Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019

Uutisissa sana putkahti aluksi vain siellä täällä, eikä sitä sanottu vakavalla äänenpainolla. Suunta kääntyi hämmästyttävän nopeasti.
Lama.
Ei mennyt montakaan viikkoa, kun sana alkoi toistua kaikissa keskusteluissa. Siitä puhuttiin historian tunneilla, siitä uutisoitiin lehdissä ja televisiossa. Sanottiin myös, että lamasta puhuminen tuottaa lamaa.

***

Muutin Helsinkiin 1987. Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain vuonna 1990. Olin ystäväpiiristäni ainoa, jolla oli vakituinen työpaikka. Kaikki muut joko opiskelivat tai aloittelivat pätkätyöuraansa eli joutuivat välillä työttömiksi.

Muistan miten talvella 1991 kokoonnuimme työpaikan kahvitunnilla kello 14 tasan  alakerran ison pöydän ääreen päivittelemään lamaa. Muistan valitelleeni sitä, että aamu-tv:ssä puhuttiin vain lamasta. Olin huomannut yhteiskunnan ilmapiirin muutoksen ja todistin tyhjien liikekiinteistöjen määrän kasvua Helsingin keskustassa. Uskoin tulevaisuuteen.

En muista, milloin viimeksi luin romaanin kannesta kanteen yhden iltapäivän aikana. Tänään niin kävi. Aloitin Suvi Vaarlan Westendin puolilta päivin ja lopetin sen neljän jälkeen. En voinut laskea kirjaa käsistäni. Menneet parikymmentä vuotta palasivat elävinä mieleeni. Ei vain 1990-luvun lama, vaan myös vuoden 2008 romahdus. Minulle kävi kuten aikanaan lukiessani Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -romaania. Vertasin omaa elämääni tuona aikana romaanin kertojan elämään.

Suvi Vaarla on kirjoittanut tarkan ja eleettömän romaanin 1990-luvun lamasta. Näkökulma on Elinan, perheen ainoan lapsen. Vaarla näyttää konkreettisesti sen, miten  taloudessa ensin kaikki oli mahdollista ja sitten mikään ei ollut mahdollista. Minäkertoja Elina on aikalaistodistaja, yrittäjäperheen lapsi, joka selviytyy kovista vuosista, mutta ei vaurioitta.

Tein Kirjasampo-sivuilla haun 1990-luvun lamaa kuvaavista romaaneista. Ei niitä oikein löytynyt. Vai oliko niitä? 1980-luvun nousukaudesta sen sijaan muistan lukeneeni Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -romaanissa.

Luulen, että me laman aikana aikuisiksi kasvaneet arvostamme Vaarlan teosta juuri nyt. Tapahtumista on riittävän kauan ja toisaalta riittävän vähän aikaa. Berliinin muurin murtumisen vuosipäiväkin oli eilen, ja sekin tuntuu tapahtuneen vasta äskettäin. Oman ikäluokkani peruskoulun historian oppikirjat kertoivat vielä rautaesiripun jakamasta Euroopasta. Olimme eläneet näennäisen rauhan aikaa. Meille kaikki Berliinin muurin jälkeen tapahtunut osoitti, että emme suinkaan eläneet valmiissa maailmassa.

Nousukauden ja laman vuodet olivat kohtalokkaita niin monille. Westendin Elina selviää, ja moni muukin selviää. Silti moni menetti kaiken, osa jopa elämänsä.

Kertoisin siitä, mitä talous teki meille ihmisinä. Siitä, kuinka kumpikaan, rikkaus tai köyhyys, ei tehnyt minusta ymmärtäväistä, ei kasvattanut minua, eikä minusta tullut parempaa ihmistä kokemusteni vuoksi vaan vajavaisempi, haavoittunut. Köyhyys teki vanhemmistani surullisia ja pelokkaita. Toisaalta se näytti, että niin voi käydä kenelle tahansa. Niin kävi meille. Kertoisin, etten koskaan aikonut tuomita ketään siksi, ettei tällä ole rahaa.

Tulee uusia lamavuosia. Tulee uusia sukupolvia, joiden on opittava kaikki kantapään kautta. Elämme ajassa, jossa on siemen täyteen katastrofiin tai parempaan tulevaisuuteen. On pelottavaa, miten väistämättömältä ensimmäinen vaihtoehto näyttää.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla
Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Siltala 2019

Trompe-l’œil täytyy pystyä näkemään samalla kun joutuu sen hämäämäksi, siihen sisältyy kaksi erillistä, peräkkäistä hetkeä: hetki jolloin silmä erehtyy ja toinen jolloin se tajuaa erehtyneensä (–).

Maailma käden ulottuvilla on Maylis de Kerangalin kymmenes romaani, toinen suomennettu. Jo vuonna 2016 suomeksi ilmestynyt Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät näytti de Kerangalin intensiivisen kertomuksen taitajana. Suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat kääntäneet loistokkaasti erityissanastoa, jota molemmissa romaaneissa riittää. Luin ääneen hienoja värien nimityksiä ja nautin niiden soinnista.

Maailma käden ulottuvilla kertoo koristemaalariksi opiskelevasta Paula Karstista ja hänen opiskelutovereistaan Jonas Roetjensista ja Kate Malonesta, kun nämä viettävät puoli vuotta Brysselin rue du Métalilla tutustuen erilaisiin kasvi-, eläin- ja kivikunnan materiaaleihin ja oppien jäljittelemään niitä.

Opiskelu on intensiivistä ja koettelee nuorten fyysisiä ja psyykkisiä voimia. Monet opiskelijoista ovat hyvin toimeentulevien vanhempien kustantamana opiskelemassa, joten kyseessä on etuoikeutettujen joukko, poikkeukset mukaan lukien.

Puolen vuoden päästä nuoret valmistuvat ja esittelevät lopputöinään kukin jonkin osa-alueen taidonnäytteen: ”Jonas tekee ootrauksen, tammen kehälustot, Kate portor-marmorin, ja Paula kilpikonnankilven.” Paula pääsee tekemään töitä Portofinoon, Cinecittàn unelmatehtaaseen, Moskovaan. Maailmassa riittää illuusion luojille töitä.

Romaani kertoo käsityöläisen maailmasta, joka on täynnä hikeä ja onnenkantamoisia, verkostoitumista, matkustamista aina uusiin kaupunkeihin. Keikkaluonteinen työ ja epävarma taloudellinen asema ovat osa käsityöläisnomadin elämää. Ihmissuhteet jäävät työprojektien mittaisiksi, kiihkeiksi mutta lyhyiksi.

Paula on liittynyt kiertelevien käsityöläisten joukkoon, joka pitkin vuotta siirtyy paikasta toiseen, joskus kauaskin, sen mukaan mistä löytyy hommia, toisin kuin ne twitterin tai instagramin tähdet, jotka värvätään isolla rahalla uuden kännykkämallin, meikkivalikoiman tai katkarapujäädykkeen julkistustilaisuuteen – kampaajat ja värjääjät, tähtileipurit, jalkapalloilijat, valkohampaiset kirurgit, kaiken maailman agentit, kulttikronikoitsijat – mutta he eroavat myös proletariaatista, jota värväytyy jatkuvasti eri työmaille ympäri maapalloa, ehtymättömästä ja alipalkatusta sekatyöläisten massasta, joka pyörii globalisaation alimmissa kerroksissa.

Yllä oleva lainaus on virkkeiden lyhyimmästä päästä. Usein de Kerangal kirjoittaa yli sivun pituisia virkkeitä, joissa alisteiset ja rinnakkaiset sivu- ja päälauseet vievät lukijan ajatuksen harhateille, jos ei keskity lukemaansa. Tätä romaania ei lueta yhdessä illassa.

Maailma käden ulottuvilla pakottaa pohtimaan taiteen syntyä ja jäljittelemisen taitoa. Ovatko Paula, Jonas ja Kate vain jäljittelijöitä, vähempiarvoisia kuin oikeat taiteilijat?

Kyllä ja ei. Kaikki akateeminen taideopetus perustuu jäljittelyyn ja kopiointiin ja niiden kautta perusasioiden oppimiseen. Mutta samalla kyse on käsityöläisyydestä, käytännön taidosta sekoittaa värejä oikein ja luoda illuusio aidosta materiaalista. Työn kautta oppimisesta.

Romaani päätyy kuvataiteen alkulähteille, Lascaux’n paleoliittisten luolamaalausten äärelle, jonne Paula saa työkeikan Jonaksen kautta.

Äärimmäinen kopio. Sellaiseksi Jonas kuvaili Paulalle työmaata, josta hänen oli ollut pakko kieltäytyä, Lascauxin luolan jäljennöstä.  [–] Se on ihan sinun juttusi. Muhkurainen luola, punaisia ja mustia maalauksia, härkiä, poroja, ”esihistorian Sikstuksen kappeli”.

Alkuperäisiä luolamaalauksia pääsevät katsomaan nykyään enää Ranskan presidentti ja tutkijat, jotka suojelevat luolan maalauksia, mutta turisteja varten on tehty uusi konstruktio – Lascaux IV – alkuperäisestä luolasta. Tätä neloskonstruktiota Paulakin pääsee romaanissa maalaamaan.

Taiteen filosofiaa voisi käsitellä loputtomiin, mutta en mene siihen. Suosittelen sen sijaan tätä romaania kaikille kuvataiteesta kiinnostuneille.

Tämä on loppu, hän ajattelee, matkan pää. Suuren elokuvan loppu. [–] Vain paikat jäävät lopulta jäljelle, ihan kaiken lopuksi, hän ajattelee kyynelten partaille, vain paikat jatkavat sitkeästi olemistaan, kuten rauniot, kuten sammal, ne jäävät.

Niinpä niin. Ars longa, vita brevis.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Helsingin kirjamessut 2019

Poikkesin Helsingin kirjamessuilla lauantaina iltapäivästä. Märta Tikkasen Pakko yrittää kir- ja Karin Erlandssonin Alla orden i mig ovat täsmäostoksia kirjoittamiseen. Tikkaselta saisi tänään omistuskirjoituksen, mutta en raaski lähteä kotoa messukeskuksen hälinään.

Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraaman sain kustantajalta näytekappaleena. Säästän kirjaa hetkeen, jolloin saan uppoutua siihen rauhassa. Tiedän, että se pitää lukea nautiskellen ja kuulostellen, eikä siihen nyt ole mahdollisuutta. Dioraamaankin olisin halunnut omistuskirjoituksen, mutta jääköön toiseen kertaan. Sitä paitsi haluan lukea kirjan ennen kuin keskustelen siitä missään.

Kiitän Ronja Salmen uudistamaa messukattausta. Messujen uudet bulevardit ja avenuet eli messujen pohjapiirros tekee elämän helpommaksi ainakin minulle, joka eksyn aina. Diagonaalit valtatiet keskellä auttoivat hahmottamaan paremmin, missä milloinkin olin.

Oli hienoa, että tänä vuonna vihdoin pääsin messuille. Viime vuosi jäi välistä, en muista enää miksi, mutta luultavasti töiden takia.

Parasta messuissa on löytää jotain sellaista, mihin ei normikirjakaupassa törmää. Tällä kertaa löysin Eeva-Liisa Mannerin runokokoelman Tämä matka Hagelstamin antikvariaatista. Samalla sain tutkia Mannerin kirjettä Kyllikille vuodelta 1964. Kirje oli toisen niteen välissä, ja päätynyt Hagelstamille Mannerin pojan kokoelmasta.

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän löytää yhteyksiä kirjojen väliltä. Ohuelle paperilla koneella kirjoitetussa kirjeessä Manner valittelee Espanjan talon ongelmia: kyse on samasta talosta, johon viitataan Anna Kortelaisen Sara Hildén -elämäkerrassa. Sara Hildén oli ostanut Espanjasta talon, jota vuokrasi muun muassa Mannerille, joka siellä ollessaan hoiti taloon liittyviä käytännön asioita.

Vasemmanpuolinen nide myydään alkuperäisen kirjeen kanssa, ja sen hinta oli minulle liian korkea. Ostin sen sijaan huonompikuntoisen oikeanpuoleisen niteen.

Lähtiessäni messuille vanha ystävä kehotti olemaan ostamatta paljon kirjoja. Lupasin, mutta en pitänyt lupaustani. En ostanut paljon, mutta hyviä kirjoja. Meiju Niskalan 100 kirjettä kuolleelle äidille olen ostanut jo ennen messuja, mutta muut alla olevan pinon kirjat ostin eilen. Päällimmäisenä on Estrids bokklubbs Skaparskola eli lahja kummitytön 7-vuotiaalle ruotsia puhuvalle lapselle, jonka toivon innostuvan itsekin kirjoittamaan.

Tänä vuonna haastatteluista itseäni kiinnostivat metatason keskustelut kirjoittamisesta.  Ja Italian ja Ranskan poliittisesta tilanteesta kertoneet Anton Monti ja Annastina Heikkilä valottivat näiden minulle rakkaiden maiden nykytilannetta.

Apropå, Ranska teemamaana näkyi harmillisen vähän. Myös ranskankielisiä kirjoja sai etsimällä etsiä. Sattumalta löysin yhden hyllyn, mutta sielläkään ei ollut Ei enää Eddy -romaania alkukielellä. Ruoka ja viini -messuille en muistanut mennä ollenkaan. Vähän tynkämessut minulle tänä vuonna, mutta pääsin sentään paikalle, toisin kuin vuosi sitten. Ensi vuonna sitten uusi yritys.

Lopuksi vielä kirjavinkki: Alice Martin on saanut lähes kaksi vuotta kestäneen suomennostyönsä päätökseen, ja saamme vihdoin lukea suomeksi George Eliotin Daniel Derondan. Tämä kannattaa hankkia omaan kirjahyllyyn: kirja on kuulemma hyvä, ja samalla voi tukea klassikoiden käännöstyötä! Kustantajan sivuilla kirjasta sanottua: ”Psykologisen romaanin uranuurtajanaisen George Eliotin suurromaani itsensä etsimisestä.”
Hyvä WSOY ja hyvä Alice!

Edit: väärä linkki korjattu klo 13.02

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Nobelista ja muusta syksyisestä kirjoihin liittyvästä

Johan Bargum: Lyhykäisiä.
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017

Pari viikkoa sitten vein vanhoja tavaroita SPR:n Konttiin. En tietenkään päässyt sieltä ulos ilman kirjaostoksia. Olin onnellinen löydettyäni muutaman puuttuvan niteen keräämääni Tito Collianderin muistelmasarjaan. Enää puuttuu kolme osaa.

”Vuosina 1964−1973 ilmestynyt seitsenosainen omaelämäkerrallinen sarja kertoo Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomen puolelle päätyneen emigrantin elämästä ja uskonnollisesta hapuilusta eri kulttuurien välissä.”
Lähde: Wikipedia

Nobel-viikko oli ja meni. Vuoden 2018 ja 2019 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajat kerrottiin. Muutama päivä sen jälkeen Akatemian entinen vakituinen sihteeri Sara Danius menehtyi syöpään. Daniuksen varhainen poismeno järkytti ainakin minua, vaikka tiesinkin vakavasta sairaudesta. Hänen toimensa Akatemian ummehtuneiden hyvä veli -verkostojen purkajana ei jäänyt vihamiehiltä, mutta ei myöskään yleisöltä huomaamatta. Danius ansaitsisi kunnianpalautuksen ja pian.

Sanna Nyqvistin kiinnostava tietokirja Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta on hyvin kirjoitettu ja toimitettu, ja sitä oli ilo lukea. Jos Nobelin palkinnon tai Ruotsin Akatemian historia –  ja ylipäänsä kirjallisuuteen liittyvä vallankäyttö – kiinnostaa, suosittelen lukemaan Räjähdemiehen perinnön. Erityisesti kirja valottaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon sukupuolittuneita valintaperusteita aikojen saatossa. Kirja on myös Kanava-kirjapalkinnon ehdokkaana.

Kuvassa on kirjaston lainapino, joka piinaa, koska takana olevassa pinossa on omia kirjoja, joita tekeisi myös mieli lukea. Näiden eräpäivä kuitenkin kolkuttaa kohta.

Henrik Karlssonin ja Tiina Nevalan kevyt romaani Ihan niin kuin me oli käteen palautushyllystä tarttunut sikaa säkissä -laina. Kirjoittajat toimivat kustannusalalla (Ruotsissa), ja olikin kivaa vaihtelua lukea kustannustoimittajan ja kirjallisuustieteilijän romanssista Tukholman kirjallisissa piireissä. Romaanissa oli hyvä rakenne ja sopivan vetävä juoni.

Olin sairaana melkein viikon ja aina välillä, kun lääke teki olosta siedettävän, luin hetken jotain kevyttä. Onneksi olin lainannut Mari Jungstedtin Anders Knutas -sarjan uusimman Pimeys keskellämme, joka ei liiemmin yllättänyt, mutta ei myöskään pettänyt. Taattua tavaraa.

Jaksoin tehdä pikavisiitin kirjamessuille tänään. Siitä huomenna lisää.

JK Pahoittelen kuvien huonoa laatua.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Suom. Sanna Manninen
Gummerus 2019

Ingrid oli äidinkielen opettaja, mutta viime aikoina hän oli ikään kuin vain osoittanut oppiainettaan sivusta ponnettomasti. Tämä teidän täytyy oppia, tämä on tärkeää. Mutta miksi se oli tärkeää, ja mikä oli saanut hänet lapsena makaamaan tuntikausia sängyssä lukemassa uskoteltuaan isoäidille että oli sairas – Ingrid etsi vastausta sieltä, mistä oli aikoinaan sen saanut eli kirjoista, mutta ei enää löytänyt sitä. Heräsi kysymys: Oliko sitä koskaan ollutkaan? Katsoiko hän viimein totuutta silmästä silmään: Oliko kirjallisuus ihan yhtä suurta huijausta kuin kaikki muukin, vai oliko vika hänessä?

Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei (suom. Sanna Manninen) veti mukaansa heti ensi sivuista alkaen. Romaani ei sinänsä ole mitenkään ennenkirjoittamaton, vaan taas kerran on kyse kolmiodraamasta, ihmisen elämän käännekohdista sekä rakkauden ja merkityksellisyyden kaipuusta.

Mutta tapa, jossa Lykke lataa lukijan eteen nämä kolme ihmistä, Janin, Ingridin ja Hannen on vastaansanomaton. Lykkellä on taito pureutua henkilöhahmojensa pään sisälle ja näyttää meille itsemme tässä maailmassa, joka yhdenmukaistaa ihmisen ja hänen pyrkimyksensä: ylös, pidemmälle, eteenpäin.

Ei, ei ja vielä kerran ei on yhden kirjallisen avioliiton ruumiinavaus. Toki paljon muutakin, mutta ehkä eniten kuitenkin tätä.

Kun tulee tiettyyn ikään, on jo sanonut kaiken ennenkin. Kertoipa minkä tarinan tahansa, sen on kertonut ennenkin.

Keski-ikä on siitä ikävä ikä, että silloin huomaa toistavansa elämäänsä ja kertomustaan itsestään. Ylipäänsä uutuuden viehätys katoaa, ja tulee tunne, ettei mikään tunnu uudelta ja ihmeelliseltä. Melkein kaiken on jo kertaalleen tai useampaan kertaan kokenut. On joko keksittävä uusi tarina tai jatkettava saman tarinan toistamista.

Kävin eilen katsomassa Kansallisteatterin tulkinnan Anton Tŝehovin näytelmästä Lokki, joka oli saanut käsiohjelmassa lisämääreen ’julma komedia’. Ei, ei ja vielä kerran ei on myös julma komedia: kun nauraa Janille, Ingridille tai Hannelle, nauraa samalla itselleen. Tragediaa tästä romaanista ei saa, sillä Lykke ei aja henkilöitään epätoivoisiin tekoihin, joskin pakottaa heidät heräämään arkiunestaan ja katsomaan itseään silmiin.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Lupa jättää kesken

Syksykö lie, mutta viime viikkoina olen jättänyt kesken useamman kirjan. No, tuskin säätä tai vuodenaikaa voi siitä syyttää, jos kirja ei vedä. En syyttäisi kirjojakaan kokonaan. Joskus on vain niin, että jokin kirja ei juuri kyseisellä hetkellä puhuttele, mutta voi myöhemmin yhtäkkiä taas alkaa kiinnostaa. Minkäs sille voi.

Heti tähän alkuun: Unohdan aina linkittää muiden blogistien arvioihin omassa tekstissäni, joten tänään teen parannuksen. Postauksen lopussa on linkit kolmen muun bloggaajan arvioihin kesken jättämistäni kirjoista.

Kiitän joka viikko Helsingin kirjastolaitosta siitä, että uutuksia on hyvin saanut luettavaksi tänä syksynä, jos on tajunnut varata niitä heti syksyn alussa.

Odotin jo kauan Riitta Jalosen Tanssikaa!-romaania, mutta mikä harmi, etten päässyt sisälle kirjan maailmaan kuten olin ajatellut. Edellinen Jalosen romaani, Kirkkaus, teki suuren vaikutuksen ja antoi odottaa paljon myös uutuudelta, jota Suvi Ahola tänään (1.10.2019) kehui Helsingin Sanomien kritiikissään, varmasti ansiosta. Lukiessani kritiikin tuli mieleeni, että kenties luovutin liian aikaisin. Vaan ehkä en sittenkään. Eivät kaikki kirjat ole kaikille.

Yllättäen luovutin myös Sirpa Kähkösen Muistoruohon kanssa. Ihastuin edelliseen osaan, Tankkien kesään, joka oli myös ensimmäinen lukemani Kuopio-sarjan kirja. Valitettavasti tämä uusin ei nyt juuri tuntunut siltä, että jaksaisin sen loppuun asti lukea.

Joskus on pakko jättää kesken, jotta jää aikaa lukea jokin toinen kirja. Tässä välillä olen ehtinyt lukea jo kivan romaanin, Niina Meron Englantilaisen romanssin, jossa oli pientä uutta twistiä chick lit -genreen ja Pajtim Statovcin Bollan, josta ehkä seuraava postaus (kirja oli niin surullinen, että tarvitsen hetken aikaa kootakseni ajatukseni siitä.)

Eilen aloitin Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei -romaania, ja olin heti myyty. Siitä tulee postaus ihan varmasti.

Siirrynkin tästä illan päätteeksi Lykken kirjan pariin ja toivotan kaikille lukijoille hyvää lokakuun alkua ja kirjamessuaikaa. Nauttikaa ruskasta!

PS Tässä Lumiomena-blogin Katjan ja Kirjaluotsin näkemykset Tanssikaa!-romaanista ja Tuijatan taustoittava arvio Kähkösen Kuopio-sarjasta ja Muistoruohosta.

PPS Kuvassa on Helsingin Vanha kirkkopuisto jokunen vuosi sitten ruskan aikaan.  Työpaikkani oli ennen sen vieressä. Kaipaan Bulevardin puita ihan joka viikko, jos en ehkä ihan joka päivä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Gummerus 2018

”Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut.”
– Auguste Renoir –
Sara Hildénin hautakiven teksti

Sara Hildénin säätiön toimeksiannosta syntynyt suomalaisen taidemesenaatin elämäkerta on hienoa työtä. Tietokirja parhaimmillaan. Anna Kortelaiselta en muuta odottaisikaan. Viimeistelty, asiantuntevasti taustoitettu, lähdeviitoitettu ja kiinnostavasti koostettu ja kirjoitettu elämäkerta on laatutyötä. Yhtään vähempää Sara Hildén ei olisi ansainnut.

Olen vieraillut Sara Hildénin taidemuseossa kerran ja nähnyt Pia Andellin elokuvan Mesenaatti. Muuten tietämykseni Sara Hildénistä rajoittui siihen, mitä olen lehtien näyttelyarvosteluista lukenut.

On oikeastaan käsittämättömän innostavaa lukea naisesta, joka ei pelkästään tehnyt luokkaretkeä ja hankkinut varallisuutta, vaan joka käytti varallisuutensa taiteen hankkimiseen ja sen yleisölle saattamiseen.

Hyvä Sara! on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on laajin. Lapsuus, nuoruus ja varhainen itsenäistyminen kerrotaan tarkasti osassa Tuntematon Sara. Vuodet, jolloin Sara vakiinnutti asemansa kauppiaana ja avioliitto Erik Enrothin kanssa muodostavat toisen osan, Tunnettu Sara. Kolmas osa, Onnellinen Sara, vie lukijan Saran mukaan Venetsiaan ja Pariisiin, nykytaiteen hankintamatkoille. Kortelaisen teos syventää kuvaa Hildénistä sekä ihmisenä, liikenaisena ja taiteen keräilijänä. Yllätys ainakin minulle oli, miten pyyteettömästi Sara Hildén elämänsä aikana auttoi ystäviään ja apua tarvitsevia.

Hyvä Sara! -teoksen jokainen luku alkaa jollakin Sara Hildénin säätiön museon kokoelmaan kuuluvalla taideteoksen kuvalla ja fiktiivisellä dialogilla Sara Hildénin ja konservaattorin välillä. Tämä narratiivinen keino tuoda taideteokset, Saran ”lapset”, kertojiksi, on onnistunut. Ilman niitä elämäkerta olisi jäänyt vajaaksi, sillä taide oli Saran elämän syvä sisältö, näin olen ymmärtänyt. Luvut avaavien teosten tekijänoikeustiedot ja syntyvuodet kerrotaan, mutta lukijalle olisi ollut myös kiinnostavaa tietää teoksen hankintavuosi; Saran taidemausta olisi syntynyt kronologinen käsitys sen myötä. Mutta epäilemättä kirjoittajalla on ollut omat perustelunsa teosten valinnassa. Mainittavaa on myös se, että Sara Hildénin kotikirjasto on lueteltu, mikä antaa kiinnostavan katsauksen elämäkerran kohteen lukeneisuuteen.

Oli ilo lukea hyvin kirjoitettu ja kuvitettu, kirjallisesti antoisa elämäkertateos. Kiitos Sara Hildénin säätiö, Gummerus ja ennen kaikkea Anna Kortelainen ansiokkaasta työstä!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Kosmos 2019

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija?

Yllä olevaan sitaattiin kiteytyy mielestäni Aino Vähäpesolan Onnenkissan kirjallinen tavoite. Kirja on yhdistelmä esseetä, elämäkerrallista ja kirjallisuustieteellistä pohdintaa. Kirjan kertoja kysyy itseltään oleellisia kysymyksiä, mutta puhuttelee myös tutkimuksensa kohdetta, Edith Södergranin runojen puhujaa hämmästellen ja ihmetellen.

Vähäpesola lähtee liikkeelle runoista ja laajentaa niiden tulkintaa sekä yhteiskunnalliselle että henkilökohtaiselle tasolle. Taitavasti ja luontevasti kirjailija nivoo kaikki tekstin tasot yhteen. Edith Södergranin Vierge moderne on, kuten kirjoittaja huomaa, edelleen täysin ajankohtainen puheenvuoro moninaisuudesta ja sukupuolen häilyvyydestä.

Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Antti Majander pahoitteli kritiikissään nuorten (tässä: Vähäpesolan) asenteellisuutta.  Majander lukee Onnenkissan tekijän niiden feminististen nykykirjailijoiden joukkoon, joiden hän tulkitsee sanovan ”Iäkäs mies hyvässä asemassa ei voi ymmärtää mistään mitään.” (HS 18.8.2019) Taustalla lienee Saara Turusen Sivuhenkilössä esikoisteokseen Rakkauden hirviö kohdistuva kritiikki. Vaikka Turunen osuu osittain oikeaan, ymmärrän silti Majanderiakin. Ei pitäisi koskaan yleistää, mitään eikä ketään. Eivät kaikki keski-ikäiset miehet ole sovinisteja.

Naisten vuosisataista sivuuttamista ja vähättelyä käsittelee myös Saara Turusen Q-teatteriin ohjaama Medusan huone ja Turusen Medusan huone -blogi.

Onnenkissa palautti mieleen oman varhaisnuoruuden 1980-luvun alussa, jolloin havahduin siihen, että aikuiseksi kasvaminen tarkoitti myös naiseksi kasvamista, – ja toiseutta. Tajusin, että jatkossa minuun suhtauduttaisiin ensisijaisesti naisena eikä ihmisenä, toisin kuin poikiin joiden toiseutta ei korostettu. Sen tajuaminen, että kaikki mitä jatkossa sanoisin tai tekisin, suodattuisi sukupuoleni kautta, sai minut ahdistuneeksi. Muistan pohtineeni tätä itsekseni paljon, mutta en saa kiinni siitä, miten olin tähän asiaan tullut kiinnittäneeksi huomiota. Kotona asiasta ei ainakaan puhuttu. Luultavasti olen vain tajunnut intuitiivisesti jo silloin, mitä roolia minulle oltiin tarjoamassa.

Minua on ilahduttanut se, että nuoret naiset eivät kysele lupia ”sediltä”* ottaakseen paikkansa maailmassa ja yleisessä keskustelussa. Nyt joku voi huomauttaa, että onhan Suomessa keskusteltu tasa-arvosta ennenkin ja on ollut feministejä, joiden työn päälle nuoret nyt rakentavat. Kyllä, näin on, mutta minusta oleellista on, että tämän päivän nuoret feministit ovat onnistuneet sanoittamaan feminismin tarpeellisuuden täsmällisemmin kuin aikaisemmat sukupolvet. Minua on ainakin puhutellut tämä nykyinen keskustelun taso enemmän kuin koskaan ennen.

Vaikka feminismistä kirjoittavat ja puhuvat saavat paljon lokaa niskaansa, toivon, etteivät he sulje suutaan. Ainakin Turun kirjamessuilla reilun kuukauden päästä keskustelu jatkuu. Messujen aloituspäivänä perjantaina Aino Vähäpesola ja tutkija Minja Koskela keskustelevat aiheesta ”Minkälaista on elämä setien ehdoilla?”

Maailma ei ole vielä valmis.

*  ”setä” tässä yhteydessä laajenee tarkoittamaan ketä tahansa, joka ajattelee, että sukupolvilla ja sukupuolilla on erilaiset oikeudet tässä maailmassa. ”Setä” ei siis välttämättä ole keski-ikäinen tai vanha mies, vaan ihminen, joka kokee että tasa-arvo vie häneltä jotain etuoikeuksia pois.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Pienoisromaani
Otava 2019

Mutta maailmassa on valoa. On ihmisiä, jotka suojelevat tuota valoa koko elämänsä, se palaa himmeänä heidän sisällään. Eivätkä he pidä valoa vain itsellään, vaan jakavat valon muille, ja hitaasti se leviää ihmisestä toiseen, talosta taloon, kaupungista kaupunkiin.

Joel Haahtela malttaa kirjoittaa niin, että lukijalle jää tilaa. Adèlen kysymys on kokoaan suurempi pienoisromaani. Luostari Etelä-Ranskassa on hiljaisen elämän keskus, ja myös romaani viljelee hiljaisuutta. Pidän Haahtelan eleettömyydestä ja ekonomisuudesta. Vaatii taitoa kirjoittaa lyhyt romaani, jossa lauseilla on silti painoa ja syvyyttä.

Kertoja on keski-ikäinen mies, joka lähtee selvittämään benediktiiniluostariin Pyhän Adèlen mysteeriä: mitä aikanaan tapahtui, kun Adèlen väitettiin pudonneen kalliolta alas? Pelastiko hänet ihme? Luostarissa on historiallisia lähteitä, joita tutkimalla kertoja toivoo saavansa selvyyden asiasta. Samalla hän tulee pohtineeksi omaa elämäänsä ja lapsuuttaan, lapsuudenperheensä perintöä ja nykyisen perheen hajoamista.

Lukiessa minulle tuli tarve matkustaa tuohon luostariin. En voinut olla ajattelematta Kaisa Karirannan Ihmeellistä matkakirjaa (Kirjapaja, 2018), jossa kirjoittaja matkaa ihmeiden ja ohuiden paikkojen perässä maailmalla. Haahtela kirjoittaa ohuista paikoista:

Kelttiläiset kristityt ”uskoivat, että maailmassa on paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. Tämä paikka tuntuu sellaiselta[.]”

Haahtelan kuvastolle ominainen perhosmotiivi tulee esiin vasta romaanin loppupuolella, kun päähenkilö on lähdössä pois ja menee vielä tapaamaan Yvonnea, matkalla tapaamaansa naista, jolla on oma historiansa ja yhteytensä luostariin. Kertojalle tulee illan aikana mieleen Voyager-luotain, jonka mukana avaruuteen lähetettiin musiikkia ja maapallon ääniä.

Yvonne miettii pitkään ja sanoo sitten, että hän panisi luotaimen mukaan perhosen. Mutta ei elävää perhosta, vaan neulalla lävistetyn perhosen, sellaisen, jonka siivet on levitetty. Perhonen kertoisi, että tämä maailma on hyvin kaunis, mutta samalla hyvin hauras. Se kertoisi, että meidän kanssamme kannattaa olla varovainen, sillä me kykenemme lävistämään neulalla sellaisen kauneuden.

Haahtela kysyy, tapahtuuko ihmeitä, ja jos tapahtuu, osaammeko enää nähdä niitä. Olisi surullista, jos elämässä olisikin jotain enemmän kuin tämä arkinen todellisuus, mutta emme koskaan pysähtyisi sitä näkemään ja kokemaan. Elämä on hauras. Maailma on hauras. Ihmiskunta on tuhoamassa maapallonsa.

Adèlen kysymys oli kuin raikas tuulenvire helteisenä kesäpäivänä. Vaikka sen tunnelma on melankolinen, se ei ole toivoton. On ihmisiä, jotka levittävät valoa ympärilleen. Siksi on toivoakin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2019

Puhuimme usein politiikkaa ja meillä kaikilla oli sama katsantokanta, mutta ilmaisimme itseämme eri tavoin. Bobbi esimerkiksi oli kumouksellinen, kun taas Melissa oli karun pessimistisesti taipuvainen noudattamaan lakia. Nick ja minä asetuimme jonnekin välimaastoon, meille sopi paremmin kriittisyys kuin kannattaminen.

Valitsin postauksen alkuun katkelman, joka viittaa Sally Rooneyn kirjan nimeen Keskusteluja ystävien kanssa. Katkelman minä on Frances, nelikon lavarunoja kirjoittava nuori nainen. Bobbi on hänen entinen tyttöystävänsä ja Melissa ja Nick vakiintunut pariskunta, johon Frances ja Bobbi tutustuvat.

Sally Rooneyn kirjaa on kehuttu monessa paikassa, ja takakannen mukaan Guardianissa sitä on luonnehdittu jopa nerokkaaksi, hauskaksi ja hätkähdyttäväksi. En oikein tiedä miksi mikään näistä adjektiiveista ei osu omaan lukukokemukseeni.

Keskusteluja ystävien kanssa on laatukirjallisuutta ja sellaisena oikein luettava. Mutta miksi niin monet näkevät Rooneyn kirjan niin merkittävänä? En itse pääse tähän kiinni. Kuuntelin taannoin arvostamani Sivumennen-podcastin Jonnan ja Johannan pureutuvan analyysin kirjasta, ja se vaikutti tietysti ihan pätevältä ja kävin ostamassa kirjan ennen kesälomia. Kirja jäi kuitenkin heti kesken, ja tartuin siihen vasta kun yksi lukija-ystäväni meni sen oikein varta vasten itselleen ostamaan.

Voin suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa lukea neljän irlantilaisen ystävyksen (tosin mietin, olivatko kaikki sittenkään ihan ystäviä?) keskusteluista ja ihmissuhteista.

Ehkä kuvaavaa omalle lukukokemukselleni on se, että tiesin hyvin, että romaani sijoittuu Irlantiin, luin koko ajan tapahtumista kuitenkin niin kuin ne olisivat tapahtuneet New Yorkissa. Kirja ei siis oikein löytänyt paikkaansa omassa mielikuvituksessani, sijoittunut riittävästi kuvitteelliseen maailmaansa.

Suosittelen silti kirjaa, koska eihän se huono ollut. En tainnut vain olla kohderyhmää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi