Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä
Karisto 2017
Kansi: Tuija Kuusela

***

Minä elän silmilläni, katselemalla.

***

Mila Teräs on itselleni uusi kirjallinen tuttavuus. Teräksen nimen olen yhdistänyt lasten- ja nuorten kirjoihin, mutta ennen Jäljet-romaania hän on julkaissut myös aikuisten romaanin.

Jäljet on hienovarainen tutkielma vanhasta, muistoihin vaipuvasta taidemaalari Helene Schjerfbeckistä Saltsjöbadenin Grand Hotelissa 1945, vuosi ennen kuolemaansa. Usein Helene kutsuu muistoissaan jo kuolleen taiteilijaystävänsä Helenan (Westermarck) keskusteluun kanssaan. Muistot vievät Helenen hänen lapsuuteensa, nuoruuteensa, ulkomaanmatkoihin Pariisiin, Bretagneen ja Walesin St Ivesiin ja niistä saatuihin taidevaikutteisiin sekä aikuisuuteen äidin kanssa Hyvinkäälle ja luoviin hetkiin Tammisaaressa.

Bretagnessa nuori Helene rakastuu Englantilaiseen, joka ei kuitenkaan lopulta vastaa tunteisiin. Asetuttuaan Hyvinkäälle junaradan lähelle äitinsä kanssa Helene tutustuu rovaniemeläiseen metsänhoitajaan, itseään huomattavasti nuorempaan Einar Reuteriin, johon Helene myös rakastuu. Yhteisen Tammisaaren kesän jälkeen Reuter kuitenkin kihlautuu nuoren ruotsalaisen Tyra Arpin kanssa, ja Helene joutuu pettymään taas kerran tunteissaan. Reuterin merkitys Helenen elämässä on silti suuri: Reuter rohkaisee maalaria tämän taiteilijan uralla, kun suomalainen taide-eliitti ei arvosta Schjerfbeckin taidetta. Reuter lähettää maalarille taidekirjoja Hyvinkäälle, kun tämä ei pääse enää hakemaan vaikutteita ulkomailta.

Tässä on paikka, jonka elämä minulle antoi, ikääntyvän äitini kylki. Minä ja äiti, me kaksi, kutistunut perhe, kaksi vanhenevaa naista, kuivunutta päärynää.

Helenelle on tärkeää rauha ja aika maalata, mutta kotitaloustyöt ja äidistä huolehtiminen rasittavat ja vievät parhaan ajan maalaamiselta. Helenen isän kuoltua nuorena Schjerfbeckit pitävät täysihoitolaa ja vieraiden kanssa on äidin mukaan seurusteltava kotitaloustöiden lisäksi. Helene haluaisi vain maalata. Myöhemmin Hyvinkäällä Helene on vielä tiukemmin kiinni äidissään, mikä tuskastuttaa häntä valtavasti. On ihme, miten paljon Schjerfbeck on pystynyt maalaamaan näissä köyhissä ja työntäyteisissä oloissa.

Schjerbeck oli kiinnostuneempi ihmisistä kuin maisemista, ja malleja hän tarvitsee koko ajan. Malleina toimivat niin oma äiti kuin aputyttö, kylän lapset ja Einar Reuterkin. Uran alussa Schjerfbeck maalasi historia-aiheitakin, mutta vähitellen yhä enemmän muotokuvia, joista hänet parhaiten tunnetaan. Muotokuvat puolestaan pelkistyivät vuosien varrella yhä viitteellisemmiksi.

Tämäkin aihe vastustaa yksityiskohtia. Kokonaiskompositiota ei pidä häiritä detaljeilla, sillä vain yksinkertaistaminen on lepoa. On karsittava kaikki turha ja etsittävä olennaisin, värin merkitys, viivan paino.

Viimeisinä vuosinaan Schjerfbeckin tyyli pelkistyy äärimmilleen. Lopulta hänen ainut mallinsa on enää hän itse.

Katson itseäni, katson rohkeasti sitä, mikä ei ole enää pelkkä häivähdys, jotakin ohi lipuvaa ja nopeasti sammuvaa. Pohjavireenä se on kulkenut kuvissani aina. Ja nyt se pistää esiin: paperin röyhkeä valkeus. Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Näkemisen työ ei ole vielä ohi.

Oikeastaan olisin halunnut lukea nyt Jäljet-romaanin perään uudelleen Rakel Liehun Helenen (2003), mutta jääköön se nyt. Sekä Teräs että Liehu ovat keskittyneet niihin ajanjaksoihin Schjerfbeckin elämässä, joista hänet tunnetaan. Eroa on ehkä siinä, että Liehun romaani on fragmentaarisempi, ja se kattaa enemmän kohtauksia ja tilanteita Schjerbeckin uran varrelta. Jäljet vuorottelee vuoden 1945 ja valikoivasti niiden vuosien kanssa, jolloin Schjerfbeckin elämään astui joko uusi vaikute, uusi ihminen tai jopa väri.   Jäljet-romaanin lopussa on melko kattava lähdeluettelo, joka sisältää niin taidehistoriallisia teoksia kuin Liehun romaanin ja Schjerbeckin kirjeenvaihtoakin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Helene Schjerfbeck romaaneissa

Tänään Suomen lippu on liehunut Helene Schjerfbeckin ja kuvataiteen kunniaksi. 

Kannattaa lukea vanha klassikko, Rakel Liehun Helene (WSOY 2003), tai tarttua tuoreeseen Mila Teräksen romaaniin Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä (Karisto 2017). Jälkimmäisestä ihan pian täällä lisää. Piti kirjoittaa siitä jo tänään oikea postaus, mutta vatsatauti vei voimat, ja kirja on vielä kesken.

Helenen kanssa 10. heinäkuuta on syntynyt myös Alice Munro, jolta on suomennettu Jupiterin kuut -novellikokoelma tänä vuonna (Tammi).

Hienoja, lahjakkaita naisia!

Hyviä heinäpoutia!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwan: Pähkinänkuori
Suom. Juhani Lindholm
Otava 2017

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen,
minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana,
ellen näkisi pahoja unia.
William Shakespeare, Hamlet (suom. Matti Rossi)

Vanha kunnon tragedia. Sellaisen on Ian McEwan tällä kertaa kirjoittanut romaaniksi. Pähkinänsydämen pohjatekstinä on ei yhtään vähempää kuin Shakespearen Hamlet (eikä siis Macbeth, vaikka jostain syystä se mielikuva minulla oli etukäteen.)

McEwan ei säästele lukijoitaan tälläkään kertaa. Vaikka lukija haluaisi ulkoistaa kaiken pahan Trumpiin, on pakko kuitenkin myöntää: meissä kaikissa on siemen hyvään ja pahaan. Lopulta on kyse rehellisyydestä. Pahimmin itselleen valehtelevat intellektuelleiksi itseään kutsuvat. Amerikassa yliopisto-opiskelijoiden maailmankuvaa halutaan jo suojella liian ikäviltä totuuksilta.

Loukkaantuneena olen armoitetussa tilassa. Jos epämukavia mielipiteitä leijailee lähistölläni kuin langenneita enkeleitä tai džinnejä (mailin päässä on jo liian lähellä), tarvitsen kampukselle varta vasten rakennetun turvahuoneen jossa on muovailuvahaa ja nonstoppina pyörivää videokuvaa kisailevista koiranpennuista. Oi intellektuellien elämää! Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani, hönkimässä epäterveellisesti kasvoilleni ja aivoihini kuin läähättävät koirat. 

Kirottuja ovat myös tunteiden ylivalta sekä herkkänahkaisuus, joista kertojaksi valikoitunut syntymätön poikalapsi puhuu itselleen äitinsä kohdussa.

Tunnen, siis olen. Köyhät painukoot kerjuulle ja ilmastonmuutos kärventyköön helvetin lieskoissa. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus hukkukoon musteeseen. Minusta tulee tunteiden aktivisti, äänekäs mielenosoittaja joka kyynelin ja huokauksin taistelee muuttaakseen ympäröivät instituutiot herkälle minuudelleni sopiviksi.

Päähenkilöitä ovat raskaana oleva Trudy, hänen miehensä John Cairncross ja tämän veli, Claude. Kertojaksi McEwan on siis valinnut Trudyn kohdussa olevan syntymättömän sikiön. Miksi ihmeessä? Eihän sikiötä kukaan kuuntele. Ei niin, ja juuri siksi kertojan valinta on tehokas keino. Järjen ääni on vähissä tässä maailmassa.

Tragedia* on näytelmä, jossa ei käy hyvin. Hamlet on sellainen, ja niin on myös Pähkinänsydän, vaikka onkin romaani. Tapahtumat etenevät vääjäämättömään loppuunsa ilman toivoa paremmasta.

Pähkinänsydän on upea dekkarigenren edustaja. Se kumartaa sekä Shakespearen että murhamysteerien suuntaan, mutta tekee sen tietoisena siitä, että pelkkä nykylukija enemmän. Päähenkilöiden toimintaa on avattava psykologisesti. Loppuratkaisua tärkeämpää onkin päähenkilöiden sisäisen elämän kuvaus: miten kaksi ihmistä ajautuu intohimonsa ohjaamina murhaan asti. Pähkinänsydän onkin romaani syyllisyydestä ja siitä, miten helppo on uskotella olevansa viaton. Trudyn ajatuskulku on analogia ihmiskunnalle, joka ummistaa silmänsä ilmastonmuutokselta ja siltä, että kohta kaikki on vaarassa romahtaa. Jokainen ajattelee vain itseään, tässä ja nyt. Mitä tulevista sukupolvista!

Juuri maailman kaaokseen syntynyt sikiö näkee tulevaisuutensa äitinsä kasvoissa.

Ja sitten ajattelen meidän vankiselliämme – toivotaan että se ei ole liian pieni – ja sen raskaan oven takana kuluneita portaita, jotka johtavat ylöspäin: ensin suru, sitten oikeus, sitten merkitys. Loppu on kaaosta.

*Tragedia näytelmä jossa traagisuus on vallitsevana aineksena, murhenäytelmä. Antiikin tragediat.
Kuv. murheellinen tapahtuma t. tapaussarja. Perhetragedia
(Kielitoimiston sanakirja)
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Zadie Smith: Swing Time

Zadie Smith: Swing Time
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY 2017

Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo.

Zadie Smithin viides romaani Swing Time osoittaa, miten monipuolinen kertoja Smith on: hän on taas kerran kirjoittanut aivan erilaisen romaanin kuin mikään aiemmista.

Pidin edellisestä, moniäänisestä Risteymiä-romaanista hyvin paljon. Tällä kertaa Smith kirjoittaa eri tavalla. Osittain miljöö on sama kuin aiemmin eli Lontoo, romaanissa liikutaan myös muissa maailman metropoleissa ja Afrikassa, jossa kertoja vierailee aikuisena työskennellessään Aimeen, maailmankuulun poptähden, assistenttina. Romaani alkaa kuitenkin Lontoosta, jossa kertoja ja tämän ystävä Tracey käyvät Isabel-neidin luona steppitunneilla. Tätä kautta romaaniin tulee vanhojen kulta-aikojen Hollywood, Fred Astaire ja kulta-aikojen musikaalit. Tytöt katsovat vanhoja musikaaleja ja ihailevat tanssijoita. Vain Tracey kuitenkin päätyy lopulta tanssijaksi, mutta ei tähdeksi. Tyttöjen tiet eroavat, mutta eivät he toisistaan irti pääse.

Sekä kertoja että Tracey ovat mulatteja, molempien toinen vanhempi on musta ja toinen valkoinen. Kertojan isä on valkoinen ja äiti musta, Traceylla toisin päin. Traceyn kotona isää ei näy, kertojan vanhemmat taas ovat etääntymässä toisistaan, koska kertojan äiti on feministi, joka keskittää kaiken tarmonsa opiskeluun ja tulevaisuuteen, isä pitää huolta kertojasta.

Aimee, jonka palkkalistoille kertoja päätyy mediaopintojensa jälkeen, kuvittelee voivansa auttaa erään Länsi-Afrikan valtion pikku kylän tyttöjä. Aimeelle auttamisen kohteet ovat osa mediastrategiaa ja keino tuntea tekevänsä jotain hyvää. Mittakaava on vain niin väärä, että apulaiset saavat tehdä kaikkensa, jotta avustusprojekti ei aiheuttaisi liikaa ongelmia maassa, jossa eivät toimi länsimaiset pelisäännöt. Tablettitietokoneiden sijaan kylässä, jossa ei ole kunnon sähköäkään, tarvitaan jotain muuta. Kertoja vierailee usein paikan päällä Aimeen puolesta ja alkaa hahmottaa, mikä projektissa mättää.

Aikaisemmin sillä viikolla, kun olin seurannut pukujen sovitusta – sitä miten Aimee, Jay ja Kara oli puettu ašantilaisylimysten tavoin –, olin ottanut empivästi puheeksi kulttuurisen omimisen. Judy voihkaisi, Aimee katsoi minua ja sitten vahvanväriseen kangaspaljouteen verhottua haamunkalpeaa, keijukaismaista vartaloaan ja sanoi minulle, että hän oli taiteilija ja että taiteilijan pitää saada rakastaa asioita, kosketella ja käyttää niitä, koska taide ei ole omimista, se ei ole taiteen tarkoitus –taiteen tarkoitus on rakastaa. Ja kun kysyin häneltä, oliko mahdollista yhtä aikaa rakastaa jotain ja jättää se rauhaan, hän tarkasteli minua oudosti, veti lapset kainaloonsa ja kysyi: Oletko koskaan ollut rakastunut?

Olen lapsena katsonut yhtä ihaillen vanhoja amerikkalaisia musikaaleja ja eläytynyt niihin vahvasti. Muistan halunneeni steppikengät ja uuden harrastuksen. Ei siitä mitään tullut, mutta steppailin ilman kenkiä olohuoneessa ja kuvittelen itseni musikaalin tähdeksi. Tämä kertojan ja Traceyn lapsuuden musikaalitähtien ihailu rinnastuu Aimeen tähteyteen. Julkisuus ja yksityisyys, tähdet ja fanittajat, naisten asema viihdeteollisuudessa, entä köyhässä Afrikan kylässä ja mustien vs. valkoisten mahdollisuudet elämässä ovat kaikki teemoja, joihin Swing Time ei anna vastauksia, mutta joita lukija joutuu pohtimaan. Kertoja haluaa Afrikassa ollessaan vierailla orjakaupan kolmion lähtöpisteessä ja nähdä, mistä kaikki alkoi. Onko orjakaupasta vieläkään päästy? Kun maailmantähti adoptoi Sankofa-vauvan Afrikasta miljoonalla ohi jonon, mitä siitä pitäisi ajatella? Onko vanhemmilla vaihtoehtoa?

Nähtävästi maailma ei ollut erityisen kiinnostunut logistiikasta, ja lehdet pitivät lasta ihastuttavana. Kaikkien mielestä oli järkeenkäypää, että Aimee pystyi hankkimaan lapsen yhtä helposti kuin tilaisi uniikkisarjaan kuuluvan käsilaukun Japanista.

Suosittelen Zadie Smithin romaania, 462 sivua vahvaa tekstiä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
Suom. Ulla Lempinen
Kansi Tuomo Parikka
Schilds & Söderströms 2017

MELODRAAMA, subst. mahtipontisen dramaattinen teos, jolla vedotaan tietoisesti tunteisiin; yleensä onnellinen loppu

Henry Marshin alun perin vuonna 2014 ilmestynyt teos saatiin suomeksi tänä vuonna. Onnekkaimmat pääsivät kuulemaan häntä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalissa. Kun nyt luin kirjan, asettui se omassa lukuhorisontissani toiseksi neurokirurgin kirjoittamaksi omakohtaiseksi teokseksi. Pari kuukautta sitten kirjoitin Paul Kalanithin keskenjääneestä teoksesta Henkäys on ilmaa vain, jossa omakohtaisuus menee ihon alle, kun kirurgi sairastuu vakavasti ja kuolee. Lupaava ura jää kesken.

Henry Marshin kirja sen sijaan on pian eläköityvän huippukirurgin muistelmateos, mutta myös omalla tavallaan hyvinkin henkilökohtainen. Kuten Marsh kirjassaan toteaa, leikkauksesta vastaava neurokirurgi on vastuussa ihmishengestä eikä vastuusta pääse mihinkään, jos leikkaus epäonnistuu tai jos potilas kuolee leikkauksesta huolimatta. Neurokirurgin on opittava elämään virheidensä kanssa. Kova koulu.

Marshin teos on jakautunut lukuihin, joilla on latinankielinen nimi ja jotka viittaavat lääketieteellisiin vammoihin tai kasvaimiin. Pari poikkeusta lukujen otsikoissa on. Codan lisäksi näitä ovat termit melodraama ja hybris, jotka eivät viittaa lääketieteeseen. Mielestäni ne kuvaavat hyvin Marshin kirjan tunnelmaa. Pääosin keskitytään erilaisiin vammoihin, potilaisiin ja leikkauksiin. Kerronnan lomassa tulee kuitenkin esiin Marshin persoona. Hyvin realistisesti työhönsä ja elämään suhtautuva huippukirurgi on tietoinen siitä, että elämä on hauras ja että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oman äidin kuolinvuoteella Marsh on vain poika, ei kirurgi. Kerronnassa ei ole jälkeäkään sentimentaalisuudesta.

HYBRIS subst. ylimielinen ylpeys ja julkeus; (kreikkalaisessa tragediassa) kohtuuton ylpeys tai uhmamieli jumalia kohtaan, josta seuraa nemesis, kosto

Ylimielinen ei leikkaava kirurgi voi olla. Kaikki on kirjaimellisesti millimetreistä kiinni. Aivot ovat mitä kummallisin ja ihmeellisin ruumiinosa. On melkein epäreilua, että ne ovat niin hauraat, vaikka tiede onkin osoittanut ne myös hyvin joustaviksi ja plastisiksi. Jos jokin aivojen osa ei oikein pysty toimimaan, saattaa jokin toinen osa kompensoida toimimatonta tai vahingoittunutta osaa niin, että ihminen pärjää hyvinkin elämässä. Toisaalta kun jokin elintärkeä osa vahingoittuu, huippukirurginkin keinot ovat olemattomat.

Yksi asia näiden kahden huippukirurgin elämäntarinassa kiinnittää huomioni. Niin Henry Marsh kuin aiemmin mainitsemani Paul Kalanithikin opiskelivat ensin humanistisia aineita, lähinnä englanninkieltä ja kirjallisuutta, ennen kuin päättivät hakeutua lääketieteen pariin. Olisiko se osasyy siihen, että molemmat kirjoittavat   ilmaisuvoimaisesti? Onko kyseessä vain kaksi monilahjakasta poikkeusyksilöä, vai hakeutuvatko neurokirurgeiksi monilahjakkaat ihmiset, joista voisi tulla huippu alalla kuin alalla? Vai eikö kielitiede ja muu humanistinen opiskelu tyydytä näitä kirurgiasta kiinnostuvia oppimiskykyisiä yksilöitä?

Jäin miettimään, olisiko sillä loppujen lopuksi väliä itselleni, jos minut leikkaava kirurgi ihmisenä olisi laaja-alainen humanisti, jos hän ei osaisi kuitenkaan leikata vakavaa aivovammaani hyvin. Tärkeintä on lääketieteellinen asiantuntemus. Mutta potilaiden ja omaisten kohtaamisissa, toki myös työyhteisön johtamisessa ja uusien kirurgien kouluttajana, muillakin taidoilla on painoarvoa. Marsh korostaakin käytännön harjoituksen merkitystä: kirurgia on käsityötä, jossa harjaantuu paremmaksi ja paremmaksi vain kokeilemalla itse. Ongelma on siinä, että kokeilukappale on hauras ihminen.

Helsinki Litin haastattelusta muistan, miten Marsh kertoi nykykirurgien saavan vähemmän kädentaitojen harjoitusta kuin hänen erikoistuessaan. Kirjassakin Marsh kyseenalaistaa työaikasäännösten järkevyyden kirurgiassa: nuorilta lääkäreiltä jää paljon leikkauksia seuraamatta ja tekemättä sen takia että laki säätelee työn ja levon määrää. Toisaalta liian väsyneenäkään ei pitäisi leikata. Työajalla on merkitystä myös leikatun potilaan seurantaan; kirurgi saattaa vaihtua kolme kertaa vuorokaudessa, ja potilaan leikannut kirurgi saattaa nähdä hänet vasta pitkän ajan päästä. Vaativaan työhönsä paneutunut Marshkin kertoo pyöräilleensä sunnuntai-iltapäivisin sairaalaan tapaamaan seuraavan päivän leikkauspotilaitaan.

Kaikesta tästä tekniikasta huolimatta neurokirurgia on vaarallista, joten edelleen tarvitaan taitoa ja kokemusta ennen kuin aivoihin tai selkäytimeen upotetaan leikkausvälineitä. Lisäksi täytyy tietää, koska pitää lopettaa.

PS Niille, joita Marshin tekemä aivoleikkaus kiinnostaa, voin suositella Karl Ove Knausgårdin esseetä, jossa hän kertoo matkastaan seuraamaan Marshin leikkausta Itä-Euroopassa. Artikkeli on julkaistu Imagen keväisessä numerossa 2017, valitettavasti artikkelia ei enää löydy internetistä. Lisään linkin, jos sen löydän. Tässä kuitenkin Yle Areenassa toistaiseksi katsottavissa oleva Merete Mazzarellan ja Henry Marshin keskustelu Helsinki Litissä toukokuussa 2017.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Keskeneräiset kirjat

Tervehdys pitkästä aikaa! Joudutte vielä odottamaan seuraavaa kirjapostausta jonkin aikaa. Minulla on nimittäin ongelma: liian monta kirjaa kesken. Aika tavallista varmaan meidän himolukijoiden elämässä.

No, yleensä luen kyllä kirjan kerrallaan. Leikkauksesta toipumisen takia keskittymiskyky ei ole ihan paras, vaikka vointi onkin oikein hyvä ja toipuminen edistyy hyvin. Hävettää kertoa, että tällä hetkellä kesken ovat kaikki nämä kirjat:

Zadie Smith: Swing Time (WSOY)
Ian McEwan: Pähkinänkuori (Otava)
J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt (Tammi)
Peter Sandström: Laudatur (S&S)
Sarah Waters: Parempaa väkeä (Tammi)
Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa (WSOY)
Thomas Mann: Taikavuori (WSOY)

Taikavuori on tunnelmaltaan lähinnä tämänhetkistä apaattista hiljaiseloani, joten sitä yritän nyt lukea kun kerran aikaa on. Se on nimitätin kerran kesälomalta jäänyt kesken. Smithistä, McEwanista ja Sandströmistä on tulossa takuuvarmasti arvio blogiin jossain vaiheessa. Juuri nyt haluaisin kuitenkin lukea Henry Marshin Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S). Fiktioon on jostain syystä nyt vaikea keskittyä.

Toivottavasti teillä on parempi lukuvire päällä!

PS Kuvan tulppaanit ovat omasta pihasta, jossa ne olivat lakoontuneet maahan yöllisen sateen aikana. Kauniit maljakossa!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain

Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar 2017
Kannen suunnittelu: Suzanne Dean / Susanna Appel

Sairaudessa on se salakavala puoli, että sitä potevan omat arvot muuttuvat jatkuvasti. Sairas yrittää miettiä, mikä on hänelle tärkeää, ja sitten hän miettii sitä taas. Minusta tuntui kuin minulta olisi otettu luottokortti pois ja olisin joutunut opettelemaan rahankäytön uudelleen. Ensin saatat päättää, että haluat käyttää aikasi neurokirurgin työhön, mutta kaksi kuukautta myöhemmin voit tulla toisiin aatoksiin. Ja kaksi kuukautta sen jälkeen haluatkin ehkä opetella soittamaan saksofonia tai omistautua seurakuntatyölle. Kuolema on kertaluonteinen tapahtuma, mutta terminaalisen sairauden kanssa eläminen on prosessi.

Luin keväällä 2014 pysäyttävän esseen The New York Timessta. Siinä neurokirurgi Paul Kalanithi kertoi sairastumisestaan keuhkosyöpään. Kalanithi kirjoitti sittemmin kirjan When Breath Becomes Air, joka on nyt saatu suomeksi.

Luin tätä kirjaa viikko sitten. Samaan aikaan olin menossa sairaalaan omaan jalkaleikkaukseen ja luin myös Image-lehdessä olleen Karl Ove Knausgårdin esseen, jonka hän oli kirjoittanut seurattuaan neurokirurgi Henry Marshin aivoleikkausta Albaniassa ja sattumalta samainen Marsh oli myös Helsinki Litin vieraana. Sairaala, sairaus, kuolema, aivojen toiminta, elämän hauraus, kärsimys ja pelot olivat kaikki mielessäni joka ilta.

Paul Kalanithin (1979–2015) kirja on kaunis ja ainutlaatuinen kuvaus ihmisen sairastumisesta, elämästä luopumisesta ja elämän merkityksen etsinnästä. Kun kirjoitan, että kirja on kaunis kuvaus, tarkoitan sitä, sillä Kalanithi oli myös kirjallisesti lahjakas ihminen. Ennen neurokirurgian opintojaan hän oli opiskellut kirjallisuutta. Kirjaa onkin ilo lukea. Kalanithi oli syvästi sivistynyt ihminen ja ilmaisee ajatuksensa eleettömästi ja samalla nojautuen maailmankirjallisuuteen ja historiaan.

Kurjaa oli, että juuri erikoistumisensa valmiiksi saatuaan Kalanithi sairastuu keuhkosyöpään, joka on yksi pirullisimmin hoidettavista syövistä. Ensimmäisten hoitojen jälkeen hän palaa kuitenkin vielä työhönsä neurokirurgiksi kunnes sairaus vie voimat. Kalanithi ja hänen vaimonsa Lucy saavat tyttären, jolle Kalanithi kirjoittaa viimeiset sanansa. Kirjaa hän ei ehdi saada valmiiksi. Lucy Kalanithi kirjoittaa kirjaan epilogin.

Huolimatta siitä, että elämä tuntuu kohtelevan toisia epäreilummin kuin toisia jää kirjasta kuitenkin toiveikas olo lukijan mieleen. Kalanithin kyky käydä läpi sairastumistaan auttaa lukijaa käsittelemään omia kuolemanpelkojaan ja elämänhaluaan.

Kirjan ulkoasusuunnittelu onnistuu kirjan sisällön viemisessä uudelle tasolle. Etukannessa on neurokirurgi työasussaan takaapäin kuvattuna, kirjan takakannessa sama henkilö potilaan leikkauspaidassa. Elämä riisuu meidät kaikki, ennemmin tai myöhemmin, ja se on aivan luonnollista.

Vahva suositus!

PS Yritän kirjoittaa blogiin pian uudestaan, mutta käytännön syistä (toipuminen leikkauksesta) seuraava postaus saattaa ilmestyä normaalia myöhemmin. Minulla on parhaillaan monta hienoa kirjaa kesken, ja jonkin niistä varmasti päätyy tänne vielä tämän kuun aikana.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | 3 kommenttia

Unelmahommissa & bloggaritreffeillä

 Tänään oli harvinainen päivä. Pääsin osallistumaan bloggaritreffeille M.O.W:hin, jossa Satu Rämö ja Hanne Valtari keskustelivat kiinnostavien vieraiden kanssa uuden kirjansa Unelmahommissa (WSOY, 2017) herättämistä ajatuksista.

Osallistun harvoin kirjanjulkistuksiin tai bloggaritreffeille. Päivätyön takia en ehdi päiväsaikaan tällaisiin tapahtumiin. Nyt olen sairauslomalla, koska teloin jalkani, joten tsemppasin itseni paikalle, kun kerran oli lähistöllä. Miljöönä oli symppis työpisteyhteisö Mothership of Work Helsingin Pikku-Roballa.

Oli mukava tutustua uusiin ihmisiin, mutta vielä kiinnostavampaa oli kuulla omien unelmatyön löytämisestä Warrior Coffeen perustajalta Riku Uskilta, hyvinvointivalmentaja ja yrittäjä Maaretta Tukiaiselta sekä juontaja ja toimittaja Laura Frimanilta.  Satu Rämö on kirjoittanut muun muassa kehutun Islantilainen voittaa aina -kirjan. Hanne Valtari kirjoittaa Lähiömutsi-blogia.

Kirjan luen aivan pikimmiten, mutta jo keskustelusta jäi mieleen käsite ”template-elämä”, josta puhui Riku Uski. Kyse on siitä, että usein kuvittelemme, miten meidän pitää elää, jotta täytämme normin ja muiden ihmisten (tai omat) ennakko-odotukset. Template-elämä on ulkoapäin ohjautuvaa, ja parempi olisi elää ihan omanlaistaan elämää, mitä se nyt sitten kenellekin tarkoittaa.

Kuulimme myös niistä asioista, joihin jokainen yrittäjä törmää: vastoinkäymisistä ja omalla epämukavuusalueella toimimisesta (joskus sitäkin on pakko tehdä, vaikka olisikin unelmahommissa). Jos ei opi johtamaan omaa työtään, voi ajautua pikku burniksiin (lue: burnoutiin). Varsinkin sellaiset yrittäjät, jotka ovat kiinnostuneita monista asioista, ajautuvat helposti sähläämiseen ja fokus katoaa. Itsensä tunteminen on kaiken avain: on hyvä tietää, onko asioiden ylläpitäjä vai haluaako löytää koko ajan jotain uutta. Molemmat ovat yhtä arvokkaita, mutta on tärkeä tunnistaa omat toiveensa.

Innostavia ajatuksia kenelle tahansa, koska työ on muutoksessa. On hyvä miettiä, mitä haluaa, ja voisiko omista kiinnostuksenkohteistaan tehdä itselleen ansiotyön. Kaikki panelistit korostivat myös sitä, että mitä mitättömimmiltäkin tuntuvat kesätyöt voivat antaa arvokasta työkokemusta, jota voi hyödyntää yrittäjänä.

Paikalla oman yrityksensä tuotteita tarjosivat muun muassa Warrior Coffee, Kyrö Distillery ja Flow Cosmetics.

Sairauslomalla aika käy pitkäksi, joten poikkesin kirjakaupassa hakemassa lukemista. Alimpana kuvassa on Zadie Smithin Swing Time, jota luen parhaillaan ja siitä myöhemmin tässä blogissa. Lukupinossa ovat myös Ian McEwanin Pähkinänkuori, J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt ja Sarah Watersin Parempaa väkeä.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Suom. Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2017

En ole varma kuinka monta päivää onnettomuudesta on kulunut tai kuinka olen elänyt tämän viikon, sillä jalkani tuntuvat aivan siltä kuin kulkisin siirapissa. En tiedä, mikä saa minut päättämään, että tänään on se päivä. Mutta se on tänään. Otan matkakassiini vain sen mitä tarvitsen tietoisena siitä, että jos en lähde välittömästi, en ehkä pysty lähtemään ollenkaan. Kuljen ympäri taloa ja yritän kuvitella, etten enää koskaan palaa tänne. Ajatus siitä on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Pystynkö tähän? Onko mahdollista lähteä entisestä elämästään ja aloittaa uusi toisaalla? Minun on yritettävä: tämä on ainoa mahdollisuuteni selvitä tästä yhtenä kappaleena.

Tartuin tähän tuoreeseen dekkariin, koska kaipasin jotain kevyempää luettavaa melko raskaiden aiheiden (lasten hyväksikäyttö, itsemurha, anoreksia) jälkeen. No, vähänpä tiesin mihin tartuin. Ei ollut kevyt tämäkään kirja, mutta dekkarin ystäville voin silti tätä lämpimästi suositella. Annoin sinun mennä on saanut alkunsa tosielämän tapauksesta, ja sen kehittelyssä oli nähty vaivaa. Kirjailija on entinen rikospoliisi, joten miljöön ja poliisin työn kuvaus oli aidontuntuista. Romaanissa oli useampia käännekohtia ja rytmin muutoksia, joten jännite säilyi aivan loppuun asti: kerronnan intensiteetti ei kertaakaan päässyt laskemaan. Henkilöhahmojen kuvaus oli taidokasta eikä piinaava jännitys helpottanut lopussakaan.

Ei ihan omaa mieligenreäni, mutta dekkarin ystäville vahva suositus.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
(Alkuteos: Så här upphör världen, S&S)
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017

Talo oli lammen rannalla ja kyllin suuri heidän perheelleen. Pohjakerroksessa oli olohuone, keittiö ja makuuhuone, lapset nukkuisivat vintillä. Julian vaari oli ostanut talon seitsemänkymmentäluvulla, kun mökit Maitolahden ympärillä olivat vielä halpoja, silloin kun tehdaspamput ja keskiluokkaiset pohjalaisperheet halusivat yhtäkkiä alkaa viettää rantaelämää ja alueelle rakennettiin tenniskenttiä ja yksikerroksisia huviloita, joiden isot ikkunat antoivat merelle.

Philip Teirin romaanit Talvisota ja uusin, Tällä tavalla maailma loppuu, ovat nerokkaita nimien takia, sillä ne aktivoivat heti lukijassa mielleyhtymiä, joihin on työläämpi muuten päästä.

Tällä tavalla maailma loppuu on säe T.S. Eliotin Ontoista miehistä (The Hollow Men).

This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

Maailma ei lopu pamaukseen vaan ininään. Lause tiivistää hyvin romaanista jääneen vaikutelman. Teirin romaani luo odotuksia, joista kaikki eivät täyty. Hyvät arviot saanut romaani jättää lukijan hieman nälkäiseksi: mitä romaani oikein halusi sanoa?

Ehkä juuri sen, että kaikki on hyvin pientä ja arkista, myös maailmanloppu. Se tapahtuu vähitellen, ilmastonmuutos ei vielä suuria massoja kosketa, mutta merkkejä siitä on jo ilmassa, ja monien mukaan on jo liian myöhäistä tehdä riittävästi.

Romaanin Erik on töissä Stockmannia muistuttavassa keskustan tavaratalossa, mutta saa sieltä potkut kesän kynnyksellä. Kertomatta vaimolleen Julialle hän vie perheensä Maitolahteen, Julian perheen hylätylle kesäasunnolle. Lapset, 10-vuotias Anton ja murrosiän kynnyksellä oleva Alice, lähtevät mukaan. Perillä perhe tutustuu naapurin Marikaan, Julian lapsuudenystävään ja tämän skottilaiseen aktivistimieheen Chrisiin, heidän poikaansa Leoon ja yhteisössä eläviin muihin idealisteihin. Toiseen naapuruston taloon on erakoitumassa kuollutta miestään sureva Kati, joka ei kaipaa seuraa ja lyö tennispalloa seinään öisin, kun muut nukkuvat. Myöhemmin Erikin veli Anders liittyy joukkoon ja löytää tiensä Katin luokse; nämä kaksi viettävät hiljaisia aamuhetkiä Katin terassilla merta katsellen.

Parhaiten Teir onnistuu Antonin ja Alicen kuvauksessa, siinä miten sisaruussuhteen dynamiikka ja nuoruuden epävarmuus vaikuttavat kaikkeen, niin suhtautumiseen omaan itseensä kuin muihin ihmisiin.

”Odota minua”, Anton pyysi. Hänestä tuntui aina, että Alice tiesi kovin paljon enemmän, että tällä oli aina etumatkaa, Sisar oli vain kolme vuotta vanhempi, mikä huolestutti Antonia. Ehtisikö hän oppia kaiken kolmessa vuodessa? Oli arvoitus, miten asioita yleensä opittiin. Hän oli huomannut, että vanhemmilta kysyminen riittänyt, heillä oli niin kiire omissa asioissaan.

Monissa arvioissa on nostettu esiin teema, jonka mukaan romaanissa olisi kyse parisuhteen lämmönvaihteluista, siitä kun suhde kylmenee. Kyllä näin tosiaan romaanin avioparin suhteessa käy: puolisolle ei kerrota oleellisia asioita, lakaistaan ongelmia maton alle ja pelätään kohdata toinen varsinkin kun itsensä kohtaaminenkin pelottaa.

Luettuani romaanin ajattelin ensin, että olipa jotenkin harmaa kirja. Mikään ei ollut oikein kylmää eikä kuumaa, vaan siltä väliltä. Nyt parin päivän päästä pidän romaania kuitenkin optimistisena, kaikesta huolimatta.

Tällä tavalla maailma loppuu kestää yhden kesän. Sinä aikana muutoksessa olevat ihmiset kääntyvät katsomaan itseään ja toisia rehellisemmin kuin ennen.

Ilmassa oli aavistus syksyä, kun lapset nostivat laukkunsa autoon. Julia katseli taloa ja ajatteli, että oli harmittavaa lähteä nyt, kun kesä oli kääntynyt akselinsa ympäri ja meri oli lämmennyt.

Suomennos oli laaduttu käsikirjoituksen pohjalta. En ole varma, miten paljon se on vaikuttanut käännöksen laatuun. Romaanin alussa minua häiritsivät jotkin suomennoksen kömpelöt lauserakenteet, mutta niin intohimoinen en suomennokson suhteen ole, että olisin lähtenyt vertaamaan suomennosta alkuperäiseen tekstiin. Ja alun jälkeen en enää kiinnittänytkään huomiota suomennokseen, joten se lienee hyvä merkki.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi