Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä.
SKS 2017

Naapurimaamme Viro viettää vuonna 2018 satavuotista itsenäisyyspäivää, vain vuosi Suomen tasavuosien jälkeen. Suomen ja Viron kohtalot ovat monessa sivunneet toisiaan, vaikka Viron itsenäisyys olikin miehityksen aikaan katkolla, ja Viron historiassa on hyvin synkkiä vaiheita. Silja Vuorikurun kirja Aino Kallaksesta valottaa myös Viron historiaa. En tiennyt esimerkiksi sitä, että Viron lipussa oleva musta raita kuvaa näitä synkkiä ja verisiä vaiheita. Usein puhutaan sillasta Viron ja Suomen välillä, ja tuo henkinen ja kulttuurinen yhteys on kantanut yli vaikeidenkin vuosien. Yksi yhdistävä tekijä on kielisukulaisuus.

Luettuani Aino Kallaksen elämäkerran muistin taas, miten monikulttuurinen Viron historia on. Saksan ja Neuvostoliiton miehityksen lisäksi Viron juuret ovat Tanskan ja Ruotsin kultturissa ja kielessä.

Aino Kallas (1876–1956) oli suomalaisen Krohnin kulttuurisuvun jäsen, joka kirjoitti suomeksi teoksia, joita inspiroi virolainen kansanperinne ja historia. Avioiduttuaan virolaisen Oskar Kallaksen kanssa Ainosta tuli Viron kansalainen. Lontoosta käsin Aino kiersi maailmalla esittelemässä niin Viroa kuin Suomeakin sekä omaa kaunokirjallista tuotantoaan ja sai arvostusta myös englanninkielisessä maailmassa.

Neuvostoliiton miehitettyä Viron Saksan jälkeen Kallakset pakenivat Ruotsiin, sillä Viron eli sittemmin Neuvostoliiton kansalaisille ei myönnetty viisumia Suomeen, Ainon kotimaahan. Oskarin kuoltua ja Ainon saatua Jenny ja Antti Wihurin säätiön elämäntyöpalkinnon 1953 myös Suomen kansalaisuuden takaisin saaminen mahdollistui, mikä ilahdutti Ainoa suuresti. Olihan hän usein kokenut olevansa juureton, vaikka olikin saanut elää monessa maassa. Aino Kallaksen kaunokirjalliset teokset olivat saaneet ajoittain kovaakin kritiikkiä niin Suomessa kuin Virossakin, ja Aino oli kokenut tulleensa väärinymmärretyksi milloin Suomessa, milloin Virossa. Toisaalta kummassakin maassa Ainon elämäntyötä arvostettiin ajoittaisesta, osittain aiheellisestakin kritiikistä huolimatta.

Kallaksen tunnetuin trilogia on ns. Surmaava eros -trilogia, johon kuuluvat Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928). Kaikki perustuvat Viron historiaan tai kansanperinteen tarinoihin, jotka Aino Kallas kertoi uudestaan. Loppuvuosinaan Aino Kallas julkaisi päiväkirjansa niiltä vuosilta, joilta päiväkirjat olivat tallessa. Päiväkirjoista tuli Suomessa myyntimenestys, ja viroksikin ne aikanaan käännettiin. Kirjailijan kannalta kuitenkin tärkeimmät, viimeisimmät Viron aikaiset päiväkirjat eivät olleet enää tallessa, tai ainakaan niihin ei päästy käsiksi. Ne olivat jääneet Viroon ja luultavasti tuhoutuneet. Uuden hallinnon kannalta Kallakset olivat epäilyttävää väkeä, kansallismielinen Oskar Kallas oli uuden järjestyksen vihollinen.

Nuori Aino Kallas löysi oman äänensä vähitellen; hänen kieleensä vaikuttivat niin Raamatun vanha suomennos kuin Viron historia ja sen ihmisetkin, joista hän sai aiheet teoksiinsa. Teosten teemat puolestaan löytyivät Ainon omasta elämästä: Julius-isän varhaisesta kuolemasta, etäisestä suhteesta Minna-äitiin ja omien lasten varhaisista ja traagisista kuolemista. Ainolla oli fyysisiä lapsia viisi, mutta henkisiä lapsia eli kirjoja enemmän. Aino koki syyllisyyttä siitä, että kirjailijan työ oli hänelle niin tärkeä osa elämää ja piti hänet usein erossa lapsistaan näiden ollessa pieniä. Rakkaussuhde runoilija Eino Leinon kanssa näkyi joidenkin teosten teemoina ja Ainon ja Oskarin avioliiton säröinä.

Oli kiehtovaa lukea Aino Kallaksen (o.s. Krohnin) tarina. Jo Krohnin suvusta sinällään syntyisi monta kirjaa, niin paljon lahjakkuutta suvussa on. Ainon isä Julius (runoilija Suonio) on vain yksi heistä. Kuten Vuorikuru lopussa toteaa, kasvoi Ainosta jopa isäänsä Juliusta merkittävämpi kirjailija, vaikka isän nimi hautakivessä suurimpana koreileekin.

Krohnien sukupuu olisi ollut kiinnostava lisä etulehdellä. Toki ymmärrän ratkaisun jättää se pois: vaikka Aino pitikin yllä suhteita sukuunsa, tuli hän kuitenkin tunnetuksi omana itsenään ja Kallaksen nimellä. Aino Kallas vaikutti suurimman osan elämästään Suomen ulkopuolella, vaikka hän kirjoittikin kaikki teoksensa suomeksi; Suomi pysyi hänen kotimaanaan kaikki ulkomailla vietetyt vuodet.

Silja Vuorikuru on kirjoittanut erittäin ansiokkaan elämäkerran Aino Kallaksesta. Naisten elämäkertoja ei ole yhtään liikaa. Kannattaa lukea. Ja onnea Viro 2018!

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi
Teos 2017
Ulkoasu: Jenni Saari

Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli. Se oli siis eräänlainen tahra, joka oli kuitenkin niin pieni, ettei sen päälle mahtunut edes yhtä enkeliä istumaan. Koko tulevaisuus oli ahdettu tähän pieneen roiskeeseen, joka sisälsi siten mahtilatauksen potkua eli puhdasta energiaa. [–] Myös sinä, minä, Väinämöinen, Mikael Olavinpoika Agricola, Larin Paraske ja epämääräinen kokonaisuus nimeltä Suomi olimme tietenkin tuossa roiskuvassa pisteessä porisemassa.

Jos minulla olisi hattu, lähtisi se nyt päästä. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto meni 2017 täysin oikeaan osoitteeseen. Lopetin Juha Hurmeen Niemen tänä aamuna, ja heti tuoreeltaan loihen lausumaan jotain siitä.

Niemi on hybridi, tuo sekasikiö, jolle kelpaa niin fakta kuin fiktio. Alun katkelma antaa hyvän maistiaisen Hurmeen tavasta kertoa. Niemi on omaääninen romaani, joka kyllä perustuu historiallisiin tosiasioihin, mutta joka Hurmeen käsittelyssä saa fiktiivisen muodon. Suomikaan ei ole Suomi, vaan Suomea muistuttava Niemi. Lopun henkilöhakemisto on vaikuttava, samoin suomentajalistaus.

On kerrassaan riemullista lukea, miten “Magnus lähti atakkiin 1348, mutta tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot” tai miten Chydenius muotoiltuaan uskonnonvapauslain 1781 uuden pohjatekstin ”lähti tyynesti bändinsä treeneihin”, vaikka pappissääty raivostui.

Historiantutkijoista Teemu Keskisarjan tyyli kirjoittaa dramaturgisesti vetävästi on ehkä lähinnä tätä Niemeä, mutta kuten sanottu, Niemi on romaani, ei tietoteos. Romaani antaa kirjailijalle mahdollisuuden maalata leveällä pensselillä laajoja linjoja dramaattisten painotusten kautta. Romaaniin voi valita yksityiskohtia, jotka kenties eivät ole historiankirjoitukselle kaikkein oleellisimpia, mutta jotka romaanissa edesauttavat kirjailijan taitellisen näkemyksen esilletuomista. En silti lähtisi arvostelemaan Hurmeen näkemystä Suomen historiasta, niin paljon tämän romaanin eteen on tehty tutkimustyötä ja sisäistetty monimutkaisia kehityskulkuja. Niemi on yleissivistyksen ja taiteellisen osaamisen taidonnäyte.

Juha Hurme on verbaalilahjakkuus, ja sanankäytön mestarius kuuluu niin Hurmeen puheessa kuin kirjoitetussakin tekstissä. Minua eivät häirinneet slangimaiset ilmaisut, jotka rikkoivat epookin kuvausta, eikä puheenparsimainen jutustelu. Tapahtumasta toiseen siirrytään välillä kertojan puhutellessa lukijaansa. Ainut asia, joka välillä häiritsi, olivat vakiintuneiden hallitsijoiden nimien kirjoitusasut. Nykyään pyritään kyllä alkukieliseen kirjoitusasuun, mutta jo vakiintuneiden hallitsijoiden nimien muuttaminen romaanissa vaikeutti toisinaan ymmärtämistä (Kustaa Vaasa, romaanissa Gustav Vasa; Juhana-herttua eli Juhana III, romaanissa herttua Johan jne.), mutta lienee myös romaanin yksi tehokeino. Jos Suomikin on Niemi, niin mikseivät sitten historian henkilötkin voi olla vähän sinnpäin. Annetaan anteeksi.

Ruotsin vaikutus on tärkeä osa Niemen historiaa, selvä se, mutta ajatus on osattava asettaa myös toisinpäin. Niemi on ohittamaton osa Ruotsin historiaa.

Kuten sanottu, Juha Hurme vetää laajoja kaaria, mutta ymmärtää myös yksityiskohtien päälle. Vaikka kronologisesti edetään esihistoriasta aina Ruotsin vallan loppuun asti, eli vuoteen 1809, muodostuu lukijalle kuitenkin Hurmeen tekstin avulla näkemys siitä, mistä ollaan lähdetty ja mihin on tultu. Se, että lukijalla on jonkinlainen käsitys historiasta jo ennestään, auttaa toki suhteuttamaan Hurmeen nostoja ja painotuksia, mutta toisaalta Hurme antaa myös työkaluja ymmärtää historiaa, sotia ja Suomen eri vaiheita uudella tavalla. Romaanissa käydään niin kansanperinteen kuin kehittyvän suomen kielenkin lähteillä. Kristinuskon ja tieteellisen maailmankuvan vaikutuksiin perehdytään havainnollisesti. Suomi asettuu osaksi muuta Europpaa, vaikka jälkijunassa monessa asiassa tuleekin. Kronologinen kerronta karkaa aina silloin tällöin Hurmeen omille sivupoluille, mutta palaa kuitenkin pian takaisin pääpolulle.

Kirkas negatiivi on paljon käyttökelpoisempi kuin tuhruinen positiivi.

Kristallinkirkasta on Juha Hurmeen kieli. Lukekaa niemeläiset!

Niemi on myös yksi vuoden 2017 kauneimpia kirjoja. Kirjan ulkoasu on oivaltava ja upea. Kiitos Jenni Saari!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (äänikirja)

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Suom. Kristiina Drews
Into Kustannus Oy, 2017
Storytelin äänikirja, lukija Krista Putkonen Örn

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kenties loppuvuoden 2017 kohutuin ja kehutuin kaunokirja Juha Hurmeen Niemen ohella. Siispä joululomalla luen Niemiä printtinä ja Siivojan käsikirjan novelleja (tai kertomuksia, kun kirjan nimi määrittelee) äänikirjana. Ne, jotka ovat lukeneet aiempia postauksiani äänikirjoista, tietävät, etten ole erityisesti äänikirjojen suurkuluttaja vaan pidän enemmän perinteisista painetuista kaunokirjoista. Äänikirjoilla on kuitenkin pointtinsa. Tässä listattuna muutamia ajatuksia. Kolme pointtia äänikirjoista ja niiden jälkeen arvio Siivoojan käsikirjasta.

Kätevästi matkalla mukana

Äänikirjan suosio on kasvamassa enkä ihmettele. Jos kännykkä on ihmisessä kiinni kuin napanuora, on tuskin helpompaa tapaa lukea. Miksi tätä ei keksitty jo aiemmin? Oma kännykänkäyttöni lähenee riippuvuutta, joten miksi en sitten nauti enemmän äänikirjoista – varsinkin kun silmät väsyvät jatkuvasta näyttöpäätteen katseluusta niin työ- kuin vapaa-ajalla?

Harjoittelin Lucia Berlinin kuuntelemista monessa eri tilanteessa: kuntosalilla, työmatkoilla, autolla ajaessa, kävelyllä. Kirjan sisällön kannalta paras kuuntelutilanne on kävelylenkki, jolloin ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun. Kävely itsessään on meditatiivista, ja kun kävelee riittävän pitkään, ehtii päästä tarinaan sisälle ja keskittyä siihen. Kuntosalilla äänikirja auttaa kuluttamaan aikaa itsessään tylsien laitteiden  lihaskuntoliikkeiden ja niiden välille tulevien taukojen aikana. Tunti vierähtää huomaamatta. Autossa kuuntelin Berliniä suoraan puhelimelta ilman kuulokkeita tai aux-liitäntää. Berlinin teos ei ole kovin laaja, alle 300 sivua, mutta sen kuunteluun vakionopeudella saa kulumaan aikaa tuntikausia. Pitkillä automatkoilla ihan hyvä vaihtoehto epätasaisen radiotarjonnan sijaan.

Yksi teos vai useampia

Berlinin teoksessa ongelmaksi muodostui se, että vaikka jokaisessa tarinassa oli eri kertoja ja päähenkilöt, tuntui että kuuntelin koko ajan samaa tarinaa. Huolimatta siitä, että kyseessä on autofiktio, olivat eri kertomusten puitteet hyvin erilaiset. Välillä tapahtumat nähtiin nuoren tytön, välillä alkoholisoituneen perheenäidin näkökulmasta, mutta koska lukijan ääni oli koko ajan sama, alkoi kertojan ääni sekoittua lukijan ääneen. Novellikokoelmilla oli hyvä olla eri lukijat eri novelleissa, mutta tämä on kenties liikaa vaadittu tuotannolta. Romaanissa tätä ongelmaa ei luonnollisesti ole. Voisinkin kuvitella, että romaanin lukemiseen äänikirja sopii paremmin. (Toisaalta fragmentaarinen teos toimii myös, kuten Akvarelleja Engelin kaupungissa.)

Lukemisen rakenne

Se, mikä novellikokoelman kuunteluani eniten häiritsi, oli visuaalisuuden puute oman lukemisen suunnittelussa. Oli vaikea hahmottaa sitä, milloin jokin novelli loppui ja uusi alkoi. Selkeämpi merkki siitä, että novelli on nyt loppu(massa), olisi auttanut minua. Olisin ehtinyt painaa pausea, jos esimerkiksi kuntosalitreeni oli lopuillaan. Olisin voinut lopettaa sopivaan kohtaan ja jatkaa seuraavan novellin parissa vasta myöhemmin. Nyt kävi niin, että novelli loppui, tuli otsikko, josta en aina ollut varma, oliko se seuraavan novellin nimi vai ei, ja sitten seuraava olikin jo alkanut. Painoin pausea, ja jouduin jatkamaan ilman otsikkoa seuraavan novellin lukemisen. Kelaaminen edestakaisin on vaikeaa.

Usein novellin nimi siis vilahti ohi liian nopeasti enkä hahmottanut novellin rajoja. Jokin visuaalinen elementti äänikirjoissa olisi siis avuksi. Esimerkiksi se, että näkisi teoksen sisällysluettelon, ja sen, kuinka kauan mikäkin novelli luettuna kestää perusnopeudella. Tai striimin kohdalla selkeämpi jaksotus, niin että kuuntelija voi itse päättää, milloin siirtyy seuraavaan novelliin. Vähän kuin maksu-tv:n katsomisessa: striimaus näyttää, että 3o sekunnin kuluttua alkaa seuraava jakso. Lukija voi siirtyä seuraavaan tai valita katsovansa seuraavan jakson myöhemmin. Äänikirjaa kuunnellessa, kun kaikki visuaaliset apuvälineet puuttuvat, juuri kuunnellun sisäistäminen vie hetken aikaa ainakin visuaalisesti orientoituneelta ihmiseltä. Jos siirtyy heti seuraavaan, katoaa muistijälki todella nopeasti. Novellit alkavat kietoutua yhteen, niiden yksittäinen merkitys vähenee. (Voihan tämäkin olla tietysti yksi mahdollinen lukutapa, en sitä kiistä.) Minua kuitenkin häiritsee, ettei Berlinin teoksesta kuunneltuna jäänyt mieleen lauseita, sitaatteja, kertomusten punaista lankaa (ei niissä kaikissa sitä selkeästi ollutkaan).

Siivoojan käsikirja

On helppo olla samaa mieltä niiden ylistävien arvioiden kanssa, joita olen lukenut Berlinin teoksesta. Raikasta, kohtikäyvää, rehellistä tekstiä. Teosta on kuvailtu autofiktioksi. Niminovelli nousi teoksen novelleista ehkä parhaiten esiin. Teoksen lopussa oleva novelli, jossa Dolores palaa sisarensa Sallyn kanssa Chileen (?)/Meksikoon (?) ja tapaa uudelleen aiemmassa novellissa esiintyneen Césarin, jäi mieleeni. Mieleen ei sen sijaan jäänyt, missä maassa tämä tapahtui, mutta sukeltamisen muistan sekä sen, että Dolores oli antanut Césarille rahat uuteen kalastusalukseen ja sittemmin César oli näemmä onnistunut tekemään hyvän bisneksen alkupääomansa avulla.

Kuuntelusta jäi mieleen novellin aiheita ja yksityiskohtia, mutta ei laajemmin mitään, mihin voisi palata. Onkin varmaan pakko hankkia teos painotuotteena ja palata siihen myöhemmin, sillä kuunneltunakin ymmärtää, että Berlinillä on kyky kertoa ajattomia tarinoita ihmisestä. Joitakin ajatuksia olisi halunnut jäädä märehtimään kauemmaksi aikaa.

Kuuntelin teoksen alussa olevat perusteellisen esipuheen ja johdannon, ja niissä kului 45 minuuttia. Ehkä ne olivat tarpeen, ehkä eivät. Äänikirjan lopussa on Lucia Berlinin biografia. Berlin oli ammattikirjailija, josta emme ole Suomessa kuulleet aiemmin.

Onkin mielenkiintoista, että viime vuosina on julkaistu teoksia, joiden tekijät ovat nousseet laajaan tietoisuuteen ja menestyksiksi vasta kuolemansa jälkeen. John Williams (Stoner ym.), Lucia Berlin ja monta muuta. Kirjailija voi löytää uusia lukijoita kaikkina aikoina, jos kirja tai kertomus on riittävän puhutteleva ja ajaton ja jos joku lukija heidät löytää kaikkien maailman kirjailijoiden joukosta ja nostaa heidät uudelleen esiin.

PS Erityiskiitos elegantista ja kirjan sisältöä hyvin kuvaavasta kannesta.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suom. Heikki Salojärvi
Basam Books, 2008
Kansi: Ina Kallis

Pidän kirjallisuutta avarana maana, jonka kaukaisille rajoille teen matkaa mutta jonka rajoja en voi milloinkaan tavoittaa. Ja olen aloittanut liian myöhään. En saa koskaan luetuksi kaikkea.

Näin toteaa Hänen Majesteettinsa Englannin kuningatar päästyään lukemisen makuun Alan Bennettin romaanissa Epätavallinen lukija. Kirja on ilmestynyt jo vuosikymmen sitten, mutta vasta nyt – löydettyäni kirpputorin kirjahyllystä kirjan – luin sen. Oi mikä herkkupala koko kirja.

Olen katsonut viikonloppuna The Crownin toisen tuotantokauden alkua ja muistin, etten ole vielä kirjoittanut kovasti Elisabet II:a muistuttavasta lukijasta Bennettin kirjassa.

Sopivasti todellisuuteen viittaava lukija-kuningatar ja toisaalta fiktiivinen hahmo löytää kirjat palatsin pihalta kirjastoautosta vältellessään yksityissihteerinsä tylsää seuraa. Norman-tiskaajasta tulee kuningattaren amanuenssi ja ensimmäiset kuningattaren lukemat kirjat ovatkin Normanin lempilukemistoa. Kirjastoauton kuljettaja Hutchins saa ansiomerkin, vaikka valtuusto lopettaakin kirjastoauton vierailut palatsin pihalla.

Vähitellen lukeminen vie yhä enemmän kuningattaren aikaa, mistä palatsin henkilökunta ei pidä. Eivät myöskään kuningattaren corgit innostu kävelylenkeillä penkille lukemaan syventyvästä emännästään. Tämä jatkaa kuitenkin lukemistaan ja alkaa vähitellen kirjoittaa myös lukemisen herättämiä ajatuksiaan muistiin.

Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus (jonka hän seuraavana päivänä kirjoitti muistiin), että lukeminen oli kaiken muun ohella lihas, ja vieläpä lihas, jota hän oli ilmeisesti kyennyt kehittämään.

Porttiteoria johtaa kuningattaren lukijasta kirjoittajaksi, mikä järkyttää kuningattaren hallintoa entistä enemmän.

Bennettin kirja on täydellinen. Hienovarainen satiiri kuningaskunnan ja monarkian elämästä, pinnallisesta poliittisesta kulttuurista ja brittiläisistä käytöstavoista kolahtaa kovaa. Televisiossa on nähty Bennettin käsikirjoittama The History Boys, joka naurattaa ja koskettaa aina uudestaan.

Ajaton kirja lukemisen mahdista ja kirjallisuuden kyvystä muuttaa maailmaa. Ja hauskasti ja älykkäästi kirjoitettu. Suosittelen!

Seuraava postaus käsittelee Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät -kirjaa, mutta se on niin monitahoinen ja rikas, etten vielä ole ehtinyt paneutua kirjoittamiseen. Tällä hetkellä luen/kuuntelen kahta kirjaa. Äänikirjakokeilu jatkuu Storytelin sovelluksessa Lucia Berlinin Siivojan käsikirja ja muita kertomuksia -novelleilla, ja yöpöydällä on Finlandia-palkittu Juha Hurmeen renessanssimainen, kulttuurihistoriallinen romaani Niemi. Niistä myöhemmin lisää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä
Suom. Katriina Huttunen
Gummerus 2017

Kuunteleminen on uusien mahdollisuuksien etsimistä, uusien haasteiden hakemista. Tärkein kirja jonka voit lukea on se, joka kertoo sinusta itsestäsi. Se on avoin.

On vuoden pimein aika. Mitä silloin voi tehdä? Suosittelen lukemaan Erling Kaggen kirjan hiljaisuudesta.

 Erling Kagge vaikuttaa mielenkiintoiselta ihmiseltä. Hän on tutkimusmatkailija, lakimies, taiteen keräilijä, yksityisyrittäjä, poliitikko, kirjailija ja kustantaja. No huh huh. Voiko tällainen ihminen tietää jotain hiljaisuudesta?

Kirjan perusteella voi. Kagge lähestyy aihettaan omakohtaisen kokemuksen ja kirjallisuuden kautta. Jos on hiihtänyt viikkokausia Etelänavan hiljaisuudessa, on pakko tietää jotain hiljaisuudesta ylipäätään. Kagge ei kuitenkaan korosta äärikokemuksiaan vaan antaa lukijalle keinoja löytää polkuja hiljaisuuteen arjessa.

Mitä hiljaisuus on? Missä se on? Miksi se on nyt tärkeämpää kuin koskaan aiemmin?

Näihin kysymyksiin Kagge vastaa 33 eri tavalla. Vastausten välissä on hiljaisuutta ruokkivia kuvia, taidetta, joka ei anna vastauksia vaan ruokkii kysymyksiä. Toimittaja Mandy Len Catron kokeili psykologi Arthur Aronin 36 kysymyksen ihmiskoetta (voiko keneen tahansa rakastua?) vuonna 2013 ja katsoi tuntematonta ihmistä silmiin neljän minuutin ajan. Hän kirjoitti kokeesta esseen The New York Timesiin.

Olen hiihtänyt alas jyrkkiä rinteitä ja riippunut rotkon yllä lyhyestä köydestä, mutta toisen ihmisen silmiin tuijottaminen neljän hiljaisen minuutin ajan oli hermoja raastavinta ja pelottavinta, mitä olin kokenut. [–] Silmiä sanotaan sielun peiliksi, mutta ratkaiseva hetki ei ollut se kun näin toisen ihmisen, vaan se kun näin toisen ihmisen näkevän minut.

Hiljaisuus on radikaalia. Hiljaisuus on kiinnostavaa.

Kaggen kirjasta tuli mieleen Junichiro Tanizakin Varjojen ylistys, kirja joka nostaa kirkkaiden valojen sijaan esiin hämäryyden ja valojen vaihtelun.

En ole oikein lämmennyt kirkasvalolaitteille aiemmin, koska kaamos ja sen hämäryys ei ole minua haitannut. Nyt päätin kuitenkin kokeilla laitetta estohoitona kevätväsymykseen, joka valtaa aina minut, kun valo hyökkää päälle keväällä.

Kaamos on kaunis sana. Kaamos on myös aika antaa hiljaisuudelle mahdollisuus. Ei tarvitse yötä päivää nauttia yöttömästä yöstä vaan voi kuunnella hiljaisuutta ja oman sisimpänsä puhetta, joka voi olla pelottavaakin, jos ei ole koskaan kuunnellut itseään.

Maailman sulkeminen ulkopuolelle ei ole sama kuin kääntäisi ympäristölle selkänsä, päinvastoin: se on sitä, että katsoo maailmaa vähän tarkemmin, pitää kiinni suunnasta ja yrittää rakastaa elämää.

Kiinnostuneille pari vinkkiä: Erling Kaggen luento St. Andrewsin yliopistossa vuonna 2015 ja John Cagen teoksen 4:33 inspiroima hiljainen haastattelu.

Hiljaisuus ei ole trendi. Hiljaisuus ei ole muotia, se on ihmisen perustarve.

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
Kansi: Jenni Noponen

Saaren takana Mustaselkä lavenee maailman laidasta laitaan. Helena muistaa vanhan karttakirjan, jonka kuvissa siniset viirut ja nauhat polveilevat sinisiin meriin. Purot liittyvät järviin, järvet laskevat jokia pitkin meriin. [–] Louhurannassa Helena piirtäisi karttakirjaan lyijykynällä reitin jota seurata, mutkittelevan viivan ajatusten perukoilta perille.

Anni Kytömäen esikoinen, Kultarinta, latasi paljon odotuksia toista romaania kohtaan. Kivitaskussa on paljon samaa kuin Kultarinnassakin: eri aikatasoja, suvun eri sukupolvien kautta elettyä Suomen historiaa, luonnonkuvausta. Kivitaskussa yksi aikataso vie lukijan tsaarinajan Pietariin asti. Vallankumouksellisten mielipiteidensä vuoksi vankilaan tuomittu aatelinen nuori mies Sergei välttyy teloitukselta mutta päätyy Suomeen kivilouhokselle orjaksi. Identiteettiään hän vaihtaa, kun sattuma antaa siihen tilaisuuden. Soutajainvuoren läheisyydessä olevasta Louhurannasta tulee hänen sukunsa paikka. 1950-luvun lopulla seurataan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän Helenan viimeistä kesää Louhurannassa: psyykkisten sairauksen hoitomenetelmät olivat eettisesti kestämättömiä, mutta aikanaan uudistusmielisiä. 2010-luvulla Louhurantaan pakenee omaa elämäänsä Helenan lapsi Veka, joka löytää suvun tarinan langan pään vanhoista valokuvista ja Soutajainvuorelta.

Kultarinnasta on paha panna paremmaksi. Se mikä esikoisteoksessa oli ihastuttavaa luonnon kuvailua, uhkaa Kivitaskussa uuvuttaa lukijan. Tai kenties minua uuvutti eniten romaanin laaja historiallinen perspektiivi. Olisin mieluummin lukenut lisää Helenasta ja Vekasta kuin palannut Sergein, sittemmin Albertin, elämään Louhurannassa. Toisaalta  kolmen aikatason dynamiikan ylläpitäminen 650 sivun verran on perusteltu taidonnäyte Kytömäeltä, joka hallitsee aiheensa sekä kielellisesti että juonellisesti.

Parasta romaanissa on eloisa luonnonkuvaus ja toisaalta päähenkilöiden mielenliikkeiden ja pyrkimysten havainnointi kaikkea puhki selittämättä. Paljon Kytömäki jättää lukijan intuition ja oivaltamisen varaan, mikä on ehdottomasti romaanin suurin ansio. Kerrankin kirjailija luottaa lukijan kykyyn tehdä omia havaintoja ja oivaltaa yhteyksiä sekä piiloon jääviä merkityksiä. Päähenkilöiden identiteetit eivät ole kuin kiveä, vaan ne muokkautuvat ajan ja tarpeiden mukaan. Lukija tekee tulkintoja päähenkilöistä mutta yllättyy lopussa omista tulkinnoistaan, joihin ei ole muuta perustetta kuin oma lukutapa.

Kivitasku kertoo Suomen jylhästä ja kesytetystä luonnosta ja siitä, miten se elää ihmisen kanssa, ihmisen sisällä ja rinnalla. Kivitaskussa kallio vertautuu ihmismieleen. Missä määrin ihminen ja luonto ovat yhtä, ja miten yhteiselo sujuu, kun ihminen päättää niin luonnon kuin toisten ihmistenkin kohtalosta? Mitä kallio meille viestii, kun siihen kajotaan? Mitä ihmisestä voi oppia, kun tiede kehittyy? Mitä ihmisestä jää, kun mieli on kuin vuoksi ja luode?

Kuljen ajan peittämää vedenkehää, kuuntelen lintuja ja yritän palauttaa jäseniini kevään voiman, mutta menneet viikot ovat lepattaneet ulottumattomiin. Osutan jalkani kiville varovasti kuin lohkareiden vieressä olisi taas syvää vettä. [–] Taivallan viluissani polutonta ja pimeää metsää, mutta en ole yksin. Mieluummin olisin, koska silloin voisin vielä uskoa muuttuvani. Metsää vaeltavat edelläni kuitenkin Helena, Kerttu ja Maaria, kaikki joiden tiedän tavalla tai toisella vaalineen kadonnutta aikaa – vanhoja esineitä, tarinoita, loitsuja. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Kirjamessujen huumaa

  

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Tänä vuonna vietin muutaman tunnin messuilla jo torstaina. Minua ilahduttivat monet tapaamiset tuttujen kirja-alan ystävien kanssa käytävillä ja esiintymislavojen vierillä.

Äänikirjat ovat nyt in! Storytel oli keksinyt kivan idean perustaa kahvila, jossa sai kahvikupposen lisäksi äänikirjasovelluksen kokeilujakson. Storytelin korteissa oli J.K. Rowlingin toteamus “No story lives unless someone wants to listen.” Totta!

Ensimmäiseksi kiirehdin kuuntelemaan Nobel-palkitun Kazuo Ishiguron suomentajaa Helene Bützovia, joka kertoi Ishiguron suomennoksistaan. Tuorein suomennos Haudattu jättiläinen on ehdottomasti luettava. Tammi on jo ilmoittanut julkaisevansa myös vielä suomentamattoman  The Unconsoled (1995) -romaanin. Uudet painokset loppuunmyydyistä Ole luonani aina, Pitkän päivän ilta ja Me orvot ovat jo tulleet painosta.

Suomen presidenttien vaimoista on ilmestynyt myös kirja, ja sen kunniaksi oli messuilla myös kukka-asetelmia heidän kunniakseen.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 (WSOY, suom. Jouko Vanhanen) on kiitetty kuvaus Viron sodanjälkeisestä elämästä muun muassa pienen pojan silmin. Taskan lause on kuulemma lyhyt ja tarkka, teos on vielä minulla lukupinossa. Kuuntelin Taskan ja Sirpa Kähkösen keskustelua siitä, kuinka kuvata lähihistoriaa. Molemmat mainitsivat kaunokirjallisuuden mahdollisuuden nostaa esiin historiankirjoituksessa vähemmälle jääviä ulottuvuuksia, muun muassa tunteiden historiaa. Kuvassa WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson ja WSOY:n suomennetun kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Leena Balme kirjailija Ilmar Taskan kanssa.

Kuuntelin myös historiantutkimuksen etiikkaa koskevan keskustelun, jossa samannimisen kirjan kaksi tekijää kolmesta (Satu Lidman ja Pirita Fridgren) kertoivat siitä, miten eettiset kysymykset vaikuttavat historiantutkimukseen ja tulosten julkaisemiseen. Muun muassa Euroopan unionin uusi tietoturvadirektiivi vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi historiantutkimuksen kohteita voidaan nimetä, ja muutenkin eettiset kysymykset ovat tärkeitä, jotta marginaaliin jääneet ihmiset saavat äänensä kuuluville. Useasti historiantutkimuksessa kerrotaan kauhistavaista tapahtumista ja on mietittävä myös sitä, miten kohteet esitetään niin, että heille tehdään oikeutta.

 

Yksi käytävillä sattumalta tapaamistani tuttavista oli Helsingin Töölön kirjaston johtaja, Anne Ala-Honkola. Opiskelimme aikoinaan samaan aikaan yliopistilla ja ilahdun aina, kun tapaamme kaupungilla tai kirjamessuilla. Houkuttelin hänet kertomaan, mitkä haastattelut tai kirjat häntä tänä vuonna kiinnostavat. Anne kertoi olevansa erityisen iloinen siitä, että kirjamessuilla näkee niitäkin kirjoja, joita ei näy kirjakauppojen valikoimissa tai joihin ei muuten pääse tutustumaan.

Sain kurkata hänen perjantaina messuohjelmaansa, ja suosikeista löytyi muun muassa Kirja-Kallion lava, jossa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat kirjailijoita. Opiskelijoiden paneutunutta ja ennakkoluulotonta energiaa kehuivat myös muut messukonkarit. Anne Ala-Honkola oli myös kiinnostunut Iris Anderssonin Leros ja Villa Kolkis – esseitä merkityksellisyydestä -teoksesta (pe klo 10.30 Kullervo-lavalla), Eino Leino ja Aino Kallas -keskustelusta (pe klo 12 Mika Waltari-lavalla), Kirjallisuusviennin lyhyt historia -esityksestä (pe klo 13 Kirjakahvilassa), Niina Timosaaren Edward Westermarck – totuuden etsijä -kirjasta (pe klo 13 Katri Vala) ja Alpo Tuurnalan Pohjoiset purjeet – suomalaisten purjealusten tarinasta (klo 13.30 Aino-lava), vain muutamia mainitakseni.

Kirjamessuhulina on ihanaa, mutta myös väsyttävää. Päivän päätteeksi suuntasin vielä kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta ruotivaan paneelikeskusteluun. Matkalla sinne näin paneeliin osallistuvan Anni Kytömäen ja suostuttelin hänet yhteiskuvaan. Ystäväni sai omistuskirjoituksen mutta minun Kivitaskuni oli kotona. Luen parhaillaan Kytömäen Kivitaskua (Gummerus), ja olinkin iloinen, että sain kertoa kirjailijalle fanin kiitokset kirjasta. Kytömäen Kultarinta oli vaikuttava ja Kivitasku on tähän asti lukemani perusteella yhtä kiehtova.

Paneelissa, jota veti Katja Leino Gummerukselta, keskustelivat Liken kirjailija Antti Tuomainen ja hänen kustannustoimittajansa Jaakko Launimaa, Gummeruksen Anni Kytömäki ja hänen kustannustoimittajansa Salla Pulli sekä Tammen Max Seeck ja kustannustoimittajansa Petra Maisonen siitä, millaisia vaiheita kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyössä on. Max Seeckin ystävät olivat joskus kysyneet häneltä, mitä se kustannustoimittaja tekee, ja joku oli keksinyt vertauksen: kustannustoimittaja on vähän niin kuin Formula 1:ssä kisainsinööri tai musiikkibisneksessä tuottaja, eli se joka auttaa kirjailijaa saavuttamaan tavoitteensa eli parhaimman lopputuloksen. Kuulimme myös, että useimmiten kirjailija tarvitsee vähintään päivän – joskus paljon pidempään – pystyäkseen sulattamaan kustannustoimittajan muutosehdotukset ja keskustelemaan niistä rakentavasti. Usein palaute, vaikka olisikin toivottua, sisältää niin paljon sulatettavaa, että ihan heti sitä on vaikea hyväksyä. Kustannustoimittajan ja kirjailijan suhde on luottamuksellinen. Myös vaikeita hetkiä käsiteltiin. Sitä kun teksti ei monista palautekierroksista huolimatta ylitä julkaisukynnystä tai kun jostain syystä yhteistyö ei enää toimikaan kuten ennen.

Messujen avajaispuheen piti tänä vuonna Sinikka Nopola. Hän katsoi puheessaan sadan vuoden päähän. Millaista Suomessa silloin on? Kirjanystävien kannalta ja muutenkin.

Messuilla palkittiin myös monia kirjanystäviä. Ylen toimittaja Seppo Puttonen sai Rakkaudesta kirjaan -palkinnon, Helsingin piispa Irja Askola Minna Canth -palkinnon, Otavan oppimateriaalien tuottaja Mari Rakkolainen ja WSOY:n käännöskirjallisuuden kustannustoimittaja Saara Pääkkönen Alvar Renqvist -palkinnon. Onnea kaikille!

Päivän sää oli kirjamessuille otollinen, mutta kieltämättä loska lannisti. Kotiin päästyäni vaihdoin märät sukat villasukkiin ja ihailin kohtuullisia kirjahankintojani. Ensi vuoteen!

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

12 tarinaa kirjoittamisesta

Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY 2017

Kirjoittamisen aloittamiseen auttaa deadline. Aikataulu antaa raamin, pakottaa käynnistämään kirjoittamisen ja tekemään asioita valmiiksi.

Mitä yhteistä on muusikolla, poliitikolla, luovalla johtajalla, elokuvakäsikirjoittajalla ja stand up -koomikolla?

Sanat, kirjoittaminen, teksti.

Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen teos 12 tarinaa kirjoittamisesti on käytännönläheinen teos kirjoittamisesta. Kirjaan on haastateltu kirjoittajia, joiden taustat ja kirjoittamisen lajit ovat hyvin erilaisia. Silti niistä on löydettävissä yhtäläisyyksiä. Tekstin takana on aina joku, joka haluaa sanoa jotain.

Jenni Valtiala, Miltton Creativen luova johtaja, näkee markkinointitekstissä ja runossa samankaltaisuutta:

Runoudessa ja markkinoinnissa on myös jotain yhteistä. Molemmissa on oleellista sanoa mahdollisimman vähillä sanoilla mahdollisimman paljon. Mitä on pakko kertoa, mitä voi olettaa, että lukija ymmärtää?

Toiviainen ja Salmi ovat tehneet haastattelut ja kirjoittaneet haastateltavien ajatuksset auki. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä haastattelumuotoisia tekstejä ei kokonaista kirjaa jaksaisi lukea.

Kirjassa oman tarinansa kertovat Henri Pulkkinen eli Paperi T, Emmi Itäranta, Ozan Yanar, Antti Heikki Pesonen, Reetta Räty, Jukka Lindström, Milja Sarkola, Justimusfilmsin Sami Harmaala, Juho Nummela ja Joose Kääriäinen, Jenni Valtiala, Eeva Kolu, Teemu Nikki ja Jani Pösö sekä Samuli Putro.

Kuten kirjan takaliepeessä sanotaan, jokaisen kirjoittajan tarina on erilainen. Siinä on tämän kirjan vahvuus. Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa romaania. Voi kirjoittaa myös vaikuttavan puheen tai laulunsanoja, käsikirjoittaa videoita, teatteria tai elokuvia, kirjoittaa journalistisesti tai markkinointiviestein.

Jos kirjoittaminen ylipäänsä kiinnostaa, tämä kirja kannattaa lukea. Kirjan lopussa on vinkkejä niin ideointiin, kirjoittamiseen, editointiin kuin julkaisuunkin.

Kirjoittaminen erottaa hyvät ja huonot kirjoittajat toisistaan. Hyvät kirjoittajat kirjoittavat, huonot vain puhuvat siitä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Podcasteja ja äänikirjoja

 

Tämä bloggaus on lyhyt katsaus omiin kokemuksiini äänikirjoista ja kirjapodcasteista.

Kesäloman jälkeen olen käyttänyt aikaa tutustuen BookBeatin ääni- ja sähkökirjoihin sekä erinäisiin kotimaisiin ja ulkomaisiin kirjapodcasteihin. Jälkimmäisistä ehdottomasti eniten ja säännöllisimmin olen kuunnellut Sivumennen-podcastia. Sitä emännöivät kuvassa poseeraavat Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen.

BookBeat (Bonnier) ja Storytel (Otava) taas ovat mobiilisovelluksia ja palveluita, joissa voi sekä lukea e-kirjoja suomeksi että kuunnella osaa niistä; myös englanniksi kirjoja löytyy. Storytelin valikoimaan en ole vielä tutustunut, koska BookBeatinkin kuuntelu on jäänyt vähäiseksi.

Sivumennen-podcastiin olen hurahtanut hurmaavien ja osaavien toimittajien takia. Hersyvä nauru ja itseironia eivät vähennä kuuntelemisen iloa, mutta tärkeintä kuitenkin on, että toimittajat ovat asiaansa perehtyneitä, kokeneita kirja-alan ammattilaisia. Heiltä olen saanut vinkkejä ulkomaisista kirjajulkaisuista, nettisivustoista, joihin en itse olisi törmännyt ja jotka kuitenkin minua kiinnostavat.

Sivumennen-podcastien alussa on on aina ajankohtainen osuus, ja vasta sen jälkeen keskustelua jakson aiheena olevasta kirjasta.

Tänään kuuntelin metsälenkillä jaksot Nobel-palkitun Svetlana Aleksejevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirjasta ja Rosa Liksomin Everstinnasta. Aleksejevits-jakson alussa oli pohdiskelua kirjallisuuden lukemisen merkityksestä.

Toinen juontajista kertoi pohtineensa kesälomalla taas kerran lukemisen merkitystä, taustalla oli epäilys siitä, että lukemisen tärkein merkitys olisi siinä, että lukiessa oppii empatian taitoja. Hän kertoo kokeneensa ahaa-elämyksen luettuaan Karl Ove Knausgårdin Kesä-kirjasta tämän ajatuksia lukemisesta. Knausgård on todennut, että ihminen lukiessaan etsii itseään. Jonnan (tai Johannan, anteeksi, en muista kumman sanoin) kyseessä on ”itsensä skannaaminen” tai ”itsensä googlaaminen”. Alain de Botton (jonka uusimmasta romaanista The Course of Love puhutaan lyhyesti samassa jaksossa) viittaa Marcel Proustiin, joka on sanonut, että oikeastaan jokaisen romaanin aihe on lukijan elämä. Romaanikirjailija antaa tavallaan lukijalle silmälasit, joilla lukija katsoo omaa elämäänsä.

Juuri näin minäkin ajattelen! Lukeminen ei ole hukkaanheitettyä aikaa, koska sen avulla lukija tekee tutkimusmatkaa itseensä. Lukemisella on toki muitakin hyötyjä, joista empatian oppiminen tai ylipäänsä oppiminen, ovat tärkeitä.

Toisinaan Sivumennen-podcast paljastaa kirjoista liikaa, mutta ei hätää. Suosittelen kuuntelemaan podcastit vasta oman lukukokemuksen jälkeen. Sivumennen-podcastista onkin tullut minulle virtuaalinen lukupiiri, johon voin osallistua silloin kun minulle parhaiten sopii. Kuunnellessani nyökyttelen tai olen eri mieltä puhujien kanssa, mutta koen myös kirjanystävien yhteisöllisyyttä, joka ravitsee ja sivistää.

Äänikirjoihin suhtaudun ristiriitaisesti. Mikä loistava ajatus, että lukea voi myös kuunnellen! Käytännön toteutus on vain jostain syystä minulle hankala. Kaikki ystävät, jotka ovat kehuneet äänikirjoja, ovat nimenomaan niitä, jotka puuhaavat kuunnellessaan samalla käsitöitä tai jotain muuta. Tai sitten he kuuntelevat pitkillä kävelylenkeillä tai juna-matkoilla. Minä olen kokeillut näitä kaikkia, mutta vain monituntisella automatkalla jaksoin kuunnella Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -äänikirjaa. Sitäkään en kovin pitkää aikaa. Se oli samalla tavalla riittävän katkelmallista kuin podcastienkin keskustelu, että ajatukseni pysyivät kasassa. Olen myös lukenut painetun kirjan jo sitä ennen, joten sekin ehkä vaikutti asiaan. Silti minua harmitti, etten samalla nähnyt tekstiä ja pystynyt sitä visuaalisesti painamaan mieleeni.

Olen selkeästi visuaalinen lukija, jonka täytyy pystyä näkemään sanat paperilla ja kirjoittamaan oivallukset muistikirjaan. Opin myös itsestäni sen, etten ole tuollainen puuhailija, kuten monet ystävistäni, jotka neulovat tai tekevät kotitöitä kuunnellessaan. Kun minä luen, haluan lukea ja uppoutua vain siihen. Podcastin polveileva keskustelu sen sijaan pitää mielenkiinnon yllä myös kävellessä, koska kyseessä on vuoropuhelu.

Kokeilin äänikirjoja myös työmatkoilla, mutta työmatkatkin koostuvat liian pienistä pätkistä, ja junien kuulutukset häiritsevät kuuntelukokemusta. Silti kuuntelin pieniä pätkiä seuraavista kirjoista: Jenni Linturin Isänmaan tähden, Colm Toibinin The Testament of Mary, lukijana Meryl ”ihana” Streep, Roxane Gayn Bad Feminist, Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina (joissa kokeilin eri nopeuksilla kuuntelua: perusnopeus oli ihan liian hidas, olen kärsimätön lukija/kuuntelija), Aki Hintsan Voittamisen anatomia, Virginia Woolfin A Room of One’s Own, Eero Huovisen Parhain päin, Jane Austenin Pride and Prejudice, lukijana Emilia Fox ja Märta Tikkasen Århundradets kärlekssaga, lukijana kirjailija itse.

Esimerkiksi Colm Toibinin The Testament of Maryn päädyin tilaamaan Adlibris-nettikaupasta printtikirjana, koska huolimatta ihanasta Meryl Streepin luennasta en vain jaksanut keskittyä kuuntelemiseen, mutta halusin kirjan silti omakseni, kun olin siihen BookBeatissa tutustunut.

Ruusut:

Sivumennen-podcastille siitä, että se pitää minulle seuraa tavalla, josta pidän ja ruokkii minua kirjallisuuteen kuuluvalla keskustelulla.

Risut:

Podcastien perusominaisuus on se, että keskustelu ei tallennu vaan sitä striimataan. En ole löytänyt vielä tapaa, jolla voisin kelata tietyn jakson eteen- tai taaksepäin kohtaan, jonka haluan kuunnella uudestaan, vaan koko helahoito pitää striimata uudestaan. Hermot – ja aikaa – menee!

Ruusut:

BookBeatille siitä, että se on tuonut äänikirjat Suomeen (vaikka eivät olekaan minun teekuppini) ja siitä, että lukunopeutta voi vaihdella, joskaan ei portaattomasti vaan tietyin frekvenssein.

Risut:

Kirjavalikoima on rajattu. Toinen äänikirjayritys, Storytel, paikkaa osaltaan kirjavalikoimaa, mutta kahden eri palvelun kuukausimaksut tekevät jo loven lompakkoon, varsinkin, jos äänikirjat eivät sinällään houkuta. Tapahtuukohan äänikirjamarkkinoilla yrityskauppoja, vai pysyvätkö palvelut taustakustantamoiden käsissä, sitä seuraan mielenkiinnolla. Lukijan etu olisi yhtenäinen palvelu, josta kaikki kirjat löytyvät. Toisaalta kilpailu pitää virkeänä.

Loppuun kuva metsälenkiltä, jossa tänään kuuntelin podcastia. Hyviä syksyn luku- tai kuunteluhetkiä kaikille!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta
Suom. Lotta Toivanen
Bazar Kustannus Oy, 2017
Kansi Tuomo Parikka

Paljon sen jälkeen, kun olin lakannut kulkemasta polkuja isän perässä, olin oppinut häneltä, että joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata. Että sellaisessa elämässä kuten minun ja hänen, ei voi palata vuorelle, joka on muiden vuorten keskellä, oman tarinamme alussa.

Tein kirjallisen matkan 70-luvun Milanoon ja sen takana häämöttäville vuorille, jotka kirkkaalla säällä saattoi erottaa paljain silmin miljoonakaupungin kaduilta.

Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta valittiin italialaisen Premio Strega -palkinnon saajaksi vuonna 2017. Palkinto on ansaittu.

Kirjan päähenkilö Pietro kasvaa Milanossa vuorille kaipaavan isänsä ja äitinsä kanssa. Kesäloman ajaksi perhe muuttaa vuosittain pieneen vuoristokylään, josta käsin isä patikoi vuorille, toisinaan Pietro pääsee mukaan, toisinaan poika jää uuden ystävänsä Brunon kanssa kylään.

Isälläni oli omaperäinen tapa kulkea vuoristossa. Ei järin pohdiskeleva, pelkkää jääräpäistä puskemista. Hän kiipesi voimiaan säästelemättä, kilpaili aina jonkun tai jonkin kanssa, ja jos polku tuntui pitkältä, hän oikaisi ylös rinnettä kaikkein jyrkimmästä kohdasta. Hänen kanssaan kiivetessä ei saanut seisahtua, ei valittaa nälkää, väsymystä eikä kylmää; kauniin laulun sai kyllä lurauttaa, erityisesti jos oltiin myrskyssä tai hernerokkasumussa. Ja kiljua kyllä sai alas hankea syöksyessä. [–] [Ä]iti istuskeli mieluummin niityllä, upotti jalkansa vuoristopuroon tai opetteli yrttien ja kukkien nimiä.

Poikien aikuistuessa heidän tiensä eroavat, mutta vuoret pysyvät. Toinen kiertää maailmaa, toinen vaeltaa lähivuoristossa ja jäätiköillä. Oman elämänsä vuorelle kumpikin kiipeää kykynsä mukaan, välillä suoraviivaisesti, useammin kuitenkin kompastellen polulla oleviin kiviin. Pietron isän kuoltua pojat – nyt miehiksi varttuneet – tapaavat uudelleen.

Italian-ikävään tämä kirja ei auttanut, pikemminkin pahensi sitä. Vuorilla en varmasti pärjäisi, mutta sinnekin tekisi mieli. Kahdeksan vuorta oli mieltä rauhoittava lukukokemus, hyvällä tapaa. On hienoa, että italialaista kaunokirjallisuutta saadaan suomeksi käännettynä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi