Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suom. Karoliina Timonen
Tammi 2018

Haagin oireet, Emma naputteli. Koko sana kuulosti kuolonkorahdukselta, hän ajatteli. Hän oli perillä taudin oireista, jotenkuten, mutta nyt kun Olivian kollega oli sairastunut, hän kaipasi yksityiskohtia. Google löysi tuhansittain tuloksia.

Heti alkuun: Haag ei Francesca Hornakin romaanissa tarkoita kaupunkia, vaan ebolatyyppistä virusta, jonka yksi romaanin henkilöistä on saanut työskennellessään Liberiassa. Piti googlata, onko tällainen virus oikeasti olemassa. Näyttäisi että on, ja haag lienee lyhenne sanoista hepatiitti A antigeeni.

Kun perheen lääkäritytär Olivia palaa Lontooseen jouluksi, koko perhe joutuu viettämään joulunpyhät seitsemän päivän karanteenissa. Perhe eristäytyy äiti-Emman suvun perintökartanoon ja nykyiseen loma-asuntoon Weyfieldiin, marskimaalle.

Taas tuo sana marskimaa. Piti sekin googlata, kun se tuntuu tulevan joka romaanissa nyt vastaan. Marskimaa on meren lähellä, nousu- ja laskuveden alueella oleva maa, joka peittyy ajoittain veden alle. Englanniksi wetlands, suomeksi kai kosteikko, räme tai suo, mutta jälkimmäiset voivat olla sisämaassakin, makean veden lähellä.

No niin, perhe siis eristäytyy ränsistyneeseen kartanoon, kukin omien salaisuuksiensa kanssa. Kartanoon pölähtää kaksikin vierasta, ja salaisuudet paljastuvat yksitellen viikon aikana. Perhe on se yksikkö, jossa ihmisen kommunikaatiotaidot testataan. Usein lähimpien kanssa on vaikeinta olla läsnä ja rehellinen.

Edit: Tai oikeastihan on niin, että lapsuudenperheen roolit jäävät helposti päälle (tai tulevat päälle kun palataan yhteen), vaikka ihmiset kasvaisivat aikuisiksi ja muuttuisivat. Usein perheenjäsenillä on enemmän luuloa kuin tietoa oman perheensä jäsenten todellisista ajatuksista ja tunteista.

Pidin ideasta sijoittaa henkilöt suljettuun tilaan karanteenin vuoksi. Idea oli hyvä, ja se toimi, joskin näkökulmakerronta romaania pidemmälle lukiessa alkoi tuntua turhalta. Olisiko romaani voinut välillä pitää näkökulmat ja välillä vain edetä toisin? Varsinkin lopussa kaipasin synteesiä, kun salaisuudet oli kerrottu ja kaikki vaikutti kaikkeen. Mutta kuten sanottu, karanteeni maaseudulla oli ihan hyvä lähtökohta.

Perhe Birchin arkiasunto on Gloucester Terracella, Camdenissa Lontoossa. Isä Andrew’n työhuoneesta on näkymä Primrose Hillille. Ei paha. Tykkäisin. 🙂 Ei silti, perintökartano Englannin maaseudulla olisi toki kiva sekin, mutta ehkä vähän liikaa pölyistä nostalgiaa ja pihatöitä.

Ainut asia, mikä lukiessa häiritsi oli vierasperäisten konsonanttiin loppuvien, mutta vokaalina äänettävien sanojen taivutus. Tiedän, että nykyään saa taivuttaa myös Heathrowin ja Andrewin, mutta kun on tottunut taivuttamaan ne heittomerkin kanssa, Heathrow’n ja Andrew’n, lukeminen katkesi joka kerta näihin sanoihin, kun piti tunnustella tätä heittomerkitöntä tapaa lisätä pääte. Suomennos oli kuitenkin jouheva ja luonteva.

Kiva kirja. Henkilöhahmot syvenevät vähitellen, joskin jäävät melko pinnallisiksi kuitenkin. Suosittelen joululomalukemiseksi, varsinkin jos vietät joululomaa lapsuusperheesi kanssa.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
WSOY 2019

Mitä minä oikein halusin? Mitä odotin? Isäni ei tarvinnut minua yhtä lailla kuin minä tarvitsin häntä. Pelottava, musta yksinäisyys lankesi ylleni, terävä kipu tuntui kylkiluitteni alla. Itkin itseni uneen, kyyneleet muuttuivat kylmiksi ja kerääntyivät lammikoiksi korviini.

Teini-iässä Lisa Brennan-Jobs asuu isänsä ja tämän perheen luona, mutta kokee itsensä yksinäiseksi. Hän toivoo, että isä kävisi sanomassa hänelle hyvää yötä ennen nukkumaanmenoa. Steve Jobs tekee näin kerran, mutta ei koskaan toiste. Lisa on lohduton, eikä tunne olevansa isälleen perheenjäsen.

Niin kauan kuin olen tietokoneiden kanssa ollut tekemisissä, olen seurannut tarkkaan Applea, ja Steve Jobsia siinä sivussa. Kun tajusin, että Jobsin tyttäreltä Lisa Brennan-Jobsilta oli ilmestymässä muistelmat (Small Fry), tiesin odottaa kiinnostavaa luettavaa. Mutta en voinut tietää, olisiko kirja oikeasti hyvä. Se ON hyvä. Ja suomennos myös.

Kirjassa on vähän valokuvia, nekin rakeisia. Kuvia jäin kaipaamaan, mutta ehkä niitä ole enempää sen vuoksi, että kirja on ilmaisuvoimainen ja kirjoittajan subjektiivinen näkemys siitä, millaista oli elää Steve Jobsin tyttärenä.

Pikkusintti on kirja isän kaipuusta, mutta myös paljon muusta. Kirjoittaja on riittävän rehellinen näyttääkseen myös itsensä ristiriitaisena ja inhimillisenä ihmisenä. Brennan-Jobs myöntää, että toisinaan hän on käyttänyt isänsä nimeä saadakseen huomiota tai jopa tehdäkseen vaikutuksen Harvardin pääsykoehaastattelijaan. Inhimillistä.  Brennan-Jobs on yhtä ankara itseään kuin isäänsä kohtaan.

Pikkusinttiä lukiessa koin toisinaan samanlaista raivoa kuin Tara Westoverin Opintiellä-kirjaa lukiessa. Miten epäreiluja ja julmia vanhemmat toisinaan voivatkaan olla! Steve Jobsia voisi tämän kirjan perusteella luonnehtia julmaksi ja jopa sadistiksi. Asia ei kuitenkaan luultavasti ole näin yksinkertainen. Yleensä asiat johtuvat jostain. Brennan-Jobskin ymmärtää isäänsä, vaikka kärsiikin tämän ailahtelevuudesta ja tyranniudesta. Steve Jobs vaikuttaa joka tapauksessa kirjan perusteella olleen emotionaalisesti kylmä ja jollain tavalla rikki, eräänlainen virtahepo olohuoneessa, joka vie tilan muilta huoneessa olijoilta ja saa nämä kulkemaan varpaisillaan.

Lisa Brennan-Jobs ei ollut ainut, joka joutui Steve Jobsin arvaamattoman käytöksen uhriksi. Kohtaus, jossa Steve Jobs ripittää Lisan nuorta serkkua, joka pahaa aavistamatta on tilannut ravintolassa Stevenin inhomana hampurilaisen, on paljastava. Myös muut Jobsin vaikutuspiirissä olleet tekivät monenlaisia kärrynpyöriä ollakseen suututtamatta Jobsia.

Steve Jobs ja Lisan äiti Chrisann Brennan tapasivat lukiolaisina. Kun Chrisann tuli raskaaksi viiden vuoden jälkeen, Steve lähti lätkimään. Jobs ei tunnustanut tytärtään ennen kuin dna-testi vahvisti isyyden. Senkin jälkeen Jobs kiemurteli elatusmaksuissa ja vanhemman vastuussa. Jossain vaiheessa Lisalle valkenee varsinainen syy siihen, miksi Jobs ei aikanaan halunnut olla tyttärensä kanssa tekemisissä. Jobsin ja myös Lisan äidin silloinen henkinen opettaja, buddhalaismunkki Kobun oli antanut ohjeen, jota Jobs noudatti:

Nuori isänikin oli luottanut Kobuniin, joka oli sanonut hänelle, että jos minä olisin poika, olisin osa hengellistä isänperintöä ja siinä tapauksessa isäni pitäisi ottaa minut kasvattaakseen ja elättää minua. Mutta kun olinkin tyttö, äiti kuuli sittemmin muilta yhteisön jäseniltä Kobunin sanoneen, ettei isällä ollut mitään velvoitetta huolehtia äidistä ja minusta.

Isän ja tyttären välille muodostuu kuitenkin suhde, ja isä kutsuu tytärtään pikkusintiksi. Jobs kieltää nimenneensä ensimmäisen tietokoneensa tyttären mukaan mutta myöntää lopulta tehneensä niin, kun U2:n Bono asiasta kysyy. Toisinaan isä ja tytär rullaluistelevat, toisinaan viettävät aikaa yhdessä muuten. Myöhemmin Lisa muuttaa jopa asumaan isänsä ja tämän uuden perheen luokse, kun äidin ja teini-ikäisen tyttären välit monimutkaistuvat. Silloinkin Jobs käyttää valtaansa ja vaatii Lisaa olemaan tapaamatta äitiään puoleen vuoteen, jos haluaa asua isänsä luona.

Lisa Brennan-Jobs kirjoittaa elävästi muistikuvistaan, aistivoimaisesti ja kiinnostavasti. Kirjoittaja on tehnyt paljon ajatustyötä ja antanut lopulta anteeksi isälleen, mutta anteeksiantokaan ei korvaa mennyttä.

Huomenna osallistun lukupiiriin, jossa keskustellaan Pikkusintistä. Mielenkiintoista kuulla muiden lukukokemuksista. Itselleni kirja oli hieman tirkistelyä (millainen se Jobs olikaan), mutta myös kirjallisesti nautinto. Hyvin Brennan-Jobs kirjoittaa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Elly Griffiths: Januksen kivi

Elly Griffiths: Januksen kivi
Ruth Gallaway -mysteeri
Suom. Anna Lönnroth
Tammi 2017

Omnia mutantur, nihil interit.*

Ihmiselle, joka ei useinkaan lue dekkareita, uuden suosikkidekkaristin löytäminen on mahtava juttu. Luin viime kesänä Elly Griffithsin ensimmäisen Ruth Gallaway -dekkarin Risteyskohdat, ja olin myyty. Olen tietoisesti kuitenkin ollut lukematta jatko-osia, koska haluan säästää niitä kesälomaan ja hetkiin, jolloin kaipaan helppoa ja kivaa lukemista.

Alkuvuodesta vaivannut lukujumi on palaillut taas, enkä jaksa lukea kovin haastavaa kirjallista fiktiota. Ammatti- ja opiskelulukeminen vaatii sen verran ajatustyötä, että juuri nyt juonivetoinen kirja on kova sana. Ja juonestahan dekkarissa mitä suurimmassa määrin on kyse.

Nuorena luin paljon SAPO-sarjan dekkareita, mutta niihin kyllästyin jossain vaiheessa täydellisesti. Agatha Christiet luin luultavasti ihan ensimmäiseksi. Viime vuosina olenkin lukenut yleensä jotain tiettyä sarjaa, aina kun uusi osa on ilmestynyt.

Miljöö tai päähenkilö tai -henkilöt ovat se juttu, joka saa minut tarttumaan dekkariin, pelkkä murha ei. Kate Atkinsonin Jackson Brodie vei heti mukaansa (ilmeisesti sarjaan on luvassa jotain uutta tänä vuonna), samoin Liza Marklundin iltapäivälehteen sijoittuvat Annika Bengtzon -dekkarit, joita ei enää tule. Jokunen vuosi sitten seurasin Mari Jungstedtin Anders Knutasia Visbyn kesäidylliin, mutta lopulta sarja alkoi toistaa itseään. Luen myös satunnaisesti yksittäisiä dekkareita, esim. Malin Persson Gioliton Suurin kaikista oli mainio. P.D. Jamesia olen aina halunnut lukea, mutta en tiedä miksi se on jäänyt. Donna Leonin Venetsia-dekkareita yritin lukea, koska ajattelin että ihan pakko tykätä, koska Venetsia. Mutta sekin into meni ohi, enkä ole yhtään niistä vielä lukenut. Myös Henning Mankellin ja Kerstin Ekmanin dekkarit olivat mieleeni.

Elly Griffithsin dekkareissa alkoi kiinnostaa sekä päähenkilö että miljöö. Ruth Gallaway on arkeologi, joka auttaa poliisia murhatutkimusten yhteydessä tunnistamaan luita ja luurankoja. Gallaway on särmikäs henkilöhahmo, joka asuu Norfolkissa meren rannalla. Kirjassa on monimutkaisia murhia, hankalia ihmissuhteita, historiaa, kirjallisia lainauksia, huumoria. Kaikkea sitä mitä dekkarilta haluan.

Griffiths malttaa kirjoittaa myös osan sivuhenkilöistä moniulotteisiksi henkilöhahmoiksi: Januksen kivessä esimerkiksi ylennystä odottava Judy-konstaapelista saattaa jatkossa tulla Harry Nelsonin tärkeä oikea käsi.

 Januksen kivessä Ruth huomaa odottavansa lasta, ja siitä seuraa monia sisäisiä ristiriitoja, onhan lapsen isä naimisissa. Rakennustyömaan alta löytyy lapsen ruumis ja kaivosta ruumiin pää. Karmiva löytö johdattaa vanhan murhan jäljille, joita epäilemättä ratkotaan jatkossakin marskimaalla meren rannalla, pienessä kaupungissa Norfolkissa. Täytyykin panna seuraava osa kirjaston varaukseen.

*Kaikki muuttuu, mikään ei katoa.
Ovidius: Muodonmuutoksia

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
Suom. Kaisa Kattelus
S & S, 2018

Miehen puhuessa hän oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä. Silti tämä muoto, vaikka hän ei vieläkään tiennyt, mitä se sisälsi, auttoi häntä ensimmäisen kerran selkkauksen jälkeen hahmottamaan, kuka hän nykyään oli.

Suomalainen kustantaja kertoo kotisivuillaan Rachel Cuskista näin:
”Cusk on yrittänyt kehittää uudenlaisen kerrontatavan, joka voisi kuvata henkilökohtaista kokemusta ilman subjektiivisuuden ja kirjaimellisuuden poliittista painolastia, vapaana tarinallisuuden konventioista. Projektista syntyi poikkeuksellinen romaanitrilogia: Outline, Transit ja Kudos.”

Cusk vierailee myös Helsinki Litissä 17.–18.5.2019:

Luin Ääriviivat suurin odotuksin. Jonkin verran ristiriitaiset ajatukset romaanista jäi. En ehkä tavoita tuota kustantajan mainitsemaan poikkeuksellisuutta. Myönnän, ettei minulle äkkipäätään muistu mieleen vertailukohtaa aiemmasta kirjallisuudesta, mutta en silti usko, että Cusk olisi ensimmäinen, joka pyrkii häivyttämään kerronnan subjektin. Jos sinulle tulee mieleen joku esimerkki, kerro ihmeessä!

Romaani itsessään on ihan hyvä. Jotakin siitä jäin kuitenkin kaipaamaan. Ehkä onkin paras lukea ensin myös jatko-osat, Siirtymä, joka ilmestyy piakkoin suomeksi, ja viimeinen osa Kudos (ei vielä suomenkielistä nimeä), joka sekin suomennetaan. Ehkä minullakin on enemmän sanottavaa, kun trilogia kokonaisuus hahmottuu. Ensimmäisen osan perusteella kyse näyttäisi olevan keski-ikäisen, avioeron kokeneen naisen identiteetin hakemisesta: kun vierellä ei ole enää puolisoa, joka määrittelee sinut, pitää omalle elämälle löytää uusi sisältö.  Päähenkilö kysyy: Kuka minä oikeasti olen?

Kun havahtuu olennaisten kysymysten äärelle keski-iässä, huomaa, että aikaa ei olekaan loputtomasti.

Mutta kun hän palasi taas maailmaan, hänelle ääriviivat olivat yhä teräviä, odotukset kirkkaita: joskus hänestä tuntui kuin hän olisi tullut juhliin juuri kun kaikki muut tekivät jo lähtöä, valmistautuivat käymään levolle.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Kolmen kirjan – ja lajityypin – viikko

Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti.
Jojo Moyes: Elä rohkeasti
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

*kirjojen muut tiedot postauksen lopussa

***

En ollut nähnyt sellaista esityslistaa koskaan ennen.  Yksi esityslistan kohta oli kuitenkin yllätys – tai pikemminkin sen puuttuminen: Applesta puhuttiin vain pari minuuttia.

Päätin lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla, koska viikon sisällä luin kolme eri lajityypin kirjaa enkä millään ehdi postata kaikista erikseen. Lajityypeistä myöhemmin, mutta ensin muutama sana ensin kustakin kirjasta.

Paranoidi optimisti on yksi parhaiten kirjoitettuja business-kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Mielestäni sen täytyy tästä lähtien kuulua jokaisen (liikkeen)johtamista opiskelevan tai sitä työkseen tekevän pakolliseen lukemistoon. Kirja on jännittävä, mutta myös selkeä tietokirja siihen, miten yritystä johdetaan kriisissä. Ostinkin kirjan omakseni, koska aion palata siihen joskus, vaikken yritystä johdakaan.

Kuuntelin kirjan äänikirjana BookBeatissa, ja oli kuin olisin kuunnellut Siilasmaata itseään, lukijaksi oli valikoitunut juuri tähän kirjaan sopiva ääni. Kerronnan katkaisee välillä hyvä tietää -laatikko, jossa on asiaa esimerkiksi hallitus- tai skenaariotyöskentelystä tai yrityskaupan sopimusneuvotteluista. Kirjassa on myös listoja, joiden avulla Siilasmaa kiteyttää oppinsa ja neuvonsa, joilla voi välttää ne virheet, joita Nokiassa tehtiin ja joita Siilasmaa teki johtajana. On pakko todeta, että selkeästi ajateltu on myös selkeästi kirjoitettu. Tässä kirjassa oli paljon tietoa, joka oli helppo omaksua – teorian tasolla. Harvasta kuitenkaan tulee menestyvää liikkeenjohdon ammattilaista ihan vain lukemalla. Yrittäjähenkisyys, rohkeus  ja paranoidi optimismi auttavat, se on Siilasmaan sanoma. Luokittelisin kirjan tietokirjaksi ja yrityskirjallisuudeksi, myös johtamisoppaaksi. Kannessa on jotain huvittavan vilpitöntä; Siilasmaa katsoo menneeseen (vasemmalle) ja yläviistoon: ”Olemalla paranoidi on varaa olla myös optimisti”, katse tuntuu sanovan.

Jojo Moyesin Elä rohkeasti on kolmas osa sarjassa, jossa seurataan Louisa Clarkin elämää. Sarjan ensimmäisestä osasta on tehty elokuva. Luen Moyesia aina, kun haluan viihtyä ja toisaalta nauttia lukemisesta. Kirja edustaa niin sanottua ”feel good” tai ”uplifting”-kirjallisuutta. Suomeksi tuon voisi kääntää vaikka hyvän tuulen kirjoiksi, kirjallisuudeksi, joka nostaa lukijan ylös arjesta, antaa toivoa olematta kuitenkaan naiivia tai huonosti kirjoitettua. Esimerkiksi Eleanorille kuuluu ihan hyvää oli juuri tällainen romaani, jossa käsitellään vaikeitakin asioita, mutta sillä tavalla, että lopussa lukijalle jää toiveikas olo. Elä rohkeasti oli mukavan helppo ja kiva kirja.

Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen on löytänyt yleisönsä ja myynyt hyvin ennätyksellisesti, niin paljon, että tekijänoikeustuloilla Hotakainen voi kustantaa David Foster Wallacen The Infinite Jest -kulttikirjan suomennostyön. Formuloita 1980-luvulta lähtien satunnaisesti seuranneena ja Ferraria fanittaneena Kimin elämä ja Hotakaisen uusi aluevaltaus kiinnostavat. Kirjan kohde on kannessa ”paljaana”, ilman paitaa, kuten usein elämäkerroissa: suora katse kameraan ja paljas iho viestivät, että kirjan kohde kertoo nyt jotain, mitä ei ole ennen tiedetty. Kimin kohdalla odotukset ovatkin suuret, koska kilpa-ajaja ei tunnetusti sanoilla koreile.

Hotakainen on onnistunut voittamaan Räikkösen luottamuksen. Hotakainen lähestyy aihettaan ja kohdettaan eleettömästi ja uteliaana. Kenenkään muun kirjoittamaa kirjaa Kimistä olisin tuskin odottanut kirjaston jonossa puolta vuotta. Tuntematon Kimi Räikkönen ei ole elämäkerta, eikä oikeastaan muistelmatkaan. Se on pikemminkin ilmava henkilökuva, jossa raotetaan joitakin vaiheita Kimin elämästä, mutta ei suinkaan kaikkea.

Kaikki nämä kirjat ovat lajityyppinsä edustajia, hyviä sellaisia. Siilasmaan kirja on enemmän kuin kirja johtamisesta, se on myös tarina ihmisluonteesta, ihmisen halusta olla uskomatta huonoja uutisia, halusta ripustautua itsepetokseen ja elää kuplassa. Helsinki, meillä on ongelma! Hotakaisen kirja taas lähestyy ihmistä, kohdettaan, sen omilla ehdoilla, vähäpuheisesti, lyhyin niittaavin lausein. Kaikki turha on karsittu. ”Tultiinko tänne ajamaan vai puhumaan?”

Jojo Moyesin kirja taas, no, se pelaa hiukan eri sarjassa kuin nämä kaksi muuta teosta, jotka eivät ole fiktiota. Louisa Clarkin kautta Moyes kertoo kuitenkin tarinan siitä, miten mennään eteenpäin surusta, jatketaan elämää ja uskalletaan elää. ”Meillä on vain tämä yksi elämä, vai mitä?”

”Rohkeus rikkoa kaavat” on Siilasmaan yhden luvun alaotsikko. Se voisi kenties olla jonkinlainen kaukaa haettu punainen lanka kaikkien  edellä mainittujen kirjojen teemoista.

***

*Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti. Näin johdin NOKIAa murroksessa.
Kirjoitettu yhdessä Catherin Fredmanin kanssa.
Käsikirjoituksesta suomentanut Markku Päkkilä.
Tammi 2018. Päällys Markko Taina.

Jojo Moyes: Elä rohkeasti. (alkup. Still me, Lou Clark -sarjan kolmas osa)
Suom. Heli Naski. Gummerus 2018.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala 2018.
Kansi ja ulkoasu Mika Tuominen.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Kevään lukupino

Täällä blogin puolella on ollut hiljaista alkuvuonna. Syy on lukujumi.

Taivaanpallon jälkeen lukeminen takkusi viikkokausia, en osaa sanoa miksi. Aloitin yhtä ja toista kirjaa, mutta kaikki jäivät joko kesken tai siirtyivät odottamaan parempaa hetkeä. Nyt on kuitenkin lukuinto taas palannut.

Tällä hetkellä korvaluureissa soi Risto Siilasmaan Nokia-saga Paranoidi optimisti, jonka eilen ostin myös perinteisenä kirjana, vaikka kerrankin pidän myös äänikirjasta. Siilasmaan kirjasta lisää lähiaikoina; kirja vaikuttaa kaikin puolin erinomaiselta. Iltalukemisena on nyt kivaa ja kevyttä Jojo Moyesia. Elä rohkeasti päättää Kerro minulle jotain hyvää -romaanissa alkaneen ja Jos olisit tässä -kirjassa jatkuneen Lou Clarkin tarinan. Nyt on miljöönä New York. Parasta lääkettä lukujumiin.

Tänään sain kirjastosta Kari Hotakaisen Kimin. Kun aikanaan varasin kirjan, olin jonossa ties kuinka mones sadas. Kyllä ne bestseller-jonotkin näköjään liikkuvat!

Kaikki muut kirjat kuvassa ovat itse hankittuja, harkiten tai harkitsematta. Eilen ostin Nide-kirjakaupasta Harry Salmenniemen runokokoelman ex tempore. Ehkä se enteilee paluuta myös runojen pariin. Viime vuosina en ole runoja oikein lukenut.

Seuraava postaus siis lähiaikoina. Tämän postauksen päätän kuitenkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runon Ennen kuin nukahdan kahteen ensimmäiseen säkeeseen:

Pidän siitä miten kevät tulee:
räjähtävästi halveksien.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Otava 2018

Ajalla on suunta mutta historia on juuri sitä miten milloin ylöskirjoitetaan.

***

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2018 voittanut Taivaanpallo on maailmanluokan kirjallisuutta. Sanon näin, vaikka itse takkusinkin sen kanssa viikkotolkulla.

Romaani jakautuu kolmeen osaan ja kattaa vuodet 1679–84. Taivaanpallo alkaa Saint Helenan saarelta, jatkuu Anguksen matkassa salamatkustajana, sittemmin kansipoikana laivassa Lontooseen ja päättyy Walesiin, jonne Angus on päässyt herra Halleyn oppipojaksi tutkimusmatkalle Lontoosta. Lontoossa Angus pääsee Edmund Halleyn oppipojaksi, yhteiskunnassa taikausko ja tiede taistelevat keskenään, toisaalta anglikaaninen kirkko ei ole vielä vakiinnuttanut asemaansa reilussa sadassa vuodessa ja katolisen kirkon perään haikailijoita, salakatolilaisia epäillään salaliitosta.

Miksi romaani on sitten on niin upea? Ensinnäkin siksi, että kirjailija on rakentanut maailmankirjallisuuden kertomuksen, ei pelkästään suomalaista tarinaa. Päähenkilöt ja miljöö, aikakausi ja sen aatteet on sisäistetty, ja toisaalta niiden pohjalle on rakennettu universaali tarina, joka kantaa loppuun saakka. Uskonkin, että kirjan käännösoikeudet myydään anglo-amerikkalaiseen maailmaan pian.

Taivaanpallon alku on verkkainen ja koetteli ainakin minua. Sinnittelin, koska olin kuullut hyviä arvioita romaanista. Kerronta on muutenkin hieman koukeroista, mikä kuuluu kuvattuun aikakauteen ja asiaan, mutta vaatii lukijalta keskittymistä. Saint Helenan saaren arkinen elämä ja eri intressipiirien kuvaus vaatii myös lukijalta hieman taustatietoja. Jalonen on kuitenkin mestari mennessään päähenkilön nahkoihin ja selvästi omimmalla alueellaan tähtitaivaan parissa. Tähtitiede eli astronomia on ilmeisesti  Jalosen mieliaihe, onhan hänen läpimurtotrilogiansa saanut kokoavaksi nimeksi Yksityiset tähtitaivaat (1999) ja toisaalta kymmenen vuoden takaisessa 14 solmua Greenwichiin -romaanissa (2008) purjehditaan siinäkin Edmund Halleyn juhlavuoden merkeissä.

Vaikka Taivaanpallon lukeminen olikin työlästä, uskon, että romaani kestää aikaa ja ansaitsee paikkansa kotimaisten klassikkojen joukossa.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo
Karisto 2018

Nyt harmittaa. Eeva Lennonin puolesta nimittäin. Hienot muistelmat hän on kirjoittanut, mutta kustantaja ei ole hoitanut omaa tonttiaan julkaisuprosessissa.

Kirjasta Eeva Lennon, Lontoo puuttuu nimittäin kunnon toimitustyö. Monet kieli- ja asiavirheet ja epätarkkuudet häiritsevät sitäkin enemmän, koska kyseessä on journalistin muistelmateos. Onko kustantamossa ollut kiire saada teos syysmarkkinoille, vai eikö kukaan ole rohjennut puuttua kirjoittajan virheisiin ja lapsuksiin? Niitä on nimittäin paljon. Paavo Lipposen hallituskausi on kirjassa yllättävän pitkä, näyttelijä Albert Finney Albert Finnie, ohjaaja Steve McQueen Ian MaQueen, kalvinismi calvinismia jnpp. Kaikillehan virheitä tulee, ei siinä mitään. Mutta siksi kirjoilla on yleensä kustantamoissa joku, joka ne lukee ja editoi.

Myös teoksen rakenne olisi kaivannut parempaa jäsentelyä, joskin Lennonin lapsuudesta edetään nuoruuden Helsingin kautta Pariisiin ja sieltä Lontooseen kronologisesti. Toistoa on silti liikaa, ja toimittajan kynä olisi tehnyt hyvää sinänsä mielenkiintoiselle teokselle. Ostin kirjan heti syksyllä, kun se oli julkaistu, ja se oli myös yksi eniten ennakkovarauksia saaneista teoksista Helsingin kaupunginkirjastossa. Kiinnostusta kunnolliselle elämäkerralle olisi siis ollut. Siksi olen pahoillani kirjoittajan puolesta.

Kiinnostus muistelmiin ei ole ihme, sillä Lennon on tuttu kaikille ulkomaan uutisia seuranneille, ja hän osaa kertoa vuosistaan ulkomaankirjeenvaihtajana kiinnostavasti ja taustoittaen. Kirja olisi vain ollut paljon parempi, jos se olisi käyty huolellisesti läpi ja viimeistelty. Nyt teoksesta jää mieleen ranskalaisen ja brittiläisen kulttuurin analysointi sekä poliittisten voimien arviointi. Sinänsä kyllä mielenkiintoista lukea Brexitin taustoista, mutta henkilökohtaisuutta kirjassa on lähinnä lapsuutta ja nuoruutta kuvaavissa osissa. Esipuheessaan Lennon tosin jo kertoo, että ei pidä henkilökohtaisuutta välttämättä tarpeellisena, joskin kustantajat sitä odottavat elämäkerroilta. Uskallan sanoa, että myös lukijat.

Tämä oli kolmas elämäkerta, jonka olen parin kuukauden sisään lukenut. Pekka Tarkan elämäkerta Onnen Pekka oli täysosuma, Michelle Obaman Becoming (alkukielellä) erinomainen ja hyvin henkilökohtainen. Eeva Lennonin teoksesta olisi ollut enempäänkin, se jää nyt pahasti kolmanneksi.

Nyt on aika tarttua taas kaunokirjallisuuteen. Luin toki lomalla sitäkin, muun muassa Elin Willowsin Sisämaan ja Nancy Hustonin Kiitospäivän illallisen. Hyviä molemmat. Tulevina viikkoina luen iltaisin ennen nukkumaanmenoa kenties näitä: Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (joka piti lukea jo lomalla, mutta en ehtinyt), Jennifer Eganin Manhattan Beach, W.G. Sebaldin Saturnuksen renkaat ja Rachel Cuskin Ääriviivoja, jota jo aloitin syksyllä englanniksi kuunnellen, Olli Jalosen Finlandia-palkitun Taivaanpallon tai Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja 2. Tanssi haudoilla -kokoelman. Näissä riittääkin moneksi viikoksi luettavaa.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Michelle Obama: Becoming

Michelle Obama: Becoming
BookBeatin äänikirja
Lukija: Michelle Obama
Crown Publishing House, Penguin/Random House 2018

***

Your story is what you have, what you will always have.
It is something to own.

***

Michelle Obaman omaelämäkerta Becoming oli viimeinen kirja, jonka luin tänä vuonna. Tai oikeastaan kuuntelin, kun Michelle Obama puhui juuri minulle, kertoi juuri minulle omaa tarinaansa. Intiimi kokemus, sillä Obama on hyvä lukija. Hänellä on sointuva ja vivahteikas ääni, ja häntä on miellyttävä kuunnella.

Becoming jakaantuu kolmeen osaan, Becoming Me, Becoming Us ja Becoming More. Näistä kaksi ensimmäistä olivat ehdottomasti kiinnostavampia kuin kolmas, jossa käydään läpi Valkoisen talon aikaa ja elämää presidentin puolison näkökulmasta. Kolmannessa osassa oli kuitenkin luettelomaisuutta, joka söi kiinnostavuutta. Siinä myös viittaukset suurempaan tarinaan, Amerikan tarinaan, alkoivat puuduttaa, mutta ilmeisesti amerikkalaista elämäkerrallista teosta ei voi kirjoittaa olemalla hiukan patrioottinen. Toisaalta on ymmärrettävää, että Valkoisen talon nykymenon seuraaminen tuskastuttaa.

Michelle Obama on hyvä tarinankertoja ja kirjoittaja. Becoming on eittämättä hieno omaelämäkerta: samalla sekä yksityinen että yleinen, intiimi mutta ei liian intiimi. Englannin sana dignified kai kuvaisi parhaiten tätä. Kirjoittajalla on näkemystä ja kykyä kirjoittaa oma tarinansa osaksi isompaa tarinaa, ja hän tekee sen tyylikkäästi.

Oman äänen ja oman elämän merkityksen löytäminen ovat Michelle Obaman teoksen ydinsanoma. Jokaisen tarinalla on merkitystä, kirjoittaja painottaa. Hän myös muistaa korostaa joka käänteessä omia juuriaan ja lähtökohtiaan ja sitä, että koulutuksen avulla on mahdollista nousta yhteiskunnassa vaikuttajaksi. Jokainen voi vaikuttaa melko suuressa määrin oman elämänsä kulkuun.

Viimeistään nyt saamme unohtaa toiveet Michelle Obaman pyrkimisestä presidentiksi. Hän kertoo, ettei ole kiinnostunut politiikasta, ja että miehensä poliittiset pyrkimykset olivat hänelle koko ajan hankala asia. Hän kannustaa ihmisiä aktiivisuuteen ja tuki miestään tämän uralla, mutta ei missään vaiheessa ole harkinnut omaa poliittista uraa. Kuten hän itse sanoo, se ei ole häntä varten.

Kirjasta käy hyvin ilmi, miten erilaisia Michelle ja Barack Obama ovat. Michelle rakastaa yksityiskohtia, haluaa suunnitella asiat tarkkaan ja noudattaa suunnitelmiaan. Barack puolestaan on parhaimmillaan kaaoksessa, viihtyy yksin, lukee paljon ja imee tietoa itseensä. Aviopari ymmärtää toisiaan hyvin, mutta käy myös pariterapiassa, jossa Michelle alkaa tajuta, että hänen on pidettävä kiinni omista tarpeistaan, jotta parisuhde toimisi. Ei ole helppoa löytää omaa ammatillista polkuaan sellaisen ihmisen rinnalla, jolla on vahva palo muuttaa maailmaa paremmaksi ja astua aina uusiin saappaisiin.

Becoming sisältää myös arkipäivän anekdootteja, huumoria ja kurkistuksen kansakunnan kaapin päälle. Millaista on elää jatkuvan huomion kohteena, turvamiesten ympäröimänä, luopua yksityisyydestään ilman omaa halua?

Kirjasta huokuu kertojan halu nostaa oma tarina esimerkiksi muille, rohkaista muita olemaan ylpeitä omasta tarinastaan. Itseään ei pidä nostaa muiden yläpuolelle, mutta ei myöskään saa vähätellä itseään muiden rinnalla. Oman äänen löytäminen on tärkeää, koska jos ei puhu omasta elämästään käsin, mistä käsin voi ylipäänsä puhua?

Michelle Obaman tarina on vain yksi monista, ja kaikki tarinat ovat yhtä arvokkaita.

I’m an ordinary person who found herself on an extraordinary journey. In sharing my story, I hope to help create space for other stories and other voices, to widen the pathway for who belongs and why. [–] There’s power in allowing yourself to be known and heard, in owning your unique story, in using your authentic voice.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Pekka Tarkka: Onnen Pekka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Muistelmia
Otava 2018

Arvostelu kykkii arvosteltavan teoksen hartioilla, mutta ei ole siihen sidottu.

Pekka Tarkka (s. 1934) on monipuolisempi kirjallisuusvaikuttaja kuin etukäteen ymmärsinkään. Tarkan vaikutus ulottuu niin päivälehtikritiikkiin, akateemiseen tutkimukseen, tietokirjoittamiseen, historiikkien, tietokirjojen ja kirjallisuudenhistorioiden toimittamiseen, kirjallisuuden ja kritiikin opetukseen sekä moneen muuhun kirjallisuutta edistävään toimintaan.

Tarkalla on perspektiiviä: hän on haastatellut Hella Wuolijokea, F.E. Sillanpäätä ja Mika Waltaria sekä tehnyt väitöskirjan Joel Lehtosen rakkauskirjeistä. Tarkka on toiminut kahden suomalaisen päivälehden kirjallisuuskriitikkona, ja sen suurimman, Helsingin Sanomien, kulttuuriosaston esimiehenä. Ystäviä olivat niin edesmennyt Pentti Saarikoski kuin Matti Klinge, Pentti Linkola, Anto Leikola. Matkat Englantiin ja muualle Eurooppaan ovat vaikuttaneet Tarkan maailmankuvaan samoin kuin papin pojan tausta ja settlementtiliikkeen perintö ja niistä etääntyminen. Tarkan kirjoituksia on julkaistu ulkomaisissa laatulehdissä, ja hän on ollut tuomassa Helsingin yliopistoon praktikum-opetusta yhdessä professori Annamari Sarajaksen kanssa. Arvostukseni Tarkkaa kohtaan on suuri.

Uskottavan arvostelutoiminnan ainoa perusta on oma lukukokemus, on se sitten myönteinen tai kielteinen, ja sen rehellinen välittäminen lukijoille. Arvostelijan mielipide on vain yksi monista, mutta luottamus häneen voi syntyä, jos hän perustaa arvionsa subjektiivisiin havaintoihin ja osaa sijoittaa käsillä olevan teoksen yleisön kokemuskenttään. – – Jutuissaan kriitikko näyttää makunsa suunnan ja arviointikykynsä rajat. Häneen joko luotetaan tai hänet torjutaan. Häntä osataan lukea.

Kriitikontyö on ollut minulle se tunnetuin osuus Tarkan elämäntyössä. Tämän kirjan myötä käsitys Tarkan vaikutuksesta tarkentui.

Kirjaa on ilo lukea, sillä Tarkka on hyvä kirjoittaja. Lisäksi hän on itsekriittinen sopivassa määrin. Parhaat elämäkerrat syntyvätkin mielestäni vasta kun kirjan kohde on ehtinyt saada etäisyyttä aiempaan elämäänsä. En oikein ymmärrä kolmikymppisten halua tehdä elämästään selkoa muistelmien muodossa jo nuorena. Puuttuu suhteellisuudentajua ja näkemystä kokonaisuudesta.

Oman elämäni kertojana olen pyrkinyt kulkemaan keskitietä: näytän parhaita puoliani kätkemättä harha-askelia ja eksymyksiä. Voi kysyä, miten paljon kertomuksessani on valhetta ja miten paljon totta. Olen pyrkinyt objektiivisuuteen käyttämällä esityksen tukena vanhoja kirjeitä ja painettuja tekstiä. Lukija voi niiden perusteella arvioida kirjan todistusvoimaa ja mitata sen tarkkuutta. Tosiasiallinen kuvaus ei kuitenkaan riitä muistelmateoksessa, joka on viime kädessä taidetekoa. Kokonaisuutta muovaa ennen muuta fiktiivinen kuva sisäisestä yksityisyydestä, siitä mitä tekijä toivoo ja uskoo olleensa.

Tarkan kirjaa on ilo lukea myös siksi, että hän tarkastelee itseään myös eurooppalaisen sivistyksen ketjussa:

Koskimiehen sirostelevan kaunis lause jäi usein tyhjäksi. [–]Ja kuitenkin heillä oli hallussaan Euroopan klassisen kirjallisuuden perintö tavalla, jota etäältä kadehdin. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että humanistinen sivistys heikentyy Suomessa sukupolvi sukupolvelta. Ehkä Koskimies ja Helsingin Sanomien Lauri Viljanen kadehtivat edeltäjiään Yrjö Hirniä ja Anna-Maria Tallgrenia. Entä minun sukupolveni jälkeen? Euroopan perinnön kirjalliset rippeet ovat kaikonneet yliopistoihin ja pieniin kustantamoihin, sivistys hupenee suomalaisesta julkisuudesta.

Tarkka suree sitä, ettei kulttuuridebatti Suomessa yllä ruotsalaisten päivälehtien tasolle, saati angloamerikkalaisen. Tarkka yritti ajoittain lietsoa debattia johtamansa kulttuuriosaston sivuilla, mutta koskaan debatti ei oikein kunnolla lähtenyt lentoon. Kuten Tarkka huomaa, Suomessa ”eurooppalaisen sivistyksen rippeet” ovat jäämässä  akateemisen piirin haltuun.

”Onnen Pekka, Lykke-Per tai Lycko-Per on pohjoismaisen kirjallisuuden toistuva aihe, topos.” Sitä ovat käyttäneet niin Hans Christian Andersen ja August Strindberg sekä Henrik Ibsen Peer Gyntissään.

Myös Pekka Tarkalla on onni myötä. Elämäntie kulkee voitosta voittoon, ja  vaikka kritiikkiäkin tulee, sen Tarkka kääntää opiksi ja opastukseksi. Suuria tragedioita ei ilmeisesti ole eteen tullut, elämästä nauttiminen on taito, jonka Tarkka mitä ilmeisimmin osaa. Tarkka on ollut työmatkapyöräilijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Rakkauksia ja työtä, perhe- ja poikeamieselämää, lasten kasvatusta, kirjallisuudentutkimusta ja monipuolista kirjoittamista, sitä on Tarkan elämä ollut.

Aloitin kirjallisuuden opinnot 1990-luvun alussa Helsingissä. Silloin vielä perusopintojen tutkintovaatimukset olivat jotakuinkin kuivat. Tarkka kuvaa strukturalismin ja jälkistrukturalismin aikakautta, joka latisti aikanaan oman intoni eikä näemmä innostanut Tarkkaakaan, tosin ehkä eri syistä. Kun palasin tekemään gradua 2008, ilahduin laitoksen ja kirjallisuudentutkimuksen muuttuneesta ilmapiiristä.

Pekka Tarkka on kirjoittanut hienon omaelämäkerran, joka edustaa elämäkerran lajityyppiä parhaimmillaan. Henkilökohtainen, mutta riittävän taustoitettu ja vivahteikkaasti kirjoitettu. Kirja on myös oiva tietoteos Suomen historiaan ja sivistyneistön elämään viime vuosikymmeninä.

Jos haluat sivistyä, lue Onnen Pekka. Jos haluat lukea suomalaisesta kirjallisuuskritiikistä, lue Onnen Pekka. Jos haluat lukea hyvän omaelämäkerran, luen Onnen Pekka.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi