Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
Kansi: Jenni Noponen

Saaren takana Mustaselkä lavenee maailman laidasta laitaan. Helena muistaa vanhan karttakirjan, jonka kuvissa siniset viirut ja nauhat polveilevat sinisiin meriin. Purot liittyvät järviin, järvet laskevat jokia pitkin meriin. [–] Louhurannassa Helena piirtäisi karttakirjaan lyijykynällä reitin jota seurata, mutkittelevan viivan ajatusten perukoilta perille.

Anni Kytömäen esikoinen, Kultarinta, latasi paljon odotuksia toista romaania kohtaan. Kivitaskussa on paljon samaa kuin Kultarinnassakin: eri aikatasoja, suvun eri sukupolvien kautta elettyä Suomen historiaa, luonnonkuvausta. Kivitaskussa yksi aikataso vie lukijan tsaarinajan Pietariin asti. Vallankumouksellisten mielipiteidensä vuoksi vankilaan tuomittu aatelinen nuori mies Sergei välttyy teloitukselta mutta päätyy Suomeen kivilouhokselle orjaksi. Identiteettiään hän vaihtaa, kun sattuma antaa siihen tilaisuuden. Soutajainvuoren läheisyydessä olevasta Louhurannasta tulee hänen sukunsa paikka. 1950-luvun lopulla seurataan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän Helenan viimeistä kesää Louhurannassa: psyykkisten sairauksen hoitomenetelmät olivat eettisesti kestämättömiä, mutta aikanaan uudistusmielisiä. 2010-luvulla Louhurantaan pakenee omaa elämäänsä Helenan lapsi Veka, joka löytää suvun tarinan langan pään vanhoista valokuvista ja Soutajainvuorelta.

Kultarinnasta on paha panna paremmaksi. Se mikä esikoisteoksessa oli ihastuttavaa luonnon kuvailua, uhkaa Kivitaskussa uuvuttaa lukijan. Tai kenties minua uuvutti eniten romaanin laaja historiallinen perspektiivi. Olisin mieluummin lukenut lisää Helenasta ja Vekasta kuin palannut Sergein, sittemmin Albertin, elämään Louhurannassa. Toisaalta  kolmen aikatason dynamiikan ylläpitäminen 650 sivun verran on perusteltu taidonnäyte Kytömäeltä, joka hallitsee aiheensa sekä kielellisesti että juonellisesti.

Parasta romaanissa on eloisa luonnonkuvaus ja toisaalta päähenkilöiden mielenliikkeiden ja pyrkimysten havainnointi kaikkea puhki selittämättä. Paljon Kytömäki jättää lukijan intuition ja oivaltamisen varaan, mikä on ehdottomasti romaanin suurin ansio. Kerrankin kirjailija luottaa lukijan kykyyn tehdä omia havaintoja ja oivaltaa yhteyksiä sekä piiloon jääviä merkityksiä. Päähenkilöiden identiteetit eivät ole kuin kiveä, vaan ne muokkautuvat ajan ja tarpeiden mukaan. Lukija tekee tulkintoja päähenkilöistä mutta yllättyy lopussa omista tulkinnoistaan, joihin ei ole muuta perustetta kuin oma lukutapa.

Kivitasku kertoo Suomen jylhästä ja kesytetystä luonnosta ja siitä, miten se elää ihmisen kanssa, ihmisen sisällä ja rinnalla. Kivitaskussa kallio vertautuu ihmismieleen. Missä määrin ihminen ja luonto ovat yhtä, ja miten yhteiselo sujuu, kun ihminen päättää niin luonnon kuin toisten ihmistenkin kohtalosta? Mitä kallio meille viestii, kun siihen kajotaan? Mitä ihmisestä voi oppia, kun tiede kehittyy? Mitä ihmisestä jää, kun mieli on kuin vuoksi ja luode?

Kuljen ajan peittämää vedenkehää, kuuntelen lintuja ja yritän palauttaa jäseniini kevään voiman, mutta menneet viikot ovat lepattaneet ulottumattomiin. Osutan jalkani kiville varovasti kuin lohkareiden vieressä olisi taas syvää vettä. [–] Taivallan viluissani polutonta ja pimeää metsää, mutta en ole yksin. Mieluummin olisin, koska silloin voisin vielä uskoa muuttuvani. Metsää vaeltavat edelläni kuitenkin Helena, Kerttu ja Maaria, kaikki joiden tiedän tavalla tai toisella vaalineen kadonnutta aikaa – vanhoja esineitä, tarinoita, loitsuja. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Kirjamessujen huumaa

  

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Tänä vuonna vietin muutaman tunnin messuilla jo torstaina. Minua ilahduttivat monet tapaamiset tuttujen kirja-alan ystävien kanssa käytävillä ja esiintymislavojen vierillä.

Äänikirjat ovat nyt in! Storytel oli keksinyt kivan idean perustaa kahvila, jossa sai kahvikupposen lisäksi äänikirjasovelluksen kokeilujakson. Storytelin korteissa oli J.K. Rowlingin toteamus “No story lives unless someone wants to listen.” Totta!

Ensimmäiseksi kiirehdin kuuntelemaan Nobel-palkitun Kazuo Ishiguron suomentajaa Helene Bützovia, joka kertoi Ishiguron suomennoksistaan. Tuorein suomennos Haudattu jättiläinen on ehdottomasti luettava. Tammi on jo ilmoittanut julkaisevansa myös vielä suomentamattoman  The Unconsoled (1995) -romaanin. Uudet painokset loppuunmyydyistä Ole luonani aina, Pitkän päivän ilta ja Me orvot ovat jo tulleet painosta.

Suomen presidenttien vaimoista on ilmestynyt myös kirja, ja sen kunniaksi oli messuilla myös kukka-asetelmia heidän kunniakseen.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 (WSOY, suom. Jouko Vanhanen) on kiitetty kuvaus Viron sodanjälkeisestä elämästä muun muassa pienen pojan silmin. Taskan lause on kuulemma lyhyt ja tarkka, teos on vielä minulla lukupinossa. Kuuntelin Taskan ja Sirpa Kähkösen keskustelua siitä, kuinka kuvata lähihistoriaa. Molemmat mainitsivat kaunokirjallisuuden mahdollisuuden nostaa esiin historiankirjoituksessa vähemmälle jääviä ulottuvuuksia, muun muassa tunteiden historiaa. Kuvassa WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson ja WSOY:n suomennetun kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Leena Balme kirjailija Ilmar Taskan kanssa.

Kuuntelin myös historiantutkimuksen etiikkaa koskevan keskustelun, jossa samannimisen kirjan kaksi tekijää kolmesta (Satu Lidman ja Pirita Fridgren) kertoivat siitä, miten eettiset kysymykset vaikuttavat historiantutkimukseen ja tulosten julkaisemiseen. Muun muassa Euroopan unionin uusi tietoturvadirektiivi vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi historiantutkimuksen kohteita voidaan nimetä, ja muutenkin eettiset kysymykset ovat tärkeitä, jotta marginaaliin jääneet ihmiset saavat äänensä kuuluville. Useasti historiantutkimuksessa kerrotaan kauhistavaista tapahtumista ja on mietittävä myös sitä, miten kohteet esitetään niin, että heille tehdään oikeutta.

 

Yksi käytävillä sattumalta tapaamistani tuttavista oli Helsingin Töölön kirjaston johtaja, Anne Ala-Honkola. Opiskelimme aikoinaan samaan aikaan yliopistilla ja ilahdun aina, kun tapaamme kaupungilla tai kirjamessuilla. Houkuttelin hänet kertomaan, mitkä haastattelut tai kirjat häntä tänä vuonna kiinnostavat. Anne kertoi olevansa erityisen iloinen siitä, että kirjamessuilla näkee niitäkin kirjoja, joita ei näy kirjakauppojen valikoimissa tai joihin ei muuten pääse tutustumaan.

Sain kurkata hänen perjantaina messuohjelmaansa, ja suosikeista löytyi muun muassa Kirja-Kallion lava, jossa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat kirjailijoita. Opiskelijoiden paneutunutta ja ennakkoluulotonta energiaa kehuivat myös muut messukonkarit. Anne Ala-Honkola oli myös kiinnostunut Iris Anderssonin Leros ja Villa Kolkis – esseitä merkityksellisyydestä -teoksesta (pe klo 10.30 Kullervo-lavalla), Eino Leino ja Aino Kallas -keskustelusta (pe klo 12 Mika Waltari-lavalla), Kirjallisuusviennin lyhyt historia -esityksestä (pe klo 13 Kirjakahvilassa), Niina Timosaaren Edward Westermarck – totuuden etsijä -kirjasta (pe klo 13 Katri Vala) ja Alpo Tuurnalan Pohjoiset purjeet – suomalaisten purjealusten tarinasta (klo 13.30 Aino-lava), vain muutamia mainitakseni.

Kirjamessuhulina on ihanaa, mutta myös väsyttävää. Päivän päätteeksi suuntasin vielä kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta ruotivaan paneelikeskusteluun. Matkalla sinne näin paneeliin osallistuvan Anni Kytömäen ja suostuttelin hänet yhteiskuvaan. Ystäväni sai omistuskirjoituksen mutta minun Kivitaskuni oli kotona. Luen parhaillaan Kytömäen Kivitaskua (Gummerus), ja olinkin iloinen, että sain kertoa kirjailijalle fanin kiitokset kirjasta. Kytömäen Kultarinta oli vaikuttava ja Kivitasku on tähän asti lukemani perusteella yhtä kiehtova.

Paneelissa, jota veti Katja Leino Gummerukselta, keskustelivat Liken kirjailija Antti Tuomainen ja hänen kustannustoimittajansa Jaakko Launimaa, Gummeruksen Anni Kytömäki ja hänen kustannustoimittajansa Salla Pulli sekä Tammen Max Seeck ja kustannustoimittajansa Petra Maisonen siitä, millaisia vaiheita kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyössä on. Max Seeckin ystävät olivat joskus kysyneet häneltä, mitä se kustannustoimittaja tekee, ja joku oli keksinyt vertauksen: kustannustoimittaja on vähän niin kuin Formula 1:ssä kisainsinööri tai musiikkibisneksessä tuottaja, eli se joka auttaa kirjailijaa saavuttamaan tavoitteensa eli parhaimman lopputuloksen. Kuulimme myös, että useimmiten kirjailija tarvitsee vähintään päivän – joskus paljon pidempään – pystyäkseen sulattamaan kustannustoimittajan muutosehdotukset ja keskustelemaan niistä rakentavasti. Usein palaute, vaikka olisikin toivottua, sisältää niin paljon sulatettavaa, että ihan heti sitä on vaikea hyväksyä. Kustannustoimittajan ja kirjailijan suhde on luottamuksellinen. Myös vaikeita hetkiä käsiteltiin. Sitä kun teksti ei monista palautekierroksista huolimatta ylitä julkaisukynnystä tai kun jostain syystä yhteistyö ei enää toimikaan kuten ennen.

Messujen avajaispuheen piti tänä vuonna Sinikka Nopola. Hän katsoi puheessaan sadan vuoden päähän. Millaista Suomessa silloin on? Kirjanystävien kannalta ja muutenkin.

Messuilla palkittiin myös monia kirjanystäviä. Ylen toimittaja Seppo Puttonen sai Rakkaudesta kirjaan -palkinnon, Helsingin piispa Irja Askola Minna Canth -palkinnon, Otavan oppimateriaalien tuottaja Mari Rakkolainen ja WSOY:n käännöskirjallisuuden kustannustoimittaja Saara Pääkkönen Alvar Renqvist -palkinnon. Onnea kaikille!

Päivän sää oli kirjamessuille otollinen, mutta kieltämättä loska lannisti. Kotiin päästyäni vaihdoin märät sukat villasukkiin ja ihailin kohtuullisia kirjahankintojani. Ensi vuoteen!

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

12 tarinaa kirjoittamisesta

Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY 2017

Kirjoittamisen aloittamiseen auttaa deadline. Aikataulu antaa raamin, pakottaa käynnistämään kirjoittamisen ja tekemään asioita valmiiksi.

Mitä yhteistä on muusikolla, poliitikolla, luovalla johtajalla, elokuvakäsikirjoittajalla ja stand up -koomikolla?

Sanat, kirjoittaminen, teksti.

Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen teos 12 tarinaa kirjoittamisesti on käytännönläheinen teos kirjoittamisesta. Kirjaan on haastateltu kirjoittajia, joiden taustat ja kirjoittamisen lajit ovat hyvin erilaisia. Silti niistä on löydettävissä yhtäläisyyksiä. Tekstin takana on aina joku, joka haluaa sanoa jotain.

Jenni Valtiala, Miltton Creativen luova johtaja, näkee markkinointitekstissä ja runossa samankaltaisuutta:

Runoudessa ja markkinoinnissa on myös jotain yhteistä. Molemmissa on oleellista sanoa mahdollisimman vähillä sanoilla mahdollisimman paljon. Mitä on pakko kertoa, mitä voi olettaa, että lukija ymmärtää?

Toiviainen ja Salmi ovat tehneet haastattelut ja kirjoittaneet haastateltavien ajatuksset auki. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä haastattelumuotoisia tekstejä ei kokonaista kirjaa jaksaisi lukea.

Kirjassa oman tarinansa kertovat Henri Pulkkinen eli Paperi T, Emmi Itäranta, Ozan Yanar, Antti Heikki Pesonen, Reetta Räty, Jukka Lindström, Milja Sarkola, Justimusfilmsin Sami Harmaala, Juho Nummela ja Joose Kääriäinen, Jenni Valtiala, Eeva Kolu, Teemu Nikki ja Jani Pösö sekä Samuli Putro.

Kuten kirjan takaliepeessä sanotaan, jokaisen kirjoittajan tarina on erilainen. Siinä on tämän kirjan vahvuus. Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa romaania. Voi kirjoittaa myös vaikuttavan puheen tai laulunsanoja, käsikirjoittaa videoita, teatteria tai elokuvia, kirjoittaa journalistisesti tai markkinointiviestein.

Jos kirjoittaminen ylipäänsä kiinnostaa, tämä kirja kannattaa lukea. Kirjan lopussa on vinkkejä niin ideointiin, kirjoittamiseen, editointiin kuin julkaisuunkin.

Kirjoittaminen erottaa hyvät ja huonot kirjoittajat toisistaan. Hyvät kirjoittajat kirjoittavat, huonot vain puhuvat siitä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Podcasteja ja äänikirjoja

 

Tämä bloggaus on lyhyt katsaus omiin kokemuksiini äänikirjoista ja kirjapodcasteista.

Kesäloman jälkeen olen käyttänyt aikaa tutustuen BookBeatin ääni- ja sähkökirjoihin sekä erinäisiin kotimaisiin ja ulkomaisiin kirjapodcasteihin. Jälkimmäisistä ehdottomasti eniten ja säännöllisimmin olen kuunnellut Sivumennen-podcastia. Sitä emännöivät kuvassa poseeraavat Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen.

BookBeat (Bonnier) ja Storytel (Otava) taas ovat mobiilisovelluksia ja palveluita, joissa voi sekä lukea e-kirjoja suomeksi että kuunnella osaa niistä; myös englanniksi kirjoja löytyy. Storytelin valikoimaan en ole vielä tutustunut, koska BookBeatinkin kuuntelu on jäänyt vähäiseksi.

Sivumennen-podcastiin olen hurahtanut hurmaavien ja osaavien toimittajien takia. Hersyvä nauru ja itseironia eivät vähennä kuuntelemisen iloa, mutta tärkeintä kuitenkin on, että toimittajat ovat asiaansa perehtyneitä, kokeneita kirja-alan ammattilaisia. Heiltä olen saanut vinkkejä ulkomaisista kirjajulkaisuista, nettisivustoista, joihin en itse olisi törmännyt ja jotka kuitenkin minua kiinnostavat.

Sivumennen-podcastien alussa on on aina ajankohtainen osuus, ja vasta sen jälkeen keskustelua jakson aiheena olevasta kirjasta.

Tänään kuuntelin metsälenkillä jaksot Nobel-palkitun Svetlana Aleksejevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirjasta ja Rosa Liksomin Everstinnasta. Aleksejevits-jakson alussa oli pohdiskelua kirjallisuuden lukemisen merkityksestä.

Toinen juontajista kertoi pohtineensa kesälomalla taas kerran lukemisen merkitystä, taustalla oli epäilys siitä, että lukemisen tärkein merkitys olisi siinä, että lukiessa oppii empatian taitoja. Hän kertoo kokeneensa ahaa-elämyksen luettuaan Karl Ove Knausgårdin Kesä-kirjasta tämän ajatuksia lukemisesta. Knausgård on todennut, että ihminen lukiessaan etsii itseään. Jonnan (tai Johannan, anteeksi, en muista kumman sanoin) kyseessä on ”itsensä skannaaminen” tai ”itsensä googlaaminen”. Alain de Botton (jonka uusimmasta romaanista The Course of Love puhutaan lyhyesti samassa jaksossa) viittaa Marcel Proustiin, joka on sanonut, että oikeastaan jokaisen romaanin aihe on lukijan elämä. Romaanikirjailija antaa tavallaan lukijalle silmälasit, joilla lukija katsoo omaa elämäänsä.

Juuri näin minäkin ajattelen! Lukeminen ei ole hukkaanheitettyä aikaa, koska sen avulla lukija tekee tutkimusmatkaa itseensä. Lukemisella on toki muitakin hyötyjä, joista empatian oppiminen tai ylipäänsä oppiminen, ovat tärkeitä.

Toisinaan Sivumennen-podcast paljastaa kirjoista liikaa, mutta ei hätää. Suosittelen kuuntelemaan podcastit vasta oman lukukokemuksen jälkeen. Sivumennen-podcastista onkin tullut minulle virtuaalinen lukupiiri, johon voin osallistua silloin kun minulle parhaiten sopii. Kuunnellessani nyökyttelen tai olen eri mieltä puhujien kanssa, mutta koen myös kirjanystävien yhteisöllisyyttä, joka ravitsee ja sivistää.

Äänikirjoihin suhtaudun ristiriitaisesti. Mikä loistava ajatus, että lukea voi myös kuunnellen! Käytännön toteutus on vain jostain syystä minulle hankala. Kaikki ystävät, jotka ovat kehuneet äänikirjoja, ovat nimenomaan niitä, jotka puuhaavat kuunnellessaan samalla käsitöitä tai jotain muuta. Tai sitten he kuuntelevat pitkillä kävelylenkeillä tai juna-matkoilla. Minä olen kokeillut näitä kaikkia, mutta vain monituntisella automatkalla jaksoin kuunnella Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -äänikirjaa. Sitäkään en kovin pitkää aikaa. Se oli samalla tavalla riittävän katkelmallista kuin podcastienkin keskustelu, että ajatukseni pysyivät kasassa. Olen myös lukenut painetun kirjan jo sitä ennen, joten sekin ehkä vaikutti asiaan. Silti minua harmitti, etten samalla nähnyt tekstiä ja pystynyt sitä visuaalisesti painamaan mieleeni.

Olen selkeästi visuaalinen lukija, jonka täytyy pystyä näkemään sanat paperilla ja kirjoittamaan oivallukset muistikirjaan. Opin myös itsestäni sen, etten ole tuollainen puuhailija, kuten monet ystävistäni, jotka neulovat tai tekevät kotitöitä kuunnellessaan. Kun minä luen, haluan lukea ja uppoutua vain siihen. Podcastin polveileva keskustelu sen sijaan pitää mielenkiinnon yllä myös kävellessä, koska kyseessä on vuoropuhelu.

Kokeilin äänikirjoja myös työmatkoilla, mutta työmatkatkin koostuvat liian pienistä pätkistä, ja junien kuulutukset häiritsevät kuuntelukokemusta. Silti kuuntelin pieniä pätkiä seuraavista kirjoista: Jenni Linturin Isänmaan tähden, Colm Toibinin The Testament of Mary, lukijana Meryl ”ihana” Streep, Roxane Gayn Bad Feminist, Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina (joissa kokeilin eri nopeuksilla kuuntelua: perusnopeus oli ihan liian hidas, olen kärsimätön lukija/kuuntelija), Aki Hintsan Voittamisen anatomia, Virginia Woolfin A Room of One’s Own, Eero Huovisen Parhain päin, Jane Austenin Pride and Prejudice, lukijana Emilia Fox ja Märta Tikkasen Århundradets kärlekssaga, lukijana kirjailija itse.

Esimerkiksi Colm Toibinin The Testament of Maryn päädyin tilaamaan Adlibris-nettikaupasta printtikirjana, koska huolimatta ihanasta Meryl Streepin luennasta en vain jaksanut keskittyä kuuntelemiseen, mutta halusin kirjan silti omakseni, kun olin siihen BookBeatissa tutustunut.

Ruusut:

Sivumennen-podcastille siitä, että se pitää minulle seuraa tavalla, josta pidän ja ruokkii minua kirjallisuuteen kuuluvalla keskustelulla.

Risut:

Podcastien perusominaisuus on se, että keskustelu ei tallennu vaan sitä striimataan. En ole löytänyt vielä tapaa, jolla voisin kelata tietyn jakson eteen- tai taaksepäin kohtaan, jonka haluan kuunnella uudestaan, vaan koko helahoito pitää striimata uudestaan. Hermot – ja aikaa – menee!

Ruusut:

BookBeatille siitä, että se on tuonut äänikirjat Suomeen (vaikka eivät olekaan minun teekuppini) ja siitä, että lukunopeutta voi vaihdella, joskaan ei portaattomasti vaan tietyin frekvenssein.

Risut:

Kirjavalikoima on rajattu. Toinen äänikirjayritys, Storytel, paikkaa osaltaan kirjavalikoimaa, mutta kahden eri palvelun kuukausimaksut tekevät jo loven lompakkoon, varsinkin, jos äänikirjat eivät sinällään houkuta. Tapahtuukohan äänikirjamarkkinoilla yrityskauppoja, vai pysyvätkö palvelut taustakustantamoiden käsissä, sitä seuraan mielenkiinnolla. Lukijan etu olisi yhtenäinen palvelu, josta kaikki kirjat löytyvät. Toisaalta kilpailu pitää virkeänä.

Loppuun kuva metsälenkiltä, jossa tänään kuuntelin podcastia. Hyviä syksyn luku- tai kuunteluhetkiä kaikille!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta
Suom. Lotta Toivanen
Bazar Kustannus Oy, 2017
Kansi Tuomo Parikka

Paljon sen jälkeen, kun olin lakannut kulkemasta polkuja isän perässä, olin oppinut häneltä, että joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata. Että sellaisessa elämässä kuten minun ja hänen, ei voi palata vuorelle, joka on muiden vuorten keskellä, oman tarinamme alussa.

Tein kirjallisen matkan 70-luvun Milanoon ja sen takana häämöttäville vuorille, jotka kirkkaalla säällä saattoi erottaa paljain silmin miljoonakaupungin kaduilta.

Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta valittiin italialaisen Premio Strega -palkinnon saajaksi vuonna 2017. Palkinto on ansaittu.

Kirjan päähenkilö Pietro kasvaa Milanossa vuorille kaipaavan isänsä ja äitinsä kanssa. Kesäloman ajaksi perhe muuttaa vuosittain pieneen vuoristokylään, josta käsin isä patikoi vuorille, toisinaan Pietro pääsee mukaan, toisinaan poika jää uuden ystävänsä Brunon kanssa kylään.

Isälläni oli omaperäinen tapa kulkea vuoristossa. Ei järin pohdiskeleva, pelkkää jääräpäistä puskemista. Hän kiipesi voimiaan säästelemättä, kilpaili aina jonkun tai jonkin kanssa, ja jos polku tuntui pitkältä, hän oikaisi ylös rinnettä kaikkein jyrkimmästä kohdasta. Hänen kanssaan kiivetessä ei saanut seisahtua, ei valittaa nälkää, väsymystä eikä kylmää; kauniin laulun sai kyllä lurauttaa, erityisesti jos oltiin myrskyssä tai hernerokkasumussa. Ja kiljua kyllä sai alas hankea syöksyessä. [–] [Ä]iti istuskeli mieluummin niityllä, upotti jalkansa vuoristopuroon tai opetteli yrttien ja kukkien nimiä.

Poikien aikuistuessa heidän tiensä eroavat, mutta vuoret pysyvät. Toinen kiertää maailmaa, toinen vaeltaa lähivuoristossa ja jäätiköillä. Oman elämänsä vuorelle kumpikin kiipeää kykynsä mukaan, välillä suoraviivaisesti, useammin kuitenkin kompastellen polulla oleviin kiviin. Pietron isän kuoltua pojat – nyt miehiksi varttuneet – tapaavat uudelleen.

Italian-ikävään tämä kirja ei auttanut, pikemminkin pahensi sitä. Vuorilla en varmasti pärjäisi, mutta sinnekin tekisi mieli. Kahdeksan vuorta oli mieltä rauhoittava lukukokemus, hyvällä tapaa. On hienoa, että italialaista kaunokirjallisuutta saadaan suomeksi käännettynä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Alkuperäinen teos: Den svavelgula himlen
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
Kansitaide: Jaakko Ollikainen

Mutta minä hukkasin kertomukseni.

Kjell Westön uusimman romaanin kertoja jää nimettömäksi. Kertoja, josta tulee myöhemmin kirjailija, tutustuu lapsena Rabellin suvun jäseniin kesänviettopaikassaan. Sisaruksien, Stellan ja Alexin, elämää ohjaavat voimakas suvun patriarkka Poa, poissaoleva isä Jacob ja hieman Clara-äitikin. Siinä missä kertoja on vähitellen toisistaan etääntyvien vanhempien ainut lapsi, ovat Rabellien suvun murheet toiset. Rikkimenneitä ihmisssuhteita, henkistä pahoinvointia ja taloudellisen turvan tuomaa ylimielisyyttä. Mutta kyllä, myös rakkautta romaanissa on.

Odotin paljon tältä sukutarinalta. Ja sukutarina saatiin, mutta jostain syystä romaani ei täysin lunastanut odotuksiani.

Westön kertoja pyrkii kirjailijaksi, mutta ei uskalla kertoa Stellasta ja Alexiksesta ilman että muuntelee tosiasioita. Näinhän kaikki kirjailijat tekevät, mutta kertojaa tämä vaivaa. Romaanissa onkin tuleville kirjailijoille rautalangasta väännetty oppitunti avainromaanin rakentamisesta, siitä, miten fiktiota ei voi lukea totuutena mistään, vaikka siinä onkin totuuden sirpaleita.

Ensin siirsin perheeni Messeniuksenkadun likaisenkeltaisesta talosta Korkeavuorenkadulle vauraaseen Ullanlinnaan ja sieltä rivitaloon Munkkiniemeen. Täyttääkseni isot asunnot minä jaoin itseni kolmeksi lapseksi, kapinoivaksi isoveljeksi joka oli minua vanhempi, kiltiksi pikkuveljeksi joka oli minua nuorempi ja siskoksi joka oli samanikäinen kanssani. Tein isästä nousukkaan ja johtajan ja annoin äidille vakaan porvarillisen taustan. Muutin Metsätorpan isoksi maatilaksi järven rannalla Hämeessä. Äiti sai itselleen isän koska hänellä ei sellaista ollut, ja kaupan päälle saivat alter egoni äidinisän. Jaoin Stellan rikkaaksi tytöksi ja punkkariksi ja mukavaksi perhetytöksi ja annoin pikkuveljen rakastua heihin kaikkiin vuorotellen.

Rikinkeltainen taivas on hyvä romaani. Siinä on kuitenkin erilainen perusvire kuin esimerkiksi Missä kuljimme kerran tai Kangastus 38:ssa. En osaa täysin määritellä, mikä on nyt toisin. Onko romaanin maailmankuva synkempi kuin Westön aiemmissa sukutarinoissa? Vai onko kyse miljööstä ja aikakauden kuvauksesta? Tässäkin romaanissa ollaan Helsingin kaduilla, mutta myös muualla, rannikolla ja Berliinissä.

Vielä sananen kannesta. Harvoin kirjan kannessa oleva perinteinen maalaus toimii niin hyvin kuin tässä tapauksessa. Kannen mielikuvitusta ruokkiva kuva kiinnitti hyllyssä huomion, mutta kuvan tekijän nimeä en löytänyt taaskaan kannesta. Tällä kertaa kansikuva saa selityksen kirjailijan loppukiitoksissa: kannesta on vastannut Westön aiempienkien kirjojen ulkoasut suunnitellut Jaakko Ollikainen.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017
Kansi: Martti Ruokonen

Jos kevät ei mene ohi, vaan jatkuu aina vain, symbolisoiko se silloin kehitystä, vai pysähdystä?

Vuosi 2017 on jo toinen erinomainen kirjavuosi, ainakin kirjabloggarin kannalta. Tuntuu, että koko ajan ilmestyy hyviä kotimaisia romaaneja. Tänä vuonna olen lukenut monta itselleni ennestään tuntemattoman kirjailijan teosta ensimmäistä kertaa. Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät on tällainen teos.

Seitsemäs kevät on episodiromaani, joka tuntuu samalla kertaa sekä ajankohtaiselta että tulevalta klassikolta. Episodit liittää toisiinsa lukujen alussa olevat ilmastonmuutosta pohtivat kirjoitukset. Varsinaisissa episodeissa kohdataan elämän käännekohdissa olevia ihmisiä, joiden tiet risteävät toisiaan.

Neljä vuodenaikaa ei ole mikään absoluuttinen totuus, vähän pidemmällä perspektiivillä talvi, kevät, kesä ja syksy saattavat osoittautua tilapäiseksi ilmiöksi.

Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät vertautuu mielessäni Selja Ahavan Taivaalta tippuviin asioihin. Molemmat romaanit saivat minut ihastuksiin. Siinä missä Ahavan näkökulma vie jalat alta onnistuu Laitila Kälvemark puolestaan tarttumaan ajankohtaiseen puheenaiheeseen, säähän ja vuodenaikojen vesittymiseen tavalla, joka tuntuu todelta. Seitsemäs kevät muistuttaa lukijaa siitä, että neljä vuodenaikaa ei ole itsestäänselvyys, ei maantieteellisesti eikä historiallisesti.

 Seitsemän kevään Susanne, Paula, Markus, Peter, Padma, Matilda ja Rosa, ovat yhtä tyytymättömiä elämäänsä kuin kevääseen, joka ei näytä kääntyvän kääntyvän kesäksi. Kesä on pettänyt meidät jo kolmatta vuotta peräjälkeen. Peter on tv-meteorologi, joka on muutaman kerran tehnyt pomojensa toiveesta ja katsojia miellyttääkseen pitkän ajanjakson sääennusteen ja luvannut katsojille liikoja. Nyt hänet on hyllytetty. Susanne puolestaan haluaa ostaa kolmannen lapsen, ja sen hänelle toimittaisi intialainen Padma, jonka elämään romaanissa myös päästään tutustumaan. Näin romaani avartuu globaaliksi verkoksi, jossa ihmiset vaikuttavat toistensa elämään, halusivat he sitä tai eivät.

Seitsemäs kevät on yksi tärkeimmistä vuoden 2017 romaaneista, Finlandia-ehdokas ilman muuta!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017

Miten vapauttava oivallus, että kaiken voi jättää kesken. Kirjat voi jättää kesken. Elokuvat voi jättää kesken. Ihmiset voi jättää kesken.

Tuskailin taannoin erään kotimaisen, syksyn uutuusromaanin kanssa. Minulla oli suuret odotukset romaania kohtaan, mutta lukeminen ei vain ottanut tulta. Lopulta päätin jättää lukemisen kesken, vaikka omatunto kolkuttikin. Sitä haluaisi aina antaa kirjalle mahdollisuuden ja lukea sen viimeiseen virkkeeseen asti. Onneksi kirja ei ollut näytekappale, joten lopulta annoin itselleni armoa ja tartuin sen sijaan Anna-Leena Härkösen Valomerkkiin.

Anna-Leena Härkönen on uskomattoman tuottelias ja säännöllisesti julkaiseva kirjailija. Häneltä on esikoisteoksen jälkeen julkaistu parikymmentä kirjaa, joista suurin osa on romaaneja, joukossa muutama lehtipakinoista koottu kolumnikokoelma. Lisäksi Härkönen on ilahduttanut meitä käsikirjoituksillaan tv-sarjoihin, joissa on aina taattu dialogin taso.

Ihan kaikkiin romaaneihin en ole tutustunut, mutta tämä uusin kolahti ja kovaa. Päähenkilö on Anita, joka on juuri täyttänyt viisikymmentä ja joka tuskailee luovaan työhön liittyvän masennuksen ja elämänhalun kanssa. Anita on jonkin verran Härkösen oloinen kirjailija, tuottelias ja kokenut. Ongelmia hänelle tuottaa suostua jälleen luovan prosessiin eri vaiheisiin, joista tuskallisin on masennus. anita tiedostaa, että kyseessä on kirjan kirjoittamiseen liittyvä vaihe, mutta ei se auta elämänhaluttomuuteen. Viisikymmenvuotispäivänään Anita pyytää ystäviään auttamaan häntä kuolemaan, kun hän on vanha. Ystävät eivät halua puhua kuolemasta. Eutanasia on tabu, elämästä luopumisen halu on tabu.

Ylös nouseminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Suihkuun en ainakaan pysty menemään. Ja miksi nousta sängystä, kukn sinne palaa heti takaisin? Miksi pestä hiukset, kun ne kuitenkin likaantuvat uudelleen? [–] Ihmiset vaativat aina selitystä. Pahaan oloon pitäisi löytyä selkeä syy. Suru on selkeää. [–] Mutta masennusta voi harvoin selittää.

Valomerkki on ihana kirja. Se puhuu asioista, joista ne kokenut tietää kaiken, mutta ympärillä olevat eivät halua tietää. Elämänhaluton saa vastaansa joko hiljaisen paheksunnan tai ylipuhumista. Luovaan työhön liittyvä masennus on välttämätön joillekin, mutta jos sen on jo monta kertaa kokenut, on vaikea suostua samaan prosessiin uudestaan, vaikka tietäisi, että siitä seuraa hyvää.

Intuitio. Mitä se oikeastaan on? Luottamusta siihen, että jokainen kuva ja repliikki, joka on tullut mieleen työn alkuvaiheessa, merkitsee jotain. Niitten pitää olla mukana, vaikka ei tiedä miksi. Niille löytyy kyllä paikka myöhemmin.

Aiheestaan huolimatta Valomerkki ei ole masentava romaani. Pikemminkin päinvastoin. Härkönen on mestari kirjoittamaan asioista, joita oikeassa elämässä ihmiset käyvät läpi ja prosessoivat. Minulla on sellainen mielikuva, että kaikki mitä kirjailija Härkönen on elämässään kokenut, siirtyy jossain muodossa ja jossain vaiheessa osaksi fiktiivistä Härkösen romaania tai käsikirjoitusta. Aiheet löytyvät tosielämästä, mutta toteutus on aina täyttä fiktiota. Härkösen kanssa ei tarvitse jännittää, viekö kerronta mukanaan. On ilo lukea ammattilaisen tekstiä.

Viisikymmentä vuotta ihmisen elämässä on kuin valomerkki, joka muistuttaa, että aika on rajallista. Ihminen alkaa miettiä elämäänsä ja sitä, mitä kaikesta koetusta kannattaa enää kantaa mukanaan tuleviin vuosiin. Anitalle kysymys on ystävyydestä ja luovan työn edellytyksistä ja vaatimuksista. Ulkopuolisen mielestä Anitan ei ole pakko kirjoittaa ja kärsiä, mutta tosiasiassa Anitalla ei ole vaihtoehtoa: kirjoittaminen on hänen tapansa elää. Anita joutuu myös puntaroimaan ystävyyttään Iiron kanssa, joka syö Anitan itseluottamusta ja energiaa.

Valomerkki näyttää olevan Härkösen reflektiota kirjailijan omaan uraan ja esimerkki  luovan työn prosessista. Valomerkki voisi olla vaikka luovien alojen opintojen kurssikirjana.

Kustantajalle kysymys: Miksi Otava ei enää mainitse kirjan kannen ja ulkoasun suunnittelijaa? Minusta olisi ainakin kiva tietää, kuka kannen on suunnitellut.

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Kirjasyksy 2017

Onnea on korkea kirjapino. Tässä omani. Näillä pärjää kirjamessuihin asti.

Miltä sinun pinosi näyttää?

Kuvan kirjojen parissa kulunee tunti jos toinenkin tänä syksynä. Tunnit saattavat tosin kutistua työ- ja opiskelukiireiden takia hetkiksi, mutta mitä siitä! Pääasia, että lukeminen ei lopu. Kuvan pinossa on kirjoja, joita olen kiihkeästi odottanut (Kivitasku) ja kirjoja, joita en ole osannut odottaa (Kahdeksan vuotta).

Tällä viikolla minua riemastuttaa Anna-Leena Härkösen sujuva ja ajankohtainen Valomerkki, josta nautin joka solullani. Kun kirjoittamisen osaa, sen vain osaa. Härkönen, jos kuka, osaa.

Pinon kirjoista blogissa sitä mukaa kuin ne tulevat luetuiksi.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017

Toisinaan ihmiset ovat niin vahvasti oman tarinansa lumoissa, etteivät näe rooliaan jonkun toisen tarinassa.

Nathan Hillin Nix kuuluu samaan käännöskirjojen bestseller-kategoriaan kuin muun muassa Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014), Jonathan Franzenin Purity (Siltala, 2015) tai Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015). Paljon ennakko-odotuksia, tehokas ennakkomarkkinointi, suuret teemat (esim. päähenkilön kehityskertomus tai sukusaagan aineksia), laajat historialliset ajankuvaukset ja suuri sivumäärä. (Kyseessä voi toki olla myös naisen kirjoittama bestseller, sattumalta nyt tuli mieleeni vain miesten bestsellereitä viime vuosilta.) Bestsellereiden yhteydessä esitetään toiveita myös usein ns. suuresta amerikkalaisesta romaanista. Joskus odotukset täyttyvät, joskus eivät. Monesti bestselleristä näkyy läpi laskelmoivuus jollain tasolla. Nixissä ei kuitenkaan laskelmoivuutta ollut.

Yhteistä bestsellereille on myös realistinen kerronta: mikään niissä ei ole liian vaikeasti sulatettavaa, niissä ei oteta riskejä, kokeilla uusia kerrontatekniikoita tai muita kommervenkkejä. Nixissäkään kokeiluja ei ole lukuunottamatta pelikirjamaisia siirtymiä romaanin yhdessä jaksossa. Mahdollisuus kääntyä takaisin ja valita toisin olisi ihanteellista, mutta ei toimi tosielämässä, ei oikein kirjassakaan. Siirtymät ovat luontevia kuitenkin siksi, että päähenkilö Samuel Andresen-Andersen ja toinen tärkeä henkilöhahmo ovat peliriippuvaisia ja heidän päätöksentekonsa muistuttaa pelistrategiaa.

Romaanissa on myös kekseliäästi siirretty tietokonepelien maailmaan liittyviä elementtejä muuhun kuvaukseen, kuten televisioankkuri Walter Cronkite -osuudessa. Peliriippuvaisten aivojen harmaan aineen määrä lisääntyy runsaan pelaamisen myötä. Walter Cronkiten raportit opiskelijamellakoista ajautuvat yhä enemmän harmaalle totuusvyöhykkeelle.

Norjalaisen kansanperinteen sisällyttäminen romaaniin on kiinnostavaa. Päähenkilön äitiä Fayea on lapsena peloteltu näkillä (nix), joka asuu kellarissa. (Näkki näyttää olevan ajankohtainen motiivi, koska Katja Kaukosen Lumikadun kertojassakin tuohon merelliseen mielikuvitusolentoon viitataan.

Nix kattaa noin 50 vuotta amerikkalaista historiaa, vuodet 1968–2011. Päähenkilön äiti Faye osallistuu vuoden 1968 opiskelijamielenosoituksiin Chigagossa, poika puolestaan entisen ihastuksensa pyynnöstä vuonna 2011 Occupy Wall Street -mielenosoituksiin New Yorkissa.

Samuelin äidin tarina, Fayen elämä, on “enojen” tarkoitushakuisesti selittämä, kun tämän maineen pilaa koulukaveri juonillaan. On vaikea olla ajattelematta sitä, miten naisen elämä monessa kulttuurissa pyritään yhä typistämään “enojen” mielen mukaiseksi ja naisen roolia julkisessa elämässä rajoitetaan.

Itsensä ymmärtäminen on koko elämän mittainen hanke. Tästä on kyse myös Samuelin etsinnässä. Jotta voisi ymmärtää itseään Samuelin on ensin ymmärrettävä äitinsä  ratkaisujen taustaa. Jos näkee vain itsensä, kokonaiskuva hämärtyy. Jotta voisi ymmärtää elämää, on nähtävä kokonaisuus. Noustava taivaalle ja nähtävä metsä puilta.

On aina vaikeampaa ymmärtää kuin vain vihata. Mutta ymmärtäminen laajentaa elämäämme. Sen ansiosta tunnemme olevamme vähemmän yksinäisiä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi