Sivukirjasto

 Yökyöpelin kirjablogi viettää syksyistä hiljaiseloa vielä jonkin aikaa, koska elämä tuli väliin! Haluan kuitenkin julkaista kuvan kotikadulleni ilmestyneestä pienestä sivukirjastosta! Joku ihana, aloitteellinen kirjanystävä on sen perustanut ja jakanut kuvan alueelliseen someryhmään. Olen nähnyt tällaisia yksityisten perustamia kirjakaappeja muualla, mutta en uskonut, että täälläkin joku saa aikaiseksi vastaavan. Hieno homma! (Toivotaan, että tästä ei kukaan valita ja kirjakaappi saa ilahduttaa jatkossakin lähiseudun lukijoita.)

Vein äsken iltakävelyllä kaappiin muutaman kirjan omista varastoistani (enkä ottanut  vaihtareita, koska tällä hetkellä hukun kirjoihin, vaikka juuri nyt en ehdi enkä jaksa lukea oikein mitään).

Tämä pieni sivukirjasto ilahdutti minua tänä sateisena iltana.

Tänään oli muuten ns. lukutunti, #readhour. Minulta se meni ohi, mutta aion lukea vielä hetken Karita Mattilan Korkealta ja kovaa -muistelmia. Toivottavasti ehdin lukea ne, ennen kuin kirjaston laina-aika loppuu.

Hyvää syksyn alkua!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , | Kommentoi

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth: Perintötekijät
Suom. Katriina Huttunen
S&S, 2019
Kansi: Elina Warsta

Kukaan teistä ei ole missään vaiheessa kysynyt minulta tarinaani, ja se on ollut ja on edelleen minulle suuri suru.

Vigdis Hjort (s. 1959) on julkaissut Norjassa monta romaania ja lastenkirjaa, joista suomeksi on aiemmin käännetty yksi lastenkirja. Vuonna 2019 suomeksi saatu aikuisille tarkoitettu romaani, Perintötekijät aiheutti knausgårdmaisen kohun ilmestyessään vuonna 2016 ja oli muun muassa Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Romaani on omakohtainen, muodikkaasti sanottuna autofiktiivinen eli kyseessä on fiktio, joka perustuu kirjailijan omaan elämään.

Perhe, johon minäkertoja Bergljot ei ole pitänyt kunnolla yhteyttä yli kahteenkymmeneen vuoteen, joutuu kosketuksiin toistensa kanssa, kun isä ja äiti päättävät testamentata kesämökkikiinteistönsä Hvalerissa neljästä lapsesta vain kahdelle nuoremmalle, Astridille ja Åsalle. Bergljot ei mökistä perusta, mutta vanhempi veli Bård perää oikeuksiaan. Perintöriidan yhteydessä perheen salaisuudet nousevat pintaan vuosien hiljaisuuden jälkeen.

Romaanin aiheena perintöriita tarjoaa paljon samaistumiskohteita: on tunnettu tosiasia, että perinnönjaossa ei jaeta vain perintöä vaan taistellaan myös äidin ja isän huomiosta.

Kaikki romaanin sisarukset ovat jo keski-ikäisiä, ja heillä on omia lapsia, joiden oikeudet perintöön ovat osa ongelmaa. Bergljot on veljensä puolella perintöasiassa, mutta samanaikaisesti haluaisi vain tulla kuulluksi omassa asiassaan. Kun näin ei tapahdu, Berglotin on pidettävä etäisyyttä pysyäkseen itse hengissä. Vanhemmat ja Astrid ja Åsa eivät ole valmiita kuulemaan totuutta.

Minäkertoja Bergljot vertaa omaa todistustaakkaansa Thomas Vinterbergin elokuvaan Juhlat, jossa pitkään vaiettu perhesalaisuus paljastuu, kun hyväksikäytön toisen uhrin jälkeensä jättämä kirje löytyy:

Elokuvassa Juhlat on se virhe, että lopussa käy hyvin sille joka ottaa asian puheeksi perheensä kanssa. Todellisuudessa sille joka ottaa asian puheeksi isänsä ja perheensä kanssa ei käy hyvin. Juhlissa on se virhe että sillä joka ottaa asian puheeksi perheensä kanssa on todiste. Todellisuudessa ei ole todisteita. Todellisuudessa sillä joka ottaa asian puheeksi perheensä kanssa ei ole kaksosta joka on tappanut itsensä ja jättänyt jälkeensä kirjeen joka todistaa isän syyllisyyden. Olisin mielelläni halunnut että minulla olisi kaksonen joka olisi tappanut itsensä ja jättänyt jälkeensä kirjeen joka osoittaisi isän syyllisyyden. Juhlat on hieno elokuva, mutta siinä on virhe.

On selvää, että Bergljotin tilanne on hankala. Todistajia ei ole. Äiti ei ole puolustanut tytärtään missään vaiheessa, vaan on vaiennut hyväksikäytöstä, vaikka on ainakin aavistanut sen. Nuoremmat sisarukset eivät usko Bergljotin tarinaan, koska heillä ei ole mitään syytä uskoa sitä, onhan heillä ollut ihan hyvä lapsuus. Bård uskoo sisartaan, mutta hänestäkään ei ole todistajaksi.

Hjort kirjoittaa vaikeasta aiheesta taidokkaasti, toisteisesti ja uskottavasti. Perintötekijöitä lukiessa minua ei kuvottanut, kuten Hanya Yanagiharan Pientä elämää lukiessa. (Pieni elämä on silti yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista, vaikka olin jättää sen kesken monta kertaa, niin vastenmielistä suora insestin kuvaus siinä on.) Hjortin romaani on avoimesti omakohtainen, joten insestin kuvaaminen yksityiskohtaisesti ei ole tarpeen, totuus käy ilmi kyllä pienemminkin keinoin. Minäkertoja Bergljot hakeutuu psykoanalyysiin, kun ahdistus kasvaa liian isoksi; vuosikausia hän on hukuttanut muistojaan alkoholiin ja puhumalla uudelleen ja uudelleen miesystävälleen Larsille ja ystävälleen Klaralle.

Sisarusten kirjeenvaihtoa avataan lukijalle Bergljotin kertomana. Näkökulma on koko ajan Bergljotin, ja hänellä on siihen oikeus. Sisaruksilla on oikeus omaan tarinaansa, ja mikään niistä ei ole välttämättä väärä tai oikea.

Bergljotin kokemus isänsä ja äitinsa suhtautumisesta häneen tiivistyy Marina Abramovićin toteamukseen performanssinsa Rhythm O (1973) jälkeen: ”They could not stand my person because of what they had done to me.” Aivan kuten Abramovićia kaltoin kohdelleet performanssin osallistujat eivät performanssin päätyttyä pystyneet katsomaan taiteilijaan kavahtamatta häntä eivät Bergljotin äiti ja isäkään pysty olemaan todellisessa yhteydessä Bergljotiin. Heille on tärkeintä, että totuus ei paljastu ja perheen kulissit säilyvät.

Romaanin lopussa Bergljot ja Bård saavat osuutensa perinnöstä. Mutta perhettä se ei pelasta.

***

Norjalaisen Vigdis Hjorthin piti osallistua toukokuiseen Helsinki Litiin. Tapahtuma peruuntui koronan takia, mutta korvaava Helsinki Lit järjestetään elokuun loppupuolella Oodissa yhteistyössä Yle Areenan kanssa. Ohjelma ja vieraat julkistetaan aivan näinä päivinä. Toivottavasti myös Vigdis Hjort on mukana.

Kiitos Elina Warstalle upeasta kannesta, joka vastaa täysin sitä romaanin maailmaa, jossa lomittuvat omat ja toisten kokemukset, menneisyys ja nykyisyys.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Kesän kepeää ja vakavaa lukemista

Kesäloma lähestyy loppuaan. Ajattelin kommentoida lyhyesti kesäloman aikana lukemiani tai kuuntelemiani kirjoja. Tänä kesänä en ole ehtinyt käytännön syistä lukea yhtä paljon kuin aiempina kesinä. Olen myös tietoisesti valinnut kevyttä ja hyväntuulista kirjallisuutta, poikkeuksena viimeiseksi lukemani Ruotsin Akatemian romahduksesta kertova Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen, ja josta lisää postauksen lopussa.

Olen kirjoittanut aiemmin Alex Schulmanin suomennetuista Unohda minut ja Polta nämä kirjeet -teoksista. Kesän alussa kuuntelin Bookbeatissa ruotsiksi Schulmanin itse lukeman Skynda att älska -muistelman isästään, suomenruotsalaisesta Allan Schulmanista. Tämä oli paljon lempeämpi muistelma kuin äidistään ja isoisästään kertovat kirjat.

Erittäin hyvä kuuntelukokemus. Schulman on hyvä lukija, ja oman tekstin lukeminen toi omaelämäkerralliseen kirjaan lisäarvoa. Menetin oman isäni tänä kesänä, ja kirjan nimi, Skynda att älska, Kiirehdi rakastamaan, Tove Janssonin sanat Syyslaulusta, muistuttaa meitä rakastamaan vielä eläviä eikä vasta kuolleita.

Joka kesään kuuluu yksi dekkari. Elly Griffithsit ovat korvanneet edellisten kesälomien Mari Jungstedtit. Olen jäänyt näihin koukkuun ja luen mielelläni päähenkilön, Ruth Gallowayn työstä ja yksityiselämästä. Sain sopivasti kirjan kirjastosta loman alkajaisiksi.  Aavekenttien (suom. Anna Kangasmaa) rakenne on samanlainen kuin edellisissäkin sarjan osissa. Mutta niin sen kuuluukin olla.

 Jatkoin todellisuuspakoa Beth O’Learyn Kimppakämpällä ja Jenny Colganin Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua -kirjalla. Jälkimmäinen vei Cornwalliin, jossa en ole käynyt, ja kirja sai kaipaamaan merta.

Colganin viihderomaanit suomennetaan nopeassa tahdissa: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (suom. Paula Takio) julkaistiin aiemmin keväällä, ja kolmas kirja ilmestyy alkuvuodesta 2021. Sopivaa viihdettä elämänmuutosta haikailevalle lukijalle. Kummassakin kirjassa päähenkilö tekee nimittäin ison elämänmuutoksen, jonka myötä elämään tulee kiinnostavia uusia ihmisiä, uusi ihmissuhde ja uusi ura. Olisipa oikea elämä yhtä helppoa! Kolmas kirja noudattanee samaa kaavaa.

Kimppakämppä (suom. Taina Wallin) on myös viihdettä. Siinä on hieman enemmän oikean elämän makua ja todellisemman oloisia ihmiskohtaloita kuin Colganin kirjoissa, mutta lajityypillisestä tässäkin päähenkilön elämään astuu uusia ihmisiä ja ongelmat ratkeavat lopulta. Miljöö on Lontoo.

Shaun Bythellin kirjakauppiaspäiväkirjaa jonotin kirjastossa melkein vuoden. Elämäni kirjakauppiaani oli kuitenkin pieni pettymys. Päiväkirjamaisuus oli puuduttavaa lukijalle, vaikka kirja muuten valaisikin kirjakauppiaan tulonmuodostusta ja asiakastyyppien omituisuuksia hauskalla tavalla. Kirjoittajan sarkasmi välittyi Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta hyvin.

Olen yrittänyt ostaa Helsingistä Vi Läser -lehteä, mutta sitä ei ole täällä myynnissä. Kerjään Ruotsin-sukulaisia hankkimaan numeroita minulle, tai jos olen itse Ruotsissa, ostan lehden itse. Suomessa ei julkaista vastaavaa suurelle yleisölle tarkoitettua, aikakauslehtimäistä kirjallisuuslehteä. Vi Läseriä myydään nakkikioskillakin, joten sen saa mukaansa helposti! Suomen tunnetuin kirjallisuuslehti Parnasso on suunnattu eri kohderyhmälle ja sen irtonumeroita on vaikea saada käsiinsä. Nuori voima ja muut pienemmän kohdeyleisön lehdet ovat enemmän kirjallisuustieteilijöille ja muille hevijuusereille tarkoitettuja ja akateemisen oloisia.

Kuvassa olevien lehtien kannessa näyttää olevan kaikissa naiskirjailija. Tämän vuoden toisessa numerossa kannessa on sentään yksi mies, Niklas Natt och Dag Stina Jacksonin kanssa: jälkimmäinen on minulle tuiki tuntematon kirjailija. Myös Knausgård on koristanut yhden lehden kantta. Yleensä saan joka lehdestä kuitenkin jonkin lukuvinkin tai luen yhden artikkelin tarkemmin. Kaikkia numeroita en kuitenkaan ehdi enkä jaksa lukea alusta loppuun, koska kirjassa on myös vähemmän kiinnostavaa ruotsalaista materiaalia ja ajankohtaisia uutisia, jotka ovat jo vanhentuneita, kun lehti minulle päätyy.

Pääpaino on tietysti ruotsalaisessa kirjallisuudessa, mutta esimerkiksi numerossa 4 on pitkä Ocean Vuongin haastattelu. Suomessa en ole vielä Vuongista kuullutkaan, vaikka hän näyttää olevan kansainvälisen kirjamaailman kiinnostavimpia uusia tulokkaita. Uusimmassa lehdessä on myös kruununprinsessa Victorian lukuvinkkejä ja Monika Fagerholmin äänikirjavinkkejä, joista monet suomalaista kirjallisuutta. Tärkeä kanava siis kotimaisille kustantajille markkinoida suomalaista kirjallisuutta ruotsalaisille.

Tästä päästäänkin viimeiseen, mutta ei todellakaan vähäisimpään lomalla lukemaani kirjaan. Viihteen parissa aikani vietettyäni olin jo valmis lukemaan asiakirjoja.

Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus (suom. Elina Lustig) perustuu monen vuoden tutkivaan journalismiin, lähdekriittisyyteen ja on hätkähdyttävä kaikessa tarkkuudessaan. Vasta nyt kirjan luettuani ymmärrän Ruotsian akatemian vuonna 2017 alkaneen kriisin syyt. Jäätävän hyvä ja tärkeä teos.

On käsittämätöntä miten syvälle korruptoitunut ja sokea ruotsalainen kulttuurikerma on tälle manipuloivalle ja valehtelevalle ulkojäsenelle ollut. Ja miten tärkeä oli edesmenneen Sara Daniuksen rooli Ruotsin Akatemian vakituisena sihteerinä menneiden sotkujen selvittämisessä: hän ei jättänyt huomiota esille nousseita syytöksiä ja kirjanpidossa ilmenneitä epäselvyyksiä. Oli todella vääryys, että hän joutui eroamaan.

Viime joulukuussa Ruotsin Akatemia sai ensimmäisen suomalaisjäsenensä, suomenruotsalaisen runoilijan Tua Forsströmin. Hän istuu tuolilla numero 18, joka vapautui kun ”Tahma-Jannen” Jean-Jacques Arnault’n puoliso, runoilija Katarina Frostensson suostui jättämään paikkansa Akatemiassa. Oli osoitettu, että kirjallisuuden Nobel-palkintojen saajia oli vuodettu Frostensonin ja Arnault’n kautta julkisuuteen ennenaikaisesti ja Akatemian varoja väärin käytetty vuosien ajan.

Tässä Tua Forsströmin virkaanastujaisesitelmä. Yleensä Akatemiaan valittu pitää sen edesmenneestä edeltäjästään, tuolinsa edellisen haltijan tuotannosta. Tässä tapauksessa Forsström sai pitää esitelmän omasta tuotannostaan, koska olisihan se ollut kohtuutonta vaatia häntä puhumaan Akatemiasta eronneen Frostenssonin tuotannosta.

Vielä on lomaa jäljellä, joten tällä viikolla aloitan Francis Fukuyaman teoksen Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka, jonka saan kirjastosta lainaan tuoreena Antti Immosen suomennoksena. Siitä lisää myöhemmin.

Tästä tuli vähän pidempi postaus, mutta olkoon. Jos joku jaksoi lukea tänne asti, kiitos! Jatkossa palastelen arviot vähän lyhyemmiksi.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet
Suom. Kersti Juva
Teos 2020

Lady Middletonin tyyni ja kohtelias välinpitämättömyys oli Elinorille tervetullut helpotus, kun toisten touhukas huolenpito kiusasi. [–] Olosuhteilla on joskus taipumus nostaa jokin ihmisen ominaisuus arvokkaammaksi kuin se onkaan, ja tungetteleva lohduttelu sai Elinorin toisinaan arvostamaan tapakulttuuria enemmän kuin huolenpitoa.

Jane Austenin vuonna 1811 julkaistu Sense and sensibility on nyt suomennettu uudestaan. Kersti Juva on kääntäjien aatelia ja käännös niin täydellinen, että välillä unohtaa sen olevan käännös. Vuonna 2013 julkaistiin Juvan suomennos Ylpeydestä ja ennakkoluulosta (kirjoitin siitä tämän blogin ensimmäisen postauksen vuonna 2014), joten kirjailija oli suomentajalle tuttu työmaa.

Kirjan kannessa lukee edelleen Järki ja tunteet, vaikka se ei vastaakaan alkuperäistä nimeä. Muistelen kuulleeni Juvan kertoneen, että oli helpotus kuulla kustantajan tyytyvän totuttuun nimeen, sillä uusi nimi olisi vaatinut huolellista harkintaa, niin vakiintunut Järki ja tunteet on.

Alun katkelmasta saa hyvän käsityksen Austenin ihmiskuvauksesta. Oman aikansa seurapiirit ja niihin haluavat saavat tuta kirjailijan tarkkanäköisyyden ja armottoman suorasukaisen luonnehdinnan. Opportunismi elää, kuten tänäänkin.

Kirjan juoni liene kaikille tuttu monista filmatisoinneista. Dashwoodin neidit Elinor ja Marianne ovat omissa silmissän i vuoden 1995 Ang Leen ohjaaman elokuvan Emma Thompson ja Kate Winslet, Edward Ferrars puolestaan Hugh Grant ja eversti Brandon Alan Rickman. Onneksi elokuvan katsomisesta on jo riittävästi aikaa, jotta pystyin kuitenkin nauttimaan lukemisesta ja kielen vivahteista.

Alkuvuonna olen pitkästä aikaa lukenut naisten kirjoittamia kaunokirjallisuuden klassikkoja. Alkukeväästä luin George Eliotin Daniel Derondan, josta saatiin suomennos viime vuonna. Alice Martinin suomennos on täyskymppi ja tuli tarpeeseen, sillä alkukielisenä Daniel Deronda olisi ainakin minulta jäänyt lukematta. ¨

Näiden kahden romaanin välillä on 65 vuotta. Daniel Deronda julkaistiin vuonna 1876. Luokkayhteiskunta näyttäytyy molemmissa kuitenkin melko samanlaisena suomalaiselle lukijalle. Hyvä avioliitto ei ollut pelkkä romanttinen projekti, vaan naisille (ja myös joillekin miehille) se oli ennen kaikkea tapa turvata oma taloudellinen tulevaisuus.

Jos vertaan näitä kahta klassikkoa lukukokemuksina, oli Daniel Deronda huomattavasti vaativampi, jo pelkästään laajemman sivumäärän takia. Lisäksi siinä on enemmän sellaisia kulttuurihistoriallisia viittauksia, joiden ymmärtämiseen tarvitsin selitysosiota. Jotta Derondasta sai jotain irti, oli pakko lukea selityksetkin, Järki ja tunteet taas luin ihan vain romaanina. Daniel Derondaa lukiessani tunsin sivistyväni jokaisen sivun aikana, niin paljon uutta asiaa siinä minulle oli.

Järki ja tunteet on täydellinen kesäklassikko, parempi kuin monet kesäksi julkaistut feel good -nykyromaanit: viihdyttävyyden lisäksi romaani kun on täydellinen ihmisluonteen röntgenkuva ja kaunokirjallisuutta sanan parhaassa merkityksessä myös kieleltään.

Teos-kustantamon Austen-suomennokset on tärkeä kulttuuriteko, niin myös WSOY:n Daniel Deronda. Austenin kirjojen tyylikäs ulkoasu on Elina Warstan. Kirjan formaatti on kaiken lisäksi käteen sopiva. Erityismaininnan graafikko saa siitä, että on nostanut suomentajan nimen etukanteen. Klassikkojen kohdalla suomentajan merkitys on valtavan suuri.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Rachel Cusk: Kunnia

Rachel Cusk: Kunnia
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2020

Tarinaansa ei voi kertoa kaikille, sanoin.
Ehkä sen voi kertoa vain yhdelle ihmiselle.

Rachel Cuskin trilogia on nyt suomennettu kokonaan. Trilogian eri osissa (Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia) Faye-niminen kirjailija päätyy kuuntelemaan satunnaisten matka- tai kirjailijaseuralaisten tarinoita omasta elämästään. Faye sen sijaan on enimmäkseen vaiti. Lukija pääsee kuitenkin kurkistamaan Fayen elämään romaanin rivien väleissä.

Trilogian päätösosassa Faye matkustaa nimeltä mainitsemattomaan eurooppalaiseen kaupunkiin kirjallisuusfestivaalille. Päättelin paikallisten nimistä kyseessä olevan Italian jonkin kaupungin, mutta sillä ei ole merkitystä, koska kirjailija on päättänyt jättää maan nimeämättä.

Alun sitaatti on Fayen vastaus pojalleen, joka soittaa äidille, kun tämä on viimeistä iltaa matkalla. Poikaa ei myöskään nimetä. Poika valittaa yksinäisyyttään ja sitä, ettei kukaan tunnu välittävän hänestä eikä kukaan osoita kiinnostusta häntä kohtaan. Siihen Faye vastaa: ”Tarinaansa ei voi kertoa kaikille [–].”

Cusk yrittää ymmärtääkseni Fayen kautta sanoa, että ei ole merkitystä sillä, kuinka moni tarinamme kuulee, vaan sillä, että joku sen kuulee. Olettaen, että Cuskin trilogia kertoo myös kirjailijuudesta ja kaunokirjallisuudesta, voisi vetää sen johtopäätöksen, että kirjallisuuden arvo ei ole sen myyntiluvuissa – eli siinä kuinka moni kirjan lukee –, vaan siinä, että kirja tavoittaa jonkun, jolle se merkitsee jotain. Teenkö liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä? Kenties, mutta tähänkin minulla on lukijana oikeus.

Sophia, kirjailija, jonka Faye tapaa tässä romaanissa, puhuu paljon miesten ja naisten rooleista. Oman poikansa Sophia toivoo kasvavan omaehtoisesti mieheksi.

[O]nhan olemassa sellainenkin käsitys, että poika tarvitsee isää, jotenkin erityisellä tavalla oppiakseen olemaan mies. Mutta minä en tahdo, että poikani varta vasten opettelee olemaan mies. Tahdon, että hänestä tulee mies kokemuksen kautta. Tahdon, että hän tutkii, miten kannattaa käyttäytyä, miten kohdella naisia, miten ajatella omilla aivoillaan.

Cuskin kirjoissa törmää tarinoiden lomassa tai niiden keskellä tällaisiin tiivistyneisiin elämänkatsomuksiin. Romaanien kertojien äänen kautta kirjailija tuo lukijan eteen elämän moninaisuuden.

Aloittaessani trilogian en ollut vakuuttunut siitä, etteikö kukaan ennen Cuskia olisi käyttänyt tätä omasta äänestä luopumisen kerronnallista keinoa ennen. Olen edelleen sitä mieltä, ettei äänen antaminen romaanin eri henkilöille ole mitenkään tavatonta, mutta se, miten Cusk sen tekee, on harvinaista nykykirjallisuudessa. Faey ei kuuntele muita vain päästäkseen itse kertomaan oman tarinansa, vaan antaa parrasvalojen loistaa muiden tarinoille. Vain kun joku kysyy häneltä jotain, hän vastaa.

Olen tainnut mainita tämän ennenkin, mutta mielestäni Schildts & Söderströmillä on yksi tämän hetken kiinnostavimmista käännöskirjallisuuden kustannusohjelmista Suomessa. Jatkakaa samaan malliin, on lukijan nöyrä toive.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Ann Cathrine Bomann: Agathe

Anne Cathrine Bomann: Agathe
Suom. Sanna Manninen
Gummerus 2020

Aika valui lävitseni niin kuin vesi virtaa hanan ruosteisesta suuttimesta, jota kukaan ei viitsi vaihtaa. Lyijynharmaana sadepäivänä olin keskustellut vailla minkäänlaista kiinnostusta seitsemän potilaan kanssa ja jäljellä oli enää yksi ennen kuin voisin lähteä kotiin.

Miten viehättävä pienoisromaani Anne Cathrine Bomannin Agathe onkaan! Romaani on ilmestynyt tanskaksi jo 2017, mutta nyt olemme saaneet sen suomeksi. Hyvä niin, koska tanskaksi lukeminen ei ainakaan minulta onnistu, ja tämä nykyromaani oli kuin tarkoitettu minulle muutaman monisataasivuisen klassikon jälkeen.

Agathe Zimmermann on saksalainen nainen, josta tulee vastentahtoisen, eläkkeeseen päiviä laskevan ja työhönsä tympiintyneen 71-vuotiaan psykiatrin potilas. Psykiatri pitää vastaanottoa Pariisin rue des Rosettes -kadulla.

Agathea oli ilo lukea näinä aikoina. Psykiatrista rakentuu alussa synkkä kuva: mies on yksinäinen, eikä hänen elämänsä liity mihinkään tai keneenkään. Agathe puolestaan on toiselta psykiatrilta saanut vihjeen, että voisi jatkaa hoitoaan päähenkilön luona. Agathenkin elämänhalu on vähissä, mikä paljastuu, kun psykiatri eräänä päivänä seuraa häntä kotiin ja näkee tämän ikkunan läpi.

Päähenkilön aamukammassa työpäivät vähenevät, ja eräänä aamuna hän havahtuu siihen, ettei tiedä, montako keskustelua vielä on jäljellä. Jotain on tapahtunut Agathen tultua vastaanotolle. Päähenkilön elämään on tullut muutakin sisältöä kuin eläkkeen odottaminen.

Lue tämä, jos haluat lukea jotain Joel Haahtelan lyhytproosan kaltaista ja toivoa herättävää kaunokirjallisuutta.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Suom. Jaana Nikula
Nemo 2020

Äitini ei elämänsä aikana suostunut sanomaan vaarista pahaa sanaa, aivan kuin olisi ollut aina vain tämän vallan alla. Kun kyselin jotain, hän kertoi jälleen uuden anekdootin.

Elefantti posliinikaupassa tai virtahepo olohuoneessa. Tällainen ympärilleen tuhoa kylvävä olento näyttää Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet -romaanin Sven Stolpe lähimmilleen olleen.

Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa aloitti elämäntaitokirjojen buumin Suomessa vuonna 1991 esittelemällä läheisriippuvuuden käsitteen: läheisriippuvuus ei aina johdu alkoholismista mutta sen seuraukset voivat olla hyvin samantapaisia syystä riippumatta. Kun perheenjäsen kieltää ongelmansa, joka usein on addiktio, tyrannisoi hän tahallaan tai tahtomattaan myös muiden perheenjäsentensä elämää. Nämä puolestaan elävät kuin trapetsilla, varoen ja peläten arvaamatttomia raivokohtauksia, jotka saavat alkunsa mitättömistä asioista.

Sven Stolpe piirtyy esiin pettymyksensä ja vihansa kieltävänä tyrannina Schulmanin romaanissa Polta nämä kirjeet. 

Kirjoitin aiemmin Schulmanin kirjasta Unohda minut, jossa lukija pääsi Sven Stolpen tyttären, Lisette Stolpen ja tämän pojan Alex Schulmanin, elämään. Lisette Stolpe ei koskaan myöntänyt olevansa alkoholisti, mikä aiheutti perheessä kaikenlaisia ristiriitoja, joista yksi oli äidin arvaamaton käytös, kun tämä oli nauttinut alkoholia.

Unohda minut -romaanista muistan kohdan, jossa kerrottiin Sven Stolpen vastustaneen Lisetten seurustelua maalaisen pojan kanssa ja vieneen tytärtään herjaavan viestin tämän koulun ilmoitustaululle. Ilmoittelu loppui vasta kun tytär luopui maalaispojastaan. Luettuani Polta nämä kirjeet en ihmettele, että Sven Stolpen tytär on elänyt samoin kuin isänsä: kieltänyt ongelmansa ja suunnannut ne väärään kohteeseen – Sven Stolpe vaimoonsa Kariniin, Lisette Stolpe alkoholiin.

Ongelmien kieltäminen ei onnistu enää kolmannen sukupolven perheenjäseneltä, Alex Schulmanilta. Hänestä on katkaisemaan kierre, joka aiheuttaa perheenjäsenissä pelkoa ja turvattomuutta. Polta nämä kirjeet alkaakin siitä, kun Alex tajuaa ylireagoivansa mitättömiin asioihin ja lastensa pelkäävän hänen arvaamattomia raivokohtauksiaan.

Huomasin pieniä merkkejä katseissa ja eleissä. Näin miten lapseni kaiken aikaa lukivat tilannetta ja pitivät silmällä reaktioitani. He eivät reagoineet ympäristöön vaan siihen miten minä reagoin ympäristöön. Heidän käytöksensä, suhtautumisensa vihaan oli epämiellyttävän tuttua, sillä olin itse toiminut samoin koko lapsuuteni. [- -] Lapsuudessa kehitin itselleni supervoiman: pystyin aavistamaan yhteenotot paljon muita aiemmin. Minulla oli vihatutka ja olen kantanut sitä mukanani koko ikäni. Vasta nyt huomasin, että tutka havaitsee kaikkien muiden vihan paitsi omani. Olen ollut sokea omalle käytökselleni.

Tajuttuaan ongelmansa Alex Schulman hakeutuu terapiaan, jossa hänen tehtävänään on piirtää terapeuttinen sukupuu ja siihen viivat eri perheenjäsenten välille. Suorat viivat ilmaisevat suoria ja hyviä välejä, siksakviiva riitoja ja ongelmallisia suhteita. Pian käy ilmi, että Alexin äidinpuoleinen suku on täynnä riitoja ja rikkinäisiä suhteita; sen sijaan Alexin isänpuoleisessa, suomenruotsalaisessa suvussa perheenjäsenten suhteet näyttävät ristiriidattomilta.

Katselen äidin sukua, seuraan siksakkuvioita ylöspäin sukupolvien halki, liu’utan sormeani pitkin vihan piikkilankoja ja näen miten ne kaikki yhdistyvät ylhäällä yhteen henkilöön, isoisääni Sven Stolpeen.

Kertomus Sven Stolpesta, tämän vaimosta Karin Stolpesta ja kirjailija, kriitikko Olof Lagercrantzista on myös rakkaustarina. Tarina kertoo kahden jälkimmäisen kielletystä nuoruudenrakkaudesta, joka syttyy ja palaa, mutta ei lopu onnellisten tähtien alla. Sven Stolpe käyttää elämänsä aviovaimonsa nöyryyttämiseen niin kirjoissaan kuin arkielämässään.

Mietin aina tällaisesta nöyryytyksestä lukiessani miksi alistettava suostuu siihen. Minulla ei ole vastausta, ihminen on monimutkainen olento. Ei ole yhtä oikeaa vastausta, näin oletan. Mutta on tragedia, että kun suostuu alistumaan ja nöyryytettäväksi, alistaa samalla seuraavan sukupolven suvun tragediaan. Ihmisen tekemät valinnat ja niiden seuraukset eivät jää vain omiksi valinnoiksi, vaan siirtyvät seuraavien sukupolvien ratkaistaviksi ja kärsittäviksi.

Alex Schulman on täysin suvereeni kirjoittaessaan suvustaan. Sekä Unohda minut että Polta nämä kirjeet ovat täyttä kaunokirjallisuutta mutta samalla kurkistuksia ruotsalaiseen älymystöön ja sivistyneistön historiaan. Teksti soljuu luontevasti, kirjan rakenne toimii, jännite pysyy yllä, kaikki on täydellistä. Schulman kertoo myös salapoliisityöstään, kun hän rekonstruoi Karinin ja Olofin rakkaustarinaa kesäisessä Sigtunassa 1932 ja etsii käsiinsä kaiken mahdollisen kirjallisen aineiston tuosta kesästä ja sen jälkeisistä tapahtumista. Olof Lagercrantzin ja Karin Stolpen kirjeiden valossa muodostuu elävä kuva rakkaustarinan alkuhetkistä.

Onneksi saamme pian lisää Schulmania: tänä vuonna ilmestyy Ruotsissa hänen seuraava teoksensa Överlevarna (suom. eloonjääneet; selviytyjät, ei vielä suomennettu). En ole myöskään vielä lukenut Skynda att älska -romaania (2009, ei suomennettu), joka kertoo Alexin isästä, Allan Schulmanista.

Lisää Polta nämä kirjeet -romaanista voit kuunnella esimerkiksi Alex Schulmanin haastattelusta Efter Nio -ohjelmassa, blogeissa Kirsin Book Club ja Kirja vieköön sekä Helsingin Sanomien artikkelissa Vihan jäljet (maksumuurin takana).

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Philip Teir: Neitsytpolku

Philip Teir: Neitsytpolku
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2020

Paulalla oli iso vuokrakaksio Neitsytpolulla. Koti oli kaunis ja viihtyisä: itämaisia mattoja lattialla, kudonnaisia seinillä. Jotenkin Richardista tuntui kuin hän olisi tullut kotiin. Paulan asunto oli tuttu, aivan niin kuin Paulakin, ikään kuin olisi ennalta päätetty, että he jonain päivänä vielä tapaisivat toisensa.

Kuluneiden viime viikkojen aikana ei ole tullut pakottavaa tarvetta kirjoittaa kirjoista – varsinkaan tänne blogiin. Se on tuntunut melko merkityksettömältä kaiken muun rinnalla, enkä ajattele nyt koronavirusta. Elämä jatkuu koronasta huolimatta, hyvässä ja pahassa.

Tänään luin kuitenkin niin hyvän Reetta Rätyn kirjoittaman Philip Teirin haastattelun Suomen Kuvalehdestä, että päätin elämän jatkuvan ja niin myös arkisten harrastusten. Tämä blogi kuuluu jälkimmäisiin.

Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että kotini on kirjoja täynnä. Ei ole tullut lukemisesta puutetta, vaikka kirjastot menivät kiinni. Osa kotini kirjoista on vielä lukemattomiakin. Lisäksi olen ostanut verkosta uusia kirjoja, ja ystävien kesken olemme myös turvavälein lainanneet kirjojamme toisillemme puolin ja toisin. Niinpä eräänä maaliskuisena iltana minä lainasin Rachel Cuskit ystävälle ja sain tilalle Neitsytpolun.

Olen lukenut kaikki aiemmat Teirin romaanit, ja vaikka niiden nimet ovat luvanneet enemmän kuin olen kirjoista lopulta saanut, halusin tietysti lukea tämän uusimmankin.

Olen kateellinen Teirin kirjojen nimistä, sillä olisin itse halunnut juuri nuo nimet omille (olemattomille) kirjoilleni: Talvisota. Avioliittoromaani ja T.S. Eliotiin viittaava Tällä tavalla maailma loppuu. (Kirjojen nimet ja kannet OVAT tärkeitä.) Nuo kirjat jäivät hieman etäisiksi itselleni, mutta pidän silti Teirin kirjallisesta otteesta ja aiheenvalinnasta. Fanitan myös niin paljon hänen perustamaansa Helsinki Lit -käännöskirjafestivaalia, että haluan toki lukea hänen kirjoittamaansa tekstiäkin.

Philip Teir kirjoittaa ihmissuhteista viileästi mutta vihjaten henkilöhahmojen sisäisiin myrskyihin. Avioliitto, parisuhde ja perhesuhteet ovat aiheena Neitsytpolussakin, joka keskittyy tosin enemmän välivaiheeseen: siihen miten päähenkilön avioliitto loppuu ja uusi suhde alkaa lomittain eroprosessin kanssa. Kaiken lisäksi päähenkilö jättää päivätyönsä ruotsinkielisessä sanomalehdessä.

Sanotaan, että ihmisen stressaavimmat kriisit ovat ero, läheisen kuolema ja muutto. Romaanin Richardille nämä ovat kuolemaa lukuunottamatta samanaikaisesti läsnä. Mutta toisaalta on myös rakastuminen ja uuden alku. Neitsytpolku autofiktiivinen romaani, minkä kirjailija itsekin toteaa, vaikka päähenkilöiden nimet onkin muutettu.

Kun me tapasimme, sinulla oli omat vakiintuneet kuviosi ja kaunis koti, missä kaikki oli järjestetty sinun mielesi mukaan. Sinä ja minä joimme kahvia sängyllä etkä tiennyt mitään minun elämästäni, minun perheestäni, minun lapsistani. Mutta sitten se kaikki hyökyi päällesi kuin jättilaisaalto.

Helsingin maantieteelliseen paikkaan kiinnittyvä kirjan nimi luo tietysti mielikuvia, mitä kellekin. Minulle Neitsytpolku tuo aina ensimmäisenä mieleen vanhimman sisareni tiedekunnan, joka sijaitsi Neitsytpolulla 1980-luvulla. Romaanin kadut ja kirjalliset piirit tunnistan, mikä kieltämättä antaa lisäsävyjä lukemiseen.

Eipä minulla oikestaan ole tästä muuta sanottavaa kuin että aion kyllä lukea Teirin seuraavankin romaanin, jahka se joskus ilmestyy. Tässä mainio Suomen Kuvalehden haastattelu (disclaimer: juttu saattaa olla maksumuurin takana). Jutussa on kiinnostavaa asiaa muun muassa kaksikielisyydestä, suomen ja ruotsin erilaisesta pilkutuksesta ja näiden kahden kielen olemuksesta. Hieno kirjailijahaastattelu!

Bubbling under:
Luen parhaillaan taidokasta Alice Martinin suomennosta George Eliotin psykologisesta romaaniklassikosta Daniel Derondasta. Uskomatonta, että romaani on vasta nyt ensimmäisen kerran suomennettu. Sivuja kirjassa riittää, ja olen vasta vajaassa puolessavälissä. Mutta erinomaista luettavaa näin eristyksessä. Suosittelen!

Kirjasta innostuneena perustin jopa lukupiiritapahtuman Facebookiin, ja se toteutuu joko etänä tai fyysisesti torstaina 4.6.2020 klo 18-20. Vielä ehdit lukea kirjan, jos haluat osallistua. Tervetuloa! Lähetä minulle blogiini yksityisviestiä, jos haluat tapahtumakutsun.

Näiden valkovuokkojen myötä toivotan sinulle parempaa loppukevättä ja valoisia päiviä!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | 4 kommenttia

Laura Lähteenmäki: Sitten tuli sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
WSOY 2020
Kansi: Anna Makkonen

Olemme osallisia toistemme tarinoissa – halusimme tai emme.

Laura Lähteenmäki on yksi liian vähälle huomiolle jääneistä nykykirjailijoista. Korkea aika, vuonna 2014 ilmestynyt evakkokuvaus, oli mielestäni koskettava ja psykologisesti tarkka. Sisällissodan vuoteen sijoittuva Yksi kevät (2018) on minulta vielä lukematta.

Sitten alkoi sade on moraalitutkielma romaanin kaavussa. Miten ihminen toimii elämässä ja miten oma toiminta vaikuttaa itseen ja toisiin? Miten paljon omaan elämäänsä voi vaikuttaa maailmassa, jossa kaikki eivät moraalista välitä?

Romaanissa on kaksi erillistä tarinalinjaa, jotka pysyvät erillisinä melko pitkälle. Lähteenmäki pitää silti jännitteen yllä ja kietoo lopulta hienosti tarinalinjat yhteen. Romaanin rakenne onnistuu siinä, missä moni romaani ei: tarinan kuljettamisessa kohti käännekohtaa ja loppua ilman että lukija väsähtää tai putoaa kärryiltä.

Totta kai ihmisten pitää vaihtua elämässä. Jos jokainen vuosien varrella tavattu ihminen roikkuisi edelleen mukana, heitä olisi yksinkertaisesti liikaa. On siis oikein, että lapset kasvavat ja ihmiset vaihtuvat: joku jää, toinen tulee, kolmas unohtuu, neljäs kuolee. Aina se ei vain kierry itselle sopivana aikana, itselle parhaassa järjestyksessä.

Ojó on kaukana kotoa, vieraassa maassa. Hänen kuvitelmansa paremmasta elämästä ovat muuttuneet selviämistaisteluksi. Nyt hän odottaa lasta eikä tiedä miten lapsensa tässä maailmassa elättäisi.  Ojó löytää väliaikaisen turvan yksinäisen ja katkeran naisen luota, joka myös elää yksin kaukana kotoa. Ojó pelkää hänet maahan saattanutta miestä, joka haluaa vain hyötyä hänestä. Asunnon ulkopuolella on turvatonta. Ojó elää hetkestä hetkeen, päivästä päivään, tulevaisuutta hän ei näe.

Meilläpäin sanotaan, että käärme synnyttää vain pitkiä asioita. En ole ikinä ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Mutta tässä kun makaan, alkaa pikkuhiljaa valjeta. Se meinaa tietenkin sitä, ettei minustakaan voinut tulla muuta kuin mitä olin. Että mitä oikein kuvittelin.

Toisessa tarinalinjassa ollaan Suomessa. Paula on jäänyt leskeksi ja menettänyt parhaan ystävänsä. Avioliitto ei ollut loppuvuosina enää onnellinen, mutta silti hän suree sitä, että tytär on jättänyt miehensä ja elää uutta elämänvaihetta. Työelämässä vielä oleva Paula ei oikein tiedä, mitä tekisi elämälleen.

En mene tarkemmin romaanin tapahtumiin, koska haluan jättää löytämisen ilon lukijalle. Mutta toivon, että Sitten tuli sade löytää paljon lukijoita. Lähteenmäki on onnistunut käsittelemään oman aikamme yksilöllisiä ja yhteisöllisiä ongelmia kiinnostavasti ja uskottavasti. ”Olemme toistemme elämässä – halusimme sitä tai emme.” Yksikään ihminen ei ole saari eivätkä sanamme ja tekomme jää vain meidän elämäämme.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta
Suom. Maija Kauhanen
Tammi 2020

Kala, mutta jotain muutakin. Kala, joka muistuttaa käärmettä, matoa tai kiemurtelevaa merihirviötä. Ankerias on aina ollut jotakin erityistä.

Ankeriaan testamentti voitti 2019 Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin (okei, Nobel on eri asia, mutta ei sekään ole enää ihan yhtä arvostettu kuin aikaisemmin). Nähtyäni kirjan kannen jo Ruotsissa aikanaan kiinnostuin heti kirjasta, koska luulin sen olevan romaani. Myöhemmin kävi ilmi, että kyse on kertovasta tietokirjallisuudesta. Kun kirjaa on nyt kehuttu täälläkin, päätin ostaa sen ja lukea.

Luin kirjan melkein kokonaan yhden viikonlopun aikana, mutta sitten erehdyin menemään Netflixiin ja kirja jäi kesken aivan loppumetreillä. Pakotin itseni lukemaan kirjan loppuun. Asiaan liittymätön huomioni on, että maksu-tv vie lukuhaluni. Kun on katsonut putkeen monta koukuttavaa tv-sarjaa, on kirjan rauhallisen maailman pariin palaaminen vaikeaa. Ja tämä riippumatta siitä, miten hyvä kirja on kyseessä. Vaikka olen työni ohella opiskellut paljon eri aikoina, koskaan en ole jättänyt lukematta myös kaunokirjallisuutta. Viimeisillä minuuteilla ennen nukkumista olen lukenut sivun tai kaksi vähintään. Nyt huomasin selaavani kännykkää viimeisinä valveillaolon hetkinä tai katsovani vielä-yhden-jakson sitä tai tätä tv-sarjaa. Oli oikeastaan järkyttävää huomata, ettei lukeminen pärjää voimakkaampien aistivirikkeiden rinnalla.

Onneksi maksu-tv:n tilaus oli juuri erääntymässä, joten lopetin sen saman tien. Viikon verran olen yrittänyt lukea iltaisin kuten ennen, mutta edelleen olen jotenkin jumissa. Aion silti palata entiseen kirjojen täyttämään elämään, ja katsoa elokuvia ja tv-sarjoja vain ilmaiskanavilta.

Ankeriaan testamentti on kiehtova tietokirja, joka käy aiheensa pariin niin historian, kirjallisuuden kuin luonnonsuojelunkin näkökulmista. Löyhänä kehyskertomuksena toimii Patrik Svenssonin ja hänen isänsä suhde ja yhteinen kiinnostus ankeriaan kalastukseen.

Kirja on hyvin asiallinen kokonaisesitys ankeriaasta: kalaa lähestytään sen biologista, historiasta, merkityksestä ja nykytilanteesta käsin. Isän ja pojan suhde tuo kirjaan henkilöhistoriallisen ja mikrohistoriaa avaavan tason ja on jonkinlainen lähtökohta koko kirjalle. Kirjastoluokitussa Ankeriaan testamentti on luokassa 99.1 Elämäkerrat, muistelmat. Kyseessä on eittämättä Patrik Svenssonin elämäkerrallinen teos enemmänkin kuin puhdas tietokirja ankeriaasta.

En ole koskaan ollut kiinnostunut eläimistä enkä lukenut eläinkirjoja varhaisnuoruuden hevostallitarinoita lukuunottamatta. Niissäkin minulle kiinnostavinta oli draama ja ihmisten väliset suhteet. En ole koskaan myöskään ymmärtänyt luontodokumenttien katsomista, vaan liikkunut itse mieluummin metsässä. Enemmän minua kiinnostaa maantiede kuin biologia. Siksi onkin yllättävää, miten hyvin Svensson sai minut jatkamaan lukemista. Syy on varmasti siinä, että kirjassa käsitellään paljon myös maantietoa, ankeriaan syntypaikkaa ja sen levinneisyyttä.

Ankeriaan testamentti pitää lukijan otteessaan vaihtamalla välillä näkökulmaa isän ja pojan kalastusretkistä ankeriaan esiintymiseen kaunokirjallisuudessa tai siihen, miten Sigmund Freud tutki aikanaan Triestessä ankeriaita. Teos ei junnaa paikallaan vaan näyttää aina uusia puolia tästä salaperäisestä eläimestä, jonka salaisuus on osittain edelleen selvittämättä. Toisaalta oli kiehtovaa lukea edesmenneiden ankeriastutkijoiden työn hitaasta etenemisestä ja merkittävistä löydöistä.

En ole maistanut ankeriasta, eikä minua kiinnosta niinkään ankerias kuin sen kyky suunnistaa syntymäpaikastaan Sargassomereltä eri puolille maailmaa ja lopulta jossain vaiheessa takaisin Sargassomerelle lisääntymään. Sillä se tiedetään, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä, mutta silti sieltä ei ole koskaan pystytty löytämään yhtään täysikasvuista ankeriasta. Merkillistä! Tieto ankeriaan alkuperästä pakenee meitä kuten ankerias kalastajaa liukkaalla ulkomuodollaan.

Voinen tunnustaa, että kun luin ankeriaan alkukodista Sargassomerellä, ensimmäinen ajatukseni vei kirjallisuustieteen luennolle, jossa puhuttiin Jean Rhysin (1890–1979) kirjasta Wide Sargasso Sea. Kirja ilmestyi 1966 ja oli feministinen vastine Charlotte Brontën Jane Eyre -romaanille (1847; suom. Kotiopettajattaren romaani). Suomeksi Wide Sargasso Sean on kääntänyt Eva Siikarla nimellä Siintää Sargassomeri ja kustantanut WSOY kaksi vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen 1968.

Kenties tämä mieleni sivujuonne tuntuu hieman kaukaa haetulta, mutta ei välttämättä. Jean Rhys kertoo Kotiopettajattaren romaanin ullakolle suljetun, Edvard Rochesterin ensimmäisen, karibialaisen vaimon, Bertha Masonin tarinan, joka jää Jane Eyren varjoon Brontën romaanissa.

Samalla tavalla ankeriastutkijat ja myös Patrik Svensson tuovat valoon sitä, mikä on ollut pimennossa, kätkettynä. Kokonaan ei ankeriaan salaisuus ole vieläkään paljastunut, ja voi olla, ettei se paljastukaan, sillä koko laji on vaarassa. Toivokaamme, että ilmastonmuutos ja muuttuneet merivirtojen reitit tai tehokalastus eivät tuhoa ankeriasta kokonaan.

Kirjan alkuperäinen nimi Ålevangeliet on käänetty testamentiksi kuten suomenkielisen Raamatun ’testamentti’ (ruots. evangelium (kreikan kielessä εὐαγγέλιονeuangelion ’hyvä sanoma’).  Voidaankin kysyä, jättääkö ankerias meille jäähyväisiä, testamenttia? Onko se kuolemassa sukupuuttoon? Vai kertooko se hyvää sanomaa siitä, että meren syvyyksissä on elämää, vaikka emme tiedä kaikkea siitä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi