esimerkiksi ylennystä odottava Judy-konstaapelista saattaa jatkossa tulla Harry Nelsonin tärkeä oikea käsi.

 Januksen kivessä Ruth huomaa odottavansa lasta, ja siitä seuraa monia sisäisiä ristiriitoja, onhan lapsen isä naimisissa. Rakennustyömaan alta löytyy lapsen ruumis ja kaivosta ruumiin pää. Karmiva löytö johdattaa vanhan murhan jäljille, joita epäilemättä ratkotaan jatkossakin marskimaalla meren rannalla, pienessä kaupungissa Norfolkissa. Täytyykin panna seuraava osa kirjaston varaukseen.

*Kaikki muuttuu, mikään ei katoa.
Ovidius: Muodonmuutoksia

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
Suom. Kaisa Kattelus
S & S, 2018

Miehen puhuessa hän oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä. Silti tämä muoto, vaikka hän ei vieläkään tiennyt, mitä se sisälsi, auttoi häntä ensimmäisen kerran selkkauksen jälkeen hahmottamaan, kuka hän nykyään oli.

Suomalainen kustantaja kertoo kotisivuillaan Rachel Cuskista näin:
”Cusk on yrittänyt kehittää uudenlaisen kerrontatavan, joka voisi kuvata henkilökohtaista kokemusta ilman subjektiivisuuden ja kirjaimellisuuden poliittista painolastia, vapaana tarinallisuuden konventioista. Projektista syntyi poikkeuksellinen romaanitrilogia: Outline, Transit ja Kudos.”

Cusk vierailee myös Helsinki Litissä 17.–18.5.2019:

Luin Ääriviivat suurin odotuksin. Jonkin verran ristiriitaiset ajatukset romaanista jäi. En ehkä tavoita tuota kustantajan mainitsemaan poikkeuksellisuutta. Myönnän, ettei minulle äkkipäätään muistu mieleen vertailukohtaa aiemmasta kirjallisuudesta, mutta en silti usko, että Cusk olisi ensimmäinen, joka pyrkii häivyttämään kerronnan subjektin. Jos sinulle tulee mieleen joku esimerkki, kerro ihmeessä!

Romaani itsessään on ihan hyvä. Jotakin siitä jäin kuitenkin kaipaamaan. Ehkä onkin paras lukea ensin myös jatko-osat, Siirtymä, joka ilmestyy piakkoin suomeksi, ja viimeinen osa Kudos (ei vielä suomenkielistä nimeä), joka sekin suomennetaan. Ehkä minullakin on enemmän sanottavaa, kun trilogia kokonaisuus hahmottuu. Ensimmäisen osan perusteella kyse näyttäisi olevan keski-ikäisen, avioeron kokeneen naisen identiteetin hakemisesta: kun vierellä ei ole enää puolisoa, joka määrittelee sinut, pitää omalle elämälle löytää uusi sisältö.  Päähenkilö kysyy: Kuka minä oikeasti olen?

Kun havahtuu olennaisten kysymysten äärelle keski-iässä, huomaa, että aikaa ei olekaan loputtomasti.

Mutta kun hän palasi taas maailmaan, hänelle ääriviivat olivat yhä teräviä, odotukset kirkkaita: joskus hänestä tuntui kuin hän olisi tullut juhliin juuri kun kaikki muut tekivät jo lähtöä, valmistautuivat käymään levolle.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Kolmen kirjan – ja lajityypin – viikko

Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti.
Jojo Moyes: Elä rohkeasti
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

*kirjojen muut tiedot postauksen lopussa

***

En ollut nähnyt sellaista esityslistaa koskaan ennen.  Yksi esityslistan kohta oli kuitenkin yllätys – tai pikemminkin sen puuttuminen: Applesta puhuttiin vain pari minuuttia.

Päätin lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla, koska viikon sisällä luin kolme eri lajityypin kirjaa enkä millään ehdi postata kaikista erikseen. Lajityypeistä myöhemmin, mutta ensin muutama sana ensin kustakin kirjasta.

Paranoidi optimisti on yksi parhaiten kirjoitettuja business-kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Mielestäni sen täytyy tästä lähtien kuulua jokaisen (liikkeen)johtamista opiskelevan tai sitä työkseen tekevän pakolliseen lukemistoon. Kirja on jännittävä, mutta myös selkeä tietokirja siihen, miten yritystä johdetaan kriisissä. Ostinkin kirjan omakseni, koska aion palata siihen joskus, vaikken yritystä johdakaan.

Kuuntelin kirjan äänikirjana BookBeatissa, ja oli kuin olisin kuunnellut Siilasmaata itseään, lukijaksi oli valikoitunut juuri tähän kirjaan sopiva ääni. Kerronnan katkaisee välillä hyvä tietää -laatikko, jossa on asiaa esimerkiksi hallitus- tai skenaariotyöskentelystä tai yrityskaupan sopimusneuvotteluista. Kirjassa on myös listoja, joiden avulla Siilasmaa kiteyttää oppinsa ja neuvonsa, joilla voi välttää ne virheet, joita Nokiassa tehtiin ja joita Siilasmaa teki johtajana. On pakko todeta, että selkeästi ajateltu on myös selkeästi kirjoitettu. Tässä kirjassa oli paljon tietoa, joka oli helppo omaksua – teorian tasolla. Harvasta kuitenkaan tulee menestyvää liikkeenjohdon ammattilaista ihan vain lukemalla. Yrittäjähenkisyys, rohkeus  ja paranoidi optimismi auttavat, se on Siilasmaan sanoma. Luokittelisin kirjan tietokirjaksi ja yrityskirjallisuudeksi, myös johtamisoppaaksi. Kannessa on jotain huvittavan vilpitöntä; Siilasmaa katsoo menneeseen (vasemmalle) ja yläviistoon: ”Olemalla paranoidi on varaa olla myös optimisti”, katse tuntuu sanovan.

Jojo Moyesin Elä rohkeasti on kolmas osa sarjassa, jossa seurataan Louisa Clarkin elämää. Sarjan ensimmäisestä osasta on tehty elokuva. Luen Moyesia aina, kun haluan viihtyä ja toisaalta nauttia lukemisesta. Kirja edustaa niin sanottua ”feel good” tai ”uplifting”-kirjallisuutta. Suomeksi tuon voisi kääntää vaikka hyvän tuulen kirjoiksi, kirjallisuudeksi, joka nostaa lukijan ylös arjesta, antaa toivoa olematta kuitenkaan naiivia tai huonosti kirjoitettua. Esimerkiksi Eleanorille kuuluu ihan hyvää oli juuri tällainen romaani, jossa käsitellään vaikeitakin asioita, mutta sillä tavalla, että lopussa lukijalle jää toiveikas olo. Elä rohkeasti oli mukavan helppo ja kiva kirja.

Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen on löytänyt yleisönsä ja myynyt hyvin ennätyksellisesti, niin paljon, että tekijänoikeustuloilla Hotakainen voi kustantaa David Foster Wallacen The Infinite Jest -kulttikirjan suomennostyön. Formuloita 1980-luvulta lähtien satunnaisesti seuranneena ja Ferraria fanittaneena Kimin elämä ja Hotakaisen uusi aluevaltaus kiinnostavat. Kirjan kohde on kannessa ”paljaana”, ilman paitaa, kuten usein elämäkerroissa: suora katse kameraan ja paljas iho viestivät, että kirjan kohde kertoo nyt jotain, mitä ei ole ennen tiedetty. Kimin kohdalla odotukset ovatkin suuret, koska kilpa-ajaja ei tunnetusti sanoilla koreile.

Hotakainen on onnistunut voittamaan Räikkösen luottamuksen. Hotakainen lähestyy aihettaan ja kohdettaan eleettömästi ja uteliaana. Kenenkään muun kirjoittamaa kirjaa Kimistä olisin tuskin odottanut kirjaston jonossa puolta vuotta. Tuntematon Kimi Räikkönen ei ole elämäkerta, eikä oikeastaan muistelmatkaan. Se on pikemminkin ilmava henkilökuva, jossa raotetaan joitakin vaiheita Kimin elämästä, mutta ei suinkaan kaikkea.

Kaikki nämä kirjat ovat lajityyppinsä edustajia, hyviä sellaisia. Siilasmaan kirja on enemmän kuin kirja johtamisesta, se on myös tarina ihmisluonteesta, ihmisen halusta olla uskomatta huonoja uutisia, halusta ripustautua itsepetokseen ja elää kuplassa. Helsinki, meillä on ongelma! Hotakaisen kirja taas lähestyy ihmistä, kohdettaan, sen omilla ehdoilla, vähäpuheisesti, lyhyin niittaavin lausein. Kaikki turha on karsittu. ”Tultiinko tänne ajamaan vai puhumaan?”

Jojo Moyesin kirja taas, no, se pelaa hiukan eri sarjassa kuin nämä kaksi muuta teosta, jotka eivät ole fiktiota. Louisa Clarkin kautta Moyes kertoo kuitenkin tarinan siitä, miten mennään eteenpäin surusta, jatketaan elämää ja uskalletaan elää. ”Meillä on vain tämä yksi elämä, vai mitä?”

”Rohkeus rikkoa kaavat” on Siilasmaan yhden luvun alaotsikko. Se voisi kenties olla jonkinlainen kaukaa haettu punainen lanka kaikkien  edellä mainittujen kirjojen teemoista.

***

*Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti. Näin johdin NOKIAa murroksessa.
Kirjoitettu yhdessä Catherin Fredmanin kanssa.
Käsikirjoituksesta suomentanut Markku Päkkilä.
Tammi 2018. Päällys Markko Taina.

Jojo Moyes: Elä rohkeasti. (alkup. Still me, Lou Clark -sarjan kolmas osa)
Suom. Heli Naski. Gummerus 2018.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala 2018.
Kansi ja ulkoasu Mika Tuominen.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Kevään lukupino

Täällä blogin puolella on ollut hiljaista alkuvuonna. Syy on lukujumi.

Taivaanpallon jälkeen lukeminen takkusi viikkokausia, en osaa sanoa miksi. Aloitin yhtä ja toista kirjaa, mutta kaikki jäivät joko kesken tai siirtyivät odottamaan parempaa hetkeä. Nyt on kuitenkin lukuinto taas palannut.

Tällä hetkellä korvaluureissa soi Risto Siilasmaan Nokia-saga Paranoidi optimisti, jonka eilen ostin myös perinteisenä kirjana, vaikka kerrankin pidän myös äänikirjasta. Siilasmaan kirjasta lisää lähiaikoina; kirja vaikuttaa kaikin puolin erinomaiselta. Iltalukemisena on nyt kivaa ja kevyttä Jojo Moyesia. Elä rohkeasti päättää Kerro minulle jotain hyvää -romaanissa alkaneen ja Jos olisit tässä -kirjassa jatkuneen Lou Clarkin tarinan. Nyt on miljöönä New York. Parasta lääkettä lukujumiin.

Tänään sain kirjastosta Kari Hotakaisen Kimin. Kun aikanaan varasin kirjan, olin jonossa ties kuinka mones sadas. Kyllä ne bestseller-jonotkin näköjään liikkuvat!

Kaikki muut kirjat kuvassa ovat itse hankittuja, harkiten tai harkitsematta. Eilen ostin Nide-kirjakaupasta Harry Salmenniemen runokokoelman ex tempore. Ehkä se enteilee paluuta myös runojen pariin. Viime vuosina en ole runoja oikein lukenut.

Seuraava postaus siis lähiaikoina. Tämän postauksen päätän kuitenkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runon Ennen kuin nukahdan kahteen ensimmäiseen säkeeseen:

Pidän siitä miten kevät tulee:
räjähtävästi halveksien.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi