Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Yaa Gyasi: Maa ja taivas
Suom. Arto Schroderus
Otava 2020

Vasta vuosien kuluttua ymmärsin, että tässä maailmassa on vaikea elää. En tarkoita elämisen mekaniikkaa, sillä useimpien meistä ei tarvitse erikseen käskeä sydäntä sykkimään ja keuhkoja hengittämään. Useimmille meistä on mekaanisesti ja fyysisesti vaikeampi kuolla kuin elää. Mutta kovasti me silti yritämme kuolla.

Tiede ja usko, maahanmuutto ja masennus. Nämä kaikki isot teemat ovat Yaa Gyasin Maa ja taivas -romaanin punaisia lankoja. Harva kirjailija pystyy näin valtavia aihekokonaisuuksia nivomaan romaanin juoneen uskottavasti. Gyasi pystyy.

Maa ja taivas on romaani ghanalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Yhdysvaltojen Alabamassa. Näkökulmahenkilö on Gifty, perheen tytär, joka suree huumeisiin kuollutta veljeään ja opiskelee neurotiedettä Stanfordissa. Giftyn äiti on kasvattanut lapsensa yksin isä Chin-Chinin jätettyä heidät ja muutettua takaisin kotimaahansa. Muutettuaan opiskelemaan Gifty ottaa masentuneen äitinsä asumaan kanssaan, kun tämä lakkaa käymästä kirkossakin, joka on ollut äidin turva ja tuki siihen asti. Enää hän ei pärjää kotona yksin.

En ole psykologi tai historiantutkija tai yhteiskuntatieteilijä. Voin tutkia masentuneen eläimen aivoja, mutta minulla ei ole tapana miettiä, mitkä olosuhteet mahdollisesti ovat johtaneet masennukseen. Niin kuin kaikki muutkin, saan vain osan tarinasta, yhden rivin, jota voin tutkia ja hokea, painaa mieleeni.

Veli Nana on ollut lahjakas koripalloilija, mutta jää kerrasta koukkuun kipulääke oksikodoniin ja kuolee yliannostukseen. Perheessä herätyskristillinen usko on ollut vahva vaikuttaja, ja äiti käy poikansa kuolemaan asti kirkossa ja yrittää saada teini-ikäiset lapsensakin käymään jumalanpalveluksissa. Giftyn usko murenee veljen kuoltua, ja äitikin lamaantuu ja masentuu.

Gifty opiskelee neurotiedettä huippuyliopistossa ja keskittyy ihmissuhteiden sijaan tekemään laboratoriossa koe-eläimillään hiirillä kokeita: hän yrittää saada selville, mikä auttaisi hiiriä pääsemään irti riippuvuudesta proteiinijuomaan ja lopettamaan palkintohakuisen käyttäytymisensä. Eittämättä taustalla on halu selvittää, miksi veli jäi koukkuun huumeisiin.

Kun olin lapsi, kukaan ei koskaan lausunut sanoja ”rakenteellinen rasismi”. Me lausuimme hädin tuskin sanaa ”rasismi”. [S]iihen aikaan ei ollut, eikä ole vielä nykyäänkään, juuri kiinnostusta mustien ihmisten elämää kohtaan.

Giftyn veljeä Nanaa arvostetaan kirkossa ja koulussa niin kauan kuin hän pelaa hyvin. Jos ei pelaa, rasismi nostaa päätään. Gifty käy läpi perheensä tarinaa ja huomaa, ettei kirkkokaan ole rasismista vapaa.

Vasta yliopistossa Gifty ymmärtää, että hänen uskonnolliset kokemuksensa herättävät akateemisissa piireissä halveksuntaa. Uskonto ja tiede eivät sovi yhteen siinä maailmassa, jossa Giftyn pitäisi nyt elää ja josta hän etsii paikkaansa. Vaikka Gifty onkin vieraantunut siitä uskosta, jonka hän on omaksunut lapsuudessaan, on hänellä silti kokemus jostain, jota ei voi selittää tieteen keinoin. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Gifty alkaa kirjoittaa päiväkirjaa veljensä kuoltua, ja se on puolittain rukousta. Uskonnollinen kieli on syvällä päähenkilössä.

Yaa Gyasi kirjoittaa uskottavasti tästä uskon ja epäilyn, uskonnon ja tieteen välisestä rajankäynnistä. Maahanmuuttajan luokkaretki ei ole kivuton.

Toisella romaanillaan Maa ja taivas Yaa Gyasi lunastaa ne lupaukset, jotka hän sai lukijoissa aikaan esikoisromaanillaan Matkalla kotiin, joka kertoi orjuudesta.

En koskaan rukoile, en koskaan odota, kuulenko Jumalan äänen, katson vain. Istun autuaassa hiljaisuudessa ja muistan. Yritän jäsentää, hahmottaa, ymmärtää koko vyyhtiä. Aina ennen kuin lähden sytytän kaksi kynttilää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Pienoisromaani
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2020

Kun isä paljasti kadottaneensa elämästään rakkauden, isä Nektarios sanoi, että hänen pitäisi elää niin kuin rakkaus silti olisi hänessä. Ja jos isä eläisi tarpeeksi kauan niin, rakkaus tulisi lopulta häneen.

Joel Haahtelan uusin teos Hengittämisen taito on pienoisromaani kuten edellinenkin Adèlen kysymys. Molemmissa päähenkilö myös etsii hengellistä tietään.

Hengittämisen taito ei aiheuttanut minussa Adèlen kysymyksen kaltaista haltioitumista ja ihailua. Tämä kirja onkin ehkä paremmin hengelliseen pohdintaan sopiva kuin puhtaasti kirjallinen teos, vaikka romaani toki tämäkin on.

Elää niin kuin rakkaus olisi meissä. Voisiko olla niin, että konditionaalista tuleekin totta. Ole se muutos, jonka haluat nähdä.

Haahtelan kahdessa viimeisimmässä romaanissa päähenkilö matkustaa syrjäiseen paikkaan: edellisessä Ranskan Pyreneillä sijaitsevaan luostariin ja tässä jälkimmäisessä Kreikkaan, syrjäiselle erakkosaarelle. Päivi Puustiselle kiitos kirjan henkeen sopivasta kannesta.

Haahtela kirjoittaa perhesuhteista tunnistettavasti ja pienieleisesti. Päähenkilö etsii itseään ja elämäänsä merkitystä. Matkalla ihminen saa etäisyyttä omaan arkiseen elämäänsä, ja matkalla olo herättää päähenkilöissä oivalluksia, joita ei kotona saa. Kauempaa näkee paremmin.

Kaamosaikana Kreikan erakkosaaren luonnon kuvaus saa kaipaamaan matkalle. Tänä aikana matkoista voi kuitenkin vain unelmoida. Suljen silmäni ja kuvittelen auringon valaiseman karun kreikkalaisen saaren ja sinisen Välimeren.

Hengitän syvään.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Riitta Kylänpää: Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä

Riitta Kylänpää: Utelias mieli. Claes Anderssonin elämä
Siltala 2020

Kirjailijan tehtävä on yrittää sanojen avulla tehdä näkyväksi ihmisen sisäinen todellisuus. Musiikki tekee sitä myös, mutta sen sisältöä ei voi samalla tavalla määritellä. Se on vain kauneutta, harmoniaa tai ristiriitoja.

Riitta Kylänpään kirja Utelias mieli. Claes Anderssonin elämä perustuu niin haastatteluihin Anderssonin itsensä kuin tämän läheisten, ystävien ja tuttavien haastatteluihin. Myös Anderssonin oma tuotanto, runot ja muut tekstit, ovat taustalla.

Claes Anderssonin mukaan kirjailija yrittää tehdä näkyväksi näkymätöntä.

Vähän samaa on terapiassa muutettavat muuttaen: terapeutti auttaa potilasta tuomaan näkyviin sen, mikä on piilossa ja aiheuttaa kärsimystä. Terapia oli Anderssonille myös väylä tutustua itseensä ja selvittää hankala isäsuhde.

Jouduin palauttamaan kirjan ennen kuin ehdin lukea sitä kokonaan. Kunnolla ehdin lukea yhden kolmasosan, ja lopuksi luin kirjoittamista ja terapiaa koskevat osuudet. Omissa runoissaan, joita kirjaan on myös sisällytetty, Andersson käsitteli myös sairauteen ja kuolemaan liittyviä ajatuksia pelottomasti.

Muistan lukeneeni Anderssonin kirjan luovuudesta jo parikymmentä vuotta sitten ja pitäneeni siitä. Ehkäpä luen sen nyt uudelleen.

Claes Anderssson on aina edustanut minulle vaatimatonta renessanssihahmoa: lahjakas niin monessa, ja silti jollain tavalla hauras, vaikka tosiasiassa kuitenkin vahva ja viisas ja pätevä. Psykiatri, kirjailija, muusikko ja poliitikko.

Politiikkaan hypyn muistan hyvin, ja ihmettelin sitä silloin. Anderssonin itsensäkin mielestä elämä politiikassa monine kiireineen vei terveyden. Toisaalta Andersson taisi itsekin elää polttaen kynttilää molemmista päistä.

Andersson oli minusta aina diplomaattinen julkisuudessa, mutta elämäkerrasta käy ilmi, että kyllä hänessä särmikkyyttäkin oli.

Kuuntelin äänikirjana taannoin Anderssonin omaelämäkerrallisen Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3 -romaanin. Tuntui kuin olisin päässyt kurkistamaan Anderssonin viimeisiin vuosiin sen kautta, vaikka suoraan autofiktiosta ei olekaan kyse. Otto on Claesin oloinen eläkkeellä oleva mies, joka tietää, että viimeistä näytöstä tässä jo elellään.

Seuraavaksi Jätkäsaaressa on käsitelty välirikkoakin, joka Oton ja hänen naispuolisen ystävänsä (tosielämässä ilmeisesti Tua Forsström on naisen esikuva) välille tuli. Kylänpään kirjasta käy ilmi, että välirikosta päästiin yli ja ystävät tapasivat vielä ennen Claesin kuolemaa. Minua jäi kuitenkin jonkin verran vaivaamaan, mikä mahtoi etäännyttää pitkäaikaiset ystävät. Etäisyyttä haki nimenomaan ystävä, eikä syy ilmeisesti koskaan päähenkilölle itselleen selvinnyt. Mitään riitaa ei ollut eron takana. Että noin fiksutkin ihmiset ovat ystävyydessä kuten me kaikki olemme: epävarmoja ja haavoittuvaisia.

Andersson teki pitkän työuran psykiatrina eri sairaaloissa ja laitoksissa. Mikään elämässä ei ollut hänelle vierasta. Päivätyön ohella hän teki kirjailijan uran ja vielä muusikkona keikkaili vapaa-ajat.

Kunpa meillä olisi maailmassa enemmän Anderssonin kaltaisia sivistyneitä poliitikkoja ja vaikuttajia, joilla on sydäntä ja tahtoa toimia heikompien hyväksi.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: | 2 kommenttia

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit
Gummerus 2020

Jos et vielä ole tutustunut Anniina Tarasovan dekkareihin, tee se nyt. Ihan vain sen takia, että Tarasova kirjoittaa hyvin ja toiseksi: Pietari dekkarin tapahtumapaikkana on kiinnostava. Kolmanneksi: venäläinen työelämä se vasta kiinnostavaa onkin.

Jo Tarasovan ensimmäinen teos Venäläiset tilikirjani koukutti. Tässä itsenäisessä jatko-osassa Reija Wren jatkaa bisneksessä, joka sijoittuu Pietariin. Välillä (melko luontevasti) Tarasova esittelee jonkin venäläisen elämäntavan tai venäjän kielen sanan. Minulle tämä sopi, koska tunnen venäläistä yhteiskuntaa huonosti, eivätkä jotkut jutut olisi auenneet ilman wikipediamaista selitystä.

Tästä postauksesta puuttuu alun sitaatti, koska Kuolema kulisseissa piti jo palauttaa kirjastoon. Suosittelen silti kaikille tätä, koska Anniina Tarasova kirjoittaa napakasti, ja hänen luomansa henkilöhahmo Reija Wren on sopivan särmikäs päähenkilöksi.

Olen toistellut varmaan jokaisessa dekkaripostauksessani, etten lue dekkareita kovinkaan paljon. Nyt alkaa näyttää siltä, että olen sittenkin löytänyt taas muutaman lempidekkaristin, joilta odotan mielelläni uutta. Onhan tuossa kirjaston pinossa jo uusi Elly Griffithsinkin Ruth Galloway.

PS Anniina Tarasovan omassa blogissa asiaa muun muassa työelämästä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | 2 kommenttia

Sivukirjasto

 Yökyöpelin kirjablogi viettää syksyistä hiljaiseloa vielä jonkin aikaa, koska elämä tuli väliin! Haluan kuitenkin julkaista kuvan kotikadulleni ilmestyneestä pienestä sivukirjastosta! Joku ihana, aloitteellinen kirjanystävä on sen perustanut ja jakanut kuvan alueelliseen someryhmään. Olen nähnyt tällaisia yksityisten perustamia kirjakaappeja muualla, mutta en uskonut, että täälläkin joku saa aikaiseksi vastaavan. Hieno homma! (Toivotaan, että tästä ei kukaan valita ja kirjakaappi saa ilahduttaa jatkossakin lähiseudun lukijoita.)

Vein äsken iltakävelyllä kaappiin muutaman kirjan omista varastoistani (enkä ottanut  vaihtareita, koska tällä hetkellä hukun kirjoihin, vaikka juuri nyt en ehdi enkä jaksa lukea oikein mitään).

Tämä pieni sivukirjasto ilahdutti minua tänä sateisena iltana.

Tänään oli muuten ns. lukutunti, #readhour. Minulta se meni ohi, mutta aion lukea vielä hetken Karita Mattilan Korkealta ja kovaa -muistelmia. Toivottavasti ehdin lukea ne, ennen kuin kirjaston laina-aika loppuu.

Hyvää syksyn alkua!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , | Kommentoi

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth: Perintötekijät
Suom. Katriina Huttunen
S&S, 2019
Kansi: Elina Warsta

Kukaan teistä ei ole missään vaiheessa kysynyt minulta tarinaani, ja se on ollut ja on edelleen minulle suuri suru.

Vigdis Hjort (s. 1959) on julkaissut Norjassa monta romaania ja lastenkirjaa, joista suomeksi on aiemmin käännetty yksi lastenkirja. Vuonna 2019 suomeksi saatu aikuisille tarkoitettu romaani, Perintötekijät aiheutti knausgårdmaisen kohun ilmestyessään vuonna 2016 ja oli muun muassa Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Romaani on omakohtainen, muodikkaasti sanottuna autofiktiivinen eli kyseessä on fiktio, joka perustuu kirjailijan omaan elämään.

Perhe, johon minäkertoja Bergljot ei ole pitänyt kunnolla yhteyttä yli kahteenkymmeneen vuoteen, joutuu kosketuksiin toistensa kanssa, kun isä ja äiti päättävät testamentata kesämökkikiinteistönsä Hvalerissa neljästä lapsesta vain kahdelle nuoremmalle, Astridille ja Åsalle. Bergljot ei mökistä perusta, mutta vanhempi veli Bård perää oikeuksiaan. Perintöriidan yhteydessä perheen salaisuudet nousevat pintaan vuosien hiljaisuuden jälkeen.

Romaanin aiheena perintöriita tarjoaa paljon samaistumiskohteita: on tunnettu tosiasia, että perinnönjaossa ei jaeta vain perintöä vaan taistellaan myös äidin ja isän huomiosta.

Kaikki romaanin sisarukset ovat jo keski-ikäisiä, ja heillä on omia lapsia, joiden oikeudet perintöön ovat osa ongelmaa. Bergljot on veljensä puolella perintöasiassa, mutta samanaikaisesti haluaisi vain tulla kuulluksi omassa asiassaan. Kun näin ei tapahdu, Berglotin on pidettävä etäisyyttä pysyäkseen itse hengissä. Vanhemmat ja Astrid ja Åsa eivät ole valmiita kuulemaan totuutta.

Minäkertoja Bergljot vertaa omaa todistustaakkaansa Thomas Vinterbergin elokuvaan Juhlat, jossa pitkään vaiettu perhesalaisuus paljastuu, kun hyväksikäytön toisen uhrin jälkeensä jättämä kirje löytyy:

Elokuvassa Juhlat on se virhe, että lopussa käy hyvin sille joka ottaa asian puheeksi perheensä kanssa. Todellisuudessa sille joka ottaa asian puheeksi isänsä ja perheensä kanssa ei käy hyvin. Juhlissa on se virhe että sillä joka ottaa asian puheeksi perheensä kanssa on todiste. Todellisuudessa ei ole todisteita. Todellisuudessa sillä joka ottaa asian puheeksi perheensä kanssa ei ole kaksosta joka on tappanut itsensä ja jättänyt jälkeensä kirjeen joka todistaa isän syyllisyyden. Olisin mielelläni halunnut että minulla olisi kaksonen joka olisi tappanut itsensä ja jättänyt jälkeensä kirjeen joka osoittaisi isän syyllisyyden. Juhlat on hieno elokuva, mutta siinä on virhe.

On selvää, että Bergljotin tilanne on hankala. Todistajia ei ole. Äiti ei ole puolustanut tytärtään missään vaiheessa, vaan on vaiennut hyväksikäytöstä, vaikka on ainakin aavistanut sen. Nuoremmat sisarukset eivät usko Bergljotin tarinaan, koska heillä ei ole mitään syytä uskoa sitä, onhan heillä ollut ihan hyvä lapsuus. Bård uskoo sisartaan, mutta hänestäkään ei ole todistajaksi.

Hjort kirjoittaa vaikeasta aiheesta taidokkaasti, toisteisesti ja uskottavasti. Perintötekijöitä lukiessa minua ei kuvottanut, kuten Hanya Yanagiharan Pientä elämää lukiessa. (Pieni elämä on silti yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista, vaikka olin jättää sen kesken monta kertaa, niin vastenmielistä suora insestin kuvaus siinä on.) Hjortin romaani on avoimesti omakohtainen, joten insestin kuvaaminen yksityiskohtaisesti ei ole tarpeen, totuus käy ilmi kyllä pienemminkin keinoin. Minäkertoja Bergljot hakeutuu psykoanalyysiin, kun ahdistus kasvaa liian isoksi; vuosikausia hän on hukuttanut muistojaan alkoholiin ja puhumalla uudelleen ja uudelleen miesystävälleen Larsille ja ystävälleen Klaralle.

Sisarusten kirjeenvaihtoa avataan lukijalle Bergljotin kertomana. Näkökulma on koko ajan Bergljotin, ja hänellä on siihen oikeus. Sisaruksilla on oikeus omaan tarinaansa, ja mikään niistä ei ole välttämättä väärä tai oikea.

Bergljotin kokemus isänsä ja äitinsa suhtautumisesta häneen tiivistyy Marina Abramovićin toteamukseen performanssinsa Rhythm O (1973) jälkeen: ”They could not stand my person because of what they had done to me.” Aivan kuten Abramovićia kaltoin kohdelleet performanssin osallistujat eivät performanssin päätyttyä pystyneet katsomaan taiteilijaan kavahtamatta häntä eivät Bergljotin äiti ja isäkään pysty olemaan todellisessa yhteydessä Bergljotiin. Heille on tärkeintä, että totuus ei paljastu ja perheen kulissit säilyvät.

Romaanin lopussa Bergljot ja Bård saavat osuutensa perinnöstä. Mutta perhettä se ei pelasta.

***

Norjalaisen Vigdis Hjorthin piti osallistua toukokuiseen Helsinki Litiin. Tapahtuma peruuntui koronan takia, mutta korvaava Helsinki Lit järjestetään elokuun loppupuolella Oodissa yhteistyössä Yle Areenan kanssa. Ohjelma ja vieraat julkistetaan aivan näinä päivinä. Toivottavasti myös Vigdis Hjort on mukana.

Kiitos Elina Warstalle upeasta kannesta, joka vastaa täysin sitä romaanin maailmaa, jossa lomittuvat omat ja toisten kokemukset, menneisyys ja nykyisyys.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Kesän kepeää ja vakavaa lukemista

Kesäloma lähestyy loppuaan. Ajattelin kommentoida lyhyesti kesäloman aikana lukemiani tai kuuntelemiani kirjoja. Tänä kesänä en ole ehtinyt käytännön syistä lukea yhtä paljon kuin aiempina kesinä. Olen myös tietoisesti valinnut kevyttä ja hyväntuulista kirjallisuutta, poikkeuksena viimeiseksi lukemani Ruotsin Akatemian romahduksesta kertova Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen, ja josta lisää postauksen lopussa.

Olen kirjoittanut aiemmin Alex Schulmanin suomennetuista Unohda minut ja Polta nämä kirjeet -teoksista. Kesän alussa kuuntelin Bookbeatissa ruotsiksi Schulmanin itse lukeman Skynda att älska -muistelman isästään, suomenruotsalaisesta Allan Schulmanista. Tämä oli paljon lempeämpi muistelma kuin äidistään ja isoisästään kertovat kirjat.

Erittäin hyvä kuuntelukokemus. Schulman on hyvä lukija, ja oman tekstin lukeminen toi omaelämäkerralliseen kirjaan lisäarvoa. Menetin oman isäni tänä kesänä, ja kirjan nimi, Skynda att älska, Kiirehdi rakastamaan, Tove Janssonin sanat Syyslaulusta, muistuttaa meitä rakastamaan vielä eläviä eikä vasta kuolleita.

Joka kesään kuuluu yksi dekkari. Elly Griffithsit ovat korvanneet edellisten kesälomien Mari Jungstedtit. Olen jäänyt näihin koukkuun ja luen mielelläni päähenkilön, Ruth Gallowayn työstä ja yksityiselämästä. Sain sopivasti kirjan kirjastosta loman alkajaisiksi.  Aavekenttien (suom. Anna Kangasmaa) rakenne on samanlainen kuin edellisissäkin sarjan osissa. Mutta niin sen kuuluukin olla.

 Jatkoin todellisuuspakoa Beth O’Learyn Kimppakämpällä ja Jenny Colganin Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua -kirjalla. Jälkimmäinen vei Cornwalliin, jossa en ole käynyt, ja kirja sai kaipaamaan merta.

Colganin viihderomaanit suomennetaan nopeassa tahdissa: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (suom. Paula Takio) julkaistiin aiemmin keväällä, ja kolmas kirja ilmestyy alkuvuodesta 2021. Sopivaa viihdettä elämänmuutosta haikailevalle lukijalle. Kummassakin kirjassa päähenkilö tekee nimittäin ison elämänmuutoksen, jonka myötä elämään tulee kiinnostavia uusia ihmisiä, uusi ihmissuhde ja uusi ura. Olisipa oikea elämä yhtä helppoa! Kolmas kirja noudattanee samaa kaavaa.

Kimppakämppä (suom. Taina Wallin) on myös viihdettä. Siinä on hieman enemmän oikean elämän makua ja todellisemman oloisia ihmiskohtaloita kuin Colganin kirjoissa, mutta lajityypillisestä tässäkin päähenkilön elämään astuu uusia ihmisiä ja ongelmat ratkeavat lopulta. Miljöö on Lontoo.

Shaun Bythellin kirjakauppiaspäiväkirjaa jonotin kirjastossa melkein vuoden. Elämäni kirjakauppiaani oli kuitenkin pieni pettymys. Päiväkirjamaisuus oli puuduttavaa lukijalle, vaikka kirja muuten valaisikin kirjakauppiaan tulonmuodostusta ja asiakastyyppien omituisuuksia hauskalla tavalla. Kirjoittajan sarkasmi välittyi Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta hyvin.

Olen yrittänyt ostaa Helsingistä Vi Läser -lehteä, mutta sitä ei ole täällä myynnissä. Kerjään Ruotsin-sukulaisia hankkimaan numeroita minulle, tai jos olen itse Ruotsissa, ostan lehden itse. Suomessa ei julkaista vastaavaa suurelle yleisölle tarkoitettua, aikakauslehtimäistä kirjallisuuslehteä. Vi Läseriä myydään nakkikioskillakin, joten sen saa mukaansa helposti! Suomen tunnetuin kirjallisuuslehti Parnasso on suunnattu eri kohderyhmälle ja sen irtonumeroita on vaikea saada käsiinsä. Nuori voima ja muut pienemmän kohdeyleisön lehdet ovat enemmän kirjallisuustieteilijöille ja muille hevijuusereille tarkoitettuja ja akateemisen oloisia.

Kuvassa olevien lehtien kannessa näyttää olevan kaikissa naiskirjailija. Tämän vuoden toisessa numerossa kannessa on sentään yksi mies, Niklas Natt och Dag Stina Jacksonin kanssa: jälkimmäinen on minulle tuiki tuntematon kirjailija. Myös Knausgård on koristanut yhden lehden kantta. Yleensä saan joka lehdestä kuitenkin jonkin lukuvinkin tai luen yhden artikkelin tarkemmin. Kaikkia numeroita en kuitenkaan ehdi enkä jaksa lukea alusta loppuun, koska kirjassa on myös vähemmän kiinnostavaa ruotsalaista materiaalia ja ajankohtaisia uutisia, jotka ovat jo vanhentuneita, kun lehti minulle päätyy.

Pääpaino on tietysti ruotsalaisessa kirjallisuudessa, mutta esimerkiksi numerossa 4 on pitkä Ocean Vuongin haastattelu. Suomessa en ole vielä Vuongista kuullutkaan, vaikka hän näyttää olevan kansainvälisen kirjamaailman kiinnostavimpia uusia tulokkaita. Uusimmassa lehdessä on myös kruununprinsessa Victorian lukuvinkkejä ja Monika Fagerholmin äänikirjavinkkejä, joista monet suomalaista kirjallisuutta. Tärkeä kanava siis kotimaisille kustantajille markkinoida suomalaista kirjallisuutta ruotsalaisille.

Tästä päästäänkin viimeiseen, mutta ei todellakaan vähäisimpään lomalla lukemaani kirjaan. Viihteen parissa aikani vietettyäni olin jo valmis lukemaan asiakirjoja.

Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus (suom. Elina Lustig) perustuu monen vuoden tutkivaan journalismiin, lähdekriittisyyteen ja on hätkähdyttävä kaikessa tarkkuudessaan. Vasta nyt kirjan luettuani ymmärrän Ruotsian akatemian vuonna 2017 alkaneen kriisin syyt. Jäätävän hyvä ja tärkeä teos.

On käsittämätöntä miten syvälle korruptoitunut ja sokea ruotsalainen kulttuurikerma on tälle manipuloivalle ja valehtelevalle ulkojäsenelle ollut. Ja miten tärkeä oli edesmenneen Sara Daniuksen rooli Ruotsin Akatemian vakituisena sihteerinä menneiden sotkujen selvittämisessä: hän ei jättänyt huomiota esille nousseita syytöksiä ja kirjanpidossa ilmenneitä epäselvyyksiä. Oli todella vääryys, että hän joutui eroamaan.

Viime joulukuussa Ruotsin Akatemia sai ensimmäisen suomalaisjäsenensä, suomenruotsalaisen runoilijan Tua Forsströmin. Hän istuu tuolilla numero 18, joka vapautui kun ”Tahma-Jannen” Jean-Jacques Arnault’n puoliso, runoilija Katarina Frostensson suostui jättämään paikkansa Akatemiassa. Oli osoitettu, että kirjallisuuden Nobel-palkintojen saajia oli vuodettu Frostensonin ja Arnault’n kautta julkisuuteen ennenaikaisesti ja Akatemian varoja väärin käytetty vuosien ajan.

Tässä Tua Forsströmin virkaanastujaisesitelmä. Yleensä Akatemiaan valittu pitää sen edesmenneestä edeltäjästään, tuolinsa edellisen haltijan tuotannosta. Tässä tapauksessa Forsström sai pitää esitelmän omasta tuotannostaan, koska olisihan se ollut kohtuutonta vaatia häntä puhumaan Akatemiasta eronneen Frostenssonin tuotannosta.

Vielä on lomaa jäljellä, joten tällä viikolla aloitan Francis Fukuyaman teoksen Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka, jonka saan kirjastosta lainaan tuoreena Antti Immosen suomennoksena. Siitä lisää myöhemmin.

Tästä tuli vähän pidempi postaus, mutta olkoon. Jos joku jaksoi lukea tänne asti, kiitos! Jatkossa palastelen arviot vähän lyhyemmiksi.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet
Suom. Kersti Juva
Teos 2020

Lady Middletonin tyyni ja kohtelias välinpitämättömyys oli Elinorille tervetullut helpotus, kun toisten touhukas huolenpito kiusasi. [–] Olosuhteilla on joskus taipumus nostaa jokin ihmisen ominaisuus arvokkaammaksi kuin se onkaan, ja tungetteleva lohduttelu sai Elinorin toisinaan arvostamaan tapakulttuuria enemmän kuin huolenpitoa.

Jane Austenin vuonna 1811 julkaistu Sense and sensibility on nyt suomennettu uudestaan. Kersti Juva on kääntäjien aatelia ja käännös niin täydellinen, että välillä unohtaa sen olevan käännös. Vuonna 2013 julkaistiin Juvan suomennos Ylpeydestä ja ennakkoluulosta (kirjoitin siitä tämän blogin ensimmäisen postauksen vuonna 2014), joten kirjailija oli suomentajalle tuttu työmaa.

Kirjan kannessa lukee edelleen Järki ja tunteet, vaikka se ei vastaakaan alkuperäistä nimeä. Muistelen kuulleeni Juvan kertoneen, että oli helpotus kuulla kustantajan tyytyvän totuttuun nimeen, sillä uusi nimi olisi vaatinut huolellista harkintaa, niin vakiintunut Järki ja tunteet on.

Alun katkelmasta saa hyvän käsityksen Austenin ihmiskuvauksesta. Oman aikansa seurapiirit ja niihin haluavat saavat tuta kirjailijan tarkkanäköisyyden ja armottoman suorasukaisen luonnehdinnan. Opportunismi elää, kuten tänäänkin.

Kirjan juoni liene kaikille tuttu monista filmatisoinneista. Dashwoodin neidit Elinor ja Marianne ovat omissa silmissän i vuoden 1995 Ang Leen ohjaaman elokuvan Emma Thompson ja Kate Winslet, Edward Ferrars puolestaan Hugh Grant ja eversti Brandon Alan Rickman. Onneksi elokuvan katsomisesta on jo riittävästi aikaa, jotta pystyin kuitenkin nauttimaan lukemisesta ja kielen vivahteista.

Alkuvuonna olen pitkästä aikaa lukenut naisten kirjoittamia kaunokirjallisuuden klassikkoja. Alkukeväästä luin George Eliotin Daniel Derondan, josta saatiin suomennos viime vuonna. Alice Martinin suomennos on täyskymppi ja tuli tarpeeseen, sillä alkukielisenä Daniel Deronda olisi ainakin minulta jäänyt lukematta. ¨

Näiden kahden romaanin välillä on 65 vuotta. Daniel Deronda julkaistiin vuonna 1876. Luokkayhteiskunta näyttäytyy molemmissa kuitenkin melko samanlaisena suomalaiselle lukijalle. Hyvä avioliitto ei ollut pelkkä romanttinen projekti, vaan naisille (ja myös joillekin miehille) se oli ennen kaikkea tapa turvata oma taloudellinen tulevaisuus.

Jos vertaan näitä kahta klassikkoa lukukokemuksina, oli Daniel Deronda huomattavasti vaativampi, jo pelkästään laajemman sivumäärän takia. Lisäksi siinä on enemmän sellaisia kulttuurihistoriallisia viittauksia, joiden ymmärtämiseen tarvitsin selitysosiota. Jotta Derondasta sai jotain irti, oli pakko lukea selityksetkin, Järki ja tunteet taas luin ihan vain romaanina. Daniel Derondaa lukiessani tunsin sivistyväni jokaisen sivun aikana, niin paljon uutta asiaa siinä minulle oli.

Järki ja tunteet on täydellinen kesäklassikko, parempi kuin monet kesäksi julkaistut feel good -nykyromaanit: viihdyttävyyden lisäksi romaani kun on täydellinen ihmisluonteen röntgenkuva ja kaunokirjallisuutta sanan parhaassa merkityksessä myös kieleltään.

Teos-kustantamon Austen-suomennokset on tärkeä kulttuuriteko, niin myös WSOY:n Daniel Deronda. Austenin kirjojen tyylikäs ulkoasu on Elina Warstan. Kirjan formaatti on kaiken lisäksi käteen sopiva. Erityismaininnan graafikko saa siitä, että on nostanut suomentajan nimen etukanteen. Klassikkojen kohdalla suomentajan merkitys on valtavan suuri.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Rachel Cusk: Kunnia

Rachel Cusk: Kunnia
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2020

Tarinaansa ei voi kertoa kaikille, sanoin.
Ehkä sen voi kertoa vain yhdelle ihmiselle.

Rachel Cuskin trilogia on nyt suomennettu kokonaan. Trilogian eri osissa (Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia) Faye-niminen kirjailija päätyy kuuntelemaan satunnaisten matka- tai kirjailijaseuralaisten tarinoita omasta elämästään. Faye sen sijaan on enimmäkseen vaiti. Lukija pääsee kuitenkin kurkistamaan Fayen elämään romaanin rivien väleissä.

Trilogian päätösosassa Faye matkustaa nimeltä mainitsemattomaan eurooppalaiseen kaupunkiin kirjallisuusfestivaalille. Päättelin paikallisten nimistä kyseessä olevan Italian jonkin kaupungin, mutta sillä ei ole merkitystä, koska kirjailija on päättänyt jättää maan nimeämättä.

Alun sitaatti on Fayen vastaus pojalleen, joka soittaa äidille, kun tämä on viimeistä iltaa matkalla. Poikaa ei myöskään nimetä. Poika valittaa yksinäisyyttään ja sitä, ettei kukaan tunnu välittävän hänestä eikä kukaan osoita kiinnostusta häntä kohtaan. Siihen Faye vastaa: ”Tarinaansa ei voi kertoa kaikille [–].”

Cusk yrittää ymmärtääkseni Fayen kautta sanoa, että ei ole merkitystä sillä, kuinka moni tarinamme kuulee, vaan sillä, että joku sen kuulee. Olettaen, että Cuskin trilogia kertoo myös kirjailijuudesta ja kaunokirjallisuudesta, voisi vetää sen johtopäätöksen, että kirjallisuuden arvo ei ole sen myyntiluvuissa – eli siinä kuinka moni kirjan lukee –, vaan siinä, että kirja tavoittaa jonkun, jolle se merkitsee jotain. Teenkö liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä? Kenties, mutta tähänkin minulla on lukijana oikeus.

Sophia, kirjailija, jonka Faye tapaa tässä romaanissa, puhuu paljon miesten ja naisten rooleista. Oman poikansa Sophia toivoo kasvavan omaehtoisesti mieheksi.

[O]nhan olemassa sellainenkin käsitys, että poika tarvitsee isää, jotenkin erityisellä tavalla oppiakseen olemaan mies. Mutta minä en tahdo, että poikani varta vasten opettelee olemaan mies. Tahdon, että hänestä tulee mies kokemuksen kautta. Tahdon, että hän tutkii, miten kannattaa käyttäytyä, miten kohdella naisia, miten ajatella omilla aivoillaan.

Cuskin kirjoissa törmää tarinoiden lomassa tai niiden keskellä tällaisiin tiivistyneisiin elämänkatsomuksiin. Romaanien kertojien äänen kautta kirjailija tuo lukijan eteen elämän moninaisuuden.

Aloittaessani trilogian en ollut vakuuttunut siitä, etteikö kukaan ennen Cuskia olisi käyttänyt tätä omasta äänestä luopumisen kerronnallista keinoa ennen. Olen edelleen sitä mieltä, ettei äänen antaminen romaanin eri henkilöille ole mitenkään tavatonta, mutta se, miten Cusk sen tekee, on harvinaista nykykirjallisuudessa. Faey ei kuuntele muita vain päästäkseen itse kertomaan oman tarinansa, vaan antaa parrasvalojen loistaa muiden tarinoille. Vain kun joku kysyy häneltä jotain, hän vastaa.

Olen tainnut mainita tämän ennenkin, mutta mielestäni Schildts & Söderströmillä on yksi tämän hetken kiinnostavimmista käännöskirjallisuuden kustannusohjelmista Suomessa. Jatkakaa samaan malliin, on lukijan nöyrä toive.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Ann Cathrine Bomann: Agathe

Anne Cathrine Bomann: Agathe
Suom. Sanna Manninen
Gummerus 2020

Aika valui lävitseni niin kuin vesi virtaa hanan ruosteisesta suuttimesta, jota kukaan ei viitsi vaihtaa. Lyijynharmaana sadepäivänä olin keskustellut vailla minkäänlaista kiinnostusta seitsemän potilaan kanssa ja jäljellä oli enää yksi ennen kuin voisin lähteä kotiin.

Miten viehättävä pienoisromaani Anne Cathrine Bomannin Agathe onkaan! Romaani on ilmestynyt tanskaksi jo 2017, mutta nyt olemme saaneet sen suomeksi. Hyvä niin, koska tanskaksi lukeminen ei ainakaan minulta onnistu, ja tämä nykyromaani oli kuin tarkoitettu minulle muutaman monisataasivuisen klassikon jälkeen.

Agathe Zimmermann on saksalainen nainen, josta tulee vastentahtoisen, eläkkeeseen päiviä laskevan ja työhönsä tympiintyneen 71-vuotiaan psykiatrin potilas. Psykiatri pitää vastaanottoa Pariisin rue des Rosettes -kadulla.

Agathea oli ilo lukea näinä aikoina. Psykiatrista rakentuu alussa synkkä kuva: mies on yksinäinen, eikä hänen elämänsä liity mihinkään tai keneenkään. Agathe puolestaan on toiselta psykiatrilta saanut vihjeen, että voisi jatkaa hoitoaan päähenkilön luona. Agathenkin elämänhalu on vähissä, mikä paljastuu, kun psykiatri eräänä päivänä seuraa häntä kotiin ja näkee tämän ikkunan läpi.

Päähenkilön aamukammassa työpäivät vähenevät, ja eräänä aamuna hän havahtuu siihen, ettei tiedä, montako keskustelua vielä on jäljellä. Jotain on tapahtunut Agathen tultua vastaanotolle. Päähenkilön elämään on tullut muutakin sisältöä kuin eläkkeen odottaminen.

Lue tämä, jos haluat lukea jotain Joel Haahtelan lyhytproosan kaltaista ja toivoa herättävää kaunokirjallisuutta.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi