Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo
Karisto 2018

Nyt harmittaa. Eeva Lennonin puolesta nimittäin. Hienot muistelmat hän on kirjoittanut, mutta kustantaja ei ole hoitanut omaa tonttiaan julkaisuprosessissa.

Kirjasta Eeva Lennon, Lontoo puuttuu nimittäin kunnon toimitustyö. Monet kieli- ja asiavirheet ja epätarkkuudet häiritsevät sitäkin enemmän, koska kyseessä on journalistin muistelmateos. Onko kustantamossa ollut kiire saada teos syysmarkkinoille, vai eikö kukaan ole rohjennut puuttua kirjoittajan virheisiin ja lapsuksiin? Niitä on nimittäin paljon. Paavo Lipposen hallituskausi on kirjassa yllättävän pitkä, näyttelijä Albert Finney Albert Finnie, ohjaaja Steve McQueen Ian MaQueen, kalvinismi calvinismia jnpp. Kaikillehan virheitä tulee, ei siinä mitään. Mutta siksi kirjoilla on yleensä kustantamoissa joku, joka ne lukee ja editoi.

Myös teoksen rakenne olisi kaivannut parempaa jäsentelyä, joskin Lennonin lapsuudesta edetään nuoruuden Helsingin kautta Pariisiin ja sieltä Lontooseen kronologisesti. Toistoa on silti liikaa, ja toimittajan kynä olisi tehnyt hyvää sinänsä mielenkiintoiselle teokselle. Ostin kirjan heti syksyllä, kun se oli julkaistu, ja se oli myös yksi eniten ennakkovarauksia saaneista teoksista Helsingin kaupunginkirjastossa. Kiinnostusta kunnolliselle elämäkerralle olisi siis ollut. Siksi olen pahoillani kirjoittajan puolesta.

Kiinnostus muistelmiin ei ole ihme, sillä Lennon on tuttu kaikille ulkomaan uutisia seuranneille, ja hän osaa kertoa vuosistaan ulkomaankirjeenvaihtajana kiinnostavasti ja taustoittaen. Kirja olisi vain ollut paljon parempi, jos se olisi käyty huolellisesti läpi ja viimeistelty. Nyt teoksesta jää mieleen ranskalaisen ja brittiläisen kulttuurin analysointi sekä poliittisten voimien arviointi. Sinänsä kyllä mielenkiintoista lukea Brexitin taustoista, mutta henkilökohtaisuutta kirjassa on lähinnä lapsuutta ja nuoruutta kuvaavissa osissa. Esipuheessaan Lennon tosin jo kertoo, että ei pidä henkilökohtaisuutta välttämättä tarpeellisena, joskin kustantajat sitä odottavat elämäkerroilta. Uskallan sanoa, että myös lukijat.

Tämä oli kolmas elämäkerta, jonka olen parin kuukauden sisään lukenut. Pekka Tarkan elämäkerta Onnen Pekka oli täysosuma, Michelle Obaman Becoming (alkukielellä) erinomainen ja hyvin henkilökohtainen. Eeva Lennonin teoksesta olisi ollut enempäänkin, se jää nyt pahasti kolmanneksi.

Nyt on aika tarttua taas kaunokirjallisuuteen. Luin toki lomalla sitäkin, muun muassa Elin Willowsin Sisämaan ja Nancy Hustonin Kiitospäivän illallisen. Hyviä molemmat. Tulevina viikkoina luen iltaisin ennen nukkumaanmenoa kenties näitä: Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (joka piti lukea jo lomalla, mutta en ehtinyt), Jennifer Eganin Manhattan Beach, W.G. Sebaldin Saturnuksen renkaat ja Rachel Cuskin Ääriviivoja, jota jo aloitin syksyllä englanniksi kuunnellen, Olli Jalosen Finlandia-palkitun Taivaanpallon tai Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja 2. Tanssi haudoilla -kokoelman. Näissä riittääkin moneksi viikoksi luettavaa.

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Michelle Obama: Becoming

Michelle Obama: Becoming
BookBeatin äänikirja
Lukija: Michelle Obama
Crown Publishing House, Penguin/Random House 2018

***

Your story is what you have, what you will always have.
It is something to own.

***

Michelle Obaman omaelämäkerta Becoming oli viimeinen kirja, jonka luin tänä vuonna. Tai oikeastaan kuuntelin, kun Michelle Obama puhui juuri minulle, kertoi juuri minulle omaa tarinaansa. Intiimi kokemus, sillä Obama on hyvä lukija. Hänellä on sointuva ja vivahteikas ääni, ja häntä on miellyttävä kuunnella.

Becoming jakaantuu kolmeen osaan, Becoming Me, Becoming Us ja Becoming More. Näistä kaksi ensimmäistä olivat ehdottomasti kiinnostavampia kuin kolmas, jossa käydään läpi Valkoisen talon aikaa ja elämää presidentin puolison näkökulmasta. Kolmannessa osassa oli kuitenkin luettelomaisuutta, joka söi kiinnostavuutta. Siinä myös viittaukset suurempaan tarinaan, Amerikan tarinaan, alkoivat puuduttaa, mutta ilmeisesti amerikkalaista elämäkerrallista teosta ei voi kirjoittaa olemalla hiukan patrioottinen. Toisaalta on ymmärrettävää, että Valkoisen talon nykymenon seuraaminen tuskastuttaa.

Michelle Obama on hyvä tarinankertoja ja kirjoittaja. Becoming on eittämättä hieno omaelämäkerta: samalla sekä yksityinen että yleinen, intiimi mutta ei liian intiimi. Englannin sana dignified kai kuvaisi parhaiten tätä. Kirjoittajalla on näkemystä ja kykyä kirjoittaa oma tarinansa osaksi isompaa tarinaa, ja hän tekee sen tyylikkäästi.

Oman äänen ja oman elämän merkityksen löytäminen ovat Michelle Obaman teoksen ydinsanoma. Jokaisen tarinalla on merkitystä, kirjoittaja painottaa. Hän myös muistaa korostaa joka käänteessä omia juuriaan ja lähtökohtiaan ja sitä, että koulutuksen avulla on mahdollista nousta yhteiskunnassa vaikuttajaksi. Jokainen voi vaikuttaa melko suuressa määrin oman elämänsä kulkuun.

Viimeistään nyt saamme unohtaa toiveet Michelle Obaman pyrkimisestä presidentiksi. Hän kertoo, ettei ole kiinnostunut politiikasta, ja että miehensä poliittiset pyrkimykset olivat hänelle koko ajan hankala asia. Hän kannustaa ihmisiä aktiivisuuteen ja tuki miestään tämän uralla, mutta ei missään vaiheessa ole harkinnut omaa poliittista uraa. Kuten hän itse sanoo, se ei ole häntä varten.

Kirjasta käy hyvin ilmi, miten erilaisia Michelle ja Barack Obama ovat. Michelle rakastaa yksityiskohtia, haluaa suunnitella asiat tarkkaan ja noudattaa suunnitelmiaan. Barack puolestaan on parhaimmillaan kaaoksessa, viihtyy yksin, lukee paljon ja imee tietoa itseensä. Aviopari ymmärtää toisiaan hyvin, mutta käy myös pariterapiassa, jossa Michelle alkaa tajuta, että hänen on pidettävä kiinni omista tarpeistaan, jotta parisuhde toimisi. Ei ole helppoa löytää omaa ammatillista polkuaan sellaisen ihmisen rinnalla, jolla on vahva palo muuttaa maailmaa paremmaksi ja astua aina uusiin saappaisiin.

Becoming sisältää myös arkipäivän anekdootteja, huumoria ja kurkistuksen kansakunnan kaapin päälle. Millaista on elää jatkuvan huomion kohteena, turvamiesten ympäröimänä, luopua yksityisyydestään ilman omaa halua?

Kirjasta huokuu kertojan halu nostaa oma tarina esimerkiksi muille, rohkaista muita olemaan ylpeitä omasta tarinastaan. Itseään ei pidä nostaa muiden yläpuolelle, mutta ei myöskään saa vähätellä itseään muiden rinnalla. Oman äänen löytäminen on tärkeää, koska jos ei puhu omasta elämästään käsin, mistä käsin voi ylipäänsä puhua?

Michelle Obaman tarina on vain yksi monista, ja kaikki tarinat ovat yhtä arvokkaita.

I’m an ordinary person who found herself on an extraordinary journey. In sharing my story, I hope to help create space for other stories and other voices, to widen the pathway for who belongs and why. [–] There’s power in allowing yourself to be known and heard, in owning your unique story, in using your authentic voice.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Pekka Tarkka: Onnen Pekka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Muistelmia
Otava 2018

Arvostelu kykkii arvosteltavan teoksen hartioilla, mutta ei ole siihen sidottu.

Pekka Tarkka (s. 1934) on monipuolisempi kirjallisuusvaikuttaja kuin etukäteen ymmärsinkään. Tarkan vaikutus ulottuu niin päivälehtikritiikkiin, akateemiseen tutkimukseen, tietokirjoittamiseen, historiikkien, tietokirjojen ja kirjallisuudenhistorioiden toimittamiseen, kirjallisuuden ja kritiikin opetukseen sekä moneen muuhun kirjallisuutta edistävään toimintaan.

Tarkalla on perspektiiviä: hän on haastatellut Hella Wuolijokea, F.E. Sillanpäätä ja Mika Waltaria sekä tehnyt väitöskirjan Joel Lehtosen rakkauskirjeistä. Tarkka on toiminut kahden suomalaisen päivälehden kirjallisuuskriitikkona, ja sen suurimman, Helsingin Sanomien, kulttuuriosaston esimiehenä. Ystäviä olivat niin edesmennyt Pentti Saarikoski kuin Matti Klinge, Pentti Linkola, Anto Leikola. Matkat Englantiin ja muualle Eurooppaan ovat vaikuttaneet Tarkan maailmankuvaan samoin kuin papin pojan tausta ja settlementtiliikkeen perintö ja niistä etääntyminen. Tarkan kirjoituksia on julkaistu ulkomaisissa laatulehdissä, ja hän on ollut tuomassa Helsingin yliopistoon praktikum-opetusta yhdessä professori Annamari Sarajaksen kanssa. Arvostukseni Tarkkaa kohtaan on suuri.

Uskottavan arvostelutoiminnan ainoa perusta on oma lukukokemus, on se sitten myönteinen tai kielteinen, ja sen rehellinen välittäminen lukijoille. Arvostelijan mielipide on vain yksi monista, mutta luottamus häneen voi syntyä, jos hän perustaa arvionsa subjektiivisiin havaintoihin ja osaa sijoittaa käsillä olevan teoksen yleisön kokemuskenttään. – – Jutuissaan kriitikko näyttää makunsa suunnan ja arviointikykynsä rajat. Häneen joko luotetaan tai hänet torjutaan. Häntä osataan lukea.

Kriitikontyö on ollut minulle se tunnetuin osuus Tarkan elämäntyössä. Tämän kirjan myötä käsitys Tarkan vaikutuksesta tarkentui.

Kirjaa on ilo lukea, sillä Tarkka on hyvä kirjoittaja. Lisäksi hän on itsekriittinen sopivassa määrin. Parhaat elämäkerrat syntyvätkin mielestäni vasta kun kirjan kohde on ehtinyt saada etäisyyttä aiempaan elämäänsä. En oikein ymmärrä kolmikymppisten halua tehdä elämästään selkoa muistelmien muodossa jo nuorena. Puuttuu suhteellisuudentajua ja näkemystä kokonaisuudesta.

Oman elämäni kertojana olen pyrkinyt kulkemaan keskitietä: näytän parhaita puoliani kätkemättä harha-askelia ja eksymyksiä. Voi kysyä, miten paljon kertomuksessani on valhetta ja miten paljon totta. Olen pyrkinyt objektiivisuuteen käyttämällä esityksen tukena vanhoja kirjeitä ja painettuja tekstiä. Lukija voi niiden perusteella arvioida kirjan todistusvoimaa ja mitata sen tarkkuutta. Tosiasiallinen kuvaus ei kuitenkaan riitä muistelmateoksessa, joka on viime kädessä taidetekoa. Kokonaisuutta muovaa ennen muuta fiktiivinen kuva sisäisestä yksityisyydestä, siitä mitä tekijä toivoo ja uskoo olleensa.

Tarkan kirjaa on ilo lukea myös siksi, että hän tarkastelee itseään myös eurooppalaisen sivistyksen ketjussa:

Koskimiehen sirostelevan kaunis lause jäi usein tyhjäksi. [–]Ja kuitenkin heillä oli hallussaan Euroopan klassisen kirjallisuuden perintö tavalla, jota etäältä kadehdin. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että humanistinen sivistys heikentyy Suomessa sukupolvi sukupolvelta. Ehkä Koskimies ja Helsingin Sanomien Lauri Viljanen kadehtivat edeltäjiään Yrjö Hirniä ja Anna-Maria Tallgrenia. Entä minun sukupolveni jälkeen? Euroopan perinnön kirjalliset rippeet ovat kaikonneet yliopistoihin ja pieniin kustantamoihin, sivistys hupenee suomalaisesta julkisuudesta.

Tarkka suree sitä, ettei kulttuuridebatti Suomessa yllä ruotsalaisten päivälehtien tasolle, saati angloamerikkalaisen. Tarkka yritti ajoittain lietsoa debattia johtamansa kulttuuriosaston sivuilla, mutta koskaan debatti ei oikein kunnolla lähtenyt lentoon. Kuten Tarkka huomaa, Suomessa ”eurooppalaisen sivistyksen rippeet” ovat jäämässä  akateemisen piirin haltuun.

”Onnen Pekka, Lykke-Per tai Lycko-Per on pohjoismaisen kirjallisuuden toistuva aihe, topos.” Sitä ovat käyttäneet niin Hans Christian Andersen ja August Strindberg sekä Henrik Ibsen Peer Gyntissään.

Myös Pekka Tarkalla on onni myötä. Elämäntie kulkee voitosta voittoon, ja  vaikka kritiikkiäkin tulee, sen Tarkka kääntää opiksi ja opastukseksi. Suuria tragedioita ei ilmeisesti ole eteen tullut, elämästä nauttiminen on taito, jonka Tarkka mitä ilmeisimmin osaa. Tarkka on ollut työmatkapyöräilijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Rakkauksia ja työtä, perhe- ja poikeamieselämää, lasten kasvatusta, kirjallisuudentutkimusta ja monipuolista kirjoittamista, sitä on Tarkan elämä ollut.

Aloitin kirjallisuuden opinnot 1990-luvun alussa Helsingissä. Silloin vielä perusopintojen tutkintovaatimukset olivat jotakuinkin kuivat. Tarkka kuvaa strukturalismin ja jälkistrukturalismin aikakautta, joka latisti aikanaan oman intoni eikä näemmä innostanut Tarkkaakaan, tosin ehkä eri syistä. Kun palasin tekemään gradua 2008, ilahduin laitoksen ja kirjallisuudentutkimuksen muuttuneesta ilmapiiristä.

Pekka Tarkka on kirjoittanut hienon omaelämäkerran, joka edustaa elämäkerran lajityyppiä parhaimmillaan. Henkilökohtainen, mutta riittävän taustoitettu ja vivahteikkaasti kirjoitettu. Kirja on myös oiva tietoteos Suomen historiaan ja sivistyneistön elämään viime vuosikymmeninä.

Jos haluat sivistyä, lue Onnen Pekka. Jos haluat lukea suomalaisesta kirjallisuuskritiikistä, lue Onnen Pekka. Jos haluat lukea hyvän omaelämäkerran, luen Onnen Pekka.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Kirjafestivaali Helsinki Lit 2019

Käännöskirjallisuusfestivaali Helsinki Lit on parasta, mitä Helsingissä on viime vuosina kirjallisuuden parissa syntynyt. Toukokuussa päästään taas kuuntelemaan kirjailijoiden ja kääntäjien haastatteluja, joissa paneudutaan kirjoihin ajan kanssa. Helsinki Litissä palkitaan myös menneen vuoden paras käännöskirja Jarl Helleman -palkinnolla.

Ensimmäinen julkistus tulevan tapahtuman kirjailijoista on Rachel Cusk! Cuskin trilogiasta Outline, Transit ja Kudos on sanottu: ”Cusk on yrittänyt kehittää uudenlaisen kerrontatavan, joka voisi kuvata henkilökohtaista kokemusta ilman subjektiivisuuden ja kirjaimellisuuden poliittista painolastia, vapaana tarinallisuuden konventioista.” Trilogiasta on suomennettu jo ensimmäinen osa, Ääriviivoja (2018, suom. Kaisa Kattelus), ja toinen osa Siirtymä ilmestyy maaliskuussa 2019.

Helsinki Litin kirjailijat ovat lähes poikkeuksetta olleet kiinnostavia, ja myös haastattelijat ovat onnistuneet. Tänä vuonna ehdin Helsinki Litiin vain lauantai-illaksi, ja kiirehdin Savoyhin Domenico Starnonen vuoksi.

Häneltä on suomennettu Solmut (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Kiiltomadon kirja-arvostelussa Hertta Hulkkonen tiivistää sen ”perhe-elämän piinaavaksi läpivalaisuksi”. Ensi maaliskuussa ilmestyy Kepponen, josta Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir oli niin vaikuttunut luettuaan sen englanniksi, että kesällä Italian lomalla kävin ostamassa Starnonen kirjat italiaksi. Alkuperäisteosten kannet ovat upeat.


Kuvassa kirjoittaja hakee omistuskirjoitusta Domenico Starnonelta.
Kuva: @ Saara Autere / Helsinki Lit. Julkaistu Helsinki Litin luvalla.

Helsinki Lit on ihana festivaali. Parasta on, että Yle myös tallentaa haastattelut, ja ne ovat suorana katsottavissa Yle Teemalta tai Areenasta ja myöhemmin Areenasta tallenteina tekstityksin niille, jotka eivät pääse paikan päälle.

Kevättä ja uusia ohjelmajulkistuksia odottaessa toivotan mukavaa viikonloppua kaikille!

*****

PS Kävin äsken vilkaisemassa kustantajien kevään 2019 luetteloita. Minusta Cuskin suomalaisen kustantajan S&S:n julkaisuohjelma näytti kaikkien kiinnostavimmalta.
(http://kustantamo.sets.fi/artikkelit/kevat-2019/)

PPS En uskalla julkaista selattavia luetteloita blogissani ilman lupaa.)
Mutta ei hätää: kaikki löytyvät googlaamalla ”kevät 2019 kustantajan nimi” Mikä kevään tarjonnassa kiinnostaa sinua?

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover: Opintiellä. Muistelma
alkup. Educated: A Memoir
Suom. Tero Valkonen
Tammi 2018

***

Henkeni melkein salpautui, kun pohdin edellisen vuosikymmenen aikana tekemääni fyysistä ja henkistä matkaa, ja aloin jopa miettiä, olinko muuttunut liikaa. Oliko opiskelu, lukeminen, ajattelu ja matkustaminen muuttanut minut ihmiseksi, joka ei kuulunut enää minnekään? Ajattelin tyttöä, joka ei tuntenut kuin romuttamon ja kotivuoren ja tuijotti ruudulta, kun kaksi lentokonetta törmäsi omituisiin valkoisiin pylväisiin. Hänen luokkahuoneensa oli roinakasa. Hänen oppikirjansa olivat romumetallia. Ja kuitenkin hänellä oli jotain arvokasta, jota minulla ei mahdollisuuksistani huolimatta – tai kenties niiden johdosta – ollut.

Harvan kirjan lukeminen on nostanut minusta esiin niin puhtaita tunnereaktioita kuin Tara Westoverin Opintiellä. Raivo oli päällimmäinen tunne. Vasta kirjan loppupuolella toivo voitti raivon.

Epäilemättä tässä oli vuoden 2018 merkittävin ja tärkein kirja. Ei epäilystäkään. Syy raivoon on kirjan todenperäisyys.

Tara Westover syntyi monilapsiseen mormoniperheeseen Idahossa Yhdysvalloissa vuonna 1986. Perheen isä on arvaamaton, hän vihaa koulua ja lääketiedettä. Isällä on diagnosoimaton kaksisuuntainen mielialahäiriö. (Perheen isä lienee tätä kirjoittaessa elossa, mutta perhe ei pidä yhteyttä tyttäreensä.) Äiti uskoo isää kaikessa ja toimii itseoppineena kätilönä. Myöhemmin äidistä sukeutuu luontaislääketieteen guru, jonka keittiössä höyryävät yrtit tuovat perheelle vaurautta, jota isän romuttamobisnes ei koskaan tuo.

Kaksoistornit romahtavat ja Tara näkee ne tv:n ruudulta. Koko ajan isä odottaa maailmanloppua, varustautuu siihen, – ja pettyy kun se ei tulekaan. Maailmanlopun odotuksen ohella ilmapiiri perheessä on pelokas. Taran Shawn-veli on arvaamaton ja väkivaltainen. Tara kokee niin isän kuin veljen kautta väkivaltaa ja olisi Suomessa otettu huostaan jo monta kertaa.

Toinen asia, joka määrittää Taran elämää, on naisen rooli. Tara kasvaa ymmärtämään naisen roolin rajat. Hänen tehtävänsä on mennä naimisiin ja saada lapsia. Jos hän ei näin tee, hän on ”portto”. Vielä vuosien jälkeenkin Tara pitää itseään huonona naisena, jos hän juo kokista tai pukeutuu kuten ikäisensä naiset. Mormoniyliopistosta tie vie kuitenkin lopulta tohtoriopintoihin Cambridgeen ja tutkijaksi Harvardiin.

Merkittävää Taran elämässä on varhainen havainto, mikä erottaa hänet muista lapsista:

Ymmärsin että tämä yksi asia, enemmän kuin mikään toinen, erotti minun perheeni muista: me emme käyneet koulua.

Koulutuksen hinta Taralle on henkinen kodittomuus. Hinta on kova. Silti Opintiellä on kertomus toivosta. Koulutus on meille suomalaisille itsestäänselvyys. On vaikea ymmärtää, että vielä jossakin päin maailmaa länsimaisessa yhteiskunnassa koulutuksen arvo kyseenalaistetaan. (Tämä tarina toi mieleen myös Elena Ferranten Napoli-sarjan. Siinä opintie avaa Elenalle uusia maailmoja. Romaani on ajankohtainen myös tuoreen tv-sarjan takia.)

Lue tämä kirja. Ei minulla muuta. Hyvää viikonloppua!

***

PS Kannet: Pidin alkuperäisestä kannesta enemmän. Suomennoksen kannessa korostuvat kirjan miljöö ja kirjoittajan lapsuudenmaisema, alkuperäisessä kannessa koulutus.
PPS Veikkaan, että kirjasta nähdään vielä tv-sarja- tai elokuvaversio.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Henriikka Tavi: Tellervo

Henriikka Tavi: Tellervo
Teos 2018

Hylätyksi tulemisessa oli jotain suorastaan rauhoittavaa. Että ei kelvannut tai ”osannut” oli varmuutta, ja tavallaan hyvää, toisin kuin ihana epävarmuus, jossa epävarmuus verotti ihanaa. Varmuudessa oli helpompi olla. Kaikkeen tottui.

Runoilija Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo on ihastuttavan suoraviivainen romaani parisuhteen kaipuusta ja ihmisen yksinäisyydestä, ystävyydestä ja arkielämän banaliteeteista – lyhyesti sanottuna romaani tästä ajasta ja ihmisen rajoista.

Olisipa historiaan kurkottavien Finlandia-ehdokkaiden joukossa ollut yksi Tellervokin! Arvostan kirjailijaa, joka uskaltaa kirjoittaa aikalaisromaanin, koska aikaperspektiivi on kapeampi kuin historiallisten romaanien. Ei ole helppoa olla näkijä omassa ajassaan.

Romaanin nimihenkilön, Tellervon, kummitädin mielestä opiskeluaika ei ole vain opiskelua varten, vaan otollista aikaa löytää itselleen aviomies. Tellervolla ei vieläkään ole parisuhdetta, vaikka hän aloittelee jo kolmatta graduaan. Vielä on aikaa tehdä asialle jotain. Tellervo päättääkin perustaa self help -opintopiirin toisen akateemisen sinkun, Hennin, kanssa. Myöhemmin mukaan pyydetään kuorokaveri Anna. Opintopiirissä luetaan amerikkalaisia parisuhdeoppaita, erityisesti Rori Rayen, omaa sukuaan Jonesin, listoja siitä, miten 1) saada mies ja 2) saada tämä pysymään parisuhteessa.

Tyypillisenä kauriina Tellervo kuitenkin tarttui haasteeseen. Hänen sisäinen vuorikiipeilijänsä alkoi nousta.

No nyt alkaa tapahtua. Tellervo tapaa Jarkon, Henni Mikan. On myös kuoro, johon Tellervo liittyy.  Anna ja Arthur ja kuoroleirit ja kaikki muu.On entisiä Tinder-tuttavia, jotka antavat kuulua itsestään toisinaan. Mikään ei kuitenkaan ole helppoa ihmissuhderintamalla. Niin ystävyys kuin parisuhdekin käyvät voimille, kuoron puheenjohtajuudesta puhumattakaan.

Tellervo oli ajatellut, että syksy saa tulla, ja syksy oli tullut. Se sopi hyvin, kun eli turvallisessa parisuhteessa. [–] Kaikesta huolimatta tihkusateiden muuttuminen pimeäksi syyssateeksi pääsi yllättämään. Marraskuu tuli nurkan takaa, väärästä suunnasta ja väärässä rytmissä. Hyvin epämääräinen nytkähdys. Jokin suistui raiteilta.

Tellervoa lukiessa hihittelin hiljaa itsekseni. Se on hyvän kirjan merkki. Pohjimmiltaan romaanissa on kuitenkin kyse vakavista asioista ja inhimillisestä yhteyden kaipuusta.  Ihminen ei ole saari. Tavi kaivaa tiensä henkilöhahmojensa luihin ja ytimiin. Tyylilaji vaihtuu parisuhdepuheesta toteavaan ja kliseiseen matkaopaskielen, mikä sekin pitää lukijan hereillä. Kliseet oikein annosteltuina toimivat.

Tavi kirjoittaa raikkaasti olematta teennäinen ja lauseita on ilo lukea. Runoilija osaa tiivistää ilmaisunsa. Jokainen sana on kuitenkin juurtunut romaanin todellisuuteen eikä jää pelkäksi koristeeksi. Romaanin rakenne on myös hyvä. Prologi, epilogi ja seitsemän laajempaa kokonaisuutta on otsikoitu pateettisesti. Lukujen nimet antavat osviittaa, miten niitä kannattaa tulkita.

Tämän romaanin luen joskus vielä toiste. Kaikki ei ole yksiselitteistä. Sekin on hyvän kirjan merkki.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Elly Griffiths: Risteyskohdat
Ruth Galloway -dekkari
Suom. Anna Lönnroth
Tammi 2017 (alkup. 2009)

Ruthin talo on yksi kolmesta marskimaan laidalla. Yhdessä asuu lintujensuojelualueen valvoja, toisessa käyvät kesäisin viikonloppumökkeilijät, jotka taukoamatta käristävät myrkyllistä grilliruokaa ja parkkeeraavat nelivetonsa Ruthin näkymän eteen. Keväisin ja syksyisin tie on usein tulvan alla ja keskitalvella yleensä ajokelvottomassa kunnossa.

Hyvän kirjan merkki on se, että lukija tahtoo samaa lisää. Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan ensimmäinen osa Risteyskohdat oli hyvä dekkari. Enkä edes juurikaan lue dekkareita. Risteyskohdat herätti kuitenkin janon lukea lisää arkeologi-Ruthista ja tulevista murhista Norfolkissa. (En edes tiedä, missä Norfolk on, joten googlataan.) Elly Griffiths on pseudonyymi, jonka takana on Domenica da Rosa, ja muitakin julkaistuja kirjoja.

Vuonna 2009  julkaistu dekkari on suomennettu vasta 2017, mutta jatko-osia on onneksi saatu nopeammin. Englanniksi näyttäisi ilmestyneen jo 10 Ruth Galloway -dekkaria. Tiedän, mitä teen seuraavalla lomalla.

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys ja Toivoa sopii (Patrick Melrosen tarina I–V)

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys & Toivoa sopii
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018

Mikä auttaisi häntä saavuttamaan vapauden? Halveksunta? Aggressio? Viha? Niitä kaikkia sotki isän vaikutus, juuri se mistä hän halusi vapautua. Ja entä tämä suru, joka häntä painoi? Kun sitä pysähtyi miettimään hetkeksi, eikö se  ollut opittu siitä, miten isä vajosi lamaantuneeseen alakuloonsa?

Patrick Melrosen tarina, osat I–V, kahdessa niteessä, muistuttaa joiltain osin Karl Ove Knausgådin Taistelua. On sadistinen isä. On pojan tarve tehdä tilit selviksi isän kanssa. On kuollut isä, jonka ruumiista pojan pitää huolehtia. Autofiktiivinen romaani nojaa vahvasti kirjoittajansa todelliseen elämään. Romaani on omaääninen ja puistattava, humoristinenkin. Siitä on tehty Benedict Cumberbatchin tähdittämä, kehuttu HBO-sarja, jonka aion katsoa nyt, kun olen lukenut ensin kirjat. Cumberbatch on itse sanonut Patrick Melrosen roolityön olevan yhden tärkeimmistä omalla urallaan.

Erojakin löytyy. Edward St Aubynin romaanin päähenkilö, Patrick Melrose, on brittiläistä yläluokkaa. Patrickin äiti, Eleanor, on alistunut ja heikko, ja lopulta dementoitunut. Knausgårdilla heikko oli vain isä.

Markku Päkkilä on suomentanut St Aubynin romaanit loistavasti. Lukija nauttii kielen tehovoimasta ja tarkkuudesta. Pureva ja pisteliäs ironia ei katoa käännökseen, vaan iskee lukijan tainnoksiin toistuvasti. Kääntäjä on tehnyt loistotyötä, mutta alkuperäisen tekstinkin täytyy olla poikkeuksellisen nerokasta. Miten joku osaakin tähdätä iskunsa näin tarkasti kohteeseen? St Aubyn osaa. Toivoa sopii tosin hieman jämähtää lopussa, ja lukija väsähtää Eleanorin hautajaisissa. Ensimmäinen nide, Loistava menneisyys, sen sijaan ei jätä sijaa toiveille.

Romaaneja sitoo toisiinsa Patrick Melrosen tarina. Toinen nide alkaa kuitenkin hänen vastasyntyneen poikansa, Robertin, kuvauksella syntymänsä hetkestä.

Minkä takia ne olivat olleet tappavinaan hänet kun hän syntyi? Häntä oli valvotettu päiväkausia, hänen päänsä oli muksahtanut kerran toisensa jälkeen umpinaiseen kohdunkaulaan, ja kurkun ympärille oli kiedottu kuristavaa napanuoraa, sitten äidin vatsa oli leikattu auki kylmillä keritsimillä, hänen päähänsä oli tartuttu ja niskaa oli väännelty puolelta toiselle, hänet oli kiskottu kodistaan, ja häntä oli lyöty, silmiin oli suunnattu lamppu ja hänet oli viety kokeisiin, pois puolikuolleena viruvan äidin luota. Kenties tarkoituksena oli tehdä loppu hänen nostalgisesta kaipuustaan vanhaan maailmaan.

Tästä tuli mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuori, jossa näkökulma on äidin kohdussa varttuvan sikiön. Toivoa sopii -romaanissa Robertin sikiövaihe vain jää lyhyeksi. Robertista varttuu älykäs ja tarkkanäköinen lapsi, joka osaa imitoida elitistisiä sukulaisiaan jo viisivuotiaana tarkasti.

Loistava menneisyys (Patrick Melrosen tarina I-III) vie päähenkilön ahdistavaan lapsuuteen brittikartanossa, sieltä New Yorkiin, jossa Patrick on hakemassa isänsä tuhkia ja vetämässä huumeita suonet täyteen. Toivoa sopii (Patrick Melrosen tarina IV-V) näyttää Patrickin isänä ja taistelemassa perinnöstään, Ranskan perintöhuvilasta, jonka Eleanor-äiti haluaa testamentata huuhaa-Seamusille Patrickin asemesta. Isänsä lisäksi Patrick tekee tiliä äitinsä kanssa, joka ei ole puuttunut Patrickin lapsena kokemaan hyväksikäyttöön.

Romaaneissa brittiyläluokka kuvataan ahneena, itsekeskeisenä ja degeneroituvana sen edustamien yksilöiden kautta. Niin Eleanorin sisar Nancy, kuvottava Nicholas Pratt kuin sadistinen David-isäkin näytetään säälimättä ja paljastavassa valossa naurettaviksi ja säälittäviksi, kuin Titanicin vajotessa meren pohjaan juhlia jatkaviksi idiooteiksi. Vain yläluokkaan kuuluva voin näin tarkasti omaa yhteisöään kuvata.

”Tämä on yhden aikakauden loppu”, Patrick sanoi.
”Ja juhlien loppu”, Anne sanoi. ”Orkesterikin tekee lähtöä.”

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä. Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä
WSOY 2017 (BookBeat)
Äänikirja. Lukija Tuomas Tulikorpi

Vuosi herrasmiehenä ei sovi vain herrasmiehiksi haluaville, vaan ihan kaikille hyviä tapoja ja luonteen kehittämistä kaipaaville.

Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä oli riemastuttava lukukokemus, tai pitäisi varmaan sanoa kuuntelukokemus. Työmatkoilla kuunneltuna tämä toimi, joskin lukija olisi voinut tarkistaa etikettiin vahvasti pohjautuvan kirjan sanaston ääntämisohjeet etukäteen. Jossain vaiheessa myös suomenkielisten sanojen painotus kävi hermoille. Silti lukija sopi minusta hyvin tähän kirjaan.

Aion hankkia tämän kirjan painettuna, koska se toimii hyvänä lähdeteoksena omassa kirjahyllyssä. Ja koska tunnistin kirjoittajan omaksi alter egokseni. Minäkin olen itsekäs ja töykeä, en mitenkään hyväluonteinen ihminen.

Parasta kirjassa onkin itseironia, mutta myös se, että kirja on enemmän kuin hyvän käytöksen kirja. Se menee etiketin ja kasvatuksen juurille, suhteuttaa hyvää käytöstä luonteen (engl. character) jalostamiseen. Tarpeellinen kirja tänä aikana.

Kertoja opettelee herrasmieheksi vuoden ajan ja tekee sen paneutuen: hän käy niin rugby- kuin miekkailutreeneissä, mutta osallistuu myös vapaaehtoistyöhön ja vaimonsa hemmotteluun. Kertojan perhe kertoo, kun herrasmies ei kotona oikein onnistu.

En pysty tähän siteeraamaan mitään, koska ei ole sitä  p a i n e t t u a  kirjaa tässä! Mutta käyn ostamassa sen ensi tilassa.

Vahva suositus.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Minna Rytisalo: Rouva C

Minna Rytisalo: Rouva C
Gummerus 2018

 

Ei se, että jotain ei ole ennen tehty, tarkoita, ettei niin voisi tehdä. Pitää vain olla avoin uudenlaisille vaihtoehdoille, katsoa asioita uudella tavalla [–].
(Ferdinandin sanat Minnalle Rouva C:ssä)

Minna Canthin syntymästä tulee vuonna 2019 kuluneeksi 175 vuotta. Juhlavuoden aattona ilmestynyt Minna Rytisalon toinen romaani, Rouva C, on kirjailijan omien jälkisanojen mukaan saanut innoituksensa Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneestä Herkkä, hellä, hehkuvainen -elämäkerrasta, joka ravisteli pölyt Canthista ja näytti kirjailijan monipuolisesti lahjakkaana ja tuntevana ihmisenä. Maijalan elämäkerran kautta välittyi myös Canthin klassikkonäytelmien syntyhistoria ja Kuopio vilkkaana kulttuurikaupunkina.

Rouva C:n miljöö on sen sijaan lähinnä Jyväskylä. Sinne Minna eli Wilhelmina Johnson,  on päässyt opiskelemaan kansakoulunopettajaksi yhtenä ensimmäisistä naisopiskelijoista. Minna nauttii uuden oppimisesta seminaarissa, mutta tapaa siellä myös tulevan miehensä Ferdinand Canthin. Vaikka Ferdinand kannustaa Minnaa jatkamaan opiskelua, tämä jättää seminaarin kesken tultuaan raskaaksi. Lapsi kuolee kohtuun, mutta Minna ja Ferdinand ovat jo alkaneet yhteiselämän, eikä Minna enää palaa kouluun.

Anna-Liisa, nyt lähdetään, joku huusi ja tyttö nousi ylös, pudisteli hiekkaa hameestaan ja kääntyi, ehkä hän ei ollutkaan raskaana, näytti erilaiselta nyt kun seisoi ja liikkui. Ehkä Minna erehtyi, voihan ihmisellä olla turvotusta ja monenlaisia vatsavaivoja, ja erehtyi hän siinäkin, että tyttö olisi piika.

Rytisalon taitavuutta kertojana on se, että Rouva C:ssä on jo hienovarainen viittaus Canthin  Anna Liisa -näytelmään (1895), jossa nuori Anna Liisa vahingossa tappaa vastasyntyneen lapsensa. Minna ja Ferdinand Canthin avioelämä kuvataan romaanissa melko onnellisena, vaikka toistuvat raskaudet koettelevatkin Minnan mieltä ja ruumista. Jo Maijalan elämäkerrasta mieleeni jäivät Minnan toistuvat alakulon ja masennuksen kaudet. Eikä Rytisalokaan peittele Canthin tarmokkuuden jälkeistä lamaannusta, johon Ferdinand kuitenkin vuosien varrella tottuu.

Minna on kuuden lapsen äiti ja odottaa seitsemättä, kun Ferdinand kuolee. Romaani loppuu siihen, että Minna myy itse suunnittelemansa Jyväskylän talon, pakkaa siihenastiset lehti- ja julkaistut kirjoituksensa matkalaukkuun ja muuttaa Kuopioon lastensa kanssa.

Romaania lukiessa ei voinut olla miettimättä naisten asemaa silloin ja nyt. Jos eivät naiset vieläkään saa aina tasa-arvoista kohtelua yhteiskunnassa, niin Canthin aikana asiat olivat tietysti vielä huonommin. Tuskallista on, että edelleen monessa maassa ne ovat lähinnä miehet, jotka haluavat päättää naisen ruumiista. Enää ei onneksi avioliiton ulkopuolella syntyvä lapsi välttämättä suista naista turmioon, ja lapsen isätkin kantavat vastuuta, mutta edelleen naista seuraa syyllisyys työn ja perheen yhdistämisestä.

Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla, niin hän ajatteli [–].

Minna Rytisalon kieli on soljuvaa, mutta virkkeillä pituutta – välillä liiankin kanssa. Rakenteellisena vastapainona luvut ovat kuitenkin lyhyitä, ja siksi kokonaisuus toimii. Romaani ei jää paikalleen, mutta ei myöskään kiirehdi kertomansa ohi. Pidin Rouva C:stä enemmän kuin Lempistä, Rytisalon esikoisesta, joka jäi välillä oman kielensä lumoihin. Rouva C:ssä sitä vaaraa ei ole.

On hienoa, että Minna Canth elää niin elämäkerroissa kuin romaaneissakin ja kuva tästä Suomen kirjallisuuden voimahahmosta saa uusia sävyjä.

Nostakaamme liput salkoon 19. maaliskuuta 2019!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi