Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Alkuperäinen teos: Den svavelgula himlen
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
Kansitaide: Jaakko Ollikainen

Mutta minä hukkasin kertomukseni.

Kjell Westön uusimman romaanin kertoja jää nimettömäksi. Kertoja, josta tulee myöhemmin kirjailija, tutustuu lapsena Rabellin suvun jäseniin kesänviettopaikassaan. Sisaruksien, Stellan ja Alexin, elämää ohjaavat voimakas suvun patriarkka Poa, poissaoleva isä Jacob ja hieman Clara-äitikin. Siinä missä kertoja on vähitellen toisistaan etääntyvien vanhempien ainut lapsi, ovat Rabellien suvun murheet toiset. Rikkimenneitä ihmisssuhteita, henkistä pahoinvointia ja taloudellisen turvan tuomaa ylimielisyyttä. Mutta kyllä, myös rakkautta romaanissa on.

Odotin paljon tältä sukutarinalta. Ja sukutarina saatiin, mutta jostain syystä romaani ei täysin lunastanut odotuksiani.

Westön kertoja pyrkii kirjailijaksi, mutta ei uskalla kertoa Stellasta ja Alexiksesta ilman että muuntelee tosiasioita. Näinhän kaikki kirjailijat tekevät, mutta kertojaa tämä vaivaa. Romaanissa onkin tuleville kirjailijoille rautalangasta väännetty oppitunti avainromaanin rakentamisesta, siitä, miten fiktiota ei voi lukea totuutena mistään, vaikka siinä onkin totuuden sirpaleita.

Ensin siirsin perheeni Messeniuksenkadun likaisenkeltaisesta talosta Korkeavuorenkadulle vauraaseen Ullanlinnaan ja sieltä rivitaloon Munkkiniemeen. Täyttääkseni isot asunnot minä jaoin itseni kolmeksi lapseksi, kapinoivaksi isoveljeksi joka oli minua vanhempi, kiltiksi pikkuveljeksi joka oli minua nuorempi ja siskoksi joka oli samanikäinen kanssani. Tein isästä nousukkaan ja johtajan ja annoin äidille vakaan porvarillisen taustan. Muutin Metsätorpan isoksi maatilaksi järven rannalla Hämeessä. Äiti sai itselleen isän koska hänellä ei sellaista ollut, ja kaupan päälle saivat alter egoni äidinisän. Jaoin Stellan rikkaaksi tytöksi ja punkkariksi ja mukavaksi perhetytöksi ja annoin pikkuveljen rakastua heihin kaikkiin vuorotellen.

Rikinkeltainen taivas on hyvä romaani. Siinä on kuitenkin erilainen perusvire kuin esimerkiksi Missä kuljimme kerran tai Kangastus 38:ssa. En osaa täysin määritellä, mikä on nyt toisin. Onko romaanin maailmankuva synkempi kuin Westön aiemmissa sukutarinoissa? Vai onko kyse miljööstä ja aikakauden kuvauksesta? Tässäkin romaanissa ollaan Helsingin kaduilla, mutta myös muualla, rannikolla ja Berliinissä.

Vielä sananen kannesta. Harvoin kirjan kannessa oleva perinteinen maalaus toimii niin hyvin kuin tässä tapauksessa. Kannen mielikuvitusta ruokkiva kuva kiinnitti hyllyssä huomion, mutta kuvan tekijän nimeä en löytänyt taaskaan kannesta. Tällä kertaa kansikuva saa selityksen kirjailijan loppukiitoksissa: kannesta on vastannut Westön aiempienkien kirjojen ulkoasut suunnitellut Jaakko Ollikainen.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017
Kansi: Martti Ruokonen

Jos kevät ei mene ohi, vaan jatkuu aina vain, symbolisoiko se silloin kehitystä, vai pysähdystä?

Vuosi 2017 on jo toinen erinomainen kirjavuosi, ainakin kirjabloggarin kannalta. Tuntuu, että koko ajan ilmestyy hyviä kotimaisia romaaneja. Tänä vuonna olen lukenut monta itselleni ennestään tuntemattoman kirjailijan teosta ensimmäistä kertaa. Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät on tällainen teos.

Seitsemäs kevät on episodiromaani, joka tuntuu samalla kertaa sekä ajankohtaiselta että tulevalta klassikolta. Episodit liittää toisiinsa lukujen alussa olevat ilmastonmuutosta pohtivat kirjoitukset. Varsinaisissa episodeissa kohdataan elämän käännekohdissa olevia ihmisiä, joiden tiet risteävät toisiaan.

Neljä vuodenaikaa ei ole mikään absoluuttinen totuus, vähän pidemmällä perspektiivillä talvi, kevät, kesä ja syksy saattavat osoittautua tilapäiseksi ilmiöksi.

Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät vertautuu mielessäni Selja Ahavan Taivaalta tippuviin asioihin. Molemmat romaanit saivat minut ihastuksiin. Siinä missä Ahavan näkökulma vie jalat alta onnistuu Laitila Kälvemark puolestaan tarttumaan ajankohtaiseen puheenaiheeseen, säähän ja vuodenaikojen vesittymiseen tavalla, joka tuntuu todelta. Seitsemäs kevät muistuttaa lukijaa siitä, että neljä vuodenaikaa ei ole itsestäänselvyys, ei maantieteellisesti eikä historiallisesti.

 Seitsemän kevään Susanne, Paula, Markus, Peter, Padma, Matilda ja Rosa, ovat yhtä tyytymättömiä elämäänsä kuin kevääseen, joka ei näytä kääntyvän kääntyvän kesäksi. Kesä on pettänyt meidät jo kolmatta vuotta peräjälkeen. Peter on tv-meteorologi, joka on muutaman kerran tehnyt pomojensa toiveesta ja katsojia miellyttääkseen pitkän ajanjakson sääennusteen ja luvannut katsojille liikoja. Nyt hänet on hyllytetty. Susanne puolestaan haluaa ostaa kolmannen lapsen, ja sen hänelle toimittaisi intialainen Padma, jonka elämään romaanissa myös päästään tutustumaan. Näin romaani avartuu globaaliksi verkoksi, jossa ihmiset vaikuttavat toistensa elämään, halusivat he sitä tai eivät.

Seitsemäs kevät on yksi tärkeimmistä vuoden 2017 romaaneista, Finlandia-ehdokas ilman muuta!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017

Miten vapauttava oivallus, että kaiken voi jättää kesken. Kirjat voi jättää kesken. Elokuvat voi jättää kesken. Ihmiset voi jättää kesken.

Tuskailin taannoin erään kotimaisen, syksyn uutuusromaanin kanssa. Minulla oli suuret odotukset romaania kohtaan, mutta lukeminen ei vain ottanut tulta. Lopulta päätin jättää lukemisen kesken, vaikka omatunto kolkuttikin. Sitä haluaisi aina antaa kirjalle mahdollisuuden ja lukea sen viimeiseen virkkeeseen asti. Onneksi kirja ei ollut näytekappale, joten lopulta annoin itselleni armoa ja tartuin sen sijaan Anna-Leena Härkösen Valomerkkiin.

Anna-Leena Härkönen on uskomattoman tuottelias ja säännöllisesti julkaiseva kirjailija. Häneltä on esikoisteoksen jälkeen julkaistu parikymmentä kirjaa, joista suurin osa on romaaneja, joukossa muutama lehtipakinoista koottu kolumnikokoelma. Lisäksi Härkönen on ilahduttanut meitä käsikirjoituksillaan tv-sarjoihin, joissa on aina taattu dialogin taso.

Ihan kaikkiin romaaneihin en ole tutustunut, mutta tämä uusin kolahti ja kovaa. Päähenkilö on Anita, joka on juuri täyttänyt viisikymmentä ja joka tuskailee luovaan työhön liittyvän masennuksen ja elämänhalun kanssa. Anita on jonkin verran Härkösen oloinen kirjailija, tuottelias ja kokenut. Ongelmia hänelle tuottaa suostua jälleen luovan prosessiin eri vaiheisiin, joista tuskallisin on masennus. anita tiedostaa, että kyseessä on kirjan kirjoittamiseen liittyvä vaihe, mutta ei se auta elämänhaluttomuuteen. Viisikymmenvuotispäivänään Anita pyytää ystäviään auttamaan häntä kuolemaan, kun hän on vanha. Ystävät eivät halua puhua kuolemasta. Eutanasia on tabu, elämästä luopumisen halu on tabu.

Ylös nouseminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Suihkuun en ainakaan pysty menemään. Ja miksi nousta sängystä, kukn sinne palaa heti takaisin? Miksi pestä hiukset, kun ne kuitenkin likaantuvat uudelleen? [–] Ihmiset vaativat aina selitystä. Pahaan oloon pitäisi löytyä selkeä syy. Suru on selkeää. [–] Mutta masennusta voi harvoin selittää.

Valomerkki on ihana kirja. Se puhuu asioista, joista ne kokenut tietää kaiken, mutta ympärillä olevat eivät halua tietää. Elämänhaluton saa vastaansa joko hiljaisen paheksunnan tai ylipuhumista. Luovaan työhön liittyvä masennus on välttämätön joillekin, mutta jos sen on jo monta kertaa kokenut, on vaikea suostua samaan prosessiin uudestaan, vaikka tietäisi, että siitä seuraa hyvää.

Intuitio. Mitä se oikeastaan on? Luottamusta siihen, että jokainen kuva ja repliikki, joka on tullut mieleen työn alkuvaiheessa, merkitsee jotain. Niitten pitää olla mukana, vaikka ei tiedä miksi. Niille löytyy kyllä paikka myöhemmin.

Aiheestaan huolimatta Valomerkki ei ole masentava romaani. Pikemminkin päinvastoin. Härkönen on mestari kirjoittamaan asioista, joita oikeassa elämässä ihmiset käyvät läpi ja prosessoivat. Minulla on sellainen mielikuva, että kaikki mitä kirjailija Härkönen on elämässään kokenut, siirtyy jossain muodossa ja jossain vaiheessa osaksi fiktiivistä Härkösen romaania tai käsikirjoitusta. Aiheet löytyvät tosielämästä, mutta toteutus on aina täyttä fiktiota. Härkösen kanssa ei tarvitse jännittää, viekö kerronta mukanaan. On ilo lukea ammattilaisen tekstiä.

Viisikymmentä vuotta ihmisen elämässä on kuin valomerkki, joka muistuttaa, että aika on rajallista. Ihminen alkaa miettiä elämäänsä ja sitä, mitä kaikesta koetusta kannattaa enää kantaa mukanaan tuleviin vuosiin. Anitalle kysymys on ystävyydestä ja luovan työn edellytyksistä ja vaatimuksista. Ulkopuolisen mielestä Anitan ei ole pakko kirjoittaa ja kärsiä, mutta tosiasiassa Anitalla ei ole vaihtoehtoa: kirjoittaminen on hänen tapansa elää. Anita joutuu myös puntaroimaan ystävyyttään Iiron kanssa, joka syö Anitan itseluottamusta ja energiaa.

Valomerkki näyttää olevan Härkösen reflektiota kirjailijan omaan uraan ja esimerkki  luovan työn prosessista. Valomerkki voisi olla vaikka luovien alojen opintojen kurssikirjana.

Kustantajalle kysymys: Miksi Otava ei enää mainitse kirjan kannen ja ulkoasun suunnittelijaa? Minusta olisi ainakin kiva tietää, kuka kannen on suunnitellut.

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Kirjasyksy 2017

Onnea on korkea kirjapino. Tässä omani. Näillä pärjää kirjamessuihin asti.

Miltä sinun pinosi näyttää?

Kuvan kirjojen parissa kulunee tunti jos toinenkin tänä syksynä. Tunnit saattavat tosin kutistua työ- ja opiskelukiireiden takia hetkiksi, mutta mitä siitä! Pääasia, että lukeminen ei lopu. Kuvan pinossa on kirjoja, joita olen kiihkeästi odottanut (Kivitasku) ja kirjoja, joita en ole osannut odottaa (Kahdeksan vuotta).

Tällä viikolla minua riemastuttaa Anna-Leena Härkösen sujuva ja ajankohtainen Valomerkki, josta nautin joka solullani. Kun kirjoittamisen osaa, sen vain osaa. Härkönen, jos kuka, osaa.

Pinon kirjoista blogissa sitä mukaa kuin ne tulevat luetuiksi.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017

Toisinaan ihmiset ovat niin vahvasti oman tarinansa lumoissa, etteivät näe rooliaan jonkun toisen tarinassa.

Nathan Hillin Nix kuuluu samaan käännöskirjojen bestseller-kategoriaan kuin muun muassa Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014), Jonathan Franzenin Purity (Siltala, 2015) tai Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015). Paljon ennakko-odotuksia, tehokas ennakkomarkkinointi, suuret teemat (esim. päähenkilön kehityskertomus tai sukusaagan aineksia), laajat historialliset ajankuvaukset ja suuri sivumäärä. (Kyseessä voi toki olla myös naisen kirjoittama bestseller, sattumalta nyt tuli mieleeni vain miesten bestsellereitä viime vuosilta.) Bestsellereiden yhteydessä esitetään toiveita myös usein ns. suuresta amerikkalaisesta romaanista. Joskus odotukset täyttyvät, joskus eivät. Monesti bestselleristä näkyy läpi laskelmoivuus jollain tasolla. Nixissä ei kuitenkaan laskelmoivuutta ollut.

Yhteistä bestsellereille on myös realistinen kerronta: mikään niissä ei ole liian vaikeasti sulatettavaa, niissä ei oteta riskejä, kokeilla uusia kerrontatekniikoita tai muita kommervenkkejä. Nixissäkään kokeiluja ei ole lukuunottamatta pelikirjamaisia siirtymiä romaanin yhdessä jaksossa. Mahdollisuus kääntyä takaisin ja valita toisin olisi ihanteellista, mutta ei toimi tosielämässä, ei oikein kirjassakaan. Siirtymät ovat luontevia kuitenkin siksi, että päähenkilö Samuel Andresen-Andersen ja toinen tärkeä henkilöhahmo ovat peliriippuvaisia ja heidän päätöksentekonsa muistuttaa pelistrategiaa.

Romaanissa on myös kekseliäästi siirretty tietokonepelien maailmaan liittyviä elementtejä muuhun kuvaukseen, kuten televisioankkuri Walter Cronkite -osuudessa. Peliriippuvaisten aivojen harmaan aineen määrä lisääntyy runsaan pelaamisen myötä. Walter Cronkiten raportit opiskelijamellakoista ajautuvat yhä enemmän harmaalle totuusvyöhykkeelle.

Norjalaisen kansanperinteen sisällyttäminen romaaniin on kiinnostavaa. Päähenkilön äitiä Fayea on lapsena peloteltu näkillä (nix), joka asuu kellarissa. (Näkki näyttää olevan ajankohtainen motiivi, koska Katja Kaukosen Lumikadun kertojassakin tuohon merelliseen mielikuvitusolentoon viitataan.

Nix kattaa noin 50 vuotta amerikkalaista historiaa, vuodet 1968–2011. Päähenkilön äiti Faye osallistuu vuoden 1968 opiskelijamielenosoituksiin Chigagossa, poika puolestaan entisen ihastuksensa pyynnöstä vuonna 2011 Occupy Wall Street -mielenosoituksiin New Yorkissa.

Samuelin äidin tarina, Fayen elämä, on “enojen” tarkoitushakuisesti selittämä, kun tämän maineen pilaa koulukaveri juonillaan. On vaikea olla ajattelematta sitä, miten naisen elämä monessa kulttuurissa pyritään yhä typistämään “enojen” mielen mukaiseksi ja naisen roolia julkisessa elämässä rajoitetaan.

Itsensä ymmärtäminen on koko elämän mittainen hanke. Tästä on kyse myös Samuelin etsinnässä. Jotta voisi ymmärtää itseään Samuelin on ensin ymmärrettävä äitinsä  ratkaisujen taustaa. Jos näkee vain itsensä, kokonaiskuva hämärtyy. Jotta voisi ymmärtää elämää, on nähtävä kokonaisuus. Noustava taivaalle ja nähtävä metsä puilta.

On aina vaikeampaa ymmärtää kuin vain vihata. Mutta ymmärtäminen laajentaa elämäämme. Sen ansiosta tunnemme olevamme vähemmän yksinäisiä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
WSOY 2017
Kansi: Martti Ruokonen

Voi mikä kaaos! Mikä tragedia! Ei minusta ole tähän! Suljen silmät, mutta ei täältä pääse pakoon. Jonkun on muututtava näkymättömäksi, katsottava, nähtävä, kerrottava.

Katja Kaukosen Lumikadun kertoja on romaani, johon en olisi tarttunut ilman muutamaa  suositusta. Onneksi tartuin.

Lumikadun kertojassa seurataan puolalaisen Gwiazdan kaupungin ihmisten yhä ahtaammaksi muuttuvia elämänoloja vuodesta 1937 vuoteen 1942 Bajek-nimisen kertojan mukana. Bajek jää lukijalle toissijaiseksi: onko hän enkeli, kirjallinen todistaja, se jää epäselväksi. Gwiazdan asukkaiden kohtalon voi aavistaa, mutta pelon, kauhun ja kuoleman Kaukonen näyttää niin kauniisti, että sen kauheus on luettavissa.

Puolalaisen kaupungin nimi Gwiazda tarkoittaa suomeksi tähteä. Se lienee viittaus Daavidin tähteen, joka on juutalaisuuden symboli ja jota natsit pakottivat juutalaiset pitämään vaatteissaan hirmuhallintonsa aikana. En löytänyt googlaamalla samannimistä kaupunkia Puolasta, joten Kaukonen on luonut puhtaaksi kirjallisen kaupungin miljöön romaaniinsa.

Kirjallinen todistaja, toimeksiannon saanut ja talonmieheksi gwiazdalaiseen kerrostaloon ryhtynyt Bajek on romaanin näkökulmakertoja. Hän on romaanin todistaja, mutta hänestä on vaikea saada otetta. Tämä on ehkä romaanin ainut heikkous. Romaanin luettuaan lukijalle ei ole selvinnyt, miksi Bajek sai todistaa tapahtumat. Bajek on niin täysin kirjallinen konstruktio, että lukijalle jää epäselväksi liikaa.

Sen jälkeen kun suostuin ensimmäiseen tehtävääni, nimeni pyyhittiin pois matkustajaluettelosta, myöhemmin myös muista asiakirjoista. [–] Jokainen uusi komennus synnytti uuden identiteetin, olin kasa ihmisen muotoista pehmeää savea, josta suojattini ja hänen yhteisönsä tietämättään muovasivat uuden, kulloisenkiin tehtävään tarvittavan persoonan: he kertoivat minut todeksi, olemassa olevaksi minäksi. [–]

Minulla oli vaitiolovalvollisuus. En saisi kertoa tästä kenellekään, he eivät jäisi elämään edes tarinoina, joita minua pyydettäisiin joutohetkillä kertomaan yhä uudelleen ja uudelleen. Sekin taakka minulla oli kannettavanani.

Jos Bajek-kertoja ei saa todistaa tapahtuneesta, miksi hän siis kirjoittaa kaikkea muistiin? Sen verran olen ymmärtävinäni, että Bajekin tehtävä (ja muiden hänen kaltaisteen, jotka ovat saaneet komennuksen) on suojella lapsia.

Romaanissa parasta on elottoman inhimillistäminen, maagisen realismin vahva ote ja toisaalta kaupunkilaisten kapenevan elintilan ja kauhun ilmapiirin kuvaus.

Kun Bruno kuljetettiin pakkotyöhön kauas täältä, hänen omat lankansa katkesivat. Yksi jäi kiinni hautausmaan vajan oveen, joku uusi piileskelijä huitaisisi sen myöhemmin pois kädellään, luulisi hämähäkin seitiksi. Toinen rihma oli ankkuroitunut Lumikadun pieneen asuntoon, otin säikeen talteen taskuuni, kuljettaisin sitä aina mukanani. Viimeiset langat rispaantuivat kaikkialle, missä Bruno oli kulkenut seurueidensa kanssa, ne lepattivat kattojen yllä kuin ilmapallon narut, leijailivat tuulten mukana ympäri Puolaa, laskeutuivat niityille, pelloille, sivukujille ja joutomaille, tarttuivat hetkeksi kiinni ja lähtivät taas lentoon [–].

Alati ahtaammaksi käyvä elintila on ehkä vahvin loppuvaikutelma, joka romaanista jää mieleen. Tuota ahdistavaa tunnelmaa kuvaa parhaiten valokuva, jonka sain ystävältäni tätä tarkoitusta varten. Kuva on veistoksesta Yad Vashem -museosta Israelista. Tältä tuntuu, kun ei voi enää hengittää.

Kuva: Kirsi Salaluoto. Julkaistu tekijän luvalla.

Romaanin kertoja haluaa ilmeisesti tehdä selväksi, että toisen maailmansodan hirveimmät tapahtumat eivät voi enää toistua. Ne olivat tavallaan ihmiskunnan loppu, ainakin Euroopan mittakaavassa. Ei koskaan enää. Mitään hirveämpää ei voi enää tapahtua, koska se on jo tapahtunut.

Lumikatu oli viimeinen komennukseni. Enää minun ei tarvinnut tehdä muistiinpanoja eikä kertoa inhimillisistä kärsimyksistä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström: Laudatur
Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
Schildts & Söderströms 2016
Kansi Anders Carpelan

Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa.

Olen viime aikoina lukenut monia romaaneja, joissa päähenkilön vanhempien elämästä paljastuu uusia asioita. Useimmille meistä vanhemmat ovat ensin vain vanhempia, mutta vähitellen opimme näkemään äidit ja isät myös ihmisinä, joilla on ollut elämä ennen vanhemmuutta.

Laudatur on romaani, jossa päähenkilö Peteriä seurataan kahdessa eri aikatasossa, vuonna 1988 ja 2014. Kuten odottaa saattaa, vuonna 1988 keskitytään vanhempien elämään niin kuin Peter sen silloin havaitsee; vuosi 2014 nähdään Peterin keski-ikäinen elämänkaari kaiken aiemman valossa.

Romaani palkitsee lukijansa, mutta alku on hieman junnaava. Yhtäkkiä kuin tyhjästä tuli kuitenkin tämä:

Kesällä tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan olin nähnyt äidin lyövän isääni kuokalla. Mutta hänellä oli suuri sydän.

Mitä ihmettä? Oli pakko jatkaa. Vuonna 2014 Peter on taas kotikaupungissaan, ja matkalla  eläkkeellä olevan professori Tulijärven luokse. Tuo matka katkeaa joka toisen luvun takautumiin, jotka ovat kiinnostavinta antia.

Takaumissa ollaan elokuussa 1988, jolloin Peterin vanhemmilla on aviokriisi meneillään. Vanhemmista tulee ihmisiä toiveineen, pelkoineen, turhaumineen. Peter joutuu isänsä kuskiksi, kun tämä lähtee etsimään rakastettuaan Ragnheiduria vaimon menetettyä malttinsa ja iskettyä miestään kuokalla. Aika teatraalista, mutta niinhän elämä toisinaan on.

Voi olla hyvä muistaa, että tämä tapahtui aikana, jolloin miltei kaiken oletettiin jatkuvan entiseen malliin. Valtioita ja kaupunkeja johtivat vanhat miehet; oli itä ja länsi, eivätkä ne koskaan yhtyisi, tämä ajatus antoi turvaa, koska oli helppo tietää mitä mieltä piti olla, ja oli helppo protestoida nuorekkaasti milloin mitäkin vastaan, koska tiesi etteivät mielenosoitukset olleet muuta kuin hetkellistä hupia, suunnilleen yhtä vaaratonta kuin paintball tai lautapelien pelaaminen kännissä, ne eivät heilauttaisi elämämme perustaa suuntaan eivätkä toiseen [–].

Romaanin nykypäivässä Peter on siis matkalla Tulijärven luokse. Hänen lapsensa ovat jo omillaan, ja vaimo Seepra on raskaana – viisissäkymmenissä.  Lapsia ei juuri näy, ja vaimokin viettää aikaansa muualla. Mitä tässä välissä on tapahtunut?

Sanotaan, että ihmisen temperamentti ei muutu vanhanakaan, vaan luonteenpiirteet jopa korostuvat. Viisaus ei aina käy käsi kädessä fyysisen iän kanssa. Oman menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen lienee kuitenkin viisautta. Tästä Laudaturissa nähdäkseni on kysymys.

Laudaturissa elämää tarkastellaan absurdien aurinkolasien läpi. Aivan kuin kertoja kehottaisi lukijaa nauramaan silloinkin, kun elämä näyttää surullisimmat kasvonsa.

Romaanin murre on suomennoksessa aidon kuuloista pohjalaismurretta. Suomennoksen murreasiantuntijana on toiminut Jorma Malinen.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä
Karisto 2017
Kansi: Tuija Kuusela

***

Minä elän silmilläni, katselemalla.

***

Mila Teräs on itselleni uusi kirjallinen tuttavuus. Teräksen nimen olen yhdistänyt lasten- ja nuorten kirjoihin, mutta ennen Jäljet-romaania hän on julkaissut myös aikuisten romaanin.

Jäljet on hienovarainen tutkielma vanhasta, muistoihin vaipuvasta taidemaalari Helene Schjerfbeckistä Saltsjöbadenin Grand Hotelissa 1945, vuosi ennen kuolemaansa. Usein Helene kutsuu muistoissaan jo kuolleen taiteilijaystävänsä Helenan (Westermarck) keskusteluun kanssaan. Muistot vievät Helenen hänen lapsuuteensa, nuoruuteensa, ulkomaanmatkoihin Pariisiin, Bretagneen ja Walesin St Ivesiin ja niistä saatuihin taidevaikutteisiin sekä aikuisuuteen äidin kanssa Hyvinkäälle ja luoviin hetkiin Tammisaaressa.

Bretagnessa nuori Helene rakastuu Englantilaiseen, joka ei kuitenkaan lopulta vastaa tunteisiin. Asetuttuaan Hyvinkäälle junaradan lähelle äitinsä kanssa Helene tutustuu rovaniemeläiseen metsänhoitajaan, itseään huomattavasti nuorempaan Einar Reuteriin, johon Helene myös rakastuu. Yhteisen Tammisaaren kesän jälkeen Reuter kuitenkin kihlautuu nuoren ruotsalaisen Tyra Arpin kanssa, ja Helene joutuu pettymään taas kerran tunteissaan. Reuterin merkitys Helenen elämässä on silti suuri: Reuter rohkaisee maalaria tämän taiteilijan uralla, kun suomalainen taide-eliitti ei arvosta Schjerfbeckin taidetta. Reuter lähettää maalarille taidekirjoja Hyvinkäälle, kun tämä ei pääse enää hakemaan vaikutteita ulkomailta.

Tässä on paikka, jonka elämä minulle antoi, ikääntyvän äitini kylki. Minä ja äiti, me kaksi, kutistunut perhe, kaksi vanhenevaa naista, kuivunutta päärynää.

Helenelle on tärkeää rauha ja aika maalata, mutta kotitaloustyöt ja äidistä huolehtiminen rasittavat ja vievät parhaan ajan maalaamiselta. Helenen isän kuoltua nuorena Schjerfbeckit pitävät täysihoitolaa ja vieraiden kanssa on äidin mukaan seurusteltava kotitaloustöiden lisäksi. Helene haluaisi vain maalata. Myöhemmin Hyvinkäällä Helene on vielä tiukemmin kiinni äidissään, mikä tuskastuttaa häntä valtavasti. On ihme, miten paljon Schjerfbeck on pystynyt maalaamaan näissä köyhissä ja työntäyteisissä oloissa.

Schjerbeck oli kiinnostuneempi ihmisistä kuin maisemista, ja malleja hän tarvitsee koko ajan. Malleina toimivat niin oma äiti kuin aputyttö, kylän lapset ja Einar Reuterkin. Uran alussa Schjerfbeck maalasi historia-aiheitakin, mutta vähitellen yhä enemmän muotokuvia, joista hänet parhaiten tunnetaan. Muotokuvat puolestaan pelkistyivät vuosien varrella yhä viitteellisemmiksi.

Tämäkin aihe vastustaa yksityiskohtia. Kokonaiskompositiota ei pidä häiritä detaljeilla, sillä vain yksinkertaistaminen on lepoa. On karsittava kaikki turha ja etsittävä olennaisin, värin merkitys, viivan paino.

Viimeisinä vuosinaan Schjerfbeckin tyyli pelkistyy äärimmilleen. Lopulta hänen ainut mallinsa on enää hän itse.

Katson itseäni, katson rohkeasti sitä, mikä ei ole enää pelkkä häivähdys, jotakin ohi lipuvaa ja nopeasti sammuvaa. Pohjavireenä se on kulkenut kuvissani aina. Ja nyt se pistää esiin: paperin röyhkeä valkeus. Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Näkemisen työ ei ole vielä ohi.

Oikeastaan olisin halunnut lukea nyt Jäljet-romaanin perään uudelleen Rakel Liehun Helenen (2003), mutta jääköön se nyt. Sekä Teräs että Liehu ovat keskittyneet niihin ajanjaksoihin Schjerfbeckin elämässä, joista hänet tunnetaan. Eroa on ehkä siinä, että Liehun romaani on fragmentaarisempi, ja se kattaa enemmän kohtauksia ja tilanteita Schjerbeckin uran varrelta. Jäljet vuorottelee vuoden 1945 ja valikoivasti niiden vuosien kanssa, jolloin Schjerfbeckin elämään astui joko uusi vaikute, uusi ihminen tai jopa väri.   Jäljet-romaanin lopussa on melko kattava lähdeluettelo, joka sisältää niin taidehistoriallisia teoksia kuin Liehun romaanin ja Schjerbeckin kirjeenvaihtoakin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Helene Schjerfbeck romaaneissa

Tänään Suomen lippu on liehunut Helene Schjerfbeckin ja kuvataiteen kunniaksi. 

Kannattaa lukea vanha klassikko, Rakel Liehun Helene (WSOY 2003), tai tarttua tuoreeseen Mila Teräksen romaaniin Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä (Karisto 2017). Jälkimmäisestä ihan pian täällä lisää. Piti kirjoittaa siitä jo tänään oikea postaus, mutta vatsatauti vei voimat, ja kirja on vielä kesken.

Helenen kanssa 10. heinäkuuta on syntynyt myös Alice Munro, jolta on suomennettu Jupiterin kuut -novellikokoelma tänä vuonna (Tammi).

Hienoja, lahjakkaita naisia!

Hyviä heinäpoutia!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwan: Pähkinänkuori
Suom. Juhani Lindholm
Otava 2017

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen,
minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana,
ellen näkisi pahoja unia.
William Shakespeare, Hamlet (suom. Matti Rossi)

Vanha kunnon tragedia. Sellaisen on Ian McEwan tällä kertaa kirjoittanut romaaniksi. Pähkinänsydämen pohjatekstinä on ei yhtään vähempää kuin Shakespearen Hamlet (eikä siis Macbeth, vaikka jostain syystä se mielikuva minulla oli etukäteen.)

McEwan ei säästele lukijoitaan tälläkään kertaa. Vaikka lukija haluaisi ulkoistaa kaiken pahan Trumpiin, on pakko kuitenkin myöntää: meissä kaikissa on siemen hyvään ja pahaan. Lopulta on kyse rehellisyydestä. Pahimmin itselleen valehtelevat intellektuelleiksi itseään kutsuvat. Amerikassa yliopisto-opiskelijoiden maailmankuvaa halutaan jo suojella liian ikäviltä totuuksilta.

Loukkaantuneena olen armoitetussa tilassa. Jos epämukavia mielipiteitä leijailee lähistölläni kuin langenneita enkeleitä tai džinnejä (mailin päässä on jo liian lähellä), tarvitsen kampukselle varta vasten rakennetun turvahuoneen jossa on muovailuvahaa ja nonstoppina pyörivää videokuvaa kisailevista koiranpennuista. Oi intellektuellien elämää! Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani, hönkimässä epäterveellisesti kasvoilleni ja aivoihini kuin läähättävät koirat. 

Kirottuja ovat myös tunteiden ylivalta sekä herkkänahkaisuus, joista kertojaksi valikoitunut syntymätön poikalapsi puhuu itselleen äitinsä kohdussa.

Tunnen, siis olen. Köyhät painukoot kerjuulle ja ilmastonmuutos kärventyköön helvetin lieskoissa. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus hukkukoon musteeseen. Minusta tulee tunteiden aktivisti, äänekäs mielenosoittaja joka kyynelin ja huokauksin taistelee muuttaakseen ympäröivät instituutiot herkälle minuudelleni sopiviksi.

Päähenkilöitä ovat raskaana oleva Trudy, hänen miehensä John Cairncross ja tämän veli, Claude. Kertojaksi McEwan on siis valinnut Trudyn kohdussa olevan syntymättömän sikiön. Miksi ihmeessä? Eihän sikiötä kukaan kuuntele. Ei niin, ja juuri siksi kertojan valinta on tehokas keino. Järjen ääni on vähissä tässä maailmassa.

Tragedia* on näytelmä, jossa ei käy hyvin. Hamlet on sellainen, ja niin on myös Pähkinänsydän, vaikka onkin romaani. Tapahtumat etenevät vääjäämättömään loppuunsa ilman toivoa paremmasta.

Pähkinänsydän on upea dekkarigenren edustaja. Se kumartaa sekä Shakespearen että murhamysteerien suuntaan, mutta tekee sen tietoisena siitä, että pelkkä nykylukija enemmän. Päähenkilöiden toimintaa on avattava psykologisesti. Loppuratkaisua tärkeämpää onkin päähenkilöiden sisäisen elämän kuvaus: miten kaksi ihmistä ajautuu intohimonsa ohjaamina murhaan asti. Pähkinänsydän onkin romaani syyllisyydestä ja siitä, miten helppo on uskotella olevansa viaton. Trudyn ajatuskulku on analogia ihmiskunnalle, joka ummistaa silmänsä ilmastonmuutokselta ja siltä, että kohta kaikki on vaarassa romahtaa. Jokainen ajattelee vain itseään, tässä ja nyt. Mitä tulevista sukupolvista!

Juuri maailman kaaokseen syntynyt sikiö näkee tulevaisuutensa äitinsä kasvoissa.

Ja sitten ajattelen meidän vankiselliämme – toivotaan että se ei ole liian pieni – ja sen raskaan oven takana kuluneita portaita, jotka johtavat ylöspäin: ensin suru, sitten oikeus, sitten merkitys. Loppu on kaaosta.

*Tragedia näytelmä jossa traagisuus on vallitsevana aineksena, murhenäytelmä. Antiikin tragediat.
Kuv. murheellinen tapahtuma t. tapaussarja. Perhetragedia
(Kielitoimiston sanakirja)
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi