Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
Kansi: Satu Kontinen

Minä olen niitä, joille luonto puhuu. Niin kuin nyt tuokin rantarinteellä kasvava mänty. Sen latva kasvaa vinoon kuin sitä olisi taimena painettu alas.

Heti alkuun on sanottava, että jos luet Johanna Venhon romaanin Ensimmäinen nainen, muista katsoa myös suojapaperin alle. Sieltä löytyy Essi Renvallin piirros Sylvi Kekkosesta.  Se on tärkeä romaanin sisällön kannalta. Kansisuunnittelu on Satu Kontisen upeaa työtä. Itse olisin pitänyt Essi Renvallin piirroksesta jopa kantena enemmän kuin suojapaperin perinteisestä tyylistä. Sinänsä varsinainen kansikin on hienosti linjassa romaanin sisällön kanssa, jotenkin häilyväinen, kuten Sylvikin romaanin Katermassa.

Johanna Venhon neljäs romaani keskittyy Sylvi Kekkosen elokuiseen Katerman vierailuun. Mökillä Sylvi lukee vanhoja päiväkirjojaan ja käy sisäistä vuoropuhelua äskettäin edesmenneen Marjaliisan kanssa, jonka reaalimaailman vastine on kirjailija Marja-Liisa Vartio. Romaanin toisessa tasossa kuvanveistäjä Essi Renvall, Sylvin ystävä , työstää veistosta maan ensimmäisestä naisesta, mutta työ ei oikein etene. Renvallin mielestä Sylvin olemus pakenee hänen käsistään, Sylviä on vaikea vangita veistokseen.

Katermassa Sylvi kertaa elämäänsä Urho Kekkosen puolisona, sitä millaista on kun rakkausavioliitosta tulee vähitellen ystävyysavioliitto. (Spekuloin tässä tietysti, , mutta yleisesti lienee melko tunnettua, että Kekkosella oli toisia naisia: romaanissakin nämä mainitaan.) Ja ennen kaikkea Urho Kekkosella oli vahva politiikan tekemisen nälkä, mikä Sylviltä puuttui. Urho oli julkinen ihminen, juoksi ja hiihtikin näyttääkseen, Sylvi hyvin yksityinen ihminen. Vuosien varrella Sylvi hakee omaa paikkaansa vaimona ja toisaalta äitinä, mutta myös kirjailijana. Elämässä ja politiikassa Urho oli päähenkilö, Sylvi sivuhenkilö. Johanna Venhon romaanissa Sylvi on vihdoinkin oman elämänsä päähenkilö.

Kirjoitin päiväkirjaa, sen avulla jaksoin. Oli vuosia, joina kirjoitin paljon, päiväkirja oli neuvonantajani, se oli kuuntelijani ja uskottuni, ainut joka kertoi minulle mitä tehdä.

Sylvi Kekkosen ensimmäinen julkaistu teos, aforismikokoelma Kiteitä (1949), ilmestyi ennen kuin Kekkoset olivat vielä presidenttipari. Teos sai osalta modernisteilta nihkeän vastaanoton. Sylvi Kekkosen kirjallinen ura kuitenkin jatkui pienimuotoisesti. Tamminiemessä kokoontui Sylvin kutsusta myös kirjallinen salonki, Sylvi luki paljon ja hioi myös miehensä puheita ja kirjoituksia, toimi eräänlaisena editorina miehelleen siis. Kirjoittajina Urho ja Sylvi olivat hyvin erilaisia: UKK naputteli tiiviisti ja lennokkaasti, sivalsi terävästi kun taas Sylvi lähestyi kieltä hienovaraisemmin. Sylvi hioi särmiä Urkin pahimmista solvauksista.

Urhon ajatus on kasassa kuin hyvin koottu halkopino. Kuivaa napakkaa koivupuuta, senkun uuniin viskelet.

Romaani näyttää ”Sylvi Kekkosen”, joka on ristiriitainen hahmo: äidin on vaikea luopua aikuistuvista pojistaan Matista ja Tanelista, ja näiden vaimot saavat tuta kitkerän anopin kielen.

Sylvi käy päänsisäistä keskusteluaan Marjaliisan ja itsensä kanssa. Viikon lopulla kaikki on sanottu ja käyty läpi. On aika palata Tamminiemeen, arkeen ja aikataulutettuun elämään.

Johanna Venho tavoittaa hienosti romaanin ajan eetoksen ja kirjoittaa päähenkilöstä monitasoisen ja uskottavan aikansa ihmisen. Ensimmäinen nainen on tyylikäs romaani, joka täydentää hienosti suomalaisten naisten fiktiivisten elämäkertojen kenttää. Ensimmäisen naisen rinnakkaisteos voisi olla vaikkapa Minna Rytisalon Minna.

Aina jokin liike meissä toteutuu. Jokin muutos tapahtuu. Vaikka se ei olisi se, mistä oli haaveiltu, se on kuitenkin elämä.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Yksi kommentti

Sara Enholm Hielm: Ja sydän oli minun

Sara Enholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
(Alkuteos: Och hjärtat det var mitt. Essäer)
Suom. Kaisa Sivenius
Teos & Förlaget 2018

Kirjoitan asioista, jotka menevät ohi. Kauneus, valo ja varjo, vaaleanvihreänä lipuva Tiber. Kerron elämästäni – omastani – joka on kulunut lukemiseen ja siihen, että olen yrittänyt ryhtyä kirjoittamaan. Tavoittelen muotoa, jonka olen lukenut muun muassa Elena Ferranten ja Karl Ove Knausgårdin kirjoista, joissa henkilö yrittää saada tolkkua elämästään kirjoittamalla. Se henkilö olen minä. Kyseessä ei ole ääni eikä sisäinen yksinpuhelu, vaan pikemmin niin kuin Ferrante kuvaa kaikkia kertojiaan: ”Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään.

Sara Enholm Hielmin Ja sydän oli minun iski kesäloman aluksi kuin sähköisku. Yllä olevassa sitaatissa kirjoittaja kertoo, miten ja miksi kirjoittaa. Tuota samaa pyrkimystä, kamppailua järjestääkseni tekstin muotoon epäselvät ajatukseni, käytän järjestään minäkin – tässäkin blogissa.

Enholm Hielmin kirja on paljon muutakin, totta kai. Enimmäkseen se on kirja kirjoittamisen vaikeudesta mutta myös kirjoittamisen pakosta, siitä miten vaikeaa on olla täysin rehellinen itselleen ja avoin maailmalle. Eniten puhutteli se, että kirjassa sanotaan suoraan kirjoittamisen olevan vaikeaa.

Kirjoittajan on päästävä estoistaan. Sen jälkeen on viskattava romukoppaan kaikki arkinen, tyhjä ja tyhmä, jota itsestä ja omasta tekstistä löytyy. Minulle on usein vaikeaa olla avoin ja suora kasvoista kasvoihin, selvin päin se on lähes mahdotonta. Voiko muillakin, jotka kirjoittavat, olla sama?

Enholm Hielm siteeraa Alexandra Kleemanin tekstiä Choking Victim, jossa pureudutaan englannin kielen ilmaista-verbin express alkuperään. Verbi tulee ”keskiajan latinan verbistä expressare,  joka merkitsee ulos pusertamista ja puristamalla saatua. Kenties kaiken puheen juuri on yskimisessä ja kakomisessa, ankarassa tarpeessa saada ulos jokin, jonka sisään jääminen uhkaa henkeä.”

Olen vuosien varrella kirjoittanut niin fiktiokursseilla kuin päiväkirjaakin, niin työtekstejä kuin opiskelutekstejä. Vaikeinta on ehdottomasti kirjoittaa rehellisesti ja säälimättä – oli kyseessä sitten fiktio tai päiväkirjamerkintä. En enää käy edes kirjoittamiskursseilla, koska kirjoittaminen on niin vaikeaa ja väistämättä aina joudun pohtimaan sitä, haluanko edes kirjoittaa, jos se vaatii täyttä avoimuutta. Kaikilla kirjoittamiskursseilla olen joutunut myöntämään, etten taida haluta. Miksi siis edes yrittää? En ole myöskään lukenut kirjoittamisesta kertovia kirjoja pitkään aikaan, kunnes tämä kirja alkoi puhutella.

Sara Enholm Hielm käy esseissään vuoropuhelua lukijansa kanssa, ja minä todellakin koen käyväni keskustelua kirjoittajan kanssa meitä molempia kiinnostavista aiheista ja kirjailijoista. Meillä on paljon yhteistä, esimerkiksi intohimo Knausgårdiin ja Ferranteen. Kirjoittaja ymmärtää myös Jhumpa Lahirin pyrkimystä opetella kirjoittamaan italiaksi. In altre parole, Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama kirja, on myös omassa hyllyssäni ja herättää kysymyksiä. Luulen, että ymmärrän nyt paremmin Lahiriakin, jolle italia on mahdollisuuksien kieli, toisin kuin englanti ja bengali, joiden kummankaan kielen kanssa hän ei ole ihan sinut, vaikka bengani onkin äidinkieli ja englannin kielellä kirjoitetut teokset ovat laajalti arvostettuja. Se on samalla ensimmäinen vieras kieli.

Pääsisikö kirjoittamisen esteistä kokeilemalla kirjoittaa vieraalla kielellä? En ole ihan varma, riittäisikö minulla energiaa siihen. Vieraalla kielellä omat maneerit ja kiertoilmaukset on helppo välttää, mutta toisaalta ajatusten ulos pusertaminen, ilmaisu, voisi käydä liian työlääksi.

Enholm Hielm tarttuu teatterikriitikko Maria Säkön huomioon, johon minäkin voin yhtyä: ”Esseille on tyypillistä, että niitä kirjoittavat ennen kaikkea lukeneet ihmiset, ne jotka innoittuvat lukijan roolista, eivät kirjailijan.”

Enholm Hielmin esseissä rakkaus lukemiseen näkyy ja tuntuu. Miten muuten voisikaan olla, kun kirjoittaja on ammattilukija, kokenut kustannustoimittaja, lukemiselle uransa rakentanut kustantaja. Hän kertoo uransa alusta, kun pääsi editoimaan Monika Fagerholmin Diiva-käsikirjoitusta, työstään Maria Turtschaninoffin Maresin ja Naondelin parissa, kirjapinoista ja työmäärästä.

Esseissä sivutaan myös vuotta, jonka aikana Ja sydän oli minun on syntynyt.  Kirjoittaja viettää sapattivuotta perheensä kanssa Roomassa. Siellä kirjoittaja tuskailee omaa saamattomuuttaan kirjoittamiseen ryhtymisessä, – ja kuitenkin tämä kirja on tuossa saamattomuudessa syntynyt. Esseissä puhutaan myös halusta, kirjoittajan huumaantumisesta toiseen mieheen, työn ja perheen yhdistämisestä (kirjoittajalla on neljä tytärtä), äidin ja tyttären suhteesta, vanhenemisesta, suomenruotsalaisen kustannusmaailman muutoksista, kustannustoimittajan ja kirjailijan välisestä luottamuksesta, ruotsalaisesta kulttuurikeskustelusta, suomenruotsalaisesta identiteetistä, naisten kirjoittamisesta ja Euroopan tulevaisuudesta.

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että vain kirjailija ottaa todellisen riskin kirjoittaessaan; kriitikko tai kirjallisuudentutkija ei riskeeraa omaa identiteettiään samalla tavalla, vaikka heitäkin arvostellaan. Siksi tarvitsemme kirjailijoita, noita rohkeita ja ainutlaatuisia, yksinäisiä puurtajia. Ilman kirjailijoita todellisuus ei olisi niin tosi.

Kirjoittaminen vaatii uskallusta asettua kuultaville ja nähtäville.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Rachel Cusk: Siirtymä

Rachel Cusk: Siirtymä
Suom. Kaisa Kattelus
Schildts & Söderströms 2019

Jos kirjoittamisessa on jotakin samaa kuin keisarin uusissa vaatteissa, niin on kyllä kehnompiakin keinoja kätkeä oma alastomuutensa.

Rachel Cuskin trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Ääriviivoja ja Siirtymä, on nyt suomennettu. Kirjailija vieraili muutama viikko sitten Helsinki Litissä ja haastattelu on katsottavissa toistaiseksi Yle Areenassa. Haastattelussa Cusk vertaa Brexitiä avioeroon: ”Brexit on kuin avioero, jossa May ja Corbyn eroavat ja englantilaiset ovat heidän lapsiaan, jotka joutuvat kuuntelemaan.” Avioerosta romaanissakin on kyse, ja uuteen elämänvaiheeseen siirtymisestä.

Romaanissa Cusk jatkaa jo Ääriviivoista tuttua kertojanäänen häivyttämistä: ääneen pääsevät muut henkilöhahmot. Lukija pääsee silti kertojaa lähelle: uusi remontoitava koti Lontoossa, entinen miesystävä, ilkeät naapurit ja puolalaiset remonttimiehet näyttävät Fayen uudessa elämäntilanteessa, eronneena ja kahden pienen pojan äitinä. Romaanin tapahtumahetkellä pojat ovat isänsä luona.

Kirjoittaminen on työlästä, mutta kertominen se vasta työlästä onkin:

Ja pälpätys, kertominen se vasta sotkuista olikin, sillä ottaessaan hallintaansa kielen, hän otti hallintaansa myös vihan ja häpeän, ja se oli raskasta, oli raskasta kääntää kokemus ympäri, synnyttää sotkusta koherentti kokonaisuus. Vasta kun hallitsi tarinaa sen sijaan että antoi sen hallita itseään, tiesi päässeensä voitolle omista kokemuksistaan.

Cuskin romaani, vaikka avioerosta ja siirtymistä kertookin, on kuitenkin erinomainen analyysi yksinäisyydestä. En muista lukeneeni mistään näin osuvaa kuvausta yksinäisyydestä ja sen suhteesta aikaan ja kerrontaan.

Fayen opiskelija Jane puhuu taiteilijasta nimeltä Marsden Hayden, johon hän samastuu. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä samastumisesta ja vaan siitä, miten taiteilijan työt Janen mielestä ovat kuin ajatuksia, hänen omia ajatuksiaan. Hayden oli löytänyt vilkkaasta sosiaalisesta elämästään huolimatta yhteenkuuluvuutta vain Nova Scotiasta, missä hän asui paikallisen perheen luona kesäisin.

Tarina yksinäisyydestä on paljon pitempi kuin tarina elämästä. – – Jos ei ole lapsia eikä kumppania, jos ei ole merkityksellistä  perhettä eikä kotia, yksi päivä voi kestää ikuisuuden: elämä ilman noita asioita on elämä ilman tarinaa, elämä jossa ei ole mitään – ei kerronnallisia nousuja, ei juonenkulkua, ei upottavaa inhimillistä draamaa – ei mitään lievittämässä ajan armottoman säntillistä kulkua. – – Yksinäisyys, Jane sanoi, on sitä ettei mikään tartu kiinni, mikään ei kukoista ympärillä – -.

Kuten elämässä yleensäkin, inhimilliset tunteet ovat universaaleja. Ihmisyys on samaa, oli ihminen yksin tai kaksin. Kokemus elämästä on kuitenkin ratkaisevasti toinen. Eronneen yksinäisyys on erilaista kuin kokonaan yksinäisen yksinäisyys.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Suom. Sirkka Alanko
Minerva 2014

Jäljellä olivat muistojuhlat, kaatuneet ja kunnia. Isänmaa.

Vuosi sitten vapunpäivän brunssilla keskustelin Suomessa asuvan ranskalaisen toimittajan kanssa kirjoista. Toimittaja suositteli minulle lämpimästi Pierre Lemaitren historiallista romaania Näkemiin taivaassa. En ollut kuullutkaan moisesta. Nyt kevätlomalla vihdoin luin sen, ja voin suositella omasta puolestani sitä innokkaasti kaikille.

Historiallinen romaani ei ole ominta aluettani, mutta silti ihmettelen, että tämä monilla palkinnoilla Ranskassa huomioitu romaani olisi jäänyt minulta kokonaan väliin ilman että joku suositteli sitä. Ilmeisesti kirjan suomalaisella kustantajalla, Minervalla, ei ole ollut rahkeita ja resursseja markkinoida tätä arvoisenaan bestsellerinä. Harmi, sillä kustantamo on saanut katalogiinsa helmen, ja paljon köykäisemmät bestsellerit saavat ansaitsematonta huomiota kirjamarkkinoilla. (Kiinnostaisi kyllä kirjan oikeuksien hankintaprosessi: miten Minerva sai kirjan suomalaiset kustannusoikeudet? Eivätkö muut kustantajat saaneet kirjaa mahtumaan kustannusohjelmiinsa, vai eivätkö ne vain tajunneet kirjan mahdollisuuksia?)

Näkemiin taivaassa on saanut suomeksi jo itsenäisen jatko-osankin, Tulen varjot. Ensimmäisestä osasta on tehty elokuva, joka sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 2018.

Näkemiin taivaassa on romaani sodan mielettömyydestä, ihmisen raadollisuudesta ja elämän sattumanvaraisuudesta, ahneudestakin, mutta myös uskollisuudesta ja velvollisuudentunnosta. Aikajänne kattaa ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheet vuodesta 1918 aina vuoteen 1920 asti. Miljöö on pääosin sodasta toipuva Pariisi, alun sotatanteretta lukuunottamatta.

Romaanin kertoja rikkoo neljännen seinän ja puhuttelee – harvoin, mutta valikoiden – myös lukijaansa. Silti romaanin maailman jännite pysyy yllä, juoni on monipolvinen ja viettelee lukijan mukaan, vaikka sivuja on suomalaisessa laitoksessa 544.

Henkilöhahmot ovat traagisia ja kuitenkin myös koomisia. Ihmiskunta nyt välillä on kovin tragikoominen. Ja tyhmä.

Ne jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Kuolleet sodassa.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelly: Älä jää pimeään
Suom. Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2019
Ennakkolukukappale

Täydellisen auringonpimennyksen varjo on juuri väistynyt, kun Laura joutuu väkivaltaisen kohtauksen silminnäkijäksi festivaaleilla Cornwallissa. Hänen keskeyttämänsä mies kieltää kaiken, nainen näyttää kiitolliselta. On vain sana sanaa vastaan. Laura ja hänen poikaystävänsä Kit hälyttävät poliisin paikalle, ja sillä hetkellä neljä elämää muuttuu iäksi.

Erin Kellyn psykologinen dekkari Älä jää pimeään kehii tarinaansa auki auringonpimennysten ympärillä. Pääasiassa aikatasoja ja paikkoja on kaksi: vuosituhannen vaihde Cornwallissa ja romaanin nykyhetki eli vuosi 2015 Lontoossa ja Törshavnissa. Päähenkilöitä ovat Kit ja Laura sekä Cornwallissa epämiellyttävästä tilanteesta paljastetut Beth ja Jamie. Näyttää siltä, että Jamie on raiskannut Bethin. Seuraa oikeudenkäynti ja tuomio. Kuluu viisitoista vuotta ja vanhat tapahtumat alkavat näyttää erilaisilta, ja selvitättämättömiltä.

Täydelliset auringonpimennykset ovat Kitin intohimo. Hän matkustaa – toisinaan Lauran kanssa – ympäri maailmaa pimenevän auringon perässä. Kun kuu peittää auringon, koko luonto reagoi. Ihminenkin pysähtyy ja ihmettelee pimeyttä ja hiljaisuutta hetken aikaa.

Sain kirjasta ennakkolukukappaleen. Kuten aiemmin olen todennut, luen melko vähän dekkareita. Päätin kuitenkin lukea tämän, koska kehyskertomus kiinnosti. En joutunut pettymään: sain arvailla ihan loppuun tapahtumien oikeaa laitaa ja sitä, miten niistä päästään eteenpäin. Kirjailija on taitava siinä, miten tipoittain hän antaa tietoa lukijalle ja mahdollisuuden ymmärtää kokonaisuutta.

Dekkarissa on oltava jännite, ja tässä se pysyy yllä – ja jopa kasvaa – loppua kohti. Piinaavat kysymykset vaivaavat lukijaa. Kuka teki mitä ja miksi? Mitä oikeasti tapahtui viidentoista vuoden aikana?

Älä jää pimeään on ensimmäinen Erin Kellyltä suomennettu teos. Brittikirjailija vierailee Suomessa Dekkariviikolla 13.–15.6.2019.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2019

Kaikki tietävät toisensa mutta harva tuntee edes itseään.

Vietän pääsiäisen pyhiä kotipaikkakunnallani. Ei tämä nyt ihan Amgash ole, mutta melkein. Kävellessäni kauppaan päät ohiajavissa autoissa kääntyvät: jokainen liikkuja noteerataan, varsinkin jos on vieras. Pidän anonymiteetista ja kaupungeista, joissa saa kulkea rauhassa. Helsinki on siinä mielessä hyvä paikka. Bussinkuljettajaa ja naapureita tervehditään, tarpeen tullen vierasta autetaan, mutta muuten ollaan kuin ei oltaisikaan.

Samaistun vahvasti novellien enimmäkseen poissa olevaan päähenkilöön, Lucy Bartoniin. Muualla on hyvä elää, kotikaupungissa alkaa ahdistaa. Ajaessani auton moottoritien liittymään hengitys alkaa kulkea ja mielen valtaa ilo.

Lucy Barton oli Stroutin edellisen romaanin Nimeni on Lucy Barton nimihenkilö. Kirja sai kovasti kiitosta. Luen sen joskus vielä uudelleen, koska ensi lukemalla minut se jätti vähän kylmäksi. En jaksanut keskittyä, siitä se varmaan johtui. Tämä novellikokoelma sen sijaan on mielestäni parasta mitä tähän mennessä olen tänä vuonna lukenut.

Strout kirjoittaa tarkkanäköisesti, täsmällisesti, tuimasti. Mikään ei jää epäselväksi. Jokainen novelli on mestariteos. Miten pienin keinoin Strout maalaa eteemme kunkin novellin henkilöt ja sen mielenmaiseman, jossa nämä elävät. Ne menneet tunteet ja tapahtumat, jotka edelleen vaikuttavat jokaiseen. Eri henkilöhahmojen kautta saamme Amgashin asukkaista monivalotuksen: tapahtumat näyttävät erilaisilta eri näkökulmista.

Pikkukaupungista New Yorkiin ponnistanutta kirjailijaa, Lucya, odotetaan Amgashiin kirjakauppavierailulle, koska hän on kirjoittanut muistelmat. Uutinen saa paikkakunnalle jääneet palaamaan menneisiin tapahtumiin ja omien elämiensä käännekohtiin.

Lucyn lapsuudenperheen köyhyyttä on vaikea käsittää täältä hyvinvointi-Suomesta käsin. Köyhyys voi olla niin erilaista – ja suhteellista. Silti Suomessakin oli absoluuttista köyhyyttä vielä jokunen vuosikymmen sitten. Siitä todisteena tänään Helsingin Sanomissa julkaistu seurantajuttu kainuulaisperheestä, joka vielä 40 vuotta sitten oli rutiköyhä, mutta nyt ihan tavallinen perhe.

Jos ehdit lukea vain yhden kirjan tänä keväänä, lue Kaikki on mahdollista. Nimestään huolimatta kaikki ei ole mahdollista. Mennyttä ei voi muuksi muutta, sen kanssa on vain elettävä.

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico Starnone: Kepponen
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY 2019

Tänä aamuna en ole varma, pelkäänkö pojan puolesta vai pelkäänkö poikaa.

Kustantajan sivuilla kysytään: Pojasta polvi paranee – mutta voiko isoisä sellaisesta selvitä? Tästä on kysymys Kepposessa, Domenico Starnonen nokkelassa romaanissa.

Viime keväänä Starnone poikkesi Helsinki Litissä Solmut-romaaninsa haastattelussa. Kaikkia kiinnosti Starnone, onhan hän Anita Rajan aviomies. Rajaa taas arvaillaan Napoli-sarjan kirjoittajaksi Elena Ferranteksi. Oma villi arvaukseni on, että Ferranten takana on SEKÄ Raja ETTÄ Starnone. Solmut, jota en vieläkään ole lukenut, on kuulemma eräänlainen miehen vastine Hylkäämisen päivien naisen näkökulmaan.

Suomalaiset kirjanystävät antoivat kirjailijapariskunnan liikkua rauhassa Savoyssa, koska pariskunta ei halunnut hälyä ympärilleen. Oli hienoa, että suomalaiset tätä pyyntöä kunnioittivat. Omistuskirjoituksia sai kuitenkin hakea. Tässä kuvassa minä yritän solkata kiitoksia italiaksi, siinä onnistumatta, koska olin niin häkeltynyt.


Kuva: Helsinki Lit. Kuvaaja: Saara Autere.

Kiitos WSOY:lle ja kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjälle, joka on tehnyt taas hienoa työtä. Kieli on rikasta ja vivahteikasta, rivien välissä on paljon asiaa.

Romaanin synopsis lyhyesti: seitsemänkymppinen Milanossa asuva kuvittaja Daniele Mallarico (olen luullut aina, että Daniele on naisen nimi!) ja hänen 4-vuotias tyttärenpoikansa Mario viettävät muutaman päivän kahdestaan Napolissa pojan kotona. Marion vanhemmilla Bettalla ja Saveriolla on aviokriisi, ja he lähtevät seminaarimatkalle, jolla Saverion on määrä pitää esitelmä ja avioparin on tarkoitus selvitellä välejään. Daniele ei haluaisi lähteä Milanosta, koska hänen pitäisi viimeistellä Henry Jamesin novelliin The Jolly Corner tarkoitettuja plansseja. The Jolly Corner on kummitustarina, jossa päähenkilö Spencer Brydon haahuilee New Yorkissa tyhjässä lapsuudenkodissaan.

Danielen työ ei vain etene, ja lapsenhoito Napolissa sopii huonosti kuvioon, mutta kieltäytyäkään Daniele ei osaa. Nelivuotias Mario osoittautuu pikkuvanhaksi ja lahjakkaaksi pojaksi, mutta omapäiseksi ja nokkelaksi. Daniele saa käyttää kaikki keinot pitääkseen pojan tyytyväisenä sen aikaa kun vanhemmat ovat poissa. Poika ei halua mennä päiväkotiin vaan on kiinnostunut viettämään aikaa isoisänsä kanssa.

Kirjan yksi tärkeä päähenkilö on Bettan ja Saverion koti, joka on myös Danielen lapsuudenkoti. Danielen kuvitukset Henry Jamesin novelliin ja samanaikainen vierailu omassa lapsuudenkodissa saavat Danielen työn uudelle tolalle: Jamesin romaanin 1800-luvun newyorkilaiset huoneet alkavat muistuttaa Danielen Napolin lapsuudenkodin huoneita.

Jossain vaiheessa Mario saa luvan piirtää Danielen vieressä omia kuviaan, jos lupaa olla hiljaa. Poika onkin mainio matkimaan, ja Daniele toteaa pojan olevan lahjakkaampi kuin seinillä riippuvat päiväkotisöherrykset antavat olettaa. Onko siis aika lopettaa omat yritelmät ja siirtyä eläkkeelle, kun lapsenlapsella on enemmän näkemystä ja omaperäisyyttä kuvissaan kuin palkitulla kuvittajalla?

Kirjan ongelmia enteilevä ilmapiiri kiristyy loppua kohden. Lapsen ja aikuisen välinen henkien taistelu paljastaa, miten riippuvaisia me ihmiset, eri-ikäiset ja erilaiset, toisistamme olemme.

Romaanin lopussa on Danielen piirroksia ja muistiinpanoja ”Kepponen”-romaania varten.  Ovatkohan piirrokset Starnonen omasta kynästä? Epilogin otsikko on The Jolly Joker – Iloinen ilveilijä, Henry Jamesin novellia mukaillen. Daniele kutsuu romaanissa poikaa Jokeriksi.

Kepponen on romaani luovasta työstä, luomiskyvyn ehtymisestä ja vanhenemisesta, mutta se vihjaa rivien välissä luovuuden olevan myös alati uusiutuva voima.

Aaveen muoto on Spencerin olettamusten ja Alicen unien tuotosta. Kaksi selkeästi määriteltyä identiteettiä kaivaa sisältään mahdollisen muodon. Liike: James jättää kertomatta, millä tavalla Brydonin alter ego löytää tien ulos määrittelemättömyydestä, indistinctiveness. Se on sen sijaan minun tehtäväni. Minun on hahmoteltava tuo toinen hetkellä, jolloin se piirtyy esiin samankaltaisuudesta ja erkaantuu Brydonista muuttuakseen hänelle asteittain vieraaksi. Aion piirtää useamman Brydonin kierähtämässä ulos Brydonista, kaikki keskenään erilaisia, kaikki erilaisia kuin todellinen Brydon.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama

Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama
Are you my mother. A comic drama.
Suom. Anu Turunen
Like 2012

Elämäkerturi kertokoon tunnetut tosiasiat tarkasti, täydellisesti, kommentoimatta; sitten kirjoittakoon elämän fiktiona. (Virginia Woolf)

Kiitos Sivumennen-podcastin Jonnan ja Johannan löysin Alison Bechdelin upean sarjakuvaromaanin Äideistä parhain. Koominen draama. Todellakin, kyseessä on sarjakuvaromaanin mittainen psykoanalyysi. Mikäpä sen sopivampaa Maailman Mielenterveyspäivänä kuin kirjoittaa kiitokset tästä teoksesta.

Tunnustan: en ole oikein sarjakuvaihminen. Ne kerrat kun olen lukenut aikuisten sarjakuvia, olen ollut vaikuttunut. Mutta en silti lue niitä vakituisesti. Sarjakuvaromaaneissa, kuten muissakin hybridimäisissä romaaneissa, minulle on vaikeaa seurata tekstiä ja kaikkea sitä oheismateriaalia, mikä tekstiin on liitetty. J.M. Coetzeen romaani, jonka nimeä en nyt muista, suisti minut järjestyksen ihmisenä melkein raivon partaalle: teksti eteni eri tahtiin kuin sen alaviitteet, mikä turhautti kovasti. En pidä tekstissä edestakaisin hyppimisestä. Julia Kristevan omaelämäkerrallisesta ja teoriapitoisesta tietokirjasta Stabat Materista tosin pidin, mutta se taas oli oman lajinsa edelläkävijä, ja rytmillisesti toimiva.

Bechdel rakentaa mestarillisen kudelman, jossa tekstin ja kuvan sekä eri aikatasojen välillä kulkeminen kutovat ylimääräisen tason kertojan omaelämäkerralliseen romaaniin. Bechdel oli jostain nimenä tuttu aiemmin, mutta ilman viittausta elämäkerrallisuuteen ja psykoanalyysiin en luultavasti olisi tähän romaaniin tarttunut.

(Mielenterveyspäivän takia pieni omaelämäkerrallinen välihuomautus:
Elämässäni olen nyt ja tässä vain siitä syystä, että olen saanut ammattiapua. Pitkäkestoinen ja onnistunut psykoterapia on tuonut minut tähän päivään. Sen ansiosta elämä ei ole enää vain selviytymistä päivästä päivään. Olen tehnyt paljon henkistä työtä, jotta olen saanut katkaistua sellaisia tapoja olla ja kommunikoida (tai olla kommunikoimatta), jotka ovat vaikeuttaneet kaikkien elämää ja ihmissuhteita. Tämä työ itseni kanssa on välillä ollut turhauttavaa, koska muuttuminen ei ole nopeaa eikä kivutonta. Monesti olen ottanut yhden askelen eteen- ja kaksi taaksepäin. Ja sitten kuitenkin tapahtuu edistystä, aina välillä. Siksi kaikki on kannattanut.)

Tunnustuksellisuudesta ja omaelämäkerrallisuudesta kiinnostuneena jo gradussani pohdin sitä, mitä asioita ihminen valitsee elämäntarinaansa. Varsinkin trauman käsittely suhteessa omaan elämäntarinaan kiinnostaa.

Alison Bechdel kirjoittaa koomisessa draamassaan, kuten hän on sarjakuvaromaaninsa lajityypin määritellyt sekä äidistään että itsemurhan tehneestä isästään. Vaikeista aiheista huolimatta Bechdelin teos on itseironinen, siinä on huumoria ja elämänmakua. Koominen ooppera lajityyppinä vältteli vakavia aiheita, ja keskeistä on puhuttu dialogi.  Äideistä parhain koomisena draamana ravisteleekin lajityyppiään.

Romaanissa käydään läpi suhdetta äitiin ja edesmenneeseen isään ja Alisonin terapiaa eri elämänvaiheissa. Alison on tässä tunnustuksellisessa romaanissaan jo tunnustettu sarjakuvataiteilija, joka tuli tunnetuksi lesbosarjakuvallaan Lepakkoelämää. Alisonin äidin on on ollut vaikea tunnustaa Alisonin seksuaalista suuntautumista, mikä puolestaan on vaikeuttanut Alisonin elämää. Äiti ja Alison käyvät pitkiä puhelinkeskusteluja, joissa äiti on enimmäkseen äänessä. Alisonin isä taas oli piilohomoseksuaali, joka ei pystynyt hyväksymään identiteettiään ja päätyi lopulta itsemurhaan.

Romaanissa viitataan sekä Virginia Woolfin Majakkaan että lastenlääkäri ja psykoanalyytikko Donald Winnicottiin (1896–1971), jolla on ollut suuri merkitys yhdelle psykoterapian suuntaukselle. Majakkaa en ole vieläkään lukenut, hävettää tunnustaa, vaikka on ollut lukulistalla kauan. Winnicottin ajatukset ovat kiinnostaneet jo kauan, ja tämän romaanin kautta niihin tutustuminen vihdoinkin onnistui.

Winnicott uskoi intohimoisesti myös ”yksilön kehitykseen… lähtölaukauksesta aina vanhuuteen ja kuolemaan saakka”. Hänen oma elämänsä toimii loistavana esimerkkinä ihmisen elämänmittaisesta kasvusta.

Äideistä parhaimman luvut on nimetty teoreettisin termein: Kyllin hyvä äiti, Siirtymäobjektit, Aito ja väärä itseys, Mieli, Viha, Peili ja Suhde objektiin. Jokainen luku alkaa Alisonin näkemällä unella, jota hän työstää terapiassa. Unien työstäminen on mielenkiintoista, koska niissä pääsee käsiksi alitajuntaan ja tiedostamattomaan, asioihin, joista ei välttämättä edes haluaisi tulla tietoiseksi. Unia olen yleensä nähnyt vain silloin, kun olen tehnyt työtä oman itseni kanssa. Silloin unet ikään kuin vievät asian käsittelyä eteenpäin ja antavat uuden näkökulman kulloiseenkin asiaan. Minusta suurin osa ihmisen elämän ongelmista on käsiteltävissä; hankalia asioita on mahdollisuus tutkia, ja niihin on mahdollisuus löytää ratkaisuja, jos saa apua ja tukea toisilta ihmisiltä. En oikein jaksa lukea elämäntaitokirjallisuutta, mieluummin käsittelen asioita muuten. Enkä jaksa yhtään psykologisointia. Postauksen alla on kuitenkin yksi vinkki niille, joita Donald W. Winnicott kiinnostaa.

Kuten Winnicott uskon, että meillä on mahdollisuus kasvaa henkisesti aina kuolemaamme saakka.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille lämpimästi. Maailman Mielenterveyspäivän sanoin:

Olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet.

*****

Lisälukemista:

Daniel Mendelsohn: But enough about me. What does popularity of memoirs tell us about ourselves. The New Yorker, January 17, 2010.  (Bechdelin romaanissa mainittu essee)

Kaisa Kuurne ja Simo Kuurne: Sisäisen orvon viisaus. Kuinka löydän kotiin. Basam Books 2018.

Winnicottista, onnenohjelmista ja kirjasta: https://www.kaupunkilehti.fi/sisaisen-orvon-viisautta-etsimassa/

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suom. Karoliina Timonen
Tammi 2018

Haagin oireet, Emma naputteli. Koko sana kuulosti kuolonkorahdukselta, hän ajatteli. Hän oli perillä taudin oireista, jotenkuten, mutta nyt kun Olivian kollega oli sairastunut, hän kaipasi yksityiskohtia. Google löysi tuhansittain tuloksia.

Heti alkuun: Haag ei Francesca Hornakin romaanissa tarkoita kaupunkia, vaan ebolatyyppistä virusta, jonka yksi romaanin henkilöistä on saanut työskennellessään Liberiassa. Piti googlata, onko tällainen virus oikeasti olemassa. Näyttäisi että on, ja haag lienee lyhenne sanoista hepatiitti A antigeeni.

Kun perheen lääkäritytär Olivia palaa Lontooseen jouluksi, koko perhe joutuu viettämään joulunpyhät seitsemän päivän karanteenissa. Perhe eristäytyy äiti-Emman suvun perintökartanoon ja nykyiseen loma-asuntoon Weyfieldiin, marskimaalle.

Taas tuo sana marskimaa. Piti sekin googlata, kun se tuntuu tulevan joka romaanissa nyt vastaan. Marskimaa on meren lähellä, nousu- ja laskuveden alueella oleva maa, joka peittyy ajoittain veden alle. Englanniksi wetlands, suomeksi kai kosteikko, räme tai suo, mutta jälkimmäiset voivat olla sisämaassakin, makean veden lähellä.

No niin, perhe siis eristäytyy ränsistyneeseen kartanoon, kukin omien salaisuuksiensa kanssa. Kartanoon pölähtää kaksikin vierasta, ja salaisuudet paljastuvat yksitellen viikon aikana. Perhe on se yksikkö, jossa ihmisen kommunikaatiotaidot testataan. Usein lähimpien kanssa on vaikeinta olla läsnä ja rehellinen.

Edit: Tai oikeastihan on niin, että lapsuudenperheen roolit jäävät helposti päälle (tai tulevat päälle kun palataan yhteen), vaikka ihmiset kasvaisivat aikuisiksi ja muuttuisivat. Usein perheenjäsenillä on enemmän luuloa kuin tietoa oman perheensä jäsenten todellisista ajatuksista ja tunteista.

Pidin ideasta sijoittaa henkilöt suljettuun tilaan karanteenin vuoksi. Idea oli hyvä, ja se toimi, joskin näkökulmakerronta romaania pidemmälle lukiessa alkoi tuntua turhalta. Olisiko romaani voinut välillä pitää näkökulmat ja välillä vain edetä toisin? Varsinkin lopussa kaipasin synteesiä, kun salaisuudet oli kerrottu ja kaikki vaikutti kaikkeen. Mutta kuten sanottu, karanteeni maaseudulla oli ihan hyvä lähtökohta.

Perhe Birchin arkiasunto on Gloucester Terracella, Camdenissa Lontoossa. Isä Andrew’n työhuoneesta on näkymä Primrose Hillille. Ei paha. Tykkäisin. 🙂 Ei silti, perintökartano Englannin maaseudulla olisi toki kiva sekin, mutta ehkä vähän liikaa pölyistä nostalgiaa ja pihatöitä.

Ainut asia, mikä lukiessa häiritsi oli vierasperäisten konsonanttiin loppuvien, mutta vokaalina äänettävien sanojen taivutus. Tiedän, että nykyään saa taivuttaa myös Heathrowin ja Andrewin, mutta kun on tottunut taivuttamaan ne heittomerkin kanssa, Heathrow’n ja Andrew’n, lukeminen katkesi joka kerta näihin sanoihin, kun piti tunnustella tätä heittomerkitöntä tapaa lisätä pääte. Suomennos oli kuitenkin jouheva ja luonteva.

Kiva kirja. Henkilöhahmot syvenevät vähitellen, joskin jäävät melko pinnallisiksi kuitenkin. Suosittelen joululomalukemiseksi, varsinkin jos vietät joululomaa lapsuusperheesi kanssa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
WSOY 2019

Mitä minä oikein halusin? Mitä odotin? Isäni ei tarvinnut minua yhtä lailla kuin minä tarvitsin häntä. Pelottava, musta yksinäisyys lankesi ylleni, terävä kipu tuntui kylkiluitteni alla. Itkin itseni uneen, kyyneleet muuttuivat kylmiksi ja kerääntyivät lammikoiksi korviini.

Teini-iässä Lisa Brennan-Jobs asuu isänsä ja tämän perheen luona, mutta kokee itsensä yksinäiseksi. Hän toivoo, että isä kävisi sanomassa hänelle hyvää yötä ennen nukkumaanmenoa. Steve Jobs tekee näin kerran, mutta ei koskaan toiste. Lisa on lohduton, eikä tunne olevansa isälleen perheenjäsen.

Niin kauan kuin olen tietokoneiden kanssa ollut tekemisissä, olen seurannut tarkkaan Applea, ja Steve Jobsia siinä sivussa. Kun tajusin, että Jobsin tyttäreltä Lisa Brennan-Jobsilta oli ilmestymässä muistelmat (Small Fry), tiesin odottaa kiinnostavaa luettavaa. Mutta en voinut tietää, olisiko kirja oikeasti hyvä. Se ON hyvä. Ja suomennos myös.

Kirjassa on vähän valokuvia, nekin rakeisia. Kuvia jäin kaipaamaan, mutta ehkä niitä ole enempää sen vuoksi, että kirja on ilmaisuvoimainen ja kirjoittajan subjektiivinen näkemys siitä, millaista oli elää Steve Jobsin tyttärenä.

Pikkusintti on kirja isän kaipuusta, mutta myös paljon muusta. Kirjoittaja on riittävän rehellinen näyttääkseen myös itsensä ristiriitaisena ja inhimillisenä ihmisenä. Brennan-Jobs myöntää, että toisinaan hän on käyttänyt isänsä nimeä saadakseen huomiota tai jopa tehdäkseen vaikutuksen Harvardin pääsykoehaastattelijaan. Inhimillistä.  Brennan-Jobs on yhtä ankara itseään kuin isäänsä kohtaan.

Pikkusinttiä lukiessa koin toisinaan samanlaista raivoa kuin Tara Westoverin Opintiellä-kirjaa lukiessa. Miten epäreiluja ja julmia vanhemmat toisinaan voivatkaan olla! Steve Jobsia voisi tämän kirjan perusteella luonnehtia julmaksi ja jopa sadistiksi. Asia ei kuitenkaan luultavasti ole näin yksinkertainen. Yleensä asiat johtuvat jostain. Brennan-Jobskin ymmärtää isäänsä, vaikka kärsiikin tämän ailahtelevuudesta ja tyranniudesta. Steve Jobs vaikuttaa joka tapauksessa kirjan perusteella olleen emotionaalisesti kylmä ja jollain tavalla rikki, eräänlainen virtahepo olohuoneessa, joka vie tilan muilta huoneessa olijoilta ja saa nämä kulkemaan varpaisillaan.

Lisa Brennan-Jobs ei ollut ainut, joka joutui Steve Jobsin arvaamattoman käytöksen uhriksi. Kohtaus, jossa Steve Jobs ripittää Lisan nuorta serkkua, joka pahaa aavistamatta on tilannut ravintolassa Stevenin inhomana hampurilaisen, on paljastava. Myös muut Jobsin vaikutuspiirissä olleet tekivät monenlaisia kärrynpyöriä ollakseen suututtamatta Jobsia.

Steve Jobs ja Lisan äiti Chrisann Brennan tapasivat lukiolaisina. Kun Chrisann tuli raskaaksi viiden vuoden jälkeen, Steve lähti lätkimään. Jobs ei tunnustanut tytärtään ennen kuin dna-testi vahvisti isyyden. Senkin jälkeen Jobs kiemurteli elatusmaksuissa ja vanhemman vastuussa. Jossain vaiheessa Lisalle valkenee varsinainen syy siihen, miksi Jobs ei aikanaan halunnut olla tyttärensä kanssa tekemisissä. Jobsin ja myös Lisan äidin silloinen henkinen opettaja, buddhalaismunkki Kobun oli antanut ohjeen, jota Jobs noudatti:

Nuori isänikin oli luottanut Kobuniin, joka oli sanonut hänelle, että jos minä olisin poika, olisin osa hengellistä isänperintöä ja siinä tapauksessa isäni pitäisi ottaa minut kasvattaakseen ja elättää minua. Mutta kun olinkin tyttö, äiti kuuli sittemmin muilta yhteisön jäseniltä Kobunin sanoneen, ettei isällä ollut mitään velvoitetta huolehtia äidistä ja minusta.

Isän ja tyttären välille muodostuu kuitenkin suhde, ja isä kutsuu tytärtään pikkusintiksi. Jobs kieltää nimenneensä ensimmäisen tietokoneensa tyttären mukaan mutta myöntää lopulta tehneensä niin, kun U2:n Bono asiasta kysyy. Toisinaan isä ja tytär rullaluistelevat, toisinaan viettävät aikaa yhdessä muuten. Myöhemmin Lisa muuttaa jopa asumaan isänsä ja tämän uuden perheen luokse, kun äidin ja teini-ikäisen tyttären välit monimutkaistuvat. Silloinkin Jobs käyttää valtaansa ja vaatii Lisaa olemaan tapaamatta äitiään puoleen vuoteen, jos haluaa asua isänsä luona.

Lisa Brennan-Jobs kirjoittaa elävästi muistikuvistaan, aistivoimaisesti ja kiinnostavasti. Kirjoittaja on tehnyt paljon ajatustyötä ja antanut lopulta anteeksi isälleen, mutta anteeksiantokaan ei korvaa mennyttä.

Huomenna osallistun lukupiiriin, jossa keskustellaan Pikkusintistä. Mielenkiintoista kuulla muiden lukukokemuksista. Itselleni kirja oli hieman tirkistelyä (millainen se Jobs olikaan), mutta myös kirjallisesti nautinto. Hyvin Brennan-Jobs kirjoittaa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi