Petri Vartiainen: Miehen ryhti

nayttokuva-2016-09-25-kello-21-16-34

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava 2016

Vauva, onko se oppilas vai oppija?

Onkohan tänä vuonna ilmestynyt toista yhtä ajankohtaista romaania kuin itsekin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Kuusamossa työskentelevän Petri Vartiaisen romaani Miehen ryhti? Uudet perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmat puhuttavat parhaillaan niin vanhempia, opettajia, oppimateriaalien tekijöitä kuin ministereitäkin. Vartiaisen romaani on ilmestynyt otolliseen aikaan.

Romaanista kuulee koulun arjen äänen. Opettajuus on monella tapaa vaativa ammatti. Ei vähiten siksi, että vaatimukset opettajuutta kohtaan ovat kasvaneet: enää viranomaiset eivät yksin valvo opetussuunnitelman toteuttamista, nyt myös valveutuneet vanhemmat pitävät huolen siitä, että oma lapsi saa parasta mahdollista opetusta. Toisinaan vanhemmat eivät ymmärrä, että opettajillakin on vapaa-aika ja oma elämä.

Romaanin päähenkilö Ari päättää uudistaa oman opetuksensa vuoden alussa:

Voisinko vihdoin, ensi kevään jälkeen, kävellä selkä suorassa. ”Täynnä ryhtiä”, kuten appiukkoni Taisto hokee, opettaja itsekin. Pitäisi uskaltaa, mutta opetussuunnitelman rajoissa. Perkeleen opetussuunnitelman! Ääni on oma, mutta virasto valitsee kappaleet, ja karaoke jatkuu. Innostus laimenee muutamassa vuodessa, ja kun nyt yritän saada sanoja eloon, herätän enää yhdenlaista tunnetta: myötähäpeää. Opetussuunnitelma uudistuu, mutta tasaisin väliajoin, koska on enemmän tehtaan kuin hengen tuote. Puhallapa sellaiseen henkeä! Vaivun välillä epätoivoon, sillä pappikin saa tunnustaa tosiasiat vainajan vierellä. Mutta opettajan jumala on suurempi.

Arin vaimo Veera on sitä mieltä, että Arille ovat tärkeämpiä oppilaat kuin omat lapset, joita on jo kolme. Veera haluaisi vielä neljännen lapsin, Ari epäröi. Veera leskeksi jäänyt isä Taisto on oman sukupolvensa opettaja, ja toisinaan Ari ja Taisto käyvät konjakin äärellä keskusteluja opettajuudesta.

Peruskoulu on kasvattanut opettajan, jonka marttyyrius ei tunne ylitöitä eikä työaikoja, sillä pakolliseksi idealisoitu kutsumus sumentaa terveen järjen.

Romaanin maailma on tunnistettava, ja dialogi uskottavaa, joskin toisinaan niin yliviritettyä, että ulkopuolisena mietin, käydäänkö opettajainhuoneessa todellakin tällaisia keskusteluja. Jokaisella työyhteisöllä on oma sisäpiirin huumorinsa, joka voi olla rankkaakin, siksi dialogi ja karkeat heitot voivat olla totta. Kyseessä on kuitenkin romaani, joten on turha miettiä sen todenmukaisuutta.

Kevään kuluessa Ari tuskailee oman opettajuutensa, mieheytensä ja isyytensä kanssa. On oppilaita, jotka tarvitsevat aikuisen miehen tukea. Juhani-oppilaan kautta Ari ymmärtää asioiden arvon.

Olen aika otettu, kun romaanin Ari siteeraa Hannu Salakan runokokoelman Tauko ennen laulua -kokoelmaa. Kokoelma on omassa hyllyssäni, ja palaan siihen aina aika ajoin. Ari on lukenut mies: hän siteeraa myös Paavo Haavikkoa, Junichiro Tanizakia ja Arto Melleriä.

Takaumina palataan niin Arin omaan nuoruuteen, Taiston nuoren elämän käännekohtaan 60-luvulle ja Veeran äidin Inkerin kuolemaan vuosituhannen vaihteessa. Arin kevät on muutosta täynnä. ”Kaikki muuttuu, mutta anna sen muuttua.”

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Syksyn kirjasatoa Kuukauden kirjaklubilla

img_8531

WSOY, Tammi ja Johnny Kniga esittelivät syyskuun kirjaklubillaan Ravintola Dubrovnikissa Helsingissä ison liudan esikois- ja kokeneita kirjailijoita.

Tässä listan illan tähdistä:

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset (WSOY)
Linnea Alho: Todistaja (WSOY)
Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu (Johnny Kniga)
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (Tammi)
Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)
Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)
Anna Kortelainen: Siemen (Tammi)
Annamari Marttinen: Törmäys (Tammi)
Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus (Tammi)
Harri Närhi: Kuparitalo (WSOY)
Joni Pyysalo: Alaska (WSOY)
Sami Rajakylä: Pankkipoika (Johnny Kniga)
Max Seeck: Hammurabin enkelit (Tammi)
Sinikka Vuola: Replika (Tammi)

En ole aiemmin päässyt kirjaklubille viikonpäivän takia, ja tänäänkin saavuin myöhässä. Kuulin silti kun paremmin runoilijoina tunnetut Sinikka Vuola ja Joni Pyysalo kertoivat romaaneistaan Replika ja Alaska (kivat loppusoinnut muuten näin peräkkäin lausuttuna).

Pyysalo kertoi luoneensa itselleen runoilijana omat säännöt, minkä takia romaanin kirjoittaminen oli vapauttavaa. Hän sanoi käyttäneensä paljon Wordin Etsi-korvaa-toimintoa, koska hänen mielestään romaanissa kahdesti esiintyvä asia on jo aihe ja kolmasti esiintyvää voi pitää teemana. Näitä enemmän Pyysaloa kiinnosti juonen rakentaminen ja lukijan koukuttaminen ja sen myötä houkuttaminen pois tv:n äärestä Alaskan pariin.

Sinikka Vuolan Replikassa on visuaalisia elementtejä, jotka toivat mieleeni Julia Kristevan Stabat Materin. Lineaarisen tekstin sekaan on ujutettu erillisiä tekstiaineksia ja visuaalisia  tekstielementtejä.

nayttokuva-2016-09-15-kello-22-17-32

Bloggarin must on Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, kertoohan se bloggarista.  Kansikuvassa on arvostamani Sanna Kanniston valokuvateos. Kaunis esine tämä kirja ja Markko Tainan kansigrafiikka tyylikästä.

img_8532

Kuvassa esikoiskirjailija Linnea Alho ja konkari Harri Närhi, joita haastattelee WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson.

Ohjelma päättyi Stella Polariksen improon, joka rakentui illan kirjojen pohjalle.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

nayttokuva-2016-09-10-kello-22-04-43

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga, 2016

Matkoja on toki vaikka minkämoisia, myös päänsisäisiä. Matkoja muistoihin, mielikuvitusmatkoja, matkakohteita, jotka ovat parhaimmillaan seurassa, ja toisia, joista kannattaa nautiskella yksin. Matkoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Matkoja uneen, ja niin, eräillä myös hulluuteen. Matka on metafora elämästä, osuvuudessaan meikkipussin luokkaa ellei enemmänkin.

Kaisa Haatanen julkaisi esikoisromaaninsa Meikkipussin pohjalta vuonna 2015. Nyt on saatu jatkoa Tytti Karakosken naseville mielipiteille. Ylipainolisämaksun lyhyiden kertomusten yhteinen tekijä on matka.

Edelleen saamme lukea sanavalmiin Tytti Karakosken näkemyksiä niin matkakohteista kuin matkakumppaneistakin. Eniten naurattavat tekstit, joissa Tytin aikuisperheen jäsenet pääsevät ääneen niin automatkalla kuin hautausmaallakin. Ulkomaanmatkat reippaan äidin kanssa voivat olla tuskaannuttavia kissojen maallemuutosta puhumattakaan.

Pidin Meikkipussin pohjalta -romaanista ehkä enemmän, koska siinä jokainen luku puolusti paikkaansa. Ylipainolisämaksun luettelon muotoon kirjoitetut luvut eivät aina istu kokonaisuuteen, ja osa tekstistä jää ehkä yksityisen muiston tasolle (vaikkakin osittain sepitetyn) eikä vie lukijaa mukanaan. On hyvä, että joissakin luvuissa matkakohteita tai Tytin kokemuksia paikoista on dramatisoitu sarkastisin repliikein, niihin lukija samaistuu.

Ylipainolisämaksun voi hyvin lukea oman teoksenaan, mutta esikoisteos Meikkipussin pohjalta esittelee Tytti Karakosken maailman niin mainiosti, että melkein suosittelen aloittamaan sillä.

Matkalukemiseksi kaikille, jotka pitävät matkustamisesta ja uusien matkojen suunnittelusta, vanhojen muistelusta, hyvästä huumorista ja osaavat nauraa itselleen ja elämälle.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Näyttökuva 2016-08-22 kello 14.56.32

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015

Isä yritti suojella meitä, mutta ei se lopulta riittänyt. Se keskittyi liikaa seiniin ja unohti taivaan.

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat on romaani, joka vie lukijan elämän yllättävien asioiden äärelle. Maailmassa sattuu ja tapahtuu paljon ihmeellisiä asioita, joista emme ole kuulleetkaan ja joille emme uhraa ajatusta, ennen kuin yllättävä tapahtuma osuu omalle kohdalle. Yllätys voi olla suuri menetys tai ihmeellinen onnenkantamoinen, äidin äkillinen kuolema tai Annu-tädin toinen lottovoitto.

Ahavan romaanin henkilöt, Saara, hänen isänsä Pekka, tätinsä Annu ja äitipuolensa Krista yrittävät selvitä yllätyksistä omalla tavallaan. Lapsi yrittää kaiken lisäksi ymmärtää aikuisten surua, joka on toisinaan pelottavaa. Isä on remontoinut Sahanpurutaloa yhdessä äidin kanssa vuosikausia. Sitten äiti kuolee ja kaikki muuttuu. Isä ja Saara muuttavat Kartanoon, Annu-tädin ensimmäisen lottovoiton jälkeen hankkimaan isoon taloon. Saara kasvaa varhaisteini-ikäiseksi oman ja isänsä surun keskellä. Se ei ole helppoa.

Nyt minä olen sitten yksin. Täti nukkuu, isä korjaa aitan välikattoa, äiti on kuollut, eikä kesälomakaan ole vielä ohi. [–] Isä alkaa taas paukuttaa jalkoja sängyn kaltereihin, ja lääkäri antaa sille lisää sairaslomaa. Isä unohtaa ilmoittaa minut uimatunneille, vaikka minun piti oppia tänä kesänä kroolaamaan, ja lohdutukseksi se ostaa minulle kassillisen syksyvaatteita.

Saaran äiti luki iltasadun aina omalla tavallaan, ja satu jäi joka ilta kesken. Koskaan ei päästy sadun loppuun, koska äidin teki mieli satuilla vähän oman päänsä mukaan. Saduilla on kuitenkin yleensä loppu, sen Saarakin tietää.

Jos ei ole loppua, ei ole tarinaa. Jeesuskin sen tiesi, kun järjesti pääsiäisen. Siksi maailmanloppua ei voi ohittaa. Ja juuri siksi minua otti pienenä ne pääsiäiskirkon papit päähän, koska ne pilasivat hyvän tarinan.

Annu-tädin suru saapuu viipeellä. Surun laukaisee käsittämätön onnenpotku, jota Annu-täti ei miellä onneksi vaan joksikin kummalliseksi sattumaksi, jonka merkitystä hän ei ymmärrä. Annu lamaantuu lottovoitosta ja menee nukkumaan. Hän nukkuu kolme viikkoa putkeen, mutta kun hän vihdoin havahtuu, etsii hän toisen kaltaisensa. On olemassa muun muassa mies, johon salama toistuvasti iskee. Annu kirjoittaa miehelle kysyäkseen, mistä on kysymys. Mies vastailee, mutta ei etsi merkitystä.

Saaran isän suru on ymmärrettävästi raastavaa. Isä ei ymmärrä, että Saara on vielä lapsi: Saara joutuu välillä nipistelemään harhaisen isän varpaita, jotta tämä tuntisi jalkojensa vielä olevan liikkeessä. Saaran unessa alkaa vierailla äiti kummituksena, joka vähitellen kuitenkin paljastuu vain äidin kuvajaiseksi.

Ehkä äiti kertoi millainen isä on, missä isä loppuu ja muu alkaa, mutta nyt kun äiti on kuollut, isä hapertuu. Sen ääriviiva vuotaa, sen valkoinen viiva ei pidä, sen jalat katoavat. Minä haluaisin sanoa: – Nojaa isä seinää vasten, minä piirrän sinun viivan. Sitten isä voisi katsoa kuvaa ja värittää sen tusseilla, ja sitten se näkisi, kuinka iso mies se oikeasti on.

Saaran äitipuolen, Kristan pian syntyvä vauva on ultraäänikuvien mukaan jalaton. Miten lapsi, jolla ei ole jalkoja, voi elää? Krista haluaa synnyttää lapsen kaikesta huolimatta. Uus perhe on muuttanut Kartanosta takaisin Sahanpurutaloon, jossa niin isä, Krista kuin Saarakin etsii omaa paikkaansa.

Taivaalta tippuvat asiat on romaani elämästä ja kuolemasta, joka ei aina ilmoittele etukäteen tulostaan, ja surusta, jonka jokainen elää omalla tavallaan.

Vastamaattomien kysymysten kanssa voi yrittää tulla toimeen. Voi yrittää piirtää ääriviivat niiden ympärille ja hallita niitä hetkeksi. Voi antaa kysymysten kasvaa ääriviivojen yli, sitten kun on valmis siihen. Voi ottaa elämän vastaan yllätyksineen. Sen pituinen se.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Elämä on pitkänmatkanjuoksu – Korkea aika ja Yksin

Näyttökuva 2016-08-15 kello 22.35.26

Karo Hämäläinen: Yksin
WSOY 2015
Kansi: Martti Ruokonen

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
WSOY 2016
Kansi: Anna Makkonen

Näyttökuva 2016-08-15 kello 22.36.03

***
Rakkaus oli päättymätön pitkänmatkanjuoksu, jota piti vain jatkaa, jotta voimaansa, taitoihinsa ja kestävyyteensä saattoi luottaa. Vauhti ja itseluottamus kasvoivat toistuvan, sinnikkään harjoittelun myötä. Jos jollakin kohtaa löysäili, kokonaisaika heikkeni.
Jokainen askel laskettiin, ihan joka sekunti.

***

Edellä oleva lainaus ei ole Karo Hämäläisen Yksin-romaanista vaikka niin voisi ensi lukemalta luulla. Lainaus on Laura Lähteenmäen Korkea aika -romaanista.

Kun Yksin-romaanin Paavo Nurmi laskee ankarasti oman elämänsä saldon yksiselitteisesti miinusmerkkiseksi – juoksijalla ei ollut aikaa rakastaa –, on Korkean ajan Lean arvio armeliaampi: rakkaus on pitkänmatkanjuoksu, jossa ei tulla maaliin voittajana. Rakkaus vaatii hellittämättömyyttä eikä periksi saa antaa. Maaliviivalla käy selväksi rakkauden hinta – jokainen askel lasketaan, jokainen rakkauden teko.

Niin paljon vihasin tappiota, että menetin voitot. Niin tuhlasin elämäni. Ei tapahtunut sinun tahtosi, eikä minun, ja nyt kun kaikki on mennyttä, mitään ei enää ole.

Karo Hämäläisen Paavo Nurmen nahkoihin meno on onnistunut. Tulee mieleen äskettäin lukemani Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, jossa ollaan myös suurmiehen pään sisässä. Jotain samaa näissä romaaneissa on, vaikka Hämäläisen romaanin päähenkilö on monta astetta itsekriittisempi kuin ”Engel” yöpäiväkirjassaan.

Laura Lähteenmäen edellinen romaani Ikkunat yöhön oli vaikuttava. Tämä uusin on viimeistellympi ja ehjempi, mutta ei aivan sitä mitä odotin. Ehdottomasti Korkea aika on romaanina parempi kuin Ikkunat yöhön; en vain pääse yli siitä voimakkaasta vaikutuksesta, jonka Ikkunat yöhön minuun teki. Korkea aika on sekä henkilökuvauksen että dialogin osalta tarkkaa ja nautittavaa työtä.

Korkea aika sopisi motoksi myös Hämäläisen ”Paavo Nurmen” mietteille: Yksin on kertomus kuuluisan juoksijan korkeasta elämän hetkestä, kun voitto on yhtä kuin elämä. Lopulta ”Nurmelle” käy kuitenkin selväksi, että elämään kuuluvat myös tappiot, vaikka niitä kuinka välttäisi. Ilman niitä ei ole voittojakaan.

Korkean ajan Lauri kertoo äidistään Annasta Lean tyttärelle Glorialle: Anna voi hyvin, opiskelee kieliä. Tähän Lähteenmäki kuittaa:

Ihmisen elämän saattoi tiivistää päälauseisiin ja sitten kuvitella tietävänsä, millainen se elämä oli ollut.

Korkean ajan luvuissa näkökulma vaihtuu. On eri asia, jos on evakko ja kiitollisuudenvelassa kuin jos asuu omassa kodissaan mutta sota on vienyt miehen ja tulevaisuuden. Seuraava sukupolvi ja sukuun naitetut näkevät asiat omalla tavallaan. Ihmiset ovat aina jossain määrin vieraita toisilleen eikä vieraudessa ole lopulta kyse sukulaisuussuhteista vaan ihmisyydestä.

Yksin-romaanin juoksijasuuruuden elämän voisi myös kertoa pelkin päälausein, mutta Hämäläinen antaa ”Paavo Nurmen” kertoa lukijalle elämästään sivulauseissakin. Hämäläisen Nurmi ei voi pysähtyä rakastamaan, koska eteenpäin on mentävä, kohti uusia voittoja. Jokainen urheilija tietää kuitenkin, että voittamaan opitaan häviämällä. On ensin opittava häviämään, jos haluaa oppia voittamaan.

Kiitos kirjoista Laura Lähteenmäki ja Karo Hämäläinen! Hienot kannet myös molemmissa romaaneissa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Näyttökuva 2016-08-07 kello 20.41.45

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin. Vain kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan.

On Suomen onni, että Carl Ludvig Engel kutsuttiin suunnittelemaan Suomen suuriruhtinaskunnan uutta pääkaupunkia vuonna 1816. Kuusi vuotta venyi 24 vuodeksi, ja myöhemmin Engel nimitettiin intendentinkonttorin johtajaksi, minkä myötä hän pääsi vaikuttamaan Suomen maaseudunkin rakennuskantaan ja asemakaavoihin. J. A. Ehrenströmin Helsinkiä varten laatima ruutukaava saisi arvoisensa rakennukset ja keisari arvoisensa monumentaalikeskustan, kun Engelin Senaatintorin ympärille suunnittelemat rakennukset valmistuisivat.

Kirjoittaminen on nyt vaikeaa, kun ulkona räjähtelee. Ehrenström haluaa nähdä joka päivä tasaista maata.

Aivan itsenäisesti Engel ei rakennuksia suunnitellut. Keisarilla on keisarin valta ja monia muutoksia nähtiin. Nikolainkirkon (nyk. Tuomiokirkko) eteen suunniteltu päävartiosto sai väistyä, kun keisari halusi tilalle monumentaaliportaat. Kansalliskirjaston suunnitelmia muutettiin. Kaiken kaikkiaan Helsingin empirekeskustaa voi kuitenkin luonnehtia Engelin luomukseksi.

Tämä on kirkontekijälle ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.

Jukka Viikilä on mennyt Engelin pään sisään ja kuvitellut tämän kirjoittamaan yön pimeinä hetkinä työpäiväkirjaa. Monesti Engelin merkinnät liittyvät Helsingin takapajuisuuteen, talven kylmyyteen ja kaupunkimaisen sivistyksen ohuuteen. Myös aiemmin kuollut poikalapsi, sairas Emilie-tytär ja suhde vaimoon tulevat esiin päiväkirjamerkinnöissä.

Romaanissa vallitsee melankolinen tunnelma. Viikilä on kuvaamastaan pitkästä ajanjaksosta huolimatta pystynyt pitämään romaanin tunnelman yhtenäisenä. Kaupungin uusien rakennusten noustessa Senaatintorille arkkitehti seuraa oman perheensä kutistumista: vaimo Charlotte kuolee, ja lopulta Emilie-tytärkin, joka on ottanut äitinsä paikan kodinhoitajana, kuolee.

Engel käyttää valtaa intendentinkonttorin johtajana ja yksinkertaistaa paikallisten kirkonrakentajien alkeelliset suunnitelmat klassismin perinteiden mukaisiksi. Kirkkojen lisäksi intendentinkonttorin arkkitehtien käsien läpi kulkee suuriruhtinaskunnan sairaaloiden, koulujen, sairaaloiden, vankiloiden, pappiloiden, kartanoiden, raatihuoneiden, lääninhallitusten, tullikamareiden ja majakoiden suunnitelmia. Elämä on kiireistä, vain öisin ehtii miettiä elämää.

Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran. Varsinaista kertaa ei tule. Mikään asia ei toistu samanlaisena, vaikka päiväkirjojeni toisteisuus uuvuttaa jo itseänikin. Vain sanat toistuvat, koska niiden on tarkoitus tuoda rauha.

Jukka Viikilä Akvarelleja Engelin kaupungista on hieno romaani. Aivan omanlaisensa, ennen kirjoittamaton. Engelin yöpäiväkirjamerkinnät ovat akvarellimaisia, nopealla siveltimellä vedettyjä. Akvarelleja Engelin kaupungista on yksi vuoden 2016 parhaista kotimaisista romaaneista.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Elena Ferrante: The Neapolitan Series

P1010985

Näyttökuva 2016-03-31 kello 12.27.51 P1020384

Elena Ferrante:
• The Brilliant Friend
• The Story of a New Name
• Those Who Leave and Those Who Stay
• The Story of the Lost Child
Europa Editions, translated by Ann Goldstein.

The summer vacation of 2016 is nearly over, and so is my summer marathon of Knausgård and Ferrante. I did manage to read all the novels I intended in July.

The previous blog post was about Karl Ove Knausgård’s massive autofiction series My Struggle, which I finished in the second week of vacation. Without a pause I dived into the Neapolitan series of Elena Ferrante. The first volume, My Brilliant Friend, has been translated into Finnish and was published in March, so I had read that earlier already.

Summer holidays with no timetable at all are the perfect time to try and cover thousands of pages of fiction. Books 2–4 I read in English translation by Ann Goldstein. There’s been so much talk both about the author, who prefers to remain as a pseudonym, and about these novels that I wanted to create my own opinion of this literary bestseller in the first hand.

Today I finished the 4th novel, The Story of the Lost Child. I really liked it, as I liked the 3rd volume, Those Who Leave and Those Who Stay. The 2nd novel, The Story of a New Name, however, wasn’t exactly the what I expected. Somehow I got bored at times while reading it: it did get better towards the end, though.

At the moment there’s a debate going on in the Finnish literary world about fiction and how it reflects the society in general. A journalist wrote an essay in Helsingin Sanomat (the biggest daily newspaper in Finland) a week ago about the middle-class tendency of contemporary fiction. The journalist referred mostly to anglo-american novelists’ way of narrating, but the debate since has concentrated on the novels written in Finnish and in Finland.

In Ferrante’s 4th novel of the Neapolitan series there’s something that echoes with the ongoing debate. Elena Greco, the narrator and the other of the two main protagonists, has created a career in fiction and as a journalist. At one point she has returned to Naples to live there with her three daughters. In The Story of the Lost Child Elena is living in the neighbourhood (as the suburb of Naples where she has grown up is called) and below her apartment lives also the childhood friend of hers, Lila Cerullo.

It happens so, that the magazine Panorama wants to write a cover story of Elena. They send a milanese photographer to take photos of her. Photos are taken at Elena’s home and in the shabby quarters of her childhood. ”She placed me on a broken-down bench, against a flaking wall, next to the old urinal.” Crimes and poverty have left their marks on the environment and Elena Greco is pictured on that stage as an author who escaped her low class and succeeded in career. (There’s also a photo in the magazine of her holding Lila’s daughter (instead of her own) with a false caption, but I won’t go into that now.)

Later Elena, who is having an age crisis, analyses the way writers use real life as a source for their stories. She also recognises the value of her childhood environment for her fiction. Naples is full of stories to be told.

What was I doing in the neighbourhood? If at first the image of the writer who, although able to live elsewhere, had stayed in a dangerous outlying neighbourhood to continue to nourish herself on reality, had been useful to me, now there were many intellectuals who prided themselves on the same cliché. And my books had taken other paths, the material of the neighbourhood had been set aside. Wasn’t it therefore hypocritical to have a certain fame, and many advantages, and yet to limit myself, to live in a place where I could only record uneasily the deterioration of the lives of my siblings, my friends, their children and grandchildren, maybe even of my last daughter?

Dissolving boundaries. That’s how Elena’s friend, Lila, describes her sudden attacks of losing touch of the reality. In the Brilliant Friend the metaphor for dissolving boundaries is an explosion of copper kitchen utensil. Lila suffers from this phenomenon of dissolving boundaries at times. I might diagnose it either as a panic attack or as a psychosis. Who knows. It’s not relevant, the diagnosis, but the rich metaphor it creates in this quartet. I might write more about it later.

There’s an abundance of motifs and plots in Ferrante’s Neapolitan novels. These novels are a wonderful account of a female friendship that lasts for better and for worse. Elena and Lila need each other (it seems Elena need Lila more, but I am not sure if that’s the case after all), and at the same time they live their separate lives in different cities only to meet again in various conditions. These novels are also a story of a woman making a career in writing, and novels give us a peek in the Italian publishing as well. The North and South Italy are very different what comes to lifestyles, wealth and living conditions. Elena marries an academic from Florence, Pietro, with eminent family history. She adapts to the new city and its requirements but Naples never leave her.

These novels recount the various choices the two protagonists (and some other women) make while living in the shadows of crimes and Camorra in Naples. Men are in supporting roles in Ferrara’s fiction, yet sketched in detail. Ferrante is a supreme narrator.

There are so many references to regional and social dialects of Italian in the dialogue that I wish I had had the time to read these novels in Italian. The narration, however, flows in standard language and thus reflects the literary and academic development of Elena Greco, the narrator.

I recommend Elena Ferrante’s fiction to all.

***

Take a look at the cover designs in the beginning of this post. There is the Anglo-American interpretation, the Finnish and the Swedish one. The designer uses his/her imagination to create a whole new visual form for the fictional world that a writer has invented. What a difference in interpretation! That’s why I love fiction. I, as a reader, can create a whole new world in my mind based on the things the author has written.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja

13590300_10154417254442566_880742019392107830_n

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja
Suom. Katriina Huttunen. Like 2016.

Muisto on kuin kieleke tietoisuuden tunturissa, ja siellä me istumme ja nostamme maljoja ja juttelemme, ja alapuolellamme olevalla kielekkeellä istuu isä tuolissaan, hän on kuollut, hänen kasvonsa ovat veressä.

***

Isästä se alkaa, isään se loppuu. Taisteluni nimittäin.

Aloitin kesälomani tänä vuonna lukemalla  Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan päätösosan (1211 sivua). Kuten kuvasta näkyy, romaani on tiheästi tarralaputettu. Osa kohdista on hauskoja pikku kuriositeetteja, kuten Knausgårdin halveksunta niitä kohtaan, jotka ruokakaupassa eivät jaksa kantaa ostoskoria. Kirjailijan mielestä ”kaikki ihmisen arvokkuus katosi samalla hetkellä, kun hän alkoi vetää koria perässään. Oli velttoutta ja ryhdittömyyttä vetää koria sen sijaan että kantaisi sitä.” Naureskelin näin älyttömälle ajatukselle, mutta silti jouduin kommentin luettuani kaupassa miettimään, otanko vedettävän korin vai jaksan kanniskella painavaa koria. Kirjallisuus voi vaikuttaa monella tavalla!

Taisteluni on yksi eniten itseeni vaikuttaneista romaanisarjoista. Luku-urakka on edennyt sitä mukaa, kun osia on suomennettu. Yleensä olen tunnistanut kertojassa oman sukupolveni edustajan. Toisaalta tunnistin tekstissä asioita, jotka liittyvät kai enemmän yksilölliseen elämänkokemukseen ja persoonallisuuteen kuin ikään tai sukupolveen.  Elämysten haalistuminen on totta – kuten se, että popkonsertti ei enää kosketa samalla tavalla kuin nuorena (s. 1059) ja se, miten ärsyyntyy kovista äänistä ja ärsykkeistä (s. 945). Vaikka elämänvaiheemme ovatkin hyvin erilaiset kirjailija Karl Oven ja kertoja ’Karl Oven’ kanssa, tunnistin meillä olevan yhteisiä kokemusmaailmoja.

arja4

Vuonna 2012 Helsingin Kirjamessuilla minua onnisti.  (Samaan aikaan messuilla julkaistiin muuten ruotsinkielinen pohjoismaisen naiskirjallisuuden historia, jonka julkistamistilaisuudessa Ebba Witt-Brattsröm ei jättänyt epäselväksi, mitä hän oli mieltä kohukirjailijasta.)

Olemme Knausgårdin kanssa syntyneet vuonna 1968. Jo pelkästään yhteinen syntymävuosi altistaa minut samaistumiselle; en voi olla vertaamatta esimerkiksi kolmannen kirjan lapsuudenkuvausta omaani niiltä osin kuin se käsittelee lasten huoletonta leikkiä omakotitaloalueella 1970-luvun pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Tunnistin kirjailijassa oman sukupolveni edustajan ehkä selvimmin kuin missään aiemmassa lukemassani romaanissa.

Kuudennessa kirjassa Knausgård kirjoittaa vaiheesta, jossa sarjan ensimmäisiä osia viimeistellään Norjassa julkaisua varten ja jolloin niiden vastaanotto alkaa vaikuttaa Karl Oven elämään: tulee luentatilaisuuksia, osallistumisia kirjailijatapahtumiin ynnä muuta asiaan kuuluvaa. On Gunnar-setä, joka uhkaa oikeudenkäynnillä ja lapsiperheen arki, josta Knausgårdin kertoja pääosin vastaa, koska vaimo Linda ei pysty ottamaan vastuuta arjesta, – ja kaiken lisäksi Lindan kaksisuuntainen mielialahäiriö pahenee niin, että hän joutuu sairaalaan pitkäksi aikaa. On uskomatonta, että Knausgård on pystynyt kirjoittamaan kuusiosaisen romaanisarjan kaiken tämän keskellä. Itsekuri, itsekuri!

Lapsiperheen arjen kuvaukseen turtunut lukija joutuu kuitenkin äkkiarvaamatta keskelle  laajaa kirjallisuusteoreettista esseetä, joka käsittelee Paul Celanin runoutta, nimien merkitystä ja holokaustia. Kirjallisuusesseen kohdalla jouduin todella taistelemaan, etten olisi hypännyt sen yli suoraan loppuun. Knausgård kirjoittaa kuitenkin valtavan asiantuntevasti kaunokirjallisuudesta, ja minulle oli yllätys, että hän on toiminut romaaniprosessin aikana lisäksi Norjan uuden raamatunkäännöskomitean kirjallisuusasiantuntijana, mikä puolestaan syventää Celanin teoksen eksistentiaalista analyysia.

Paul Celanin runo [toim. huom. runon nimi on Ahtokulku] on ei-ideologinen runo, se ilmaisee ideologioiden vastakohtaa. Jopa nimi ilmaisee ideologiaa, käsitystä ihmisestä, samalla kun se käsitys pelastaa ihmisen tuhoutumasta massaan: nimi on yksilö. Hitler teki nimestään kaikkien nimen, hän riisti siltä yksilöllisyyden, kuten Hess sanoi: sinä olet Saksa. Holokaustin jälkeen hänen nimensä jäi pysyväksi, hänen kasvonsa jäivät pysyviksi, kun taas niistä kuolleista kuudesta miljoonasta juutalaisesta tuli nimettömiä ja kasvottomia, he eivät ole ketään. Siitäkin Paul Celanin runo kertoo. Siihen päättyy historia, se oli nollapiste, ei mitään, jotakin tyhjää ja hirveää, ihmisyyttä, joka ei ole mitään, ei minkään arvoista. Siitä myös alkoi historia, ja se on meidän historiaamme.

Vähitellen Knausgård siirtyy kuitenkin käsittelemään esseensä varsinaista aihetta:  Hitlerin lapsuuden vaikutusta kansallissosialismin syntyyn ja toisaalta holokaustia sen seurauksena. Aloin ymmärtää, miksi Celanin runon käsittely on aivan välttämätön osa tätä romaania. Esseetä ennen kertoja selostaa nimittäin sukunsa reaktioita ensimmäisen kirjan käsikirjoitukseen. Raivostunut Gunnar-setä vaatii Karl Ovea muuttamaan veljensä nimen romaanissa ja väittää Karl Oven kuvanneen isän kuoleman olosuhteet valheellisesti. On väistämätöntä, että itsensä vereslihalle kirjoittanut Karl Ove alkaa epäillä omaa muistiaan: oliko isoäidin kotona todella sellaista, kuin hän oli kertonut siellä olleen?

Kaikkien muiden kirjassa esiintyvien henkilöiden nimien muuttaminen fiktiivisiksi ei ollut ongelma, olihan kirjailija itse lähettänyt tekstinsä etukäteen osallisille luettavaksi ja oli valmis tekemään monet tarvittavat ja toivotut muutokset. Isän nimessä tuli kuitenkin raja vastaan.

Niin paljon isästä tiivistyi nimeen. Hän kirjoitti nimensä eri tavalla nuorena, hän vaihtoi sen nelikymppisenä, ja kun hän makasi siinä kuolleena ja nimettömänä, kivenhakkaaja kaiversi sen väärin hautakiveen.

Nimeä ei voinut vaihtaa ilman, että autenttisuus olisi kärsinyt. Onhan kyse Karl Oven kokemuksesta omasta isästään. Nimiasia kulkee punaisena lankana läpi esseen ja alan vähitellen ymmärtää, mihin Knausgård pohdinnoillaan pyrkii.

Kirjailija käy läpi kansallissosialismin syntyä Hitlerin lapsuutta vasten peilaten. Koko natsismin idea oli tuhota ihmisten yksilöllisyys ja varsinkin juutalaisten yksilöiden elämä kohtelemalla näitä massana, riistämällä juutalaisilta näiden historia, persoonien yksilölliset piirteet, vaatteet ja nimet. Keskitysleireillä poltetuilla ei ole hautoja, joissa olisi heidän nimensä. Koko kansallissosialismi perustui yksilön tuhoon.

Juutalaisten joukkotuho pantiin toimeen kielen ulkopuolella, sitä ei mainittu, se oli mykkä tapahtuma, ja juutalaiset olivat myös itse kielen ulkopuolella, karkotettuina ruumiseensa, ”siihen”, nimettömyyden olemattomuuteen, joka sekin lopulta tuhottiin.

Taisteluni-sarja julkaistaan Norjassa nopeaan tahtiin, ja lukijaa huippaa se tahti, jolla Karl Ove osia viimeistelee ja editoi tietämättä, miten paljon ne lopultakin tulevat vaikuttamaan hänen elämäänsä. Pian hän ei ole enää tuntematon kirjailija, vaan joutuu tottumaan siihen, että hänet tunnistetaan kadulla ja lentokentällä.

Kuudennen kirjan lopussa on myös varsin tarkkanäköinen masennuksen kuvaus – läheisen kokemana. Romaanissa on niin monia tasoja, että palaan niihin vielä moneen kertaan, näin uskon. Täydellinen lopetus omaääniselle ja ainutlaatuiselle romaanisarjalle!

Kuudes kirja tapahtuu niin Malmössä kuin Glemmingebrossa, jossa Karl Ove innostuu puutarhatöistä ja huomaa viettävänsä aikaa pihatöissä yhtä maanisesti kuin oma isänsä Karl Oven ollessa lapsi. Hän alkaa ymmärtää myös isänsä vastentahtoista isyyttä. Vuonna 2011 hän kirjoittaa:

Ei ole mitenkään sattumanvarainen yksityiskohta, että isäni muutti ennen kuolemaansa isoäidin luo: hän kuoli äitinsä poikana. Hän oli irtisanoutunut isän vastuustaan. Se on mahdollista vain jos isän vastuu on jokin ulkoinen suure, rooli, jonka mies omaksuu pakon edessä. Hän ei halunnut olla isä. Hänestä tuli isä kaksikymmentävuotiaana, ja hän joutui varmaankin tukahduttamaan kaiken kapinointinsa, taistelemaan kaikkea kaipuutaan ja pyrkimyksiään vastaan, sillä kaikki se aggressio, se kiukku ja se turhautuminen, jota hän oli täynnä ja joka vaikutti koko lapsuuteeni, voi täyttää vain sellaisen ihmisen joka ei halunnut olla siellä missä hän oli, ihmisen joka ei halunnut tehdä sitä mitä hän teki.

Yli neljätuhatta sivua julkaistua tekstiä, tuhansia sivuja käsikirjoitusta ja satoja yöllisiä ja varhaisaamun työtunteja vaatii, että Karl Ove Knausgård alkaa ymmärtää isäänsä, jolle nimellä oli merkitystä.

IMG_8306

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Näyttökuva 2016-06-04 kello 0.16.57

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016.
Kannen suunnittelu: Chris Wormell

Kun elämä on hajalla, ihminen pakenee. Mutta aina ei juosta poispäin. Joskus juostaan avuttomina kohti.

Helen Mcdonald (s. 1970) on kirjoittanut kirjan, jonka nimen ensimmäisen kerran kuultuani luulin kyseessä olevan Sue Craftonin uuden dekkarin (Macdonald tai Crafton, sehän on melkein sama; en tunne dekkaristiakaan, koska en juurikaan lue dekkareita). En siis pitänyt kiirettä kirjaan tutustumisella. Muutaman arvostelun luettuani tajusin, että kyseessähän on ihan eri kirjailija ja ihan eri genre. Mea culpa.

H niin kuin haukka on omaelämäkerrallinen teos, mutta jokin siinä muistuttaa romaania. Sen sävy on osittain melankolinen, koska Macdonald kertoo toipumisestaan isänsä kuoleman aiheuttamasta masennuksesta. Toipumisessa auttaa ryhtyminen haukankasvattajaksi ja Mabel-haukan kanssa eläminen vuodenkierron läpi. Toki Helen on jo lapsena ollut kiinnostunut haukoista, lukenut niistä kaiken ja seurannut käytännössä haukankasvatusta.

Haukat ovat petolintuja, mutta niiden kasvattamisessa on kyse kesyttämisestä. Se onnistuu kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti. Saalistusvietti ja petoeläimen luonto pitävät huolen siitä, että vaikka Helen lopulta tuntee muuttuvansa itsekin haukaksi ja näkee maailman vain haukan silmin, on haukka kesyynnyttyään kuitenkin aina toisaalta vapaa – lentämään pois kasvattajansa luota – ja toisaalta viettiensä vanki.

Olin hajalla. Jokin syvällä sisimmässäni pyrki kokoamaan itsensä uudestaan ja käytti mallina olentoa, joka minulla oli hansikkaallani. Haukka oli kaikin tavoin juuri sellainen kuin minäkin tahdoin olla: yksinäinen, tyyni, surusta vapaa ja turta ihmiselämän kolhuille.

Muutuin vähitellen haukaksi. [–] Muutos tapahtui suremisen ja valvomisen kautta, sen kautta että lakkasin olemasta oma itseni.

Yksi ensimmäisistä koskaan lukemistani novelleista on Giovanni Boccaccion (1313–1375) Metsästyshaukka. Se on Decameronen viidennen päivän yhdeksäs novelli. Olen ajatellut, että haukastus on nykypäivänä vain näytöslaji, jota esitellään keskiaikaan liittyvissä tapahtumissa maailmalla. Olin väärässä. Haukastusta harrastetaan edelleen. Äidinkielen opettajain liiton tehtävämonisteessa on kiinnostava vinkki lisälukemiseksi haukastuksen kulttuurihistoriaan. Haukastukseen liittyy paljon symboliikkaa, joka osaltaan luo  H niin kuin haukasta hyvin monitasoisen kirjan: kyseessä on henkilökohtainen päiväkirja, kulttuurihistoriallinen teos, petoeläimestä kertova tietoteos, myyteistä ja merkityksistä mutta yhtä paljon kirjoittajan henkilökohtaisesta avautumisesta viimeistellyn silauksensa saava hieno esikoisteos. Toisena tasona päiväkirjan merkintöihin kirjailija kertoo T.H. Whiten, taitamattoman haukankasvattajan, homoseksuaalisuutensa kätkeneen englantilaisen kirjailijan ja opettajan teoksesta The Goshawk ja Whiten elämästä sen kautta.

Kaikki haukassa on muotoutunut ja virittynyt metsästystä ja tappamista varten. Eilen huomasin, että jos imaisen ilmaa hampaiden välistä ja vinkaisen kuin loukkaantunut kaniini, haukan varpaiden jänteet supistuvat silmänräpäyksessä ja kynnet pureutuvat hansikkaaseen hirmuisella, rusentavalla voimalla. Tappava ote on syvälle haukan aivoihin iskostunut vanha toimintamalli, luontainen reaktio, joka ei ole vielä löytänyt ärsykettä, jonka kuuluisi laukaista se.

Ihmisen ja eläimen suhde on mysteeri, jota itse olen pohtinut sen takia, että haluaisin koiranomistajaksi. Olen harkinnut koiran hankkimista jo useamman vuosikymmenen ajan, mutta aina keksin esteitä ja syitä olla ryhtymättä koiran emännäksi. Lapsuudenkodissani ei ollut kotieläimiä, ja minulta puuttuu kokemus siitä, millaista on ihmisen ja eläimen yhteiselo arjessa. Siksi kynnys ryhtyä koirankasvattajaksi on korkea. Lisäksi minua kiinnostavat rodut ovat usein juuri sellaisia, joilla on vahva metsästysvietti. Mietin, pärjäänkö sellaisen eläimen kanssa.

 Haukan kanssa metsästäminen vei minut aivan ihmisyyden rajoille. Ja sitten jonnekin vielä kauemmas, missä en ollut enää lainkaan ihminen. [–] Mutta joka kerta, kun haukka sai kiinni jonkin eläimen, minä lakkasin olemasta eläin ja muutuin jälleen ihmiseksi. Se oli suuri arvoitus, ja se esitettiin kerran toisensa perään.

Kertomukseen Helen Macdonaldin surusta ja siitä toipumisesta on helppo samaistua. Yksinelävä, akateeminen, kotia vaihtava, isänsä menettävä nuori nainen on juuri niin juureton kuin monet muutkin ikäisensä ihmiset. Elämä menee kuitenkin eteenpäin, surusta jokainen löytää oman tiensä ulos, kuka milläkin tavalla. Elämä ei voi pysähtyä, vaikka ihminen välillä niin haluaisikin.

Surun arkeologia ei ole järjestelmällistä. Pikemminkin se on maan kääntämistä lapiolla, niin että esiin ilmaantuu sellaista mikä on unohtunut.Päivänvaloon nousee yllättäviä asioita: ei vain muistoja vaan myös mielentiloja, tunteita, aiempia tapoja tarkastella maailmaa.

H niin kuin haukka on kirjavuoden 2016 kohokohtia. Harvoin kustantajalla on mahdollisuus julkaista kirja, joka on ensimmäinen laatuaan. Ja miten hienolla tavalla ensimmäinen! H niin kuin haukka jakaa sijan omassa arvoasteikossani vuoden parhaan kirjan tittelistä Elena Ferranten Loistavan ystävän kanssa. Olen iloinen, että sain tutustua Heleniin, kanahaukka Mabeliin, T.H. Whiteen ja haukastuksen kulttuurihistoriaan.

 H niin kuin haukasta ovat bloganneet myös muun muassa Tuijata, Lumiomenan Katja, Kirjakko ruispellossa ja Kulttuuri kukoistaa -blogin kaima Arja ja Kirsin kirjanurkka.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Näyttökuva 2016-06-02 kello 23.03.36

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo
Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Siltala 2016.
Kansi: Marja-Leena Muukka

Lainasin Stefan Mosterin uusimman romaanin kaupunginkirjastosta, koska halusin lukea Nelikätisen soiton mahdottomuus -romaanin kirjoittajalta jotain muuta. Suurlähettilään vaimossa on kiinnostava tarina enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa.

Moster (s. 1964) on Suomessa asuva kirjailija ja kääntäjä, joka on saksantanut paljon suomalaista kaunokirjallisuutta. Suurlähettilään vaimossa (Die Frau des Botschafters, 2013, suom. 2016) Moster kirjoittaa saksalaisista ja saksankielisistä (itävaltalaisista ja sveitsiläisistäkin) ihmisistä Suomessa, kulttuurityöntekijöistä, maahanmuuttajista ja diplomaateista, eksterritoriaalisten henkilöiden kastista. Moster ei anna armoa diplomatialle, hän jopa kyseenalaistaa sen merkityksen nykyaikana kokonaan.

EU:n sisällä diplomaattien liikkumavara oli rajallinen, etenkin, jos asemapaikka oli niinkin huomiota herättämättömässä mallimaassa kuin Suomi. Diplomaatilla on vain yksi tapa erottautua ministerinsä silmissä: raporteilla, joiden sisällöllä on merkitystä. Sitä varten maassa pitää tapahtua jotain, siellä on oltava kireä tunnelma ja hankalia eturistiriitoja. [–]
Sillä diplomatia ei nykyään ole juuri muuta kuin networkingin osanen kansainvälisten taloussuhteiden puitteissa. Robert ei itsekään nähnyt asiaa toisin: ”Minä olen pelkkä lobbari”, hän tiukaisi kerran katkerasti vaimolleen, ”mutta sellainen, jolla on vaatimaton palkka eikä mahdollisuutta tulospalkkioihin.”

Robert, Saksan Suomen-suurlähettiläs onkin kiinnostunut Tripolin suurlähettilään virasta, joka saattaisi tarjota mahdollisuuden erottautua Gaddafin jälkeisessä Irakissa. Toiveestaan Robert ei kuitenkaan mainitse vaimolleen Odalle, jonka ajatuksia hallitsee heidän vakavasti kehitysvammainen poikansa Felix, joka asuu pysyvästi Martinus-hoitokodissa Saksassa.

Romaani alkaa Odan ja Klausin kohtaamisen esinäytöksellä, Odan näkökulmasta, näin luulin. Muutaman luvun jälkeen tajuan, että kertoja onkin kirjastossa yönsäkin viettävä, koditon saksankielisen kirjaston hoitaja, joka on kiinnostunut Odasta, mutta ei saa tältä haluamaansa huomiota. Romaania alkaa lukea eri tavalla kun tajuaa, että näkökulma onkin kolmannen osapuolen, joka on Odan ja Klausin tarinassa kolmas pyörä. Mieleeni tuli Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta ja siinä vähitellen paljastuva epäluotettava kertoja.

Oda on entinen tv-toimittaja, joka on nyt asettunut miehensä kanssa Suomeen, Saksan suurlähetystöön Länsi-Helsinkiin meren rannalle. Odalla on paljon tyhjiä tunteja päivässä, silloin kun ei ole edustustehtäviä. Avioparin elämän tragedia on Felix-pojan vammautuminen syntymässä. Koettuaan Klausin alumiiniveneen kyydissä Itämeren aallot yksyllä ja käveltyään talvella meren jäällä, joka kantaa, Oda saa päähänpintymän tuoda Felixin Suomen talveen ja antaa tälle mahdollisuuden kokea talvi ja jää ja talven valo ennen kuin tämä sokeutuu kokonaan.

Suunnitelma saa alkunsa, kun Oda löytää kalan suurlähetystön laiturilta Klaus-nimiseltä mieheltä. Oda kutsuu Klausin suurlähetystön juhliin (joiden vieraita romaanissa kuvataan piinaavan luokittelevasti), ja Klaus ottaa toimittaakseen tuoretta itsepyytämäänsä kalaa Odalle säännöllisesti. Klaus paljastuu saksaa puhuvaksi ja saksalaista kulttuuria ymmärtäväksi mieheksi, jonka biologinen isä on saksalainen sotilas, jota hän ei ole koskaan tavannut. Pohjoisesta Helsinkiin kulkeutunut mies on asettunut meren rannalle satunnaiseksi perinnöksi saamaansa puutaloon. Klausista tulee Odan Felix-poikaa koskevassa suunnitelmassa tärkeä salaliittolainen. Samalla Klaus pääsee käymään ensimmäistä kertaa isänsä maassa.

Felix, jos sinä olisit täällä, sinun silmäsi avautuisivat, sillä et ole ikinä nähnyt mitään näin kirkasta; silmät pitää leväyttää apposen auki, jotta jokainen säde pääsee sisään, vaikka välillä on tietysti siristeltävä, koska häikäisee. Felix, jos sinä olisit täällä, sinä leijuisit ja liitelisit, ja sinun kookkaat vaunusi vain katoaisivat välkkeeseen, koska jos pystyy leijumaan, silloin ei tarvitse pyörätuolia.

Romaanissa kuvataan tarkkanäköisesti ihmisten välisiä hierarkioita (joko oikeita tai mielensisäisiä ja kuviteltuja), miehen ja vaimon suhdetta lasiseinäisessä talossa, jossa on tärkeää säilyttää muodollinen ulkosivu, sitä, miten epätodennäiset ihmiset tutustuvat toisiinsa ja miten lapsen vaikeavammaisuus vaikuttaa hänen ympärillään oleviin ihmisiin: vanhempiin, hoitajiin ja muihin ihmisiin.

Kirjoittaessaan armottomasti saksankielistä kulttuuria Suomessa ylläpitävistä instituutioista Moster on niin tarkka havainnoissaan, että ihailen hänen rohkeuttaan syödä purevaa kättä (vaikka sehän on kirjailijan perustehtävä: olla välittämättä kenenkään mielipiteistä ja kirjoittaa se, mikä täytyy kirjoittaa). Suomi on pieni maa, ja kriittisesti omista maanmiehistään kirjoittava saa varmasti palautetta. Mutta romaani on aina fiktiota, joten yksi yhteen romaania ei tietenkään voi lukea. Luulen silti, että kun jatkossa luen uutisen Goethe-Instituutin kirjailijaillasta tai Saksalaisen koulun vapaaehtoisista en voi olla muistamatta Mosterin luomaa kuvaa niistä.

Moster käyttää usein kursivointia korostamaan merkityksellisiä sanoja muun tekstin lomassa antaakseen niille joko ironista tai dramaattista painoa. Kursivoinnit ovat usein ilmauksia, joita viljellään viranomaiskielessä, diplomatian kielessä ja toisaalta kyökkipsykologian termejä, joilta ei voi välttyä missään.

Suomennoksen jotkin repliikit nousevat esiin muita enemmän tyylillisesti erottuvina, mutta koska en ole lukenut alkuperäistä teosta enkä osaa saksaa riittävän vivahteikkaasti, en pysty arvioimaan käännöksen tarkkuutta ja onnistumista. Eikä kai itsekin kääntäjänä toimiva Moster olisi päästänyt läpi huonoja suomennoksia! Klausin puheessa onkin vanhahtavia ilmauksia ja niissä käännös toimiKäännös on aina valintoja, ja kenties alkuperäisessä romaanissa on ollut yhtä silmäänpistäviä ilmauksia. Jonkin verran kirjaan oli eksynyt painovirheitä, mikä kiinnitti huomioni, mutta ei häirinnyt kuitenkaan lukukokemusta. Jokainen muusta kuin englannista suomennettu romaani on nykyään kulttuuriteko. Kiitos siis Siltalalle tämän romaanin suomentamisesta!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi