Maggie Nelson: Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
Suom. Kaijamari Sivill
S&S, 2018

On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.

Maggie Nelsonin (s. 1973) omaelämäkerrallinen, eri genrerajoja rikkova Argonautit ilmestyi 2015, ja on nyt saatu suomeksi. En tiedä mitä odotin, mutta luultavasti romaania, joten oli yllätys, että Argonautit olikin oikeastaan esseemäinen, filosofinen ja elämäkerrallinen teos. Nimensä kirja on saanut kreikkalaisesta mytologiasta. Kustantajan sivuillla kerrotaan:

Kuten kreikkalaisen mytologian Argo-laivalla purjehtijat, argonautit, pitkän matkansa aikana osa osalta rakentavat laivan kokonaan uudelleen mutta saavuttavat sataman samannimisellä laivalla, mekin purjehdimme elämän ja rakkauksien läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme mutta vähä vähältä kokonaan muuttuen.

Nelson on feministinen taideteoreetikko, runoilija ja esseisti. Tässä omaelämäkerrallisessa teoksessaan hän kertoo kaihtamattoman rehellisesti rakkaudestaan muunsukupuoliseen taiteilijaan Harry Dodgeen, raskaudestaan, Harryn äidin kuolemasta. Kirja on samanaikaisesti vuoropuhelua Nelsonin siteeraamien filosofien kanssa; Nelson kutsuu näitä “sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi”.

Samalla kun Nelson odottaa ensimmäistä lastaan Dodge käy läpi testosteronihoitoja ja rintaleikkauksen, jossa rinnat poistetaan. Molempien ruumis ja identiteetti käy läpi muutosta, mutta eri suuntaan.

Kirja on raivoisan rehellinen, ja Nelson kirjoittaa asioista kaihtamatta ja suoraan, varsinkin äitiydestä. Siitä, miten hän oppii Harryltä, että joillekin sukupuoli-identiteetin epämääräisyys on ahdistuksen aihe, toisille taas juuri määrittelemättömyyden kanssa on hyvä elää. Tämäkin on hyvä muistaa: ei kaikille ole ongelma elää määrittelemättä itseään naiseksi tai mieheksi.

Mieleeni muistui hetki Narinkkatorilla Helsingissä. Minua vastaan käveli ihminen, jota en siinä hetkessä pystynyt määrittelemään joko mieheksi tai naiseksi. Hetken minua vaivasi se, että jäin epätietoisuuteen. Sitten havahduin: miksi minulla on tarve määritellä ihminen joko mieheksi tai naiseksi, erityisesti täysin tuntematon ohikulkija. Mitä se minulle merkitsee? Minun ajatuksillani ei ole väliä. Ymmärsin, miten paljon ajatteluamme ohjaa kaikenlainen kategorisointi. Annoin itselleni luvan olla miettimättä asiaa ja ohikulkijalle oikeuden säilyttää oma identiteettinsä, vaikkei se minulle avautunutkaan siinä ohikiitävässä hetkessä.

Elä ja anna elää.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen: Katrina
Suom. Juha Hurme
Teos 2018 (alkuper. ilmestymisvuosi 1936)

Eikö hänellä ollut enää mitään määräämisvaltaa omaan elämäänsä? Hän istui tuntikausia tuolilla pienen ikkunan edessä ja pohdiskeli. Aurinko katosi ja iltarusko kalpeni. Taivas muuttui tummemmaksi. Häntä väsytti ja hän ymmärsi olevansa nälissään, mutta mitä väliä sillä nyt oli. Mitä hän tekisi? Palaisiko Pohjanmaalle isänsä luokse? Ei, hän ei ikinä palaisi tuhlaajatyttönä ja antaisi niiden nähdä nöyryytystään! Hänellä ei ollut valinnanvaraa: Oli mentävä Nordkvistille kitkemään naurismaa, oltava siellä heinäaika, ja mentävä Svenssonille puimaan. Hänen oli myytävä työvoimansa saadakseen leipää elannokseen, se oli hänen tulevaisuutensa.

Olen aivan mykistynyt lopetettuani juuri Sally Salmisen (1906–1976) vuonna 1936 julkaistun Katrinan lukemisen. Salmisen esikoisromaani on suomennettu ensimmäisen kerran heti ilmestymisensä jälkeen, mutta Juha Hurme on sen nyt suomentanut uudestaan. Hurmeen teko on suuri kulttuuriteko, sillä kuinka moni  muistaa lukeneensa tai kuulleensa Katrinasta tai ylipäätään Sally Salmisesta mitään kirjallisuudenhistorian luennoilla. En minä ainakaan. Miten tällainen aarre on voinut unohtua?

Unohdukseen on toki omat syynsä. Suomenruotsalaiset kirjallisuuspiirit vierastivat Salmisen realistista tapaa kuvata elämää. Myöhemmin Suomessa vakiintuivat klassikoiksi miehen näkökulman kautta kerrotut romaanit sitkeistä suomalaisista; oli Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia (joka on yksi suosikeistani muuten myös), ja samoin jo aiemmin Linnan Tuntematon sotilas, jotka loivat pitkäksi aikaa sementoidun kuvan suomalaisesta sisusta. Mutta mitä muuta Salmisen romaanin päähenkilöllä, pohjalaisella Katrinalla, on kuin sisua? Katrinassa jos kenessä sisu realisoituu siten, että myös muut kuin sodankäyneet miehet voivat siihen samaistua.

Viljankorjuuaika alkoi heti heinänteon jälkeen. Ei mitään lepoa Katrinalle. Hänen oli mentävä pellolle särkevin käsivarsin painava viikate käsissään.

Katrina on sekä kehitysromaani että yhteiskunnallinen romaani. Siinä on ajankohtaisuutta, joka puhuttelee enemmän kuin monen nykyromaanin synkkä yksinpuhelu.

Nuori Katrina tekee virheen naidessaan saamattoman ahvenanmaalaisen merimiehen. Heti saavuttuaan uuteen kotiinsa hän tajuaa olleensa naiivi ja joutuneensa sellaiseen elämään, jota ei ollut itselleen kuvitellut.  Ylpeys ei kuitenkaan anna periksi palata takaisin kotikonnuille. Katrina joutuu hakemaan elantonsa pieninä palasina talollisilta, ja elättämään perhettään, mitä saamaton aviomies ei pysty tekemään.

Katrina tekee elämästään Torsössä kuitenkin arvokasta niukkuudesta huolimatta. Alussa Katrina tuntee olonsa ulkopuoliseksi saaristolaisten yhteisössä, mutta omalla elämällään hän hankkii paikan arvostettuna yhteisön jäsenenä. Katrinan tarina opettaa lukijalle sen, että kaikenlaisista lähtökohdista voi päätyä kaikenlaisiin elämäntilanteisiin. Kaikesta voi joko oppia ja kääntää vastamäet myötämäiksi tai katkeroitua. Menetykset elämässä vievät toisinaan Katrinaltakin elämänhalun ja polvilleen epätoivosta. Elämä on silti harvoin pelkkää menetystä ja luopumista; tulee myös onnen hetkiä, uusia alkuja. Vanha sukupolvi väistyy, mutta uusi nousee väistämättä ja tekee asiat toisin. Vanhenemisen tuskaa ei ole romaanissa kuitenkaan kaunisteltu.

Kiinnostavinta Salmisen romaanissa on se, miten rehellisesti se näyttää ihmisen eri elämänvaiheissaan, nuoruuden kukoistuksessa ja vanhuuden heikkoudessa. Romaani on tarkkanäköinen kuvaus ihmisistä omien murheidensa ja ilojensa kantajina. Romaanin henkilöhahmot ovat lihaa ja verta, eivät yksiulotteisia sivuhahmojenkaan osalta. Yhteisöllinen elämä näyttäytyy kenties saariston eristäytyneessä maailmassa tarkemmin kuin  kaupunkilaisessa miljöössä.

Ulkopuolisuus sävyttää Katrinan elämää omista lapsista ja yhteisön hyväksynnästä huolimatta. Kun hän vanhana käy tapaamassa Einarin, nyt merikapteeniksi edenneen poikansa perhettä Maarianhaminassa, hän lähtee sieltä kesken laivaan ja takaisin Torsön mökkiinsä, josta on kuin onkin tullut hänen oma kotinsa ja kotimaisemansa. Silti Katrinassakin elää nuoruuden kaipaus jonnekin, missä voisi olla vapaa tekemään mitä itse haluaa.

Hän tahtoisi vielä kerran kokea jotain uutta, odottaa jotain tuntematonta. Jospa hän saisi nousta laivaan ja purjehtia pois, pohjoiseen, kauas, kauas pohjoiseen ohi kaikkien saarien, avomerelle ja ylös Pohjanlahtea kotiseudulleen! Ei, hän ei tahtoisi jäädä ja elää siellä elämäänsä.

Voi miten paljon ajatuksia Katrina herättikään. On käsittämätöntä, miten hyvin romaani on kestänyt aikaa. Juha Hurmeen suomennos hengittää ja antaa tilaa tarinalle. Voin todellakin suositella Katrinan lukemista jokaiselle, niin miehelle kuin naiselle, niin kaupunkilaiselle kuin maalaiselle, niin nuorelle kuin vanhalle. Katrina kuuluu ehdottomasti suomalaisen kaunokirjallisuuden kaanoniin siinä missä Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilaskin. Kenties enemmänkin, sillä se on löydetty uudelleen unohduksen suosta ja osoittautunut klassikoksi. Turhaan ei Salmiselle ehdotettu Nobelin kirjallisuuspalkintoa kirjan ilmestyttyä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Rantalukemisen TOP 3

 

Pääsin pitkästä aikaa kesäloman aluksi oikein perinteiselle, ihanalle ranta- ja löhölomalle, jossa tärkeintä olivat uinti, aurinko ja seura. Mutta sielläkin luin, koko ajan.

Rannalla lukeminen on astetta nautinnollisempaa, kun muistat nämä:

  1. Paras rantaformaatti on pokkari. Se voi olla kevyttä chicklittiä tai painava klassikko, mutta formaattina paperipokkari on lyömätön. Sitä on helppo lukea ja käsitellä, eivätkä aurinkorasva ja vesi tee käyttöliittymästä toimimatonta, kuten saattaisi käydä lukulaitteen kanssa. Aina sitä suolaista merivettä roiskuu tai aurinkorasva tarttuu kirjaan vahingossa.Tällä lomalla ehdin lukea nämä:Maja Lunden Mehiläisten historia oli vaikuttava, eri aikatasoissa kulkeva dystopia. Pidetään mehiläisistä ja luonnon monimuotoisuudesta huolta, niin ehkä selviämme vielä.Marian Keys (s. 1963) on suosittu irlantilainen kirjailija, joka pistäytyi juuri Suomessakin Aikalisä-romaaninsa (suom. Kristiina Vaara) julkistamista markkinoimassa. En ole aiemmin lukenut häneltä mitään. Poimin jokunen aika sitten kirpputorilta mukaan matkalle tämän vuonna 2007 suomennetun Kuuleeko kukaan? -käännöksen (suom. Liisa Laaksonen). Pidin kirjasta, eikä se ollut turhan kliseinen. Ainut miinus tulee lyhennetystä käännöksestä, joka ei ihan toiminut. Yksi kohtaus oli ainakin jätetty pois suomennoksesta, koska putosin sen jälkeen kärryiltä hetkeksi. Erikoinen suomennosratkaisu. Mutta ehdottomasti muuten lukemisen arvoinen kirja. Vakavia aiheita huumorin kautta käsiteltynä, näin olen ymmärtänyt. Dialogi ainakin toimi.

  2. Aurinkotuoli ja aurinkovarjo. Lukemiseen paras on aurinkotuoli, jossa on säädeltävä yläosa eli josta saa pään päälle oman aurinkovarjon. Vaikka olisi miten kuuma, ja vaikka haluaisi ruskettua, pää kannattaa suojata. Lukeminenkin on tosi paljon helpompaa kun se suojaosa suojaa silmiä. Kuvassa näkyy pääni tuon kätevän päävarjon alla.
  3. Lupa nauttia. Parasta kesäviihdettä on edelleenkin kaiken muun lisäksi lukeminen. Ja lomalla siihen on aikaa.

Bonus:
Kuuntelin Helsinki Litissä Domenico Starnonen haastattelun, jonka tulkkasi taitavasti Leena Taavitsainen-Petäjä. Ostin Solmut, ja siitä myöhemmin lisää, kun ehdin lukea.

Lomalta löysin kolme muuta Starnonen kirjaa. Scherzettoa metsästin varsinaisesti, mutta sen löysin vasta loman lopussa. Sen englanninnosta Trick kehuivat niin Helsinki Litin Philip Teir kuin moni muukin. Lacci (Solmut) ja Le false resurrezioni -kirjoissa on upeat kannet, vai mitä?

Solmuista lisää, kun olen ehtinyt lukea sen. Hyvää kesän jatkoa kaikille lukijoille!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2018

Jeremy istahti viereeni portaille: ”Taiteilijat ovat erilaisia kuin muut.”
”Eihän. Eivät ole.” Punastuin. Minä olin ollut aina erilainen, en halunnut olla enää erilainen!
”Mutta he ovat.” Hän taputti polveani. ”Sinun täytyy olla armoton, Lucy!“

Muistan selvästi että hän sanoi ”armoton”. Hän ei näyttänyt armottomalta enkä minä ajatellut, että olin tai voisin olla armoton. Minä rakastin häntä; hän oli lempeä.
Hän käski minun olla armoton.

Kirjoja äidin ja tyttären suhteesta ei koskaan voi olla liikaa. Vai voiko?

Nimeni on Lucy Barton kertoo tyttären ja äidin suhteesta, mutta ei vain siitä. Tärkeää on myös se, mistä ei puhuta äidin ja tyttären välillä newyorkilaisessa sairaalassa. Romaani on eleetön ja koruton.

Strout on kirjoittanut romaanin, joka on armoton mutta ymmärtävä. Päähenkilöidensä kautta Strout  muistuttaa, että elämässä on yleensä takana enemmän kuin se, mitä näkyy päällepäin. Yksityisiä tragedioita, traumoja, menetyksiä, suruja, vihaa ja katkeruutta. Myös iloa ja onnea, totta kai.

Nimeni on Lucy Barton ei alleviivaa eikä ohjaile. Se vain toteaa, mitä on ollut ja mitä on nyt. Kirjailijan tehtävä ei ole miellyttää vaan kirjoittaa niin kuin sydän vaatii. Kirjoittaa myös siitä, mikä ei ole suosittua ja kaikille mieleistä. Arundhati Roy on kirjailija joka ei peittele poliittisuuttaan. Tästä Guardianin taannoisesta haastattelusta tuli mieleen Jeremyn käsky Lucylle olla armoton.

Hyvää juhannusta!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Anna Cavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Anna Cavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus 2018

Silloin kun rakkaani ryhtyi harkitsemaan ratkaisuksi tienristeyksen rukousristiä, hän joi ja minä liityin usein hänen seuraansa, olinhan hänen matkakumppaninsa, ja siten kun häntä ei enää ollut, jatkoin sitä matkaa ilman häntä.

Anna Cavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja on novellikokoelma, jota ei voi olla rinnastamatta Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaan, jossa monien novellien päähenkilö on alkoholisti ja nainen. Cavaldan Sotilaanelämää-novellin leskiäiti-alkoholistin päivän täyttävät lapsista huolehtiminen ja viinanhimo, joka lääkitsee surua lasten koulupäivien aikana ja iltaisin. Perheen isä on tehnyt itsemurhan, ja nainen asuu lastensa kanssa nyt setänsä kalustetussa asunnossa Pariisin Pantheonin takana.

Olimme ilman huonekaluja, ilman muistoja, ilman naapureita, ilman lihakauppiasta, ilman leipuria, ilman kioskinpitäjiä, ilman tarjoilijapoikaa ilman viinikauppiasta, ilman sitä pesulan työntekijää, joka oli tuntenut mieheni ja pitänyt hänestä kovasti, sillä mieheni oli ollut tavattoman rakastettava, ilman vilpittömiä mutta loukkaavia luokkakavereita, ilman osaaottavia mutta liian mielevän lempeitä opettajia, ilman kiintopisteitä, ilman totuttuja tapaoja, ilman postilaatikkoa, ilman ovikelloa, ilman hissiä, ilman turvaverkkoa, ilman mitään, ja vihdoinkin saatoimme antaa tilaa surulle.

Cavalda osaa novellien vaatiman lyhyen mutta jännitteisen kerronnan. Erityisesti ihailin novellia Happy Meal, joka leikittelee lukijan odotuksilla ja mielikuvilla. Taitavaa!

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja ansaitsee toisen lukukerran. Alkuun minulle kävi nimittäin niin kuin usein Cavaldaa lukiessa, etten muista mitään yksityiskohtia lukemastani myöhemmin. Näin kävi tämänkin kokoelman kohdalla. En osaa sanoa, miksi henkilöhahmot tai yksityiskohdat eivät ole mieleenpainuvia. Cavaldan novelleista päällimäiseksi jää aina tunnelma tai henkilöhahmojen eksinstentiaalinen yksinäisyys ja irrallisuus. Elämä ympärillä tapahtuu, mutta novellien päähenkilöt keskustelevat itsensä kanssa oman päänsä sisällä. Novellit eivät vedä heti ensi lauseesta mukaansa, ne pikemminkin palkitsevan sen, joka kulkee henkilöiden mukana matkan novellin loppuun asti.

Minun kestopisteeni on kolmas suosikkinovellini tästä kokoelmasta. Vakuutustarkastaja-isä joutuu poikansa koululle selvittämään lasten keskinäistä välienselvittelyä. Tämä novelli pitäisi kaikkien lasten kanssa toimivien aikuisten lukea.

Silloin kun tiedän vastaukset, laadin raportteja. Koko elämäni kuluu raportteja laatiessa, se on leipätyöni. Nyt kello on melkein kolme aamuyöstä, koko talo nukkuu, minä istun yhä keittiönpöydän ääressä ja olen juuri saanut valmiiksi elämäni ensimmäisen raportin, jossa ei ole loppupäätelmää. Halusin vain kirjoittaa muistiin tämän päivän tapahtumat. Perheeni, ammattini, huoleni, sen mikä minua vielä hämmästyttää ja sen mikä minua ei enää hämmästytä, naiiviuteni, etuoikeuteni, onnekkuuteni… Perustukseni. Kestopisteeni.

Seuraavan Cavaldan taidan lukea alkukielellä. Ei epäluottamuksesta kääntäjään (suomennos vaikuttaa hyvältä), vaan koska tuli sellainen olo. Tai sitten luen nämä novellit vielä kertaalleen ranskaksi. Mietintään.

Lohikäärmetatuoinnista ovat kirjoittaneet myös Kujerruksia-blogin Linnea ja Kirjaluotsi.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Patti Smith: Omistautuminen

Patti Smith: Omistautuminen
Suom. Antti Nylén
Siltala 2018

Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä.
Miksi kirjoitamme? Kertosäe kajahtaa soimaan.
Koska emme voi vain elää.

Patti Smith (s. 1946) on suomalaisille tutumpi rocktähtenä, yhtenä suurista muusikoista, mutta viime vuosina myös kirjailijana. Flow Festivalin sivuilla häntä kuvaillaan näin: Patti Smith on monoliitti, kaikkien muotivirtausten ja genredesignaatioiden yläpuolella tai sivulla leijuva Artisti isolla A:lla.” Jos en väärin muista, edellinen teos Ihan kakaroita houkutti taannoin Turkuun kirjakaupan eteen monen korttelin jonon nimikirjoituksen pyytäjiä. Lisää kohtaamisia on tiedossa elokuussa Flow’ssa.

Smith jäljittää Omistautumisessa oman taiteellisen luomisensa lähteitä. Kirja sisältää työpäiväkirjan lisäksi kertomuksen, jonka päähenkilö Eugenia muistuttaa Simone Weiliä. Ennen fiktiivistä kertomusta Patti Smith kirjoittaa tunnelmistaan ennen lähtöä kirjailijakiertueelle Ranskaan ja vierailustaan Gallimard-kustantamossa sekä matkastaan Ashfordiin Simone Weilin haudalle. Kertomuksen jälkeen Smith kirjoittaa vierailustaan Albert Camus’n maaseutuhuvilalla, jonne hän on saanut kutsun tämän omaisilta.

Smithiä kiinnostaa tutkia sitä, mistä kirjailija saa virikkeensä ja inspiraatiota tekemiseensä. Niistä pienistä yllykkeistä ja näennäisesti vaatimattomista sivulauseista, joista kasvaa jotain itseään suurempaa. Kuten siitä, että kun Smithin lentoa Pariisiin aikaistetaan, hän joutuu paniikkiin ja nappaa mukaansa lentokoneeseen kaksi lähintä esillä olevaa kirjaa, toinen Francine du Plessix Grayn monografia Simone Weilistä ja toinen Patrick Modianon Pedigree.

Seuraan Simone Weilin muruja. Hätiköiden valittu kirja osoittautuu käyttökelpoisemmaksi kuin arvasinkaan: kohdehenkilössä kuvastuvat ihailtavasti lukemattomat erilaiset ajattelutavat. Weil oli säkenöivä, lahjakas henki, joka kulki läpi korkeamman tiedon tiedon mahtavien salien – vain hylätäkseen lopulta niistä jokaisen ja valitakseen vaikean tien: vallankumouksen, ilmestyksen, toisten ihmisten palvelemisen, uhrautumisen. En ollut koskaan tätä ennen perehtynyt Simone Weiliin sen syvemmin, mutta asiaan tulisi muutos. Suljen silmäni ja ajattelen jäävuoren huippua. Solahdan yksityiseen kuumaan lähteeseeni, jota saartavat kaikista suunnista läpitunkemattomat jäävallit.

Omistautuminen on kertomus, joka on kenties saanut innoituksensa Simone Weilin tarinasta. Mutta myös monesta muusta pienestä lähteestä. Kenties Modianon kirjan kanssa olevan taiteilijan kuva luo piirteet Alexanderille. Virolainen elokuva Risttuules näyttäisi olevan liikkeellepaneva voima Smithille tämän kertomuksen synnyssä.

Ohjaajan erikoislaatuinen kerrontatapa loi visuaalisen runoelman, jossa näyttelijät kulkivat läpi pysähtyneiden, ihmiseloa esittävien kuvaelmien. Aika pysähtyy, mutta se myös kiihtyy; tuosta murheellisesta kulkueesta sinkoilee kuvia, jotka saavat sanallisen muodon.

Omistautuminen on kaunis mutta surullinen kertomus Eugeniasta ja Alexanderista, sivuhenkilöinä Irina, Martin ja Frank. Päähenkilö on kuitenkin Eugenia, jonka vanhemmat on viety Virosta eräänä keväänä Siperian vankileirille.

Eugenian ja Alexanderin tarina

ei voinut ratketa, se saattoi vain purkautua. Siinä oli yhtä suurta sisäistä voimaa kuin myyteissä. Se oli tarina, joka käpertyi itseensä, muuttui läpinäkyväksi. Heidän vuoteensa oli katkera pilvi, jonka päällä he raa’asti parittelivat ja jäivät sitten ajelehtimaan. Millä hetkellä tarina lakkaa olemasta kaunis, ilmaisemasta uskollisesti sydäntä, vinksahtaa syrjälleen, putoaa hivenen verran pois akseliltaan – ja sinkoutuu suinpäin pakkomielteiseen mitättömyyteen?

Omistautuminen on pienimuotoinen, herkkä tutkielma siitä, miten kirjailijan mieli toimii.  Simone Weil (1909–1943) on kiinnostanut minua jo kauan. Nyt jos koskaan on tutustuttava tähän merkittävään naiseen ja ainakin teokseen Painovoima ja armo.

Apropå: Jatkossa en sekoita Weiliä (tuplaveellä) ranskalaiseen poliitikkoon Simone Veiliin (1927–2017), joka muuten haudataan Ranskan suurmiesten hautapaikkaan, Panthéoniin Pariisiin kesällä 2018.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Unna Lehtipuu: Timanttipesula

Unna Lehtipuu: Timanttipesula. Sijoita elämäsi fiksusti
Talentum Pro 2016

Suuri mahdollisuutesi on siellä, missä itse olet. Älä väheksy oman paikkasi ja aikasi merkitystä. Kaikki paikat ovat tähtien alla, joka ikinen paikka on maailman keskipisteessä. Kun seisot oven kynnyksellä, sinulla on kahdeksan tuhatta mailia kiinteää maata allasi ja tähtien loisto pääsi yllä. – – Katso jalkojesi alle. Kulta ja timantit ja kaikki arvokkaat kivet tulevat maasta, eivät ne tipahda päällemme taivaista. (John Burroughs, 1908)

Unna Lehtipuu on viestinnän ammattilainen, jota minulla oli ilo kuunnella jokunen kuukausi sitten työhön liittyvässä koulutuksessa. Olin vaikuttunut siitä, miten perusteltu ja käytännönläheinen hänen lähestymistapansa esiintymiskouluttajana oli.

Samaa voin sanoa lähestymistavasta sijoittamiseen tässä kirjassa.

Tämä kirja valkopesee ja linkoaa käsityksiä rahasta, ajasta ja talentista. Jos mietit, miten nämä elämäsi strategiset pääomat eli timanttisi kannattaa sijoittaa, olet oikeilla sivuilla. Olet jo aloittanut matkan elämäsä parhaaksi sijoittajaksi.

 Lehtipuu laajentaa ajatuksen sijoittamisesta aikaan ja talenttiin eli kykyihin ja lahjakkuuteen.

Elämäntaitokirjat myyvät hyvin. En lue niitä kovin paljon. En siksi että ne myyvät hyvin, vaan siksi, että useinkaan niissä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Enemmän teen oivalluksia, kun maltan kuunnella itseäni ja muita ja ottaa opikseni. Hiljaisuus on usein hyvä opettaja.

Timanttipesula on kuitenkin hyvä elämäntaito-opas. Siinä mennään pintaa syvemmälle, uskomuksiin rahasta, ajasta ja talentista. Eräs ystäväni sanoi ymmärtäneensä tämän kirjan avulla paljon suhteestaan rahaan. Minulle kävi samoin luettuni Timanttipesulan. Tajusin, että monet käsitykseni ja uskomukseni rahasta perustuivat muiden käsityksiin siitä. Kukaan meistä ei tule tyhjiöstä. On ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, mihin omat uskomukset perustuvat, jotta niihin voi vaikuttaa, niitä muuttaa ja ne hylätä, jos tarpeen.

Rahasta puhuminen ei kaikissa kulttuureissa ole helppoa. Omien kykyjensä esiintuominen on joissakin kulttuureissa hyväksyttävämpää kuin toisissa, mutta kykyjensä tunnistaminen on tärkeää, jotta voisi elää parasta mahdollista elämää. Aika, tuo hupeneva luonnovara, tulee yhä merkityksellisemmäksi mitä vanhemmaksi elää. Ikääntyessä tajuaa ajan arvokkuuden ja rajallisuuden sekä elämän ainutlaatuisuuden, jossa ei ole kenraaliharjoituksia vaan joka on tässä ja nyt.

Joitakin kirjoja pitää lukea hitaasti, sulattelemalla. Tähänkin kirjaan käytin aikaa normaalia enemmän. Välillä luin, välillä pohdin sen herättämiä ajatuksia.

Lehtipuun teksti perustuu monipuoliseen tutkimukseen, mutta on helposti luettavaa, ja jokaiseen lukuun sisältyy myös esimerkkitapauksia elävästä elämästä. Jokaisen luvun lopussa tehdään kuten pyykkiä pestessä: lingotaan pyykki kuivaksi. Luvun lopussa on siis mahdollisuus käydä läpi omia käsityksiä ja Lehtipuun ajatuksia harjoitusten avulla. Näitä en nyt ehtinyt tehdä, joten kirja menee ostolistalle. Linkoamisen jälkeen on vielä luvussa tutkijan ja asiantuntijan haastattelu, jossa avataan luvun ajatuksia vielä vähän. Erinomainen kirjan rakenne. Ja hyvä lähdeluettelo kirjan lopussa.

Huolimatta sijoitusteemasta kirjassa puhutaan myös paljon antamisesta, sillä kuten Lehtipuu osoittaa, tutkimusten perusteella antaminen tekee onnelliseksi.

Makeimmat kicksit elämässä saat antamalla muille.

Jos sinua kiinnostaa elämäsi merkityksellisyys, rahankäyttö ja sen sijoittaminen tai omien kykyjesi hyödyntäminen muiden hyväksi, lue tämä kirja. Erityinen kiitos siitä, että kirjassa ei ole Amerikan kaikuja, vaan se on suomalainen tietokirja, joka katselee maailmaa oman kultturimme kautta.

Elävätkö rahasi sinun arvojesi mukaista elämää? Vastaavatko kalenterimerkintäsi sitä, mihin arvokkaat minuuttisi ja elämäsi tunnit haluat käyttää? Oletko jo sijoittanut talenttisi tekemiseen, joka tekee elämästäsi merkityksellistä, lisää hyvinvointia ja tuottaa hyötyä myös muille?

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä Muistiinpanoja
Schildts & Söderströms 2018

***

Se ettei elämä tarjoudu tarinaksi, ei tietysti välttämättä tarkoita, että siinä olisi elämänä mitään vikaa. Monet kertomusten dramaattisesti tyydyttävät kohtaukset olisivat todellisen elämän tilanteina ahdistavia. On vaikeaa olla tyytyväinen, jos kamppailee samaan aikaan selviytymisestään, ja juonenpunojan sätkynukkena ihminen voi päätyä hyppäämään junan alle.

En silti ole varma kumman mieluummin haluaisin.
Hyvän tarinan?
Hyvän elämän?
Molemmat! Haluan tietysti molemmat.

Ihan kaikista lukemistani kirjoista en ehdi blogata, mutta luulin kirjoittaneeni tänne Pauliina Vanhatalon omakohtaisesta kirjasta Keskivaikea vuosi, joka kertoo masennuksesta. Mutta en olekaan, piti ihan tarkistaa blogiarkistosta.

Jo Keskivaikean vuoden luettuani ajattelin löytäneeni suomalaisen kirjailijan, joka kirjoittaa jotenkin eri tavalla kuin kukaan muu. Ajattelin löytäneeni hengenheimolaisen. Tämä ajatus vain vahvistui Toisen elämän myötä, jonka aloitin eilen ja lopetin äsken.

Vanhatalo tarttuu kirjallisen keskustelun yhteen juonteeseen, kysymykseen romaanin juonettomuudesta:

Kirjailijapiireissä ei kannata mainostaa pitävänsä juonista. Se on niin kuin ilmoittaisi kankaisten pöytäliinojen ja eettisesti kestävien ruokalajien illallisilla, että menisi mieluummin syömään hampurilaisketjun ravintolaan.

Vanhatalo lähestyy aihetta kuitenkin omaelämäkerrallisesti, ei romaanin keinoin.

Kaipaan elämääni juonta niin että sattuu.

Kuten näyttelijä Bill Murray on sanonut: ”My life has a great cast, but I can’t really figure out the plot!”

Vanhatalo kuvaa perheellisen keski-ikäisen elämää defaultina, oletusarvona, ja tässä kohtaa minua alkaa ärsyttää. Mutta kirjailija tunnistaa kyllä sen, että kaikki eivät elä kuten hän.

Vakiintuneella aikuisella on pysyvä parisuhde, perhe ja paikka työelämässä, eikä silloin ole niin suurta väliä sillä, kuinka haluttavana ja kiinnostavana ulkopuoliset saattavat hänet nähdä. Perhe-elämä tyydyttää perustarpeet eikä ympäristöllä ole tarjota mitään riittävän kiinnostavaa.

Niinpä! Arghh. No mutta sitten hän jatkaa:

Vaan annapa olla jos parisuhde päättyy tai työttömyys uhkaa, ulkomaailma mielipiteineen voi alkaa kummasti kiinnostaa. Minäkin olen sijoittanut muun maailman varaston perukoille. Säilytän siellä asioita, joille minulle ei ole tällä hetkellä käyttöä mutta joista en rohkene luopuakaan. Koskaan ei tiedä milloin ne voivat tulla tarpeeseen.

Niinpä ja vielä kerran niinpä!

Vaikka kirjan kertojan elämäntapa eroaa omastani, tunnistan silti ihmisen sieltä sanojen takaa. Ihmisen, joka tarvitsee yksinoloa ja etäisyyttä, ja niitä saatuaan haluaa taas kuulua johonkin. Olla osa jotakin. Ihmisen osa on oppia elämään itsenäisesti ja yksin mutta oleellista on myös oppia liittymään toisiin ja toiseen. Miten vaikeaa se voikaan olla!

Vanhatalon puoliso vaikuttaa unelmamieheltä, joka kestää avointa puhetta, riitelyä ja etäisyyden ottamista, joka huolehtii perheestä kun toinen ei jaksa. Kertojaa ärsyttää, että aviomiestä kehutaan. Miehellä on huumorintajua ja omia intohimoja, ja silti hän haluaa kuitenkin myös kuulua yhteen.

Ihailin erityisesti sitä, miten kertoja uskaltaa ottaa puheeksi vaikeat asiat ja miten pari keskustelee niistä, jotta etäisyys toisesta ei kasva liian isoksi. Etäisyyden ja läheisyyden tasapaino on veteen piirretty viiva.

En pysty palauttamaan mieleeni mistä täsmällisestä totuudesta oli kyse, mutta muistan suhteemme alkuaikoina ajatelleeni: voi hyvin olla, että se mitä aion sanoa on miehelle liikaa. Sanoin sen silti. Kun mitään pahaa ei tapahtunut ja keskustelu lähensi meitä, hankalaltakin tuntuvasta rehellisyydestä tuli tapa johon aloin luottaa.

Vanhatalon esseistinen tapa kirjoittaa tuo mieleeni Merete Mazzarellan teokset. Omakohtaisten ajatusten väliin leikataan ajatuksia muilta kirjailijoilta ja ajattelijoilta. Jotkut ovat joskus kritisoineet Mazzarellaa siitä, että hän perustaa kirjansa lainauksiin muiden ajatuksista. Mutta näinhän kaikki tekevät, osa ei vain ilmaise velkaansa muille kirjoittajille! Minäkin siteeraan tässä blogauksessa aika monta kertaa Vanhataloa. En tee sitä siksi, että minulla ei ole omaa sanottavaa, vaan siksi että Vanhatalo sanoi kaiken paljon paremmin ja tarkemmin kuin itse osaisin. Vanhatalon omakohtainen proosa on esseististä siinäkin mielessä, että se kysyy kysymyksiä ja joskus vastaa niihin, joskus ei. Vanhatalon teksti resonoi niin lukijan oman elämän kuin kirjailijan ja lukijan aiemmin luetun kanssa. Niin sen pitääkin.

Kirjan kirjoittamisen aikaan Vanhatalo ja hänen puolisonsa kunnostavat vanhaa taloaan. Se on purettu lattiaan asti, ja entisöinti vie aikaa. Vähän kuin elämäkin: perustavanlaatuiset kysymykset on käytävä läpi, jotta elämä voi jatkua ja muuttua. Juoni ei välttämättä paljastu, mutta ainakin elämä voi taas tuntua omalta.

Kertojan talon kätköistä löytyy viestejä menneiltä ihmisiltä.

Mekin jätämme viestejä talon niihin rakenteisiin, joita emme usko enää avaamamme. [–] Kirjoittaminen on tekona samanlainen. Yritän ujuttautua lauseiden sisään, koteloitua niihin, huijata aikaa ja piiloutua siltä. Haluan jättää jäljen ja olla olemassa – jollei ikuisesti niin vähän pidempään.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Mikael Persbrandt & Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det

Mikael Persbrandt & Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det
Albert Bonniers Förlag 2017

Men mitt liv var inte som andra människors liv. Det innehöll de mest hårresande kontraster. Och följaktligen, samma kväll, några timmar efter rättegången stod jag på Cirkus scen och tog emot min andra Guldbagge för bästa manliga huvudroll i ”Mig äger ingen”. Egentligen hade jag inte tänkt vara med överhuvudtaget. Men till slut bestämde jag mig för att gå. Vad gjorde det för skillnad? Hela mitt liv var offentligt, allt jag gjorde ingick i dokusåpan om mig själv; jag hade inga frizoner. Jag valde stoltheten och stack dit med en gammal kompis [–]. ”Jag vill dela det här priset med alla beroende som lider ute i kylan…”

Muistaako kukaan (oma)elämäkertaa, jonka kannessa ei olisi kasvokuvaa? Minä en muista. Tässä sellainen kuitenkin on. Så som jag minns det on elämäkerta, joka myy pelkällä kohteen nimellä. Kasvokuva takakannessa on oikeastaan turha, mutta toki mukava lisä.

Minulla on ollut vuosikausia työpöydällä tämä kuva. En muista enää, mistä se on matkaani tarttunut. Vuosien varrella toisinaan tuli mieleen, kannattaako tätä pitää esillä, kun näyttelijä on tunnettu huumeidenkäytöstään ja arrogantista käytöksestään. En ole sitä kuitenkaan poiskaan heittänyt, ja hyvä niin. Nyt Persbrandt on kuivilla, ja arrogantti käytöskin oli huumeiden syytä. Minua kiehtoo Persbrandtissa tuo intensiivisyys ja läsnäolo. Katse muistuttaa minua olemaan läsnä ja katsomaan suoraan mitä tahansa asiaa elämässä.

Harvoin olen lukenut näin täydellistä elämäkertaa. Syy siihen on tietysti ensinnäkin Persbrandtin dramaturgian taju, toiseksi kirjailija Carl-Johan Vallgren, joka on pystynyt luomaan Persbrandtin kanssa käymistään keskusteluista ehjän taideteoksen ja kolmanneksi kohteen elämä, joka jo itsessään olisi useankin kirjan arvoinen.

Mikael Persbrandt on suomalaisille tunnetuin kenties Beck-tv-sarjan Gunvaldina. Mutta hän on myös balettitanssija, klassisen näyttämötaiteen tulkitsija, moottoriurheilun harrastaja, ihminen ja isä. Joku saattaa muistaa hänet Rederiet eli Varustamo-tv-sarjasta 1990-luvun alusta. Suurimman huomion elämäkerrassa saa kuitenkin ”den vita gudinnan” eli valkoinen kuningatar. Kyseessä on kokaiini, joka vei dekadenssin kuningasta – näin Persbrandt itse itsensä koki – kohti tuhoa.

Syy yhä syvenevään itsetuhoisuuteen ja huumeriippuvuuteen on kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota ei kuitenkaan diagnosoida ajoissa ja joka melkein tuhoaa Persbrandtin elämän ja uran. Onneksi diagnoosi lopulta löytyy ja syy ongelmiin löytyy. Sitä ennen ehtii kuitenkin moni silta sortua ja ihmissuhde katketa. Persbrandt ajautuu rikoksiin ja sitä myötä paparazzien ja lööppien kestokasvoiksi. Kukaan ei osaa auttaa kärsivää, maanis-depressiivistä ja herkkää ihmistä, vähiten Persbrandt itse.

Kirja on rankka kuvaus siitä, miten huumeiden viihdekäyttö muuttuu helvetiksi. Huumebileiden hauskuus vaihtuu pelkäksi ahdistukseksi. Kuuluisalta ja komealta addiktilta ei seuraa puutu. Aina löytyy huumeita ja seuraa.

Vaikka elämäkerta sisältää niin paljon ikäviä asioita, on se silti myös dramaturgisesti kiinnostava teos. Persbrandtin elämää seurataan lapsuudesta tähän päivään, mutta koko ajan sen rinnalla kulkee Persbrandtin kertomana hänen kehityksensä näyttelijänä ja taiteilijana. Teatteriura kulkee voitosta voittoon, ja siinä sivussa lahjakas ja työteliäs näyttelijä esittää Gunvaldia vuosikausien ajan tv-sarjassa Beck ja tekee kymmenittäin enemmän tai vähemmän hyviä elokuvia. Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on luonteeltaan maanisen ja depressiivisen olon vaihtelua, Persbrandt pystyy tekemään työtä lähes koko ajan. Vain huumehelvetin loppuvaiheessa ramppikuume ja esitysten peruminen johtaa lähtöön Dramatenista. Hänelle ei tarjota sairauslomaa, vaan eroa ruotsalaisen näyttämötaiteen mekasta.

Kaiken kohun keskellä elää kuitenkin ujo, herkkä, taiteellisesti monilahjakas ihminen. Parantumisprosessiin kuuluu maalaaminen, ja tyypillistä on, että kaikki Persbrandtin ensimmäisen näyttelyt teokset myydään heti.

Persbrandt kertoo Vallgrenin kirjoittamana itseään ja kollegoitaan säälimättä eri roolien taustoista ja teatteri- ja elokuvamaailman kiemuroista. Osa näyttelijäkollegoista saa kiitoksia, osa ei. Mutta ei Persbrandt sääli itseäänkään vaan arvioi omia suorituksiaan ankarasti. Kirja on yritys muistaa, miten kaikki omasta mielestä meni. Siitä kirjan nimi Så som jag minns det.

Alun lainauksessa Persbrandt kertoo siitä, miten meni suoraan oikeussalista pokkaamaan toisen Guldbaggensa. Palkinnonjaon jälkeen näyttelijä käy nakkikioskilla ja mene nukkumaan. Se siitä glamourista. Tavallinen ihminen ei saa saman päivän aikana vastata teoistaan oikeussalissa ja ottaa vastaan vuoden parhaan miesnäyttelijän pystin. Mutta Persbrandtin elämä onkin kuin Eino Leinon runon Jumalien keinun kokijan:

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan –
siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.

Olen valtavan iloinen, että tämä hieno elämäkerta suomennetaan tuoreeltaan. Tammi julkaisee sen elokuussa. Suomalaisen laitoksen etukannessa on kasvokuva. Niin tunnettu Persbrandt ei Suomessa ole, että kirja myytäisiin pelkällä nimellä.

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018

 

Olen oppinut Jumalalta niin paljon
etten enää voi sanoa itseäni
kristityksi, hinduksi, muslimiksi, buddhalaiseksi enkä juutalaiseksi.
Totuus on kertonut minulle niin paljon itsestään
etten enää voi sanoa itseäni
mieheksi, naiseksi, enkeliksi enkä edes turmeltumattomaksi
sieluksi.

Elif Shafak (s. 1971) on ennestään minulle tuntematon kirjailija, vaikka häneltä on suomennettu aiemminkin teoksia. Sain Eevan kolme tytärtä lainaksi lauantaina, ja jo sunnuntai-iltaan mennessä olin lukenut tämän lähes 500-sivuisen teoksen, niin kiehtova se oli.

Romaani liikkuu 1980-luvulta nykypäivään, ja miljöönä on kaksi kaupunkia, Istanbul ja Oxford. Romaanin nykyhetki on vuoden 2016 Istanbul, ja sieltä käsin kurkistetaan 1980-luvulta aina 2000-luvun alkuun ja päähenkilö Perin lapsuuteen ja nuoruuteen. Tämä takaumalinja tiivistyy 2000-luvun alun Oxfordiin, jonne päähenkilö, Nazperi Nalbantoglu eli Peri, on tullut opiskelemaan. Vuoden 2001 syyskuun terrori-iskujen aikaan Peri on Istanbulissa lomalla, mutta palaa takaisin Oxfordiin, jossa opiskelut jäävät myöhemmin kuitenkin kesken syistä, joita en paljasta tässä.

 Kolme nuorta musliminaista Oxfordissa: Syntinen, Uskova ja Epävarma.

Oxfordissa Peri tutustuu Monaan ja Shiriin, joista Mona on vakaa muslimi ja Shiri puolestaan maallistunut. Peri itse on kyselijä ja pitää Jumala-päiväkirjaa sekä näkee usvalapsen, hallusinaation, aina silloin tällöin. Peri on aina vähän surullinen, epävarma ja iloton, agnostikko kai lähinnä.

Hän oli soimannut aina itseään, koska ei osannut riemuita. Hänen murheellisuutensa täytyi johtua siitä, että hän oli tehnyt jotain väärää. Mutta ehkä kukaan ei saa ala-arvoista numeroa onnellisuuskokeessa omasta syystään. Surullisuus ei  kerro laiskuudesta eikä itsesäälistä. Kenties jotkut yksinkertaisesti ovat luonteeltaan alakuloisia. On yhtä turhaa yrittää olla onnellinen kuin yrittää olla pitkä.

Romaanin aikana selviää, miksi syyllisyys ja surumieli ovat olleet Perissä lapsuudesta asti läsnä. Oxfordissa tapahtuu myös asioita, joista Peri kantaa syyllisyyttä. Hän pyyteleekin Oxfordissa aina anteeksi kaikilta kaikkea mahdollista.

Romaani alkaa nopeatempoisella kuvauksella ryöstöstä vuoden 2016 Istanbulissa. Kolmilapsisen perheen äiti Peri ja hänen teini-ikää lähestyvä tyttärensä ovat keskellä Istanbulin liikenneruuhkaa, kun heidän autostaan ryöstetään Perin käsilaukku. Täysin järjenvastaisesti Peri lähtee varkaiden perään ja joutuu ryöstetyksi ja melkein raiskatuksi. Peri raivostuu ryöstäjälle ja taistelee itsensä vapaaksi. Ryöstön yhteydessä hän näkee lompakostaan pudonneen vanhan valokuvan itsestään, Monasta ja Shirinistä sekä heidän Oxfordin opettajastaan Azurista. Valokuva palauttaa mieleen asioita, jotka Peri on tietoisesti unohtanut. Päästyään vanhaan huvilaan, jossa juhlat ovat, Peri arvioi illallisen aikana isäntäväkeään ja illallisvieraita eikä arvio ole myönteinen. Mutta ei hän ole itseäänkään kohtaan armelias.

Eevan kolme tytärtä on romaani, jossa pohditaan jumaluutta ja sitä, voiko asiaa tutkia tieteellisesti. Oxfordissa Azur pitää seminaaria, josta liikkuu huhuja. Jotkut pitävät sitä epäsovinnaisena, ja silti sinne on tunkua. Azur haluaa, että ne jotka seminaariin tulevat, tutkivat ennakkoluulottomasti tieteen keinoin sitä, mitä jumaluudesta voidaan sanoa. Azur myös edellyttää, että seminaarin osallistujat kunnioittavat toistensa näkemyksiä ja kuuntelevat avoimin korvin erilaisia käsityksiä Jumalasta/jumalasta. Se osoittautuu joillekin liian vaikeaksi. Toisaalta Azurin motiiveja kyseenalaistavat monet kollegat ja opiskelijat.

Romaanin toinen kaupunki, Istanbul, näyttäytyy paikkana, jossa äänet eivät koskaan lakkaa ja joka ei koskaan nuku. Perin isä Mensur ja äiti Selma riitelevät kaikesta ja ovat ajautuneet kauas toisistaan ja toistensa elämänkatsomuksista. Mensur on vasemmistolainen ja kyseenalaistaa islamin opit kun taas Selman usko on melkein fanaattista. Kumpikaan ei kuuntele toista, eikä sanoja säästellä. Väittelykulttuuri Istanbulissa on hyvin erilaista kuin Oxfordissa, sen Peri oppii nopeasti.

Azurin seminaarissa opiskelijat istuvat piirissä, koska Azurin mielestä

Jumalasta täytyi kuitenkin puhua piirissä, jonka keskipisteestä kaikki olivat yhtä etäällä, jotta muita pystyi katsomaan silmiin.

Eevan kolme tytärtä on tärkeä romaani aikana, jolloin fanaattinen uskonnollisuus näkyy arkipäivässä terroritekoina ja eri uskontojen kyky elää sovussa keskenään on hiuskarvan varassa. Toisaalta uusateismi haastaa kaikki uskonnot yhä ponnekkaammin, ja uskonnot puolestaan käyvät puolustusasemiin uskonnottumuutta vastaan. Myös uskontojen sisällä on jakolinjoja, jotka näyttäytyvät yhä selvempinä konservatiivisuuden ja liberaalin uskonnontulkinnan välillä. Miksi on niin vaikea vain elää omaa elämäänsä ja antaa toisen elää omalla tavallaan?

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Yksi kommentti