Laura Lähteenmäki: Sitten tuli sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
WSOY 2020
Kansi: Anna Makkonen

Olemme osallisia toistemme tarinoissa – halusimme tai emme.

Laura Lähteenmäki on yksi liian vähälle huomiolle jääneistä nykykirjailijoista. Korkea aika, vuonna 2014 ilmestynyt evakkokuvaus, oli mielestäni koskettava ja psykologisesti tarkka. Sisällissodan vuoteen sijoittuva Yksi kevät (2018) on minulta vielä lukematta.

Sitten alkoi sade on moraalitutkielma romaanin kaavussa. Miten ihminen toimii elämässä ja miten oma toiminta vaikuttaa itseen ja toisiin? Miten paljon omaan elämäänsä voi vaikuttaa maailmassa, jossa kaikki eivät moraalista välitä?

Romaanissa on kaksi erillistä tarinalinjaa, jotka pysyvät erillisinä melko pitkälle. Lähteenmäki pitää silti jännitteen yllä ja kietoo lopulta hienosti tarinalinjat yhteen. Romaanin rakenne onnistuu siinä, missä moni romaani ei: tarinan kuljettamisessa kohti käännekohtaa ja loppua ilman että lukija väsähtää tai putoaa kärryiltä.

Totta kai ihmisten pitää vaihtua elämässä. Jos jokainen vuosien varrella tavattu ihminen roikkuisi edelleen mukana, heitä olisi yksinkertaisesti liikaa. On siis oikein, että lapset kasvavat ja ihmiset vaihtuvat: joku jää, toinen tulee, kolmas unohtuu, neljäs kuolee. Aina se ei vain kierry itselle sopivana aikana, itselle parhaassa järjestyksessä.

Ojó on kaukana kotoa, vieraassa maassa. Hänen kuvitelmansa paremmasta elämästä ovat muuttuneet selviämistaisteluksi. Nyt hän odottaa lasta eikä tiedä miten lapsensa tässä maailmassa elättäisi.  Ojó löytää väliaikaisen turvan yksinäisen ja katkeran naisen luota, joka myös elää yksin kaukana kotoa. Ojó pelkää hänet maahan saattanutta miestä, joka haluaa vain hyötyä hänestä. Asunnon ulkopuolella on turvatonta. Ojó elää hetkestä hetkeen, päivästä päivään, tulevaisuutta hän ei näe.

Meilläpäin sanotaan, että käärme synnyttää vain pitkiä asioita. En ole ikinä ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Mutta tässä kun makaan, alkaa pikkuhiljaa valjeta. Se meinaa tietenkin sitä, ettei minustakaan voinut tulla muuta kuin mitä olin. Että mitä oikein kuvittelin.

Toisessa tarinalinjassa ollaan Suomessa. Paula on jäänyt leskeksi ja menettänyt parhaan ystävänsä. Avioliitto ei ollut loppuvuosina enää onnellinen, mutta silti hän suree sitä, että tytär on jättänyt miehensä ja elää uutta elämänvaihetta. Työelämässä vielä oleva Paula ei oikein tiedä, mitä tekisi elämälleen.

En mene tarkemmin romaanin tapahtumiin, koska haluan jättää löytämisen ilon lukijalle. Mutta toivon, että Sitten tuli sade löytää paljon lukijoita. Lähteenmäki on onnistunut käsittelemään oman aikamme yksilöllisiä ja yhteisöllisiä ongelmia kiinnostavasti ja uskottavasti. ”Olemme toistemme elämässä – halusimme sitä tai emme.” Yksikään ihminen ei ole saari eivätkä sanamme ja tekomme jää vain meidän elämäämme.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta
Suom. Maija Kauhanen
Tammi 2020

Kala, mutta jotain muutakin. Kala, joka muistuttaa käärmettä, matoa tai kiemurtelevaa merihirviötä. Ankerias on aina ollut jotakin erityistä.

Ankeriaan testamentti voitti 2019 Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin (okei, Nobel on eri asia, mutta ei sekään ole enää ihan yhtä arvostettu kuin aikaisemmin). Nähtyäni kirjan kannen jo Ruotsissa aikanaan kiinnostuin heti kirjasta, koska luulin sen olevan romaani. Myöhemmin kävi ilmi, että kyse on kertovasta tietokirjallisuudesta. Kun kirjaa on nyt kehuttu täälläkin, päätin ostaa sen ja lukea.

Luin kirjan melkein kokonaan yhden viikonlopun aikana, mutta sitten erehdyin menemään Netflixiin ja kirja jäi kesken aivan loppumetreillä. Pakotin itseni lukemaan kirjan loppuun. Asiaan liittymätön huomioni on, että maksu-tv vie lukuhaluni. Kun on katsonut putkeen monta koukuttavaa tv-sarjaa, on kirjan rauhallisen maailman pariin palaaminen vaikeaa. Ja tämä riippumatta siitä, miten hyvä kirja on kyseessä. Vaikka olen työni ohella opiskellut paljon eri aikoina, koskaan en ole jättänyt lukematta myös kaunokirjallisuutta. Viimeisillä minuuteilla ennen nukkumista olen lukenut sivun tai kaksi vähintään. Nyt huomasin selaavani kännykkää viimeisinä valveillaolon hetkinä tai katsovani vielä-yhden-jakson sitä tai tätä tv-sarjaa. Oli oikeastaan järkyttävää huomata, ettei lukeminen pärjää voimakkaampien aistivirikkeiden rinnalla.

Onneksi maksu-tv:n tilaus oli juuri erääntymässä, joten lopetin sen saman tien. Viikon verran olen yrittänyt lukea iltaisin kuten ennen, mutta edelleen olen jotenkin jumissa. Aion silti palata entiseen kirjojen täyttämään elämään, ja katsoa elokuvia ja tv-sarjoja vain ilmaiskanavilta.

Ankeriaan testamentti on kiehtova tietokirja, joka käy aiheensa pariin niin historian, kirjallisuuden kuin luonnonsuojelunkin näkökulmista. Löyhänä kehyskertomuksena toimii Patrik Svenssonin ja hänen isänsä suhde ja yhteinen kiinnostus ankeriaan kalastukseen.

Kirja on hyvin asiallinen kokonaisesitys ankeriaasta: kalaa lähestytään sen biologista, historiasta, merkityksestä ja nykytilanteesta käsin. Isän ja pojan suhde tuo kirjaan henkilöhistoriallisen ja mikrohistoriaa avaavan tason ja on jonkinlainen lähtökohta koko kirjalle. Kirjastoluokitussa Ankeriaan testamentti on luokassa 99.1 Elämäkerrat, muistelmat. Kyseessä on eittämättä Patrik Svenssonin elämäkerrallinen teos enemmänkin kuin puhdas tietokirja ankeriaasta.

En ole koskaan ollut kiinnostunut eläimistä enkä lukenut eläinkirjoja varhaisnuoruuden hevostallitarinoita lukuunottamatta. Niissäkin minulle kiinnostavinta oli draama ja ihmisten väliset suhteet. En ole koskaan myöskään ymmärtänyt luontodokumenttien katsomista, vaan liikkunut itse mieluummin metsässä. Enemmän minua kiinnostaa maantiede kuin biologia. Siksi onkin yllättävää, miten hyvin Svensson sai minut jatkamaan lukemista. Syy on varmasti siinä, että kirjassa käsitellään paljon myös maantietoa, ankeriaan syntypaikkaa ja sen levinneisyyttä.

Ankeriaan testamentti pitää lukijan otteessaan vaihtamalla välillä näkökulmaa isän ja pojan kalastusretkistä ankeriaan esiintymiseen kaunokirjallisuudessa tai siihen, miten Sigmund Freud tutki aikanaan Triestessä ankeriaita. Teos ei junnaa paikallaan vaan näyttää aina uusia puolia tästä salaperäisestä eläimestä, jonka salaisuus on osittain edelleen selvittämättä. Toisaalta oli kiehtovaa lukea edesmenneiden ankeriastutkijoiden työn hitaasta etenemisestä ja merkittävistä löydöistä.

En ole maistanut ankeriasta, eikä minua kiinnosta niinkään ankerias kuin sen kyky suunnistaa syntymäpaikastaan Sargassomereltä eri puolille maailmaa ja lopulta jossain vaiheessa takaisin Sargassomerelle lisääntymään. Sillä se tiedetään, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä, mutta silti sieltä ei ole koskaan pystytty löytämään yhtään täysikasvuista ankeriasta. Merkillistä! Tieto ankeriaan alkuperästä pakenee meitä kuten ankerias kalastajaa liukkaalla ulkomuodollaan.

Voinen tunnustaa, että kun luin ankeriaan alkukodista Sargassomerellä, ensimmäinen ajatukseni vei kirjallisuustieteen luennolle, jossa puhuttiin Jean Rhysin (1890–1979) kirjasta Wide Sargasso Sea. Kirja ilmestyi 1966 ja oli feministinen vastine Charlotte Brontën Jane Eyre -romaanille (1847; suom. Kotiopettajattaren romaani). Suomeksi Wide Sargasso Sean on kääntänyt Eva Siikarla nimellä Siintää Sargassomeri ja kustantanut WSOY kaksi vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen 1968.

Kenties tämä mieleni sivujuonne tuntuu hieman kaukaa haetulta, mutta ei välttämättä. Jean Rhys kertoo Kotiopettajattaren romaanin ullakolle suljetun, Edvard Rochesterin ensimmäisen, karibialaisen vaimon, Bertha Masonin tarinan, joka jää Jane Eyren varjoon Brontën romaanissa.

Samalla tavalla ankeriastutkijat ja myös Patrik Svensson tuovat valoon sitä, mikä on ollut pimennossa, kätkettynä. Kokonaan ei ankeriaan salaisuus ole vieläkään paljastunut, ja voi olla, ettei se paljastukaan, sillä koko laji on vaarassa. Toivokaamme, että ilmastonmuutos ja muuttuneet merivirtojen reitit tai tehokalastus eivät tuhoa ankeriasta kokonaan.

Kirjan alkuperäinen nimi Ålevangeliet on käänetty testamentiksi kuten suomenkielisen Raamatun ’testamentti’ (ruots. evangelium (kreikan kielessä εὐαγγέλιονeuangelion ’hyvä sanoma’).  Voidaankin kysyä, jättääkö ankerias meille jäähyväisiä, testamenttia? Onko se kuolemassa sukupuuttoon? Vai kertooko se hyvää sanomaa siitä, että meren syvyyksissä on elämää, vaikka emme tiedä kaikkea siitä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
Suom. Titia Schuurman
WSOY 2019

Muistikirjaansa hän kirjoittaa: Lainaus M. A:lta. Meni aikansa ennen kuin tajusin sen, mutta nyt tiedän. Ei ole kyse siitä että naiset olisivat vähemmän vahvoja kuin miehet, mutta naiset antavat periksi. He luopuvat unelmistaan toteuttaakseen miesten unelmia.

Kaikki ranskasta käännetty kaunokirjallisuus kiinnostaa, ensisijaisesti sellaisten kirjailijoiden tuotanto, joihin olen mieltynyt jo aiemmin. Claudie Gallayn Tyrskyt Avaimen kustantamana oli ylittämätön. Olen lukenut sen kahdesti. Sen miljöö on Normandia. Avignonin teatterifestivaaleille sijoittuva Rakkaus on saari oli myös hyvä. Odotukset olivat siis korkealla, kun tartuin Odottamattomaan kauneuteen.

WSOY on julkaissut Odottamattoman kauneuden kanssa samaan aikaan uudelleen aiemmat suomennokset uusin kansin. Valitettavasti uudet kannet eivät millään tavalla tavoita Gallayn kirjojen tunnelmaa. Minulle kansi on sisällön jälkeen seuraavaksi tärkein kirjan hankintakriteeri. Jos kirja on hyvä, luen sen, mutta jos kansikin on hyvä, ostan kirjan. Tätä kirjaa en aio ostaa. Kansi on geneerinen eikä millään tavalla houkuta lukemaan. Mutta onhan se hyvä, että Gallayn aiemmat teokset ovat taas saatavilla. Onneksi ostin aikanaan nuo kauniskantiset Avaimen niteet hyllyyni.

Sitten tämän kirjan sisällön pariin.

Romaanin päähenkilö Jeanne on nelikymppinen ja elää parisuhteessa Rémyn kanssa, joka tuo hänelle joka tiistai erimakuisen macaron-leivoksen. Se siitä vaihtelusta. Pariskunta asuu Lyonin lähellä pikkukaupungissa, ja heillä on kaksi aikuista kaksostyttöä. Jeanne on töissä paikallisessa postikonttorissa ja ihailee performanssitaiteilija Marina Abramovićia. Jeanne kirjoittaa muistikirjaansa Abramovićin sitaatteja ja omia muistiinpanoja siitä, mitä ajatuksia Abramovićin taide hänessä herättää. Jeanne myös kirjoittaa Abramovićille kirjeitä, joihin ei tule vastausta. Abramović edustaa Jeannelle rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta sekä tinkimättömyyttä taiteen ja rakkauden edessä.

Jeannen arkiseen elämään tulee särö, kun hänen nuoruudenrakkautensa, arkkitehti Martin ilmestyy kaupunkiin työasioissa. Myös Rémy tuntee Martinin ja kaikki kolme tapaavat, kun Martin vierailee Jeannen ja Rémyn luona. Martinin ja Jeannen välillä on vetovoimaa, joka vie heitä lähemmäksi toisiaan, vaikka Jeanne ensin vastustaakin lähentymistä.

Jeannen lähin ystävä on puolestaan Suzanne, jolla on hankala ero meneillään. Toisin kuin Jeanne, Rémy haluaa vietttää kaiken aikansa Jeannen kanssa. Yhdessä he säästävät Kreikan-matkaa varten. Jeanne puolestaan kaipaa omaakin aikaa ja omaa tekemistä. Silti hänen ainut irtiottonsa Abramovićin uran seuraaminen.

Kesän aikana Jeanne ja Martin näkevät silloin tällöin ja lopulta heidän suhteensa syvenee. Martinin työn kutsuttua hänet Japaniin Jeannen on aika miettiä, lähteäkö mukaan vai ei. En paljasta loppuratkaisua. Mutta sen sanon, että lopulta Abramovićilta tulee vastaus Jeannen kirjeeseen.

Romaanissa on hyvää se, että Gallay on tuonut siihen Abramovićin kautta taiteen tekemisen problematiikan. Taiteilijan on pakko tehdä sitä mitä tekee. Rakkaus taas on riskin ottamista ja rakastaminen tuskallista.

Jeanne kirjoitti muistikirjaansa: Lainaus Abramovićilta (muistinvaraisesti): Niin moni haluaa taiteilijaksi. Kaikki me sitä haluamme… Mutta ei riitä että haluaa. Sen täytyy olla pakko. Täytyy tulla hulluksi jos ei tee taidetta.

Jeannen ja Rémyn suhde sekä toisaalta Jeannen ja Martinin rakkaustarina saavat taustoitusta Marina Abramovićin ja hänen kumppaninsa ja rakastettunsa Ulayn (Frank Uwe Laysiepen) taideprojektien kautta. Ulayn kuolemasta satuin juuri tänään lukemaan uutisen.

Odottamattomasta kauneudesta jäi sen ansioista huolimatta vähän valju olo. Romaani parani toki loppua kohti, mutta en jää odottamaan kirjailijan seuraavia teoksia malttamattomana. Tässä romaanissa ei ollut sitä taikaa, mitä aiemmissa.

***

Tällä hetkellä blogikirjoittaminen on työlästä. En oikein jaksa edes lukea, koska jäin koukkuun Netflixin sarjoihin. Ankeriaan testamentti meinasi jäädä kesken Netflixin takia (kääk!), mutta sain sen viikonloppuna loppuun, joten siitä kirjoitan seuraavaksi. Eiköhän se lukuintokin palaa, koska panin Netflixin nyt tauolle.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta
Gummerus 2020

Isä,
pyysit minua kertomaan kaiken. Kaikkea on vaikea kertoa. Olen kyllä yrittänyt sitä, näissä kirjeissä, käsikirjoituksessani, terapeutin penkillä. Kaikkea on vaikea kertoa jo siksikin, että kaikkea tapahtuu koko ajan. Kun aloitimme kirjeenvaihdon, olin yksinäinen ja turhautunut. Nyt minulla on Sini ja olen onnellinen. Mutta väsynyt. Olen väsynyt ahdistukseen, pelkoihin, jatkuviin painajaisiin ja siihen että tunnen itseni riittämättömäksi melkein kaikilla mittareilla. – –
Antti

Moi Antti
Minä luulin, että me olimme jo puhuneet paljon. Mutta paljon olisi jäänyt näköjään puhumatta ilman kirjettäsi. – –
Isä

***

Olen melkein sanaton. Sanaton siitä avoimuudesta, jolla Antti Rönkä (poika) ja Petri Tamminen (isä) käyvät kirjeenvaihtoa keskenään teoksessa Silloin tällöin onnellinen. Mutta ymmärrän, miksi on helpompi olla avoin kirjeissä kuin kasvokkain. Se vain on niin.

Kirjeenvaihto alkaa, kun poika työstää esikoisromaaniaan Jalat ilmassa. Romaani kertoo kiusaamisesta ja sen seurauksista. Kiusaamisen poika on aina salannut vanhemmiltaan. Opiskellessaan jo toisella paikkakunnalla poika ottaa yliannoksen lääkkeitä, jolloin vanhemmillekin paljastuu pojan henkinen pahoinvointi.

Kirjeenvaihdon kuluessa isä saa luettavakseen pojan keskeneräisen käsikirjoituksen. Rönkä käy läpi kirjoittamiseen liittyviä odotuksiaan ja pelkojaan mutta myös välejä isään käydään läpi. Isä on pojalle kirjallinen esikuva hyvässä ja pahassa, mutta myös peili, josta katsoa omaa elämää ja kirjoittamista.

Isä lukee poikansa kirjeitä niiden kirjallisia ansioita arvostaen, mutta samalla omaa isänrooliaan ja siinä onnistumista arvioiden. Tamminen kehuu pojan kirjallisia kykyjä, mutta neuvojakaan ei kokenut kirjoittaja ja opettaja voi olla pojalleen antamatta. On vain oikein, että poika haluaa isänsä neuvot muttei aina niitä noudata. Rönkä tekee symbolisen isänmurhan kirjeissään, mutta niin että molemmat jatkavat kirjoittamista omalla tavallaan.

Syksystä 2019 kevääseen 2020 on julkaistu Itkosen ja Westön 7+7:n ja Röngän ja Tammisen Silloin tällöin onnellinen -teoksen lisäksi ainakin Märta Tikkasen Pakko yrittää kir-, jossa on Tikkasen itse kokoamaa kirjeenvaihtoaan 40 vuoden ajalta; tässä tapauksessa kirjeitä ei luultavasti ole alunperin kirjoitettu julkaistaviksi. Isän ja pojan kirjeenvaihtoa on myös edesmenneen Jörn Donnerin ja tämän pojan Rafael Donnerin 2018 julkaistu keskusteluteos Ennen kuin olet poissa. Äidin ja tyttären kirjeenvaihtokirjoja olen hakenut, mutten kovin montaa ole löytänyt. Notkopeikko on blogannut Alice Kuipersin Terveisin äiti -romaanista, joka koostuu äidin ja tyttären jääkaapin oveen jättämistä kirjelapuista. Kirjavinkeissä huomasin Uskollinen ystävänne -kokoelman Jane Austenin kirjemuotoisista romaaneista.

Miksi kirjeenvaihto kirjallisena muotona nyt kiehtoo kustantajia? Eihän juuri kukaan enää kirjoita kirjeitä arkielämässäkään? Sähköpostit, tekstiviestit ja verkkokeskustelut eivät säily jälkipolville ellei niitä tulosta paperille ja arkistoi jonnekin.

Uskoisin, että elämäkertakirjallisuuden suosio valuu osittain tännekin: aitous ja ihmisten elämänkokemukset kiinnostavat, ja samalla kiinnostaa se, miten kokijat näitä itse toisilleen kertovat.

Vinkki kustantajille: lukisin mielelläni esimerkiksi Elsa Saision ja Pirkko Saision kirjeenvaihtoa tai Tarja Halosen ja tyttärensä Annan kirjeenvaihtoa. Varmasti hyviä äiti-tytär-pareja löytyy enemmänkin.

Kirjeet ja kirjeenvaihto kirjallisena lajina on tuttu jo keskiajalta, aviopari Abélardin ja Héloïsen 1100-luvulta peräisin säilyneissä kirjeissä. Ranskan kirjallisuudessa on tunnettu kirjeromaanit jo 1700-luvulla. Madame de Sévignen kirjeet tyttärelleen julkaistiin vuonna 1726. Valistusajan filosofi ja kirjailija Jean-Jacques Rousseaun kirjeitä luki 1800-luvulla muun muassa George Sand, joka sittemmin kävi itse kirjeenvaihtoa kirjailija Gustave Flaubertin kanssa.

Flaubertin kirjeenvaihtoa on luettu ranskan kielen tyylioppaanakin. Alla olevan folio classique -pokkarin Flaubert. Correspondance olen hankkinut Ranskasta, ja on sitä hieman luettukin post it -lapuista päätellen. Sieltä löytyy myös kirjeitä George Sandille.

Julkaisemiseen tähtäävää kirjeenvaihtoa käydään niissä kirjoittajan rooleissa, joissa sitä päätetään käydä. Alun perinkin on tarkoitus kirjoittaa useammalle kuin yhdelle vastaanottajalle, kuten Itkosen ja Westön tai Röngän ja Tammisen tapauksessa. Silloin tällöin onnellinen käy syvemmillä vesillä kuin Itkosen ja Westön kirja, mutta se johtuu luultavasti perhesiteistä. Kahden kirjailijan kirjeenvaihto tuppaa joskus olemaan vähän kuivaa ja paperinmakuista, kuten esimerkiksi Paul Austerin ja J.M. Coetzeen Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä -teoksessa.

Silloin tällöin onnellinen on kaunokirjallinen teos, josta lukija oppii kirjoittamista samalla kun seuraa isän ja pojan keskustelua henkilökohtaisista asioista. Molemmat kirjoittavat julkaistakseen, ja siksi kunnianhimo kirjoittamista kohtaan on korkealla myös tässä teoksessa.

Silloin tällöin onnellinen näyttää, että jos ei voi puhua tärkeistä asioista silmätyksin, voi ainakin yrittää kirjoittaa. Kirjeenvaihto on sitä paitsi hyvä tapa oppia tuntemaan toinen. Saisipa taas ryhtyä perinteiseen kirjeenvaihtoon jonkun itselle rakkaan tai tuntemattoman kanssa. (Tosin luultavasti kävisin kirjeenvaihtoon sähköpostilla mieluummin kuin kynällä, koska käsialani on mennyt yhtä huonoksi kuin lääkäreillä.)

Tältä Kysy kirjastonhoitaja -sivustolta löytyy rakkausaiheisia kirjeenvaihtokokoelmia niin Suomesta kuin muualtakin maailmasta, jos aihe rupesi kiinnostamaan.

Edit: korjattu Elena Leeve Elsa Saisioksi. Ihan itse huomasin mokan. 😀

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Erkki Liikanen: Olin joukon nuorin

Erkki Liikanen: Olin joukon nuorin
Otava 2019

Hakeudu vaikeisiin paikkoihin. Siellä on tilaa.

Näin neuvoi pääministeri Rafael Paasio nuorta Erkki Liikasta, kun tämä kysyi pääministeriltä neuvoja tultuaan valituksi ensimmäiselle kaudelleen kansanedustajana. Hyvä neuvo edelleen, kenelle tahansa, joka tahtoo vaikuttaa.

Luen aina silloin tällöin poliitikkoelämäkertoja. Ne ovat parhaimmillaan loistavia, huonoimmillaan hirveitä. Erkki Liikasen elämäkerta on nimeltään Olin joukon nuorin, ja elämäkertojen joukossa paikkaansa puolustava ikkuna lähihistoriaan.

Erkki Liikasen ura on ollut niin pitkä ja monivaiheinen, että ehdottomasti tämä kirja kiinnosti. Odotin silti enemmän tekstin imua, onhan Erkki Liikanen tunnettu sanavalmiina ja kulturellina ihmisenä.

Teoksen rakenne on sinänsä kiinnostava: Liikanen kuljettaa henkilökohtaisen elämäntarinansa rinnalla suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä ja suurten ikäluokkien sukupolvikokemuksia. Näin yhden suomalaisen elämäkerta laajenee yhden sukupolven kertomukseksi.

Oli kiinnostavaa lukea teiniliiton vuosista, sosialidemokraattisen puolueen vaiheista ja hallitusyhteistyöstä sekä lopulta elämästä politiikan huipulla valtiovarainministerinä ja Suomen EU-komissaarina. Kovin vähän uutta tietoa Liikanen kuitenkaan paljastaa lamaa edeltäneiden vuosien hallitustyöskentelystä ja -vastuusta.

Ministerin aika on kortilla. Nuorena ministerinä Liikanen kävi yömyöhään Valtioneuvoston työhuoneessaan esittelymuistioita läpi. Sen nähtyään Tapio Leskinen, kokenut virkamies, lausui neuvomaan nuorta vastuunkantajaa:

Ministerin olisi hyvä muistaa virkamiesvastuun ja ministerivastuun ero. Virkamies vastaa siitä, että perustelujen teksti on virheetön ja numerot tarkistettu, ministeri vastaa itse asiasta ja päätöksestä. Kannattaa keskittyä siihen.

Liikasen kaltaisia sulavia ja kielitaitoisia verkostoitujia Suomi Euroopassa ja maailmalla edelleen tarvitsee. Muutama vuosikymmen sitten Liikanen oli Suomessa poikkeus, mutta nyt maalla on tarjota kansainvälisiin virkoihin monia päteviä, fiksuja ja kielitaitoisia ehdokkaita, sekä naisia että miehiä.

Haluaisin uskoa, että politiikassa pärjää edelleen uskomalla parempaan tulevaisuuteen ja tekemällä paljon työtä uskomiensa asioiden eteen. Ennen politiikan huipulle noustiin vaiheittain ja hitaasti puolueiden nuorisojärjestöjen tai muiden vastuutehtävien kautta, nyt vastuullisiin tehtäviin voi päästä kevyinkin eväin. Eikä siinä mitään, käyhän joskus niinkin, että tehtävään valittu kasvaa tehtävän mittaiseksi. Sitä on aina ilo todistaa. Eikä politiikka liene rakettitiedettä, vaan yhteisten asioiden jakamista.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija
Suom. Susanna Tuomi-Giddins
Bazar 2020
(ilmestyy 16.1.2020)

Huntley & Palmers -keksipurkki,
jonka sisällä on ihmisen tuhkat?
Löydetty London Bridgen asemalta
Brightoniin klo 14.42 lähteneestä junasta
(kuudes vaunu junan alkupäästä laskettuna).
Vainaja tuntematon.
Jumalan siunausta, lepää rauhassa.

Sain kustantajalta ennakkokappaleen esikoiskirjailija Ruth Hoganin kohta (tarkemmin 16.1.2020) ilmestyvästä romaanista Kadonneiden tavaroiden vartija. Kirjassa oli hauska idea: se sisältää tarinoita esineistä. Luin kirjan viikonloppuna, koska kirja oli loistava oppimateriaali siihen, mistä kaikesta voi kirjoittaa fiktiota. Ihan kaikesta, vaikka oman kenkähyllyn kenkälusikasta!

Tämän kirjan ennakkomarkkinointiin oli myös panostettu, koska aivan ensimmäisen maistiaisen kirjasta sain jo marraskuussa suklaan muodossa. Pienen suklaalevyn kansi oli kirjan kannen mainos. Kiva yllätys!

Kadonneiden tarinoiden vartija on sympaattinen ja viihdyttävä romaani. Kehyskertomus toimii hyvin. Välillä tosin hyppäsin niiden esinetarinoiden yli, jotka eivät tuntuneet oikein liittyvän itse tarinaan; osalla esineistä oli kuitenkin kehyskertomuksen juonen kannalta tärkeä rooli.

Uskon, että tämä romanttinen feel good -romaani löytää suomalaisetkin lukijansa, niin viehättävä se oli. En olisi tähän kirjaan oma-aloitteisesti tarttunut, enkä ollut kiinnittänyt romaaniin huomiota kirjakatalogissaan, mutta kuten edellä mainitsin, oli hyödyllistä lukea kirja ihan vain kirjoittamisen oppaana. Romaani oli myös aidosti herttainen ja miljöönä Lontoo ylivertainen. Kertaakaan ei tullut sellainen olo, että kirjailija olisi laskelmoinut kirjaansa kirjoittaessaan, kenties siksi, että tämä on Ruth Hoganin esikoisromaani.

Romaanin kehyskertomus lyhyesti kustantajan sivuilta lainattuna:

Padua on ruusupuutarhan ympäröimä lontoolainen talo, jonka omistaa iäkäs kirjailija Anthony Peardew. Kirjailijan apuna työskentelee nelikymppinen Laura, joka pakenee ihmissuhteiden haavoittavuutta Paduan ruusuntuoksuisiin huoneisiin ja pysähtyneeseen aikaan.

Kehyskertomuksen kanssa kulkee rinnakkain 1970-luvulta nykypäivään toinen tarina, jossa liikutaan lontoolaisen pienkustantamon käsikirjoitusten ja henkilöiden maailmassa. Tälläkin tarinalla on yhteytensä päätarinaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Kirjakko ruispellossa ja Anun ihmeelliset matkat.

PS Esineiden tarinoita löytyy myös esimerkiksi Hannu Mäkelän kirjasta Pienten esineitten hiljainen elämä ja Edmund de Waalin omaelämäkerrallisesta sukutarinasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Jälkimmäinen on niin kiehtova, etten ole vieläkään saanut siitä blogipostausta aikaiseksi. Suosittelen!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Inka Nousiainen: Mustarastas

Näyttökuva 2020-12-30 kello 0.52.01

Inka Nousiainen: Mustarastas
WSOY 2019

Jo ennen lähtöä äiti oli aavistanut pahaa. Pihapiirissä oli alkanut pyöriä mustarastas, jota ei ollut näkynyt aiemmin.

Onko mitään oman lapsen kuolemaa pahempaa kuin se, että lapsi katoaa teille tietymättömille? Miten sellaisesta voi selvitä? Inka Nousiaisen Mustarastas on romaani, joka yrittää pukea sanoiksi tätä keskenjäänyttä tarinaa.

Tarinan taustalla on oikea tapahtuma. Näyttelijä Eeva Soivion abiturienttiveli katosi ruotsinlaivalla 1989 jäljettömiin. Sisko oli veljen katoamisen aikaan vasta 12-vuotias.

Yksi tapa selvitä on uskoakseni kertoa itselleen sellainen tarina, jonka kanssa selviää elämässä eteenpäin. Mustarastas ei ole kuitenkaan kertomus äidin näkökulmasta, vaan sisaren. Eeva Soivio kirjoitti tapahtumasta ensin Mustarastas-monologin Kom-teatteriin. Harmittaa, että jouduin perumaan aikanaan paikkani tuohon esitykseen.

Nyt sain lukea tarinan Inka Nousiaisen kirjoittaman romaanin sivuilta. Nousiainen on kirjoittanut romaanin hänen ja Eeva Soivion yhteisten keskustelujen pohjalta.

Aihe on herkkä: miten perheenjäsenen katoamisesta voi kirjoittaa niin ettei tallo toisen kokemusta jalkoihinsa, ja silti kirjoittaa itsenäinen romaani? Nousiainen sanoittaa perheeseen jäänyttä surua ja kaipausta rivien väliin hienovaraisesti ja kunnioittaen.

Mitä sitten voi tehdä, silloin kun ei voi tietää? Silloin pitää päättää itse. Pitää itse keksiä loppu tarinalle, joka jäi kesken. Pitää luoda se ja uskoa siihen, muutoin ei saa ikinä rauhaa. Muutoin jää jatkuvaan limboon ja lopulta ruhjoutuu itse sinne laivan potkuriin, kun mieli hajoaa siihen ettei tiedä.

Uskon että ihmismieli haluaa kirjoittaa keskenjääneet tarinat valmiiksi, jotta niiden kanssa on helpompi elää ja jotta pääsee omassa elämässä eteenpäin. Mutta on taatusti lähes ylivoimaisen vaikeaa luopua toivosta ja siitä, että kadonneen kohtalo joskus selviää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Kuunneltua: Itkonen ja Westö: 7+7 ja Rönkä: Jalat ilmassa

Menomatka: 
Antti Rönkä: Jalat ilmassa
Lukija: Ville-Veikko Niemelä
Gummerus 2019
BookBeat

Paluumatka:
Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 x 7. Levottoman ajan kirjeitä
Lukijat: Juha Itkonen ja Kjell Westö
Otava 2019
BookBeat

***

Antti Röngän esikoiskirja Jalat ilmassa kertoo kiusaamisesta ja nuoren miehen kasvusta kiusaamisen varjossa. On hirvittävää, ettei koulu, jossa pitäisi saada olla rauhassa, on usein se paikka, jossa kiusaaminen alkaa. On aiheellista puhua myös väkivallasta, jota kiusaaminen aina on: henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Vain henkisiä haavoja, fyysisiä murtumia ja vihaa, kaunaa ja epävarmuutta.

On hyvä, että osa koulukiusatuista löytää tukea ja apua. Näin myös Jalat ilmassa -romaanin päähenkilö Aaro, jolla on ymmärtääkseni esikuvana kirjailija itse. Mutta miksi kiusaamista ei saada kitketyksi pois sieltä, missä pitäisi oppia elämään toisten kanssa: koulusta?

Kuunneltuna Jalat ilmassa oli ehkä vaikuttavampi kuin luettuna, mutta ongelma oli eri aikatasojen hahmottamisessa. Edelleen tarvitsen fyysistä kirjaa ja silmiäni pysyäkseni kärryillä, kun romaanissa on useampi kuin yksi aikataso.

***

Aloitin 7+7 Levottoman ajan kirjeitä -kirjan kuuntelun autossa. Jatkoin kuuntelua kotona ja kävelyllä, junassa ja kuntosalilla.

Lähtökohta: Kaksi menestynyttä mieskirjailijaa ryhtyy kirjeenvaihtoon kustantajansa ehdotuksesta. Seuraa vähitellen syvenevää ajatustenvaihtoa, joka saa lukijankin pohtimaan omia kantojaan keskusteltuihin asioihin.

Äänikirjana teos toimi erittäin hyvin, koska kirjailijat itse lukevat omat ajatuksensa. Jouduin kuitenkin nopeuttamaan kuuntelua, kun tajusin, miten verkkaisesti Kjell Westö omaa osuuttaan luki. 1.1x-nopeudella Westön kuuntelu ei kärsinyt, pikemminkin parani, mutta Juha Itkosen nopeampi puhe alkoi jo kuulostaa epänormaalilta.

Itkonen ja Westö vaihtavat ajatuksia niin kirjoittamisesta, nostalgiasta, kirjallisuuskritiikistä, romaanin kirjoittamisesta, me too -liikkeestä, Ruotsin Akatemiasta, ilmastonmuutoksesta, vanhemmuudesta kuin kirjailijan egostakin. Koomista on kun Itkonen analysoi mieskuvan rajoituksia kirjan kansikuvausten perusteella. Kaksi heteromiestä ei voi katsoa toisiaan silmiin tuntematta epämukavuutta. Tämä tuskin on miesongelma, aika moni sukupuolesta riippumatta välttelee intensiivistä katsetta.

Kirjasta olisi eittämättä tullut erilainen, jos kirjoittajina olisi ollut kaksi toimeentulostaan kamppailevaa, vähemmän luettua kirjailijaa. Sekä Itkonen että Westö tunnistavat kuitenkin oman asemansa ja tietävät puhuvansa siitä käsin. Kaikki ei ole ollut helppoa heillekääån, vaikka menestystä onkin tullut.

Westö kirjoittaa, että suomenkieliset ja riikinruotsalaiset ovat hänelle pakopaikka sisäänpäinlämpiävistä suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä; häntä vierastetaan niin oikeistolaisissa kuin vasemmistolaisissakin piireissä. Itkonen kertoo uusimman romaaninsa Palatkaa perhoset aiheuttaman vastaanoton herättämästä epäuskosta omiin kykyihin, vihasta, ja siitä, miten sen kanssa on tullut toimeen.

Kirjailijoiden elämäntilanteita sivutaan, ja ne ovat hyvin erilaiset. Toinen elää kiireistä suurperheen elämää ja pitää yllä kirjoittamistaan kolumnien ja omakerrallisen proosan parissa. Kirjeenvaihdon aikana Itkonen julkaisee omakohtaisen romaanin Ihmettä kaikki, josta ei kerro edes Westölle, saati kustantajalleen ennen kuin se on valmis. Westö taas kiertää maailmaa romaaniensa käännnöksiä markkinoimassa. Hän on juuri mennyt naimisiin toistamiseen ja elää vaihetta, jossa lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja vanhuus häämöttää. Westö arvelee ehtivänsä kirjoittaa vielä kolme suunnittelemaansa romaania, ennen kuin on varauduttava siihen, ettei enää pysty. Kirjeenvaihdon edetessä suunnitelmat seuraavasta romaanista selkiytyvät, Westö pääsee jopa alkuun omansa kanssa. Itkonenkin huomaa haluavansa kirjoittaa seuraavaksi taas kuvitellusta maailmata, ei omastaan.

Westö on kuusikymppinen, Itkonen nelikymppinen mies. Eri sukupolvia ja kirjoittajatyyppejä. Siksi kirjeenvaihto on kiinnostava, vaikka alussa mietinkin, onko nyt valittu kaksi liian samankaltaista kirjailijaa ja tuleeko kirjeenvaihdosta riittävän dynaaminen ja kiinnostava.

Yhtä kaikki on antoisaa, kun Itkonen ja Westö paneutuvat vastauksiinsa toisilleen ja avaavat uusia ajatusketjuja omissa kirjeissään. Moni kirje alkaa toteamuksella, että olisi niin monta asiaa, joihin toisen kirjeessä voisi tarttua ja lähteä jatkamaan keskustelua. Sama tunne tulee kuulijalle: omat ajatukset saavat ravintoa, ja jotkin ajatukset jäävät itämään. Puolessa välissä kirjeenvaihtoa vaihdetaan rytmiä, mikä tekee hyvää kokonaisuudelle.

Suosittelen tätä teosta äänikirjana, jos on aikaa kuunnella. Painettuun kirjaan olisin tehnyt muistiinpanoja, koska monta ajatuksenpoikasta syntyi. Nyt ne jäivät jonnekin, kun en paneutunut kirjoittamaan niitä muistiin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet
Suom. Anna Kangasmaa
Tammi 2019

Ruth laskeutuu kaivantoon ja näkee pieniä luita – niin hentoja ja valkoisia – tummassa maassa. Hän kaivaa luurangon hitaasti esiin tietoisena siitä, että kaikki (kameroista puhumattakaan) tuijottavat häntä kiinteästi.
”Tämä on lapsen luuranko”, hän sanoo.

Mitä yhteistä on arkeologi Ruth Gallowaylla ja Teemu Pukilla? No, he toimivat tietysti molemmat Norwichissa, Norfolkin kreivikunnassa, itäisessä Englannissa. Ruth Galloway on fiktiivinen arkeologi, joka selvittää luurankojen mysteerejä roomalaisista raunioista ja Teemu Pukki pelaa Norwichin kaudeksi 2019-2020 Valioliigaan nousseessa jalkapallojoukkueessa.

Hah, tajusin tämän vasta eilen illalla, kun luin yllä olevan kohdan, jossa Cathbad, Ruthin druidiystävä valitsee salaisen rakastettunsa Judyn miehelle Darrenille Norwich Cityn vaakunalla koristellun mukin dramaattisessa tilanteessa. Kadonneet ja kuolleet on jo kuudes suomennettu Ruth Galloway -mysteeri, ja vasta nyt yhdistin dekkarien kaupungin Teemu Pukin jalkapallojoukkueeseen.

Googlailin heti Norwichin turisti-infoa ja jalkapallojoukkuetta. Matkakuume nousi. Norwich oli vuonna 1066 Englannin toiseksi suurin kaupunki, ja siellä on edelleen roomalaisia raunioita, linnoja ja hieno katedraali.

Kadonneet ja kuolleet on tuttuakin tutumpaa Elly Griffithsiä. Joka kirjan alussa kerrataan kursorisesti se, miten Ruth ja Nelson tapasivat, kuka on Cathbad, ja miksi hän ei asu enää Norwichissa. Myös kuvitteellisen North Norfolkin yliopiston arkeologian laitoksen johtaja, narsistinen Phil, tämän vaimo Shona ja toisaalta poliisilaitoksen henkilökunta tulevat tutuiksi aina uudelleen. Kuuluu kai sarjagenreen, että menneisiin tapahtumiin viitataan uudelleen aina kirjan alussa, jotta lukija pääsee nopeammin kärryille.

Kadonneissa ja kuolleissa Nelsonin työkaveri Judylla on isompi rooli kuin muissa sarjan osissa. Norwichissa kuolee lapsi, ja sen jälkeen lapsia myös katoaa. Nelson saa tehdä kaikkensa löytääkseen kadonneet lapset. Jälleen rikoksiin liittyvät myös maasta kaivetut luut. Dramatiikkaa riittää.

Minulla on jokin kumma kiinnostus dekkareihin, joissa seurataan samaa päähenkilöä ja tämän elämää. Olen kuitenkin aika nirso. Jo Nesbøn dekkarit ahdistivat: ne jäivät ensimmäisen kirjan jälkeen lukematta, koska en pysty lukemaan liian suoraan kuvattua raakaa väkivaltaa. Vuosikausien ajan luin kesälomalla Mari Jungstedtin Anders Knutas -dekkareita. Sitä ennen Liza Marklundin Annika Bengtzon sai kiinnostukseni heräämään ruotsalaisen mediamaailman kuvauksella. Nyt olen koukussa Elly Griffithsin Ruth Gallowayhin, koska niissäkin kerrotaan etäännytesti raaoista murhista ja koska toisaalta mukana on aina myös kulttuurihistoriaa ja myyttejä. Ruotsalaiset ja brittidekkarit tuntuvat sopivan omaan pirtaani.

Hetken aikaa Kadonneiden ja kuolleiden alussa tosin mietin, toistaako romaani itseään. Tuli déjà vu: olenko sittenkin jo lukenut tämän kirjan. Sitten uudet tapahtumat alkoivat vyöryä ja tarina vei mukaansa.

Suosittelen lomalukemiseksi ja Norwichista kiinnostuneille.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman: Unohda minut
Suom. Raija Rintamäki
Nemo, 2017

Muutos oli suuri. Olimme alkaneet pelätä äitiä. On vaikea sanoa tarkkaa ajankohtaa, sillä se tapahtui niin monen vuoden kuluessa. Muistan varhaislapsuuteni valoisana. Sitten seurasi pari vuotta, jolloin en oikein ymmärtänyt mitä tapahtui. Ja sitten tuli pimeys. Joten kun sanon hoitokodin terapeutille, että äiti on juonut kymmenen vuotta, se on kaukana totuudesta. Äiti on juonut kolmekymmentä vuotta. Ehkä jopa pitempään.

Miltä lapsesta tuntuu, kun äiti katoaa viinamaahan? Unohda minut on rehellinen ja raadollinen omaelämäkerrallinen muistelma alkoholistin perheestä pienen lapsen ja aikuistuneen pojan näkökulmasta. Alex Schulman kirjoittaa tarkkanäköisesti  lapsuudenkotinsa räjähdysherkästä ilmapiiristä, ja siitä miten hän käsittelee äitinsä alkoholismia aikuisena.

Kirjan alussa Alex Schulman toteaa kirjoittaneensa vain omat muistonsa ja myöntää, että kahdella veljellä voi olla eri mielikuva äidistä. Näinhän se on: perheen muistot eivät ole yhteisiä, jokainen muistaa asiat omalla tavallaan.

Aikuisina perheen pojat yrittävät huolehtia äidistään, joka on jäänyt leskeksi ja jonka alkoholismi uhkaa tuhota myös lasten omat perheet. Vielä aikuisenakin Alexin on vaikea käsitellä äitinsä juomista. Hän yrittää ottaa ongelman puheeksi äitinsä kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Äidin viimein hakeutuessa hoitoon, Alex valehtelee hoitajillekin äidin juomishistoriasta.

Schulmanin kirjassa keskitytään Alexin ja äidin, Lisette Schulmanin (os. Stolpe) suhteeseen. Odotan kovasti jo Schulmanin seuraavan kirjan Bränn alla mina brev (ilm. 2018) (Polta nämä kirjeet, ilm. 2020) suomennosta. Siinä käydään tutkimaan Alexin äidinpuoleisten isovanhempien Sven ja Karin Stolpen tarinaa. Alex Schulmanin kulttuurisuvun henkinen ja sivistykselinen perintö antaa hänelle eväät käsitellä perheensä historiaa kirjallisesti.

Unohda minut toi mieleeni Leo Tolstoin Anna Kareninan määritelmän perheistä ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” (suom. Lea Pyykkö) Tolstoi alleviivaa dramaturgiaa: ei kukaan jaksa lukea romaania onnellisesta perheestä, koska siitä ei ole mitään kiinnostavaa kerrottavaa. Draama syntyy konfliktista. Onnellisissa perheissä ei ole dramaturgisesti mitään kiinnostavaa. Romaani vaatii käännekohdan ja jännitteen. Onnellisuus ei synnytä jännitteitä.

Totta on myös se, että konfliktitonta perhettä tuskin on olemassa. Syntyperä tai rikkaudet eivät suojaa ongelmilta, joskin aineellinen tai henkinen pääoma voi helpottaa niiden niiden käsittelyä. Joka tapauksessa ongelmien lakaisu maton alle vaikuttaa usein vielä lastenlapsiin asti: se mitä ei ole käsitelty, ei katoa, vaan siirtyy seuraavien sukupolvien riesaksi. Alex Schulman ryhtyy kirjoittamaan oman perheensä ongelmasta, koska se alkaa vaikuttaa hänen omaan elämäänsä.

Luen parhaillaan toista perheestä kertovaa romaania, Maggie O’Farrellin Varoitus tukalasta helteestä. Romaanissa eletään kesää 1976, ja Lontoo kärvistelee helleaallon alla. Irlantilaistaustaisen perheen status quo järkkyy, kun perheen isä lähtee hakemaan aamulla sanomalehteä ja jää sille tielleen. Jo omillaan elävät lapset ja perheen äiti joutuvat kohtaamaan uudessa tilanteessa perheen vaietut ja käsittelemättömät konfliktit.

En tiedä vielä, miten romaani päättyy, mutta siinä perhedraama näyttäytyy useammasta eri näkökulmasta. Kirjan alku on ainakin vakuuttanut minut, ja on kiinnostavaa nähdä, miten tarina etenee. Henkilökuvaus vaikuttaa monitasoiselta ja henkilöhahmot moniulotteisilta.

***

Hyvää joulua ja vuodenvaihdetta! Jos vietät sitä lapsuudenperheesi kanssa, on melko todennäköistä, että taannut lapseksi ajoittain vanhempiesi seurassa. Ole siis itsellesi armollinen. Jos vietät joulua puolisosi ja/tai lastesi kanssa, yritä muistaa, että perhe on lahja. Jos sinulla ei ole perhettä, jonka kanssa riidellä tai viettää aikaa, ole myös sinä itsellesi armollinen: nauti omasta rauhastasi ja ole jollekulle toiselle se perhe, jota tämä kaipaa. Vietä hyvä loppuvuosi!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | 2 kommenttia