Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
Suom. Outi Menna
Tammi 2021

Ajattelin lastani ja surin elämää joka oli tullut ja mennyt yhtä nopeasti kuin sokeria lainaamaan poikennut naapuri.

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa Lähdin veljen luo on romaani, jossa kuuluu kirjailijan oma ääni. Kerrankin näin voi sanoa vilpittömästi ja innostuneesti. Myös Ruotsissa sekä kriitikot että lukijat innostuivat tästä esikoisromaanista niin, että se sai jopa August-palkinnon ennen ilmestymistään (minkä ansion kustantaja nostaa kirjan etukanteen takakannen sijaan, mikä on poikkeuksellista, mutta ymmärrettävää siksi, että Smirnoff ei ole ennestään tuttu suomalaiselle lukijakunnalle.) Elämän vertaaminen sokeria lainaavaan naapuriin antaa esimakua Smirnoffin aforistisesta kyvystä käyttää kieltä rikkaasti ja omaäänisesti.

Kirjan esittelyteksti Tammen sivuilla tiivistää romaanin lähtökohdan, joka kieltämättä on melko hurja, joskaan ei kaunokirjallisuudessa tavaton:
”Jana astuu bussista suoraan lumimyrskyyn maaseudulla kaukana kaikkialta. Kotikylässä kaikki on niin kuin ennenkin: veli aikoo juoda itsensä hengiltä, Maria on löytynyt kuolleena, Johnin silmät ovat kuin avaruuden mustat aukot ja kotipalvelu saa uuden työntekijän, joka on lyönyt isäänsä heinähangolla.”

Jana Kippo (kirjassa janakippo) palaa kotiseudulleen kaksosveljensä Brorin (kirjassa bror, ruots. veli) luo. Palattuaan Smalångerin kylään Jana joutuu kuin muistojen tornadon keskelle: lukijasta näyttää ajoittain kuin Jana vain ajautuisi kohti jotakin väistämätöntä. Väistämätön on kuitenkin tapahtunut jo aikoja sitten, ja nyt siihen voi vain hakea anteeksiantoa tai jotain säällistä näkökulmaa.

Minua eivät haitanneet typografiset poikkeavuudet, kuten erisnimien pienet alkukirjaimet. On vaikea kuvitella, että kertoja-päähenkilö Jana Kippo muistojensa keskellä paneutuisi isoihin alkukirjaimiin, päinvastoin. Aivan romaanin alussa jana on tosin Jana ja john John, mutta kun Jana palaa lapsuudenkotiinsa, ja romaani varsinaisesti lähtee liikkeelle, erisnimet alkavat kuvata pikemminkin ihmislajia ja sen yksilöitä enemmän kuin tiettyjä henkilöitä. Smirnoffin typografinen ratkaisu on perusteltu ja alleviivaa kertojan omaa näkökulmaaa, sitä tapahtumisen vääjäämättömyyttä joka lukijankin kietoo mukaansa.

Romaanissa käsitellään laiminlyötyjä ja pahoinpideltyjä lapsia, mutta romaani on kaikkea muuta kuin ahdistava. Jana Kippo ei lopulta ole alistumassa menneeseen, vaikka se onkin viedä häneltä elämänhalun. Kipon Jana vääntää ja kääntää jäljellejääneitä todisteita menneestä ja löytää lopulta totuuden, mutta sekään ei vie ulkopuolisuuden, tunnottomuuden tunnetta pois. Oman lapsen elämään ei ole helppo enää päästä mukaan, kun elämää on liikaa välissä.

Lähdin veljen luo jättää kuitenkin lukijan odottamaan lisää. Ja sitähän on tulossa jo ensi vuonna, kun Tammi julkaisee trilogian toisen osan Viedään äiti pohjoiseen. Kolmas osa ilmestyy myös ensi vuonna.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Barack Obama: Luvattu maa

Barack Obama: Luvattu maa
Suomentaneet Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro
Otava 2020

Liioittelematta voi sanoa, ettei kirjoitustyö edennyt ihan suunnitelmien mukaan. Hyvistä aikeistani huolimatta sivumäärä kasvoi ja sisältö laajeni – ja lopulta päätin jakaa sen kahteen osaan. Olen kiusallisen tietoinen siitä, että lahjakkaampi kirjoittaja olisi keksinyt keinon kertoa saman tarinan lyhyemmin (olihan Valkoisen talon yksityisen työhuoneeni vieressä Lincolnin makuuhuone, missä on lasin alla 272 sanan mittainen Gettysburgin puhe).

Barack Obaman kahden presidenttikauden jälkeen kirjoittamia muistelmia odotettiin kuumeisesti, ja kirja julkaistiinkin samanaikaisesti useassa eri maassa ja usella eri kielellä: suomentajiakin tarvittiin kolme, jotta kirja ehtisi valmiiksi.

Luettuani Obaman aiemmat kirjat (Dreams from my father 1995 ja The Audacity of Hope: Thoughts on Reclaiming the American Dream 2008) tiesin odottaa hyvin kirjoitettua itsereflektiota. Ehkä juuri tämä, itsereflektio, kuvaa Luvattu maa -teostakin. Nähtyäni Donald Trumpin kyvyttömyyden minkäänlaiseen itsereflektioon on virkistävää lukea punnittua ja pohdittua omaelämäkerrallista tekstiä Yhdysvaltain presidentiltä. Luultavasti kirjassa on myös selittelyn makua, mutta mielestäni melko vähän ottaen huomioon, miten massiivisia ja moninaisia Yhdysvaltain presidentin toimenkuvaan kuuluvat ratkaistavat ongelmat ovat. En voi kuin ihmetellä, miten Trumpin kaltainen henkilö on voitu virkaan ylipäänsä valita.

Jos kenellä niin Obamalla oli kykyjä hallita ne kaikki moninaiset draamat, ulko- ja sisäpoliittiset ruutitynnyrit ja kaksipuoluejärjestelmän ongelmat, joita Yhdysvaltain presidentin virkaan kuuluu, puhumattakaan nelivuotisen presidenttikauden lyhyydestä ja uudelleenvalinnan varmistamisen eteen tehdystä työstä, kun presidenttikauden keskeyttävät aina välivaalit ja edustajainhuoneen ja senaatin koostumus muuttuu ratkaisevasti.

Aloitin Obaman muistelmat jo joululomalla, ja olen talven ja kevään aikana lukenut Luvattua maata pätkissä. Ensimmäinen kolmasosa kirjasta keskittyy Obaman ensimmäiseen presidenttikampanjaan ja valintaan Yhdysvaltain 44. presidentiksi, sen jälkeen päästään kurkistamaan ensimmäisen presidenttikauden tärkeimpiin sisä- ja ulkopoliittiseen asioihin ja talouskriisin ratkaisemiseen.

Maailmanlaajuinen finanssikriisi oli ensimmäinen ja vaikein kriisi heti Obaman aloitettua presidentin virassa. Oli kiinnostavaa lukea, miten paljon finanssikriisin ratkaisujen taustalla oli sisäpoliittista köydenvääntöä senaatin ja edustajainhuoneen republikaanien (ja joskus myös demokraattien) kanssa, toisaalta eurooppalaisten liittolaisten vakuuttamista siitä, että Kreikan talous on pelastettava, jotta Obama saa USA:n sisäpolitiikassa lisää vipuvartta maailmanlaajuisen talouskriisin ratkaisemiseksi. Obama viittaa Pohjoismaihin ylisuorittajina ja ymmärtää, miksi monien Pohjois-Euroopan maiden oli vaikea hyväksyä eteläisen Euroopan huonoa taloudenhoitoa.

Työssään Valkoisen talon kabinetti yhdessä Obaman kanssa joutui koko kauden ajan punnitsemaan mitä sisäpoliittisia muutoksia milloinkin kannatti edes yrittää ajaa läpi. Ennen välivaaleja oli tärkeää hyödyntää enemmistöasema edustajainhuoneessa ja senaatissa ja saada terveydenhuoltouudistus hyväksytyksi. Republikaanien tarve pysäyttää kaikki Obaman uudistukset, ei sen takia, että ne olisivat olleet huonoja, vaan vain siksi, että demokraattipresidentti niitä esitti, ei anna toiveikasta kuvaa kaksipuoluejärjestelmän tehosta. Senaatin republikaanien jarrutustaktiikka oli tuttua jo Clintonin aikana ja on taas Bidenin presidenttikaudella nähtävissä.

Minulle oli esimerkiksi uutta se, että esimerkiksi Don’t ask, don’t tell -käytäntöä armeijassa, Obama olisi voinut presidentin määräyksellä muuttaa tasa-arvoisemmaksi nopeastikin. Viisaasti hän päätti kuitenkin viedä asian edustajainhuoneen ja senaatin käsittelyyn, jotta ratkaisulla olisi laajempi kannatus, ja jotta seuraava presidentti ei sitä voisi presidentin määräyksellä kumota.

Kirja päättyy Osama bin Ladenin eliminoimiseksi järjestettyyn SEAL-operaatioon, jota valmisteltiin pitkään. Vaikka mukana olivat niin Pentagon kuin CIA:kin, lopullisen päätöksen operaation käynnistämiseksi joutui tekemään presidentti niiden tietoja valossa, joita käsillä oli.

Obama mainitsee usein varapresidenttinsä, Joe Bidenin, jolla oli pokkaa silloisessa asemassaan tuoda esiin muusta neuvonantajaryhmästä eriävä mielipiteensä. Obama arvosti sitä, sillä Biden antoi siten tilaa Obamalle muodostaa oma mielipiteensä rauhassa.

Lähi-idän kriisiä ovat yrittäneet ratkaista kaikki hallitukset ja presidentit vuorollaan, niin myös Obama. Lopulta saavutukset olivat vähäisiä, ja Obaman on myönnettävä, että joissakin neuvotteluissa oli kyse lähinnä teatterista ja naamioista, jotka osapuolet riisuivat neuvottelujen päätyttyä.

Yksityinen Obama näkyy niissä pohdinnoissa, joissa idealismi kohtaa käytännön. Valkoisessa talossa elämä on eristyksissä elämistä. Pian presidentiksi valitsemisensa jälkeen Obamakin luovuttaa, eikä tee enää spontaaneja juoksulenkkejä talon ulkopuolelle, koska ne aiheuttaisivat valtavan mediahuomion ja sitoisivat turvamiehiä turhaan näihin epävirallisiin tilanteisiin. Obama alistuu elämään kultaisessa vankilassa.

Joitakin hengähdystaukoja 24/7-työhön kuitenkin on: Obama ja hänen henkilökohtainen avustajansa Reggie Love valmensivat jonkin aikaa Sashan luokkaa koripallossa. Obama päätti kuitenkin luopua tehtävästä sen jälkeen kun muiden luokkien vanhemmat halusivat hänet valmentamaan omaa jälkikasvuaankin. Tupakkatauot olivat olleet Obamalle henkireikä, mutta Valkoisessa talossa ollessaan hän aloitti tupakkalakon (kukaan ei tiedä, pitääkö se yhä, ilmeisesti). Koripallotreenit Reggie Loven kanssa tuovat pieniä taukoja minuuttiaikataulutettuun arkeen, samoin sunnuntaiaamupäivän golf. Joululoma Havaijilla ja kesäloma Martha’s Vineyardissa eivät enää presidenttikautena ole yhtä yksityisiä kuin ennen: mediahässäkkä on kova aina kun perhe lähtee kirjakauppaan tai ulkoilemaan.

Jään odottamaan muistelmien toista osaa ja sen analyysia Trumpin noususta. Ensimmäisen osan lopussa Trumpiin viitataan lyhyesti.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma
S&S 2021

Kesän aikana kyllästyn merkitsemään itseäni muistiin. Väsyttää kirjoittaa ensimmäisessa persoonassa ja käyttää omaa todellisuutta tekstin lähtökohtana. Pitkästyn kuin paraskin psykopaatti, ja alan kaivata kuvittelemista. Eikö riitä, että minun on pakko elää mieleni, tunnereaktioideni, taipumusteni ja valintojeni rajoissa? Täytyykö minun todella kirjoittaakin samassa ahtaudessa.

***

Pauliina Vanhatalo on kirjoittanut ainakin toistaiseksi viimeisen osan omaelämäkerralliseen sarjaansa. Tuntemani maailma on saanut alkunsa ennen koronapandemiaa, mutta kirjan aikana pandemia muuttaa arkea.

Vanhatalo on kirjoittanut Veera Vaahteran nimellä romaaneja, omalla nimellään omaelämäkerrallista kirjallisuutta ja suomentanut muun muassa Rebecca Solnitilta kaksi kirjoituskokoelmaa. Tänä keväänä ilmestyy Vanhatalon suomentamana Deborah Levyn esseitä.

Vanhatalon aiemmat omaelämäkerralliset kirjat ovat resonoineet omien elämänkokemusteni ja ajatusteni kanssa. Kun sain kirjastosta tämän trilogian päätösosan, hämmennyin: kirjassa tutkitaankin psykopaattien mielenmaisemaa. Ei houkuttanut lukemaan. Onneksi kuitenkin luin.

Psykopaatit järkyttävät meitä täydellisellä tunteettomuudellan. Vanhatalolle psykopaatit sen sijaan alkavat näyttäytyä uuvuttavan myötätuntostressin keskellä kadehdittavina kyvyssään olla välittämättä muiden ihmisten tunteista. Kirjoittaja on uupunut, koska rajat hänen ja muiden ihmisten (ja maailman) välillä hämärtyvät. Pienet ja isot asiat yhtä lailla ahdistavat.

Vaikka en itse olekaan samalla tavalla herkkä kuin kirjoittaja, tunnistan ahdistumisen maailman pahuuden edessä. Introvertti ja ekstrovertti minuus taistelevat taukoamatta sisälläni. Onneksi olen vähitellen oppinut kuuntelemaan kulloinkin tarvitsevinta minuuttani. Olen jopa melko itsekäs, koska tiedän, että jos toimin itseäni kohtaan väärin, väsyn. Tätä samaa ymmärtääkseni opettelee Vanhatalo kirjansa tekoprosessin aikana. Miten olla itselleen armollinen ja uskollinen ja silti tehdä osansa tässä maailmassa.

Nyt joudun kuitenkin myöntämään, ettei edes omaelämäkerrallinen kirjoittaminen suoraan henkilökohtaisista kipupisteistäni ole onnistunut vakauttamaan tunne-elämääni pysyvästi. Taiteellisten ideoiden toteuttamisen rinnalla kirjoittaminen on kyllä jäsentänyt ajatuksiani, lievittänyt kokemaani hätää ja auttanut avaamaan senhetkisiä solmuja, mutta niiden paikan ovat pian ottaneet uudet kysymykset, jotka tuntuvat yhtä polttavilta kuin aiemmat.

Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on keino jäsentää ajatuksia. Fiktion kirjoittaminen taas antaa mahdollisuuden kuvitella uusia maailmoja. Vanhatalo pettyy huomatessaan, että vaikka kirjoittaminen auttaa hetkellisesti, uusia huolenaiheita ilmenee koko ajan. Välillä väsyttää kuvittelu, välillä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. On hyvä, että hän taitaa molemmat.

Oppiessaan vetämään rajoja kirjoittaja voi lopettaa psykopaattien kadehtimisen. Toisille voi olla läsnä ilman, että hukkaa omia rajojaan.

Osallistuin viikonloppuna fiktionkirjoitustyöpajaan. Kirjoittamisen keinoja pohtiessani tajusin miten hirvittävästi kaipaan ulkopuolisia virikkeitä: taidetta, ystävien tapaamista, kahvilassa käymistä, tuntemattomien ihmisten satunnaisia kohtaamisia. Niiden puute alkaa valitettavasti näkyä sisäisessä maailmassani, mikä heijastuu sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. En kirjoita vain itsestäni käsin, vaan kaikesta siitä, mikä maailmassa on.

Tuntemani maailma jättää tilaa lukijan omille ajatuksille. Vanhatalo kirjoittaa ilmavasti, pikemminkin kysellen kuin kertoen. Lukijalle on tilaa rivien väleissä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Henrik Knif: Göran Schildt. Kaksi elämää

Henrik Knif: Göran Schildt. Kaksi elämää
Suom. Kari Koski
Gummerus 2020

Kaikkien muiden tavoin Göran Schildtillä oli yksi elämä. Se päättyi täällä Tammisaaressa vuonna 2009 – hyvin rikas elämä. Monista elämänsä käänteistä hän on kertonut omissa kirjoissaan. Mutta hän teki jo varhain selväksi itselleen, että hän näytti ihmisenä koostuvan lähes yhteensopimattomista osista, että hän tietyllä hetkellä tietyssä paikassa oli kokonaan muu kuin oli ollut jollain toisella hetkellä toisessa paikassa. Hän saattoi todeta, että tämä oli inhimillinen, ehkä liiankin inhimillinen piirre, joka piti vain ymmärtää ja tunnustaa. Itse hän on eri tilanteissa saattanut esittää keskenään varsin ristiriitaisiakin kantoja eri asioista. – –
[O]n vaikea sanoa, mitä hän oikeastaan ajatteli talvisodasta ja omasta panoksestaan ja kohtalostaan sodassa: siis tästä käännekohdasta, joka määräsi niin suurelta osin sen, mitä seuraavaksi tapahtui hänen henkilökohtaisessa elämässään, ja päätöksen lähteä Välimerelle – sekä Välimeren-purjehdusten seurauksena syntyneen kirjallisen tuotannon.
Danten tavoin hän kirjoitti itselleen elämän, ja Danten tavoin hän eli myös tekstiensä ulkopuolista elämää.

***

Göran Schildt (1917–2009) tunnetaan Suomessa parhaiten Välimeren purjehduksistaan kertovista kirjoistaan. Schildt ehti kuitenkin elämänsä aikana kirjoittaa esseitä niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin sekä Suomen että Ruotsin päivälehtiin ja elämäkertoja niin Andre Gidestä, Cézannesta kuin Alvar Aallostakin.

Schildt eli elämän, jossa oli paljon yksinäistä kirjoittamista mutta myös paljon sosiaalista kanssakäymistä niin Suomessa ja Ruotsissa kuin Ranskassa, Italiassa ja Kreikassakin. Naisia hänellä oli niin ystävinä, rakastajina kuin aviopuolisoinakin, mutta sodassa saatu vamma esti häntä saamasta lapsia.

Itselleni tutuin Göran Schildt oli juuri se purjehtija, joka kirjoitti antiikista ja kirjallisuudesta ja joka ennen sotaa nuorena miehenä matkusti Italiassa ystävänsä Georg Henrik von Wrightin kanssa eräänlaisella interraililla. Henrik Knifin elämäkerta keskittyy vuosiin ennen Tammisaareen, Alvar Aallon suunnittelemaan Villa Skeppetiin, asettumista ja vanhuusvuosia.

Välimeri. Knifin mukaan Schildt käsitti jo omilla purjehduksillaan 1950-luvulta lähtien, että Välimeri on saastumassa, mutta silti Välimeri näyttäytyi silloin vielä eri valossa kuin tänään. Välimerestä on tullut elämän ja kuoleman meri. Kuoleman meri monille niille pakolaisille, jotka pyrkivät Pohjois-Afrikasta Eurooppaan. On vaikea kuvitella, miten nykyään Välimerellä voisi purjehtia lomatunnelmissa miettimättä tätäkin todellisuutta. Tokihan Välimeri on historiansa aikana nähnyt monenlaista: ei se mikään rauhan tyyssija ole koskaan ollutkaan. Itselleni mielikuva Välimerestä on kuitenkin pitkään ollut se, jonka elokuvat, omat matkat Italiaan, Kreikkaan ja Ranskaan ovat välittäneet. Sininen Välimeri, joka suo pohjoisen asukkaalle loman ja levon ja historiallisia vierailupaikkoja.

Schildt nostatti kulmakarvoja tohtorinväitöksellään, joka ei aivan noudattanut väitöksille asetettuja tavoitteita. Myöhemmin hän arvosteli julkisesti sitä, että suomenruotsalaiset kirjailijat joutuivat tyytymään suomenruotsalaisiin yleisöihin vaikka kirjoittivat pohjoismaisella kielellä. Nuorena tutkijana hän arvosteli pelkäämättä vanhempien kollegojensa töitä. Minulle tulee kuva miehestä, joka liikoja miettimättä kävi ajatuksin ja kynän avulla niiden asioiden kimppuun, jotka häntä vaivasivat tai joista hän oli kiinnostunut. Knif luonnehtii häntä jopa ”kahvilafilosofiksi”, mutta ei käytä sanaa vähättelevässä, vaan ranskalaisessa merkityksessä: se on ”tapa esittää jotain näennäisesti häkellyttävää, ja tarkastella asioita uudesta näkökulmasta.”

Kreikkalaisuus oli Schildtin suuri intohimo. Hänen ajattelussaan tapahtui kuitenkin Knifin mukaan muutos vuosien kuluessa. Nuorena miehenä Schildt ihaili kreikkalaista antiikkia, myöhemmin arkaainen Kreikka nousi antiikin yläpuolelle. Vielä vanhempana Schildtin ajatteluun vaikuttivat omakohtaiset kokemukset Kreikasta: hän ymmärsi ortodoksisen uskonnon ja Bysantin historian vaikutuksen kreikkalaisten elämään.

Schildt hankki vaimonsa Christinen kanssa asunnon Leroksen saarelta, ja pari vuotta tämän jälkeen Kreikassa alkoi sotilasvallankaappaus. Schildt ei hylännyt Kreikkaa, vaikka joutuikin pohtimaan omaa asemaansa.

Göran Schildt luki paljon. Daphnella vuosien varrella purjehtineiden miehistön jäsenten mukaan Schildt ohjasi Daphnea usein jalallaan samalla lukien kirjaa. Toisaalta veneessä vietettiin riehakkaita juhlia ja koettiin kyllä myrskyjäkin. Välimeri osaa olla oikukaskin.

Itselleni yllätyksenä tuli se, että Välimeren lisäksi Daphne purjehti myös Niilillä ja Mustallamerellä. Ranskan kanavien kautta Daphnen saapumisesta Välimerelle tiesin, mutta näistä seikkailuista luin vasta nyt.

Ei ole kovin korrektia sanoa ääneen, että kaipaa Välimerelle näinä aikoina, mutta sanon sen silti. Kaipaan pinjojen varjoon meren ääreen ja valoon. Ymmärrän kyllä, että se on eurooppalaisen hyvin etuoikeutettu toive näinä aikoina, jolloin Välimereen hukkuu ihmisiä päivittäin. Silti toivon pääseväni vielä joskus täältä edes katsomaan Välimerta.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
Suom. Helinä Kangas
WSOY 2020

***

Kaksi vuotta ennen kuin isäni muutti pois kotoa, hän sanoi äidille, että olin tosi ruma. Sanat kuiskattiin asunnossa, jonka vanhempani olivat heti naimisiin mentyään ostaneet Rione Alton kaupunginosasta, San Giacomo dei Capri -kadun yläpäästä. Se kaikki – Napolin eri paikat, hyytävänkylmän helmikuun sinertävä valo, nuo sanat – on jähmettynyt paikoilleen. Minä sen sijaan olen liukunut pois ja liu’un edelleen, näihin riveihin, jotka yrittävät kertoa minusta tarinaa, vaikka todellisuudessa niissä ei ole mitään, ei mitään mikä olisi oikeasti minun, mitään mikä olisi kunnolla alkanut tai päättynyt: vain takkuinen vyyhti, josta edes tämän kirjoittaja ei pysty sanomaan, löytyykö siitä kertomuksen punaista lankaa vai onko se vain epämääräistä tuskaa, johon ei ole olemassa vapautusta.

***

Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä yltää Napoli-sarjan intensiivisyyteen ja koukuttavuuteen.

Jälleen Ferranten minäkertoja on nuori tyttö, Giovanna, kutsumanimeltään Giannì. Romaanin tapahtumapaikka on pääosin Napoli, jossa eri yhteiskuntaluokat elävät omissa kuplissaan, myös maantieteellisesti. 12-vuotias Giovanna elää Napolin kukkulalla sivistyneen perheensä kanssa. Isä on kuitenkin kotoisin Napolin pohjalta, josta on noussut koulutuksen avulla ylös uuteen yhteiskuntaluokkaan ja asemaan. Napolin laaksossa asuu myös isän sisar Vittoria, josta Giovannan vanhemmat ovat vaienneet tyystin.

Romaanin aikajänne on neljä vuotta. Giovannan lapsuus loppuu isän sanoihin, jotka painuvat Giovannan sydämeen ja saavat hänet uteliaaksi isänsä ja tämän sisaren välirikosta. Vähitellen Giovanna kiedotaan Vittorian maailmaan, ja kaikki lapsuuden varmat totuudet hajoavat pirstaleiksi. Omat vanhemmat näyttäytyvät valheellisina, ja nuoruuden kapina ja yksisilmäisyys alkavat saada Giovannassa yhä enemmän sijaa.

Vittoria tuo mieleeni Napoli-sarjan Lilan hurjuudessaan ja vimmassaan. (Napoli-sarjan lukemisesta on jo aikaa, mutta tänä syksynä katsoin Netflixiltä Loistavan ystävän kakkoskauden, josta Lilan roolin näytelleen nuoren naisen kasvot ovat painuneet mieleeni elävänä.)

Giovannan lapsuudenystävät Angela ja Ida kulkevat tarinassa alusta asti mukana, mutta merkittävä ystävyys syntyy Vittorian kuolleen rakastetun, Enzon, tyttäreen Giulianaan, jonka rooli romaanin edetessä kasvaa, kun Giovanna rakastuu tämän oppineeseen poikaystävään Robertoon. Romaanin minäkertoja on Giovanna, mutta tulevan kirjailijan roolin on saanut Giovannan nuorempi ystävä Ida.

Vittoria palauttaa Giovannan maan pinnalle tämän uskoessa että rakkaus kestää kaiken:

Rakkaus on samea kuin vessan ikkuna.

Voiko aikuinen ankeammin nuoren rakastuneen elämänuskon lytätä?

Romaani on tiheä ja intensiivinen. Lukijana heittäydyin jälleen napolilaiseen elämänmenoon: kuulin kaupungin äänet ja melskeen ja näin Giovannan ajatusten kulun. En ole koskaan käynyt Napolissa, mutta Suomen pimeässä kaamoksessa sain hetken elää Italian lämmössä ja valossa. Vielä joskus aion nähdä Napolin, mutta kuolla en sen nähtyäni aio.

Aikuisten valheellinen maailma ei tyhjentynyt kertalukemisella. Ferrante palautti myös lukemisen ilon, joka on tänä syksynä ollut kadoksissa. Ihailen sitä, miten Ferrante kerta toisensa jälkeen imaisee lukijan mukaansa. En osaa sanoa vieläkään, miten se tapahtuu.

Teoksen toistuva motiivi on esine, kaunis rannekoru, jota Giovannan vanhempien perheystävä, isän tuleva vaimo Costanza, kantaa kädessään. Perintökoru on milloin Vittorialla, milloin Giovannalla tai Giulianalla. Lopussa rannekoru muuttuu tarpeettomaksi ja Giovanna hylkää sen.

Ferranten henkilöhahmot eivät koskaan tunnu rakennetuilta, vaikka ne sitä mitä suurimmassa määrin ovatkin. Hyvän kaunokirjallisuuden yksi tunnusmerkki on se, että lukija unohtaa hetkeksi itsensä ja antautuu kirjailijan luoman maailman varaan. Romaanin henkilöt ovat monitasoisia: ihmisen sisin on kuin sipuli, joka joskus kuoriutuu toisen nähdä, vaikka osa siitä jääkin aina mysteeriksi, ja tämä näkyy myös Giovannassa.

Helinä Kankaan suomennos on kuin hengittävä organismi, jonka rytmiin lukija mukautuu.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Yaa Gyasi: Maa ja taivas
Suom. Arto Schroderus
Otava 2020

Vasta vuosien kuluttua ymmärsin, että tässä maailmassa on vaikea elää. En tarkoita elämisen mekaniikkaa, sillä useimpien meistä ei tarvitse erikseen käskeä sydäntä sykkimään ja keuhkoja hengittämään. Useimmille meistä on mekaanisesti ja fyysisesti vaikeampi kuolla kuin elää. Mutta kovasti me silti yritämme kuolla.

Tiede ja usko, maahanmuutto ja masennus. Nämä kaikki isot teemat ovat Yaa Gyasin Maa ja taivas -romaanin punaisia lankoja. Harva kirjailija pystyy näin valtavia aihekokonaisuuksia nivomaan romaanin juoneen uskottavasti. Gyasi pystyy.

Maa ja taivas on romaani ghanalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Yhdysvaltojen Alabamassa. Näkökulmahenkilö on Gifty, perheen tytär, joka suree huumeisiin kuollutta veljeään ja opiskelee neurotiedettä Stanfordissa. Giftyn äiti on kasvattanut lapsensa yksin isä Chin-Chinin jätettyä heidät ja muutettua takaisin kotimaahansa. Muutettuaan opiskelemaan Gifty ottaa masentuneen äitinsä asumaan kanssaan, kun tämä lakkaa käymästä kirkossakin, joka on ollut äidin turva ja tuki siihen asti. Enää hän ei pärjää kotona yksin.

En ole psykologi tai historiantutkija tai yhteiskuntatieteilijä. Voin tutkia masentuneen eläimen aivoja, mutta minulla ei ole tapana miettiä, mitkä olosuhteet mahdollisesti ovat johtaneet masennukseen. Niin kuin kaikki muutkin, saan vain osan tarinasta, yhden rivin, jota voin tutkia ja hokea, painaa mieleeni.

Veli Nana on ollut lahjakas koripalloilija, mutta jää kerrasta koukkuun kipulääke oksikodoniin ja kuolee yliannostukseen. Perheessä herätyskristillinen usko on ollut vahva vaikuttaja, ja äiti käy poikansa kuolemaan asti kirkossa ja yrittää saada teini-ikäiset lapsensakin käymään jumalanpalveluksissa. Giftyn usko murenee veljen kuoltua, ja äitikin lamaantuu ja masentuu.

Gifty opiskelee neurotiedettä huippuyliopistossa ja keskittyy ihmissuhteiden sijaan tekemään laboratoriossa koe-eläimillään hiirillä kokeita: hän yrittää saada selville, mikä auttaisi hiiriä pääsemään irti riippuvuudesta proteiinijuomaan ja lopettamaan palkintohakuisen käyttäytymisensä. Eittämättä taustalla on halu selvittää, miksi veli jäi koukkuun huumeisiin.

Kun olin lapsi, kukaan ei koskaan lausunut sanoja ”rakenteellinen rasismi”. Me lausuimme hädin tuskin sanaa ”rasismi”. [S]iihen aikaan ei ollut, eikä ole vielä nykyäänkään, juuri kiinnostusta mustien ihmisten elämää kohtaan.

Giftyn veljeä Nanaa arvostetaan kirkossa ja koulussa niin kauan kuin hän pelaa hyvin. Jos ei pelaa, rasismi nostaa päätään. Gifty käy läpi perheensä tarinaa ja huomaa, ettei kirkkokaan ole rasismista vapaa.

Vasta yliopistossa Gifty ymmärtää, että hänen uskonnolliset kokemuksensa herättävät akateemisissa piireissä halveksuntaa. Uskonto ja tiede eivät sovi yhteen siinä maailmassa, jossa Giftyn pitäisi nyt elää ja josta hän etsii paikkaansa. Vaikka Gifty onkin vieraantunut siitä uskosta, jonka hän on omaksunut lapsuudessaan, on hänellä silti kokemus jostain, jota ei voi selittää tieteen keinoin. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Gifty alkaa kirjoittaa päiväkirjaa veljensä kuoltua, ja se on puolittain rukousta. Uskonnollinen kieli on syvällä päähenkilössä.

Yaa Gyasi kirjoittaa uskottavasti tästä uskon ja epäilyn, uskonnon ja tieteen välisestä rajankäynnistä. Maahanmuuttajan luokkaretki ei ole kivuton.

Toisella romaanillaan Maa ja taivas Yaa Gyasi lunastaa ne lupaukset, jotka hän sai lukijoissa aikaan esikoisromaanillaan Matkalla kotiin, joka kertoi orjuudesta.

En koskaan rukoile, en koskaan odota, kuulenko Jumalan äänen, katson vain. Istun autuaassa hiljaisuudessa ja muistan. Yritän jäsentää, hahmottaa, ymmärtää koko vyyhtiä. Aina ennen kuin lähden sytytän kaksi kynttilää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Pienoisromaani
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2020

Kun isä paljasti kadottaneensa elämästään rakkauden, isä Nektarios sanoi, että hänen pitäisi elää niin kuin rakkaus silti olisi hänessä. Ja jos isä eläisi tarpeeksi kauan niin, rakkaus tulisi lopulta häneen.

Joel Haahtelan uusin teos Hengittämisen taito on pienoisromaani kuten edellinenkin Adèlen kysymys. Molemmissa päähenkilö myös etsii hengellistä tietään.

Hengittämisen taito ei aiheuttanut minussa Adèlen kysymyksen kaltaista haltioitumista ja ihailua. Tämä kirja onkin ehkä paremmin hengelliseen pohdintaan sopiva kuin puhtaasti kirjallinen teos, vaikka romaani toki tämäkin on.

Elää niin kuin rakkaus olisi meissä. Voisiko olla niin, että konditionaalista tuleekin totta. Ole se muutos, jonka haluat nähdä.

Haahtelan kahdessa viimeisimmässä romaanissa päähenkilö matkustaa syrjäiseen paikkaan: edellisessä Ranskan Pyreneillä sijaitsevaan luostariin ja tässä jälkimmäisessä Kreikkaan, syrjäiselle erakkosaarelle. Päivi Puustiselle kiitos kirjan henkeen sopivasta kannesta.

Haahtela kirjoittaa perhesuhteista tunnistettavasti ja pienieleisesti. Päähenkilö etsii itseään ja elämäänsä merkitystä. Matkalla ihminen saa etäisyyttä omaan arkiseen elämäänsä, ja matkalla olo herättää päähenkilöissä oivalluksia, joita ei kotona saa. Kauempaa näkee paremmin.

Kaamosaikana Kreikan erakkosaaren luonnon kuvaus saa kaipaamaan matkalle. Tänä aikana matkoista voi kuitenkin vain unelmoida. Suljen silmäni ja kuvittelen auringon valaiseman karun kreikkalaisen saaren ja sinisen Välimeren.

Hengitän syvään.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Riitta Kylänpää: Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä

Riitta Kylänpää: Utelias mieli. Claes Anderssonin elämä
Siltala 2020

Kirjailijan tehtävä on yrittää sanojen avulla tehdä näkyväksi ihmisen sisäinen todellisuus. Musiikki tekee sitä myös, mutta sen sisältöä ei voi samalla tavalla määritellä. Se on vain kauneutta, harmoniaa tai ristiriitoja.

Riitta Kylänpään kirja Utelias mieli. Claes Anderssonin elämä perustuu niin haastatteluihin Anderssonin itsensä kuin tämän läheisten, ystävien ja tuttavien haastatteluihin. Myös Anderssonin oma tuotanto, runot ja muut tekstit, ovat taustalla.

Claes Anderssonin mukaan kirjailija yrittää tehdä näkyväksi näkymätöntä.

Vähän samaa on terapiassa muutettavat muuttaen: terapeutti auttaa potilasta tuomaan näkyviin sen, mikä on piilossa ja aiheuttaa kärsimystä. Terapia oli Anderssonille myös väylä tutustua itseensä ja selvittää hankala isäsuhde.

Jouduin palauttamaan kirjan ennen kuin ehdin lukea sitä kokonaan. Kunnolla ehdin lukea yhden kolmasosan, ja lopuksi luin kirjoittamista ja terapiaa koskevat osuudet. Omissa runoissaan, joita kirjaan on myös sisällytetty, Andersson käsitteli myös sairauteen ja kuolemaan liittyviä ajatuksia pelottomasti.

Muistan lukeneeni Anderssonin kirjan luovuudesta jo parikymmentä vuotta sitten ja pitäneeni siitä. Ehkäpä luen sen nyt uudelleen.

Claes Anderssson on aina edustanut minulle vaatimatonta renessanssihahmoa: lahjakas niin monessa, ja silti jollain tavalla hauras, vaikka tosiasiassa kuitenkin vahva ja viisas ja pätevä. Psykiatri, kirjailija, muusikko ja poliitikko.

Politiikkaan hypyn muistan hyvin, ja ihmettelin sitä silloin. Anderssonin itsensäkin mielestä elämä politiikassa monine kiireineen vei terveyden. Toisaalta Andersson taisi itsekin elää polttaen kynttilää molemmista päistä.

Andersson oli minusta aina diplomaattinen julkisuudessa, mutta elämäkerrasta käy ilmi, että kyllä hänessä särmikkyyttäkin oli.

Kuuntelin äänikirjana taannoin Anderssonin omaelämäkerrallisen Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3 -romaanin. Tuntui kuin olisin päässyt kurkistamaan Anderssonin viimeisiin vuosiin sen kautta, vaikka suoraan autofiktiosta ei olekaan kyse. Otto on Claesin oloinen eläkkeellä oleva mies, joka tietää, että viimeistä näytöstä tässä jo elellään.

Seuraavaksi Jätkäsaaressa on käsitelty välirikkoakin, joka Oton ja hänen naispuolisen ystävänsä (tosielämässä ilmeisesti Tua Forsström on naisen esikuva) välille tuli. Kylänpään kirjasta käy ilmi, että välirikosta päästiin yli ja ystävät tapasivat vielä ennen Claesin kuolemaa. Minua jäi kuitenkin jonkin verran vaivaamaan, mikä mahtoi etäännyttää pitkäaikaiset ystävät. Etäisyyttä haki nimenomaan ystävä, eikä syy ilmeisesti koskaan päähenkilölle itselleen selvinnyt. Mitään riitaa ei ollut eron takana. Että noin fiksutkin ihmiset ovat ystävyydessä kuten me kaikki olemme: epävarmoja ja haavoittuvaisia.

Andersson teki pitkän työuran psykiatrina eri sairaaloissa ja laitoksissa. Mikään elämässä ei ollut hänelle vierasta. Päivätyön ohella hän teki kirjailijan uran ja vielä muusikkona keikkaili vapaa-ajat.

Kunpa meillä olisi maailmassa enemmän Anderssonin kaltaisia sivistyneitä poliitikkoja ja vaikuttajia, joilla on sydäntä ja tahtoa toimia heikompien hyväksi.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: | 2 kommenttia

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit
Gummerus 2020

Jos et vielä ole tutustunut Anniina Tarasovan dekkareihin, tee se nyt. Ihan vain sen takia, että Tarasova kirjoittaa hyvin ja toiseksi: Pietari dekkarin tapahtumapaikkana on kiinnostava. Kolmanneksi: venäläinen työelämä se vasta kiinnostavaa onkin.

Jo Tarasovan ensimmäinen teos Venäläiset tilikirjani koukutti. Tässä itsenäisessä jatko-osassa Reija Wren jatkaa bisneksessä, joka sijoittuu Pietariin. Välillä (melko luontevasti) Tarasova esittelee jonkin venäläisen elämäntavan tai venäjän kielen sanan. Minulle tämä sopi, koska tunnen venäläistä yhteiskuntaa huonosti, eivätkä jotkut jutut olisi auenneet ilman wikipediamaista selitystä.

Tästä postauksesta puuttuu alun sitaatti, koska Kuolema kulisseissa piti jo palauttaa kirjastoon. Suosittelen silti kaikille tätä, koska Anniina Tarasova kirjoittaa napakasti, ja hänen luomansa henkilöhahmo Reija Wren on sopivan särmikäs päähenkilöksi.

Olen toistellut varmaan jokaisessa dekkaripostauksessani, etten lue dekkareita kovinkaan paljon. Nyt alkaa näyttää siltä, että olen sittenkin löytänyt taas muutaman lempidekkaristin, joilta odotan mielelläni uutta. Onhan tuossa kirjaston pinossa jo uusi Elly Griffithsinkin Ruth Galloway.

PS Anniina Tarasovan omassa blogissa asiaa muun muassa työelämästä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | 2 kommenttia

Sivukirjasto

 Yökyöpelin kirjablogi viettää syksyistä hiljaiseloa vielä jonkin aikaa, koska elämä tuli väliin! Haluan kuitenkin julkaista kuvan kotikadulleni ilmestyneestä pienestä sivukirjastosta! Joku ihana, aloitteellinen kirjanystävä on sen perustanut ja jakanut kuvan alueelliseen someryhmään. Olen nähnyt tällaisia yksityisten perustamia kirjakaappeja muualla, mutta en uskonut, että täälläkin joku saa aikaiseksi vastaavan. Hieno homma! (Toivotaan, että tästä ei kukaan valita ja kirjakaappi saa ilahduttaa jatkossakin lähiseudun lukijoita.)

Vein äsken iltakävelyllä kaappiin muutaman kirjan omista varastoistani (enkä ottanut  vaihtareita, koska tällä hetkellä hukun kirjoihin, vaikka juuri nyt en ehdi enkä jaksa lukea oikein mitään).

Tämä pieni sivukirjasto ilahdutti minua tänä sateisena iltana.

Tänään oli muuten ns. lukutunti, #readhour. Minulta se meni ohi, mutta aion lukea vielä hetken Karita Mattilan Korkealta ja kovaa -muistelmia. Toivottavasti ehdin lukea ne, ennen kuin kirjaston laina-aika loppuu.

Hyvää syksyn alkua!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , | Kommentoi