Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Näyttökuva 2018-2-19 kello 21.42.13

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Siltala 2016
Kansi: Anna Makkonen

Mitä nyt tehdään, Nikolai? Haudataan kuolleet ja paikkaillaan elävät.
Anton Tsehovin näytelmästä Platonov

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on juonivetoinen romaani elinsiirroista. Juonivetoinen siksi, että romaanissa seurataan yhden vuorokauden aikana miten kuolleen Simon-nuorukaisen sydän jatkaa sykkimistään keski-ikäisen Clairen ruumiissa. Kaikki tapahtuu yhden vuorokauden aikana, sillä elinsiirroissa aika on välttämätön suure. Toisen kuolema on toisen elämä, sillä ilman uutta sydäntä Claire menehtyy. Clairen veri- ja muut arvot osuvat yksiin Simonin arvojen kanssa, joten hän menee elinsiirtojonossa ensimmäiseksi.

Alun sitaatti on romaanin nimeksi pitkä, mutta melko osuva. Elinsiirtoprosessi on traagisista raameistaan huolimatta hyvin organisoitu prosessi, jossa lääkärit ja muut vastuulliset tekevät millintarkkaa työtä, jotta lupa elinsiirtoon kuolleen omaisilta saadaan ja siirrettävä elin vahingoittumattomana uuteen kehoon.

Romaani kuvaa hyvin sairaalan henkilökunnan pohdintoja ja ammattilaisuutta, mutta hyvin myös prosessiin tahtomattaan joutuvien omaisten taistelua, jossa on luovuttava toivosta ja toimittava, vaikka suru ei ole vielä edes ehtinyt alkaa, kun sokki tekee kaikesta kaaosta. De Kerangal onnistuu hyvin tunteiden realistisessa kuvaamisessa: ammattilaiset pystyvät toimimaan tehokkaasti, vaikka mielessä olisi edellisyön seksi porttikongissa tai jokin muu yksityiselämän asia. Elinsiirtokoordinaattori Thomaksen lauluharjoituksista lukija viedään yhtäkkiä Algeriin, jonne Thomas on saapunut hankkimaan itselleen tiklin, laulustaan kuuluisan mutta uhanalaisen lajin yhden yksilön.

Aterian jälkeen Hocine laskee häkit keramiikkalaattalattialle asetellen ne huolellisesti laattojen kuvioiden suuntaisesti. Linnut ovat pikkuruisia – kaksitoista-kolmetoista senttimetriä –ja pelkkää kurkkua, vatsa suhteettoman kokoinen, höyhenpuku mitäänsanomaton, tikkujalat ja jokaisella sama tuijottava katse. [Hocine] päästää suustaan jodlausta muistuttavan huudahduksen ja konsertti alkaa: linnut laulavat, ensin vuoron perään, sitten yhdessä – kaanonissa.

Tiklistä en tiennyt mitään ennen Donna Tarttin romaania, mutta nyt tiedän taas vähän enemmän. Onko tikli ja tiklin laulu ilmentämässä Simonin intohimoa merta ja lautailua kohtaan. Tiklikin laulaa ilmeisesti kuin henkensä hädässä.

Luin keväällä sairaalamaailmaan sijoittuvat Henry Marshin Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta sekä Paul Kalanithin Henkäys on ilmaa vain ja myöhemmin Tom Malmqvistin Joka hetki olemme yhä elossa, joka on dramaattinen kuvaus lähiomaisen surusta pidemmällä aikavälillä. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on (melo)dramaattinen ja hyvin ranskalainen (en osaa perustella tätä tarkemmin). Yhden päivän romaani etenee vääjäämättä eteenpäin, mutta de Kerangal luo hektiseen tarinaan hengähdystaukoja sairaalan henkilöiden takaumien avulla. De Kerangalin romaanista saa mielestäni totuudenmukaisen kuvan elämän hauraudesta ja sattumanvaraisuudesta.

Maylis de Kerangal (s. 1967) on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta sitä enemmän iloitsen siitä, että taas on yksi ranskalainen nykyromaani saanut hienon suomennoksen. Ja tiedän nyt, että ihminen on virallisesti kuollut, kun aivotoiminta lakkaa, vaikka sydän vielä löisikin.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Piteneviä päiviä, piteneviä varjoja

Kesän käynnistysvaihe, jolloin ilmassa on vielä viileitä henkäyksiä ja lämpö katoaa heti kun aurinko menee pilveen tai alkaa sataa, niin että tuntuu siltä kuin olisi todellisuudessa kylmä ja auringon lämpö olisi vain lievästi epäonnistunut toimenpide tilanteen korjaamiseksi [–].

Päivä on jo monta kukonaskelta pidempi kuin edellisen postaukseni aikaan ja laskiainen vietetään Helsingissä kerrankin lumisena. Mikä ilo!

Mikäpä siis sopiovampaa kuin aloittaa kevätkausi Knausgårdin Keväällä, joka oli taas vanhaa kunnon Knasua, toisin kuin aiemmat vuodenaikakirjat. Keväässä eletään pidentyvien päivien aikaa, mutta valon myötä myös joiden ihmisten elämässä varjot kasvavat. Julmaa huhtikuuta eivät kaikki odota innokkaasti.

Taideteokset, joissa vuodenajat ilmentävät elämää, lienevät minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Eric Rohmerin vuodenaika-elokuvista se alkoi ja jatkuu edelleen.

Ali Smith on kirjailija, jolta en ole koskaan lukenut mitään, ja nyt häneltä on julkaistu vuodenaikasarjaa (ei vielä suomennettu). Lainasin Winteriä odottaessani kirjastosta suomennetun Satunnaisen.

Lopuksi vielä kerran sananen äänikirjoista – koska nyt on hyvää sanottavaa.  Vaikken olekaan äänikirjojen suurkuluttaja, löysin vihdoin kirjan, joka toimii nimenomaan kuunneltuna. Rosa Liksomin viime vuonna ilmestynyt Everstinna toimi erinomaisesti.

Lukija Anna Saksman kertoo pohjoisen murteella sujuvasti (ainakin etelän ihmisen korviin), ja kuuntelijan huomio kiinnittyy oleelliseen eli päähenkilön tarinaan. Jos en olisi jo hankkinut Antti Heikkisen Mummoa perinteisenä kirjana, varmasti kuuntelisin senkin, lukeehan äänikirjan Heikkinen savon murteella.

Everstinna oli kotimaisten kirjabloggareiden valinta vuoden 2017 kotimaiseksi kaunokirjaksi. Blogistania 2017 -äänestys jäi minulta väliin, mutta jos olisin äänestänyt, kaunokirjallisuuden omat ääneni olisin antanut Juha Hurmeen Niemelle ja Hanya Yanagiharan Pienelle elämälle (jostain syystä muistan kirjailijan nimen aina väärin ja kirjoitan sen ensin Yanya Hanagiharaksi). 😂 Todella vaikuttavia molemmat!

Alkuvuonna olen lukenut tasaisen tappavaan tahtiin, vaikka arki onkin vähentänyt parhaimman lukuajan minimiin. Tässä kuvassa joitakin kirjoista, joihin lähiviikkoina ja -kuukausina uppoudun. Tällä hetkellä luen Joel Haahtelan  taiteilijakuvausta Mistä maailmat alkavat. Hyvältä vaikuttaa.

Muita kiinnostavia kirjoja kuvassa ovat Asta Raamin Älykäs intuitio, Rachel Cuskin Transit ja Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät.

Enkä ole vielä kirjoittanut tänne Edmund de Waalin kirjasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, josta kirjoittamisen kynnys kasvaa näköjään korkeammaksi, mitä kauemmin odotan. Vaikken saisi siitä postausta aikaiseksi, lukekaa se!

Ai niin, ja Runebergin palkinnon sai Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti, joka on ihan pakko lukea. Pakko!

Parhainta kirjakevättä!

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä.
SKS 2017

Naapurimaamme Viro viettää vuonna 2018 satavuotista itsenäisyyspäivää, vain vuosi Suomen tasavuosien jälkeen. Suomen ja Viron kohtalot ovat monessa sivunneet toisiaan, vaikka Viron itsenäisyys olikin miehityksen aikaan katkolla, ja Viron historiassa on hyvin synkkiä vaiheita. Silja Vuorikurun kirja Aino Kallaksesta valottaa myös Viron historiaa. En tiennyt esimerkiksi sitä, että Viron lipussa oleva musta raita kuvaa näitä synkkiä ja verisiä vaiheita. Usein puhutaan sillasta Viron ja Suomen välillä, ja tuo henkinen ja kulttuurinen yhteys on kantanut yli vaikeidenkin vuosien. Yksi yhdistävä tekijä on kielisukulaisuus.

Luettuani Aino Kallaksen elämäkerran muistin taas, miten monikulttuurinen Viron historia on. Saksan ja Neuvostoliiton miehityksen lisäksi Viron juuret ovat Tanskan ja Ruotsin kultturissa ja kielessä.

Aino Kallas (1876–1956) oli suomalaisen Krohnin kulttuurisuvun jäsen, joka kirjoitti suomeksi teoksia, joita inspiroi virolainen kansanperinne ja historia. Avioiduttuaan virolaisen Oskar Kallaksen kanssa Ainosta tuli Viron kansalainen. Lontoosta käsin Aino kiersi maailmalla esittelemässä niin Viroa kuin Suomeakin sekä omaa kaunokirjallista tuotantoaan ja sai arvostusta myös englanninkielisessä maailmassa.

Neuvostoliiton miehitettyä Viron Saksan jälkeen Kallakset pakenivat Ruotsiin, sillä Viron eli sittemmin Neuvostoliiton kansalaisille ei myönnetty viisumia Suomeen, Ainon kotimaahan. Oskarin kuoltua ja Ainon saatua Jenny ja Antti Wihurin säätiön elämäntyöpalkinnon 1953 myös Suomen kansalaisuuden takaisin saaminen mahdollistui, mikä ilahdutti Ainoa suuresti. Olihan hän usein kokenut olevansa juureton, vaikka olikin saanut elää monessa maassa. Aino Kallaksen kaunokirjalliset teokset olivat saaneet ajoittain kovaakin kritiikkiä niin Suomessa kuin Virossakin, ja Aino oli kokenut tulleensa väärinymmärretyksi milloin Suomessa, milloin Virossa. Toisaalta kummassakin maassa Ainon elämäntyötä arvostettiin ajoittaisesta, osittain aiheellisestakin kritiikistä huolimatta.

Kallaksen tunnetuin trilogia on ns. Surmaava eros -trilogia, johon kuuluvat Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928). Kaikki perustuvat Viron historiaan tai kansanperinteen tarinoihin, jotka Aino Kallas kertoi uudestaan. Loppuvuosinaan Aino Kallas julkaisi päiväkirjansa niiltä vuosilta, joilta päiväkirjat olivat tallessa. Päiväkirjoista tuli Suomessa myyntimenestys, ja viroksikin ne aikanaan käännettiin. Kirjailijan kannalta kuitenkin tärkeimmät, viimeisimmät Viron aikaiset päiväkirjat eivät olleet enää tallessa, tai ainakaan niihin ei päästy käsiksi. Ne olivat jääneet Viroon ja luultavasti tuhoutuneet. Uuden hallinnon kannalta Kallakset olivat epäilyttävää väkeä, kansallismielinen Oskar Kallas oli uuden järjestyksen vihollinen.

Nuori Aino Kallas löysi oman äänensä vähitellen; hänen kieleensä vaikuttivat niin Raamatun vanha suomennos kuin Viron historia ja sen ihmisetkin, joista hän sai aiheet teoksiinsa. Teosten teemat puolestaan löytyivät Ainon omasta elämästä: Julius-isän varhaisesta kuolemasta, etäisestä suhteesta Minna-äitiin ja omien lasten varhaisista ja traagisista kuolemista. Ainolla oli fyysisiä lapsia viisi, mutta henkisiä lapsia eli kirjoja enemmän. Aino koki syyllisyyttä siitä, että kirjailijan työ oli hänelle niin tärkeä osa elämää ja piti hänet usein erossa lapsistaan näiden ollessa pieniä. Rakkaussuhde runoilija Eino Leinon kanssa näkyi joidenkin teosten teemoina ja Ainon ja Oskarin avioliiton säröinä.

Oli kiehtovaa lukea Aino Kallaksen (o.s. Krohnin) tarina. Jo Krohnin suvusta sinällään syntyisi monta kirjaa, niin paljon lahjakkuutta suvussa on. Ainon isä Julius (runoilija Suonio) on vain yksi heistä. Kuten Vuorikuru lopussa toteaa, kasvoi Ainosta jopa isäänsä Juliusta merkittävämpi kirjailija, vaikka isän nimi hautakivessä suurimpana koreileekin.

Krohnien sukupuu olisi ollut kiinnostava lisä etulehdellä. Toki ymmärrän ratkaisun jättää se pois: vaikka Aino pitikin yllä suhteita sukuunsa, tuli hän kuitenkin tunnetuksi omana itsenään ja Kallaksen nimellä. Aino Kallas vaikutti suurimman osan elämästään Suomen ulkopuolella, vaikka hän kirjoittikin kaikki teoksensa suomeksi; Suomi pysyi hänen kotimaanaan kaikki ulkomailla vietetyt vuodet.

Silja Vuorikuru on kirjoittanut erittäin ansiokkaan elämäkerran Aino Kallaksesta. Naisten elämäkertoja ei ole yhtään liikaa. Kannattaa lukea. Ja onnea Viro 2018!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi
Teos 2017
Ulkoasu: Jenni Saari

Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli. Se oli siis eräänlainen tahra, joka oli kuitenkin niin pieni, ettei sen päälle mahtunut edes yhtä enkeliä istumaan. Koko tulevaisuus oli ahdettu tähän pieneen roiskeeseen, joka sisälsi siten mahtilatauksen potkua eli puhdasta energiaa. [–] Myös sinä, minä, Väinämöinen, Mikael Olavinpoika Agricola, Larin Paraske ja epämääräinen kokonaisuus nimeltä Suomi olimme tietenkin tuossa roiskuvassa pisteessä porisemassa.

Jos minulla olisi hattu, lähtisi se nyt päästä. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto meni 2017 täysin oikeaan osoitteeseen. Lopetin Juha Hurmeen Niemen tänä aamuna, ja heti tuoreeltaan loihen lausumaan jotain siitä.

Niemi on hybridi, tuo sekasikiö, jolle kelpaa niin fakta kuin fiktio. Alun katkelma antaa hyvän maistiaisen Hurmeen tavasta kertoa. Niemi on omaääninen romaani, joka kyllä perustuu historiallisiin tosiasioihin, mutta joka Hurmeen käsittelyssä saa fiktiivisen muodon. Suomikaan ei ole Suomi, vaan Suomea muistuttava Niemi. Lopun henkilöhakemisto on vaikuttava, samoin suomentajalistaus.

On kerrassaan riemullista lukea, miten “Magnus lähti atakkiin 1348, mutta tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot” tai miten Chydenius muotoiltuaan uskonnonvapauslain 1781 uuden pohjatekstin ”lähti tyynesti bändinsä treeneihin”, vaikka pappissääty raivostui.

Historiantutkijoista Teemu Keskisarjan tyyli kirjoittaa dramaturgisesti vetävästi on ehkä lähinnä tätä Niemeä, mutta kuten sanottu, Niemi on romaani, ei tietoteos. Romaani antaa kirjailijalle mahdollisuuden maalata leveällä pensselillä laajoja linjoja dramaattisten painotusten kautta. Romaaniin voi valita yksityiskohtia, jotka kenties eivät ole historiankirjoitukselle kaikkein oleellisimpia, mutta jotka romaanissa edesauttavat kirjailijan taitellisen näkemyksen esilletuomista. En silti lähtisi arvostelemaan Hurmeen näkemystä Suomen historiasta, niin paljon tämän romaanin eteen on tehty tutkimustyötä ja sisäistetty monimutkaisia kehityskulkuja. Niemi on yleissivistyksen ja taiteellisen osaamisen taidonnäyte.

Juha Hurme on verbaalilahjakkuus, ja sanankäytön mestarius kuuluu niin Hurmeen puheessa kuin kirjoitetussakin tekstissä. Minua eivät häirinneet slangimaiset ilmaisut, jotka rikkoivat epookin kuvausta, eikä puheenparsimainen jutustelu. Tapahtumasta toiseen siirrytään välillä kertojan puhutellessa lukijaansa. Ainut asia, joka välillä häiritsi, olivat vakiintuneiden hallitsijoiden nimien kirjoitusasut. Nykyään pyritään kyllä alkukieliseen kirjoitusasuun, mutta jo vakiintuneiden hallitsijoiden nimien muuttaminen romaanissa vaikeutti toisinaan ymmärtämistä (Kustaa Vaasa, romaanissa Gustav Vasa; Juhana-herttua eli Juhana III, romaanissa herttua Johan jne.), mutta lienee myös romaanin yksi tehokeino. Jos Suomikin on Niemi, niin mikseivät sitten historian henkilötkin voi olla vähän sinnpäin. Annetaan anteeksi.

Ruotsin vaikutus on tärkeä osa Niemen historiaa, selvä se, mutta ajatus on osattava asettaa myös toisinpäin. Niemi on ohittamaton osa Ruotsin historiaa.

Kuten sanottu, Juha Hurme vetää laajoja kaaria, mutta ymmärtää myös yksityiskohtien päälle. Vaikka kronologisesti edetään esihistoriasta aina Ruotsin vallan loppuun asti, eli vuoteen 1809, muodostuu lukijalle kuitenkin Hurmeen tekstin avulla näkemys siitä, mistä ollaan lähdetty ja mihin on tultu. Se, että lukijalla on jonkinlainen käsitys historiasta jo ennestään, auttaa toki suhteuttamaan Hurmeen nostoja ja painotuksia, mutta toisaalta Hurme antaa myös työkaluja ymmärtää historiaa, sotia ja Suomen eri vaiheita uudella tavalla. Romaanissa käydään niin kansanperinteen kuin kehittyvän suomen kielenkin lähteillä. Kristinuskon ja tieteellisen maailmankuvan vaikutuksiin perehdytään havainnollisesti. Suomi asettuu osaksi muuta Europpaa, vaikka jälkijunassa monessa asiassa tuleekin. Kronologinen kerronta karkaa aina silloin tällöin Hurmeen omille sivupoluille, mutta palaa kuitenkin pian takaisin pääpolulle.

Kirkas negatiivi on paljon käyttökelpoisempi kuin tuhruinen positiivi.

Kristallinkirkasta on Juha Hurmeen kieli. Lukekaa niemeläiset!

Niemi on myös yksi vuoden 2017 kauneimpia kirjoja. Kirjan ulkoasu on oivaltava ja upea. Kiitos Jenni Saari!

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (äänikirja)

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Suom. Kristiina Drews
Into Kustannus Oy, 2017
Storytelin äänikirja, lukija Krista Putkonen Örn

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kenties loppuvuoden 2017 kohutuin ja kehutuin kaunokirja Juha Hurmeen Niemen ohella. Siispä joululomalla luen Niemiä printtinä ja Siivojan käsikirjan novelleja (tai kertomuksia, kun kirjan nimi määrittelee) äänikirjana. Ne, jotka ovat lukeneet aiempia postauksiani äänikirjoista, tietävät, etten ole erityisesti äänikirjojen suurkuluttaja vaan pidän enemmän perinteisista painetuista kaunokirjoista. Äänikirjoilla on kuitenkin pointtinsa. Tässä listattuna muutamia ajatuksia. Kolme pointtia äänikirjoista ja niiden jälkeen arvio Siivoojan käsikirjasta.

Kätevästi matkalla mukana

Äänikirjan suosio on kasvamassa enkä ihmettele. Jos kännykkä on ihmisessä kiinni kuin napanuora, on tuskin helpompaa tapaa lukea. Miksi tätä ei keksitty jo aiemmin? Oma kännykänkäyttöni lähenee riippuvuutta, joten miksi en sitten nauti enemmän äänikirjoista – varsinkin kun silmät väsyvät jatkuvasta näyttöpäätteen katseluusta niin työ- kuin vapaa-ajalla?

Harjoittelin Lucia Berlinin kuuntelemista monessa eri tilanteessa: kuntosalilla, työmatkoilla, autolla ajaessa, kävelyllä. Kirjan sisällön kannalta paras kuuntelutilanne on kävelylenkki, jolloin ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun. Kävely itsessään on meditatiivista, ja kun kävelee riittävän pitkään, ehtii päästä tarinaan sisälle ja keskittyä siihen. Kuntosalilla äänikirja auttaa kuluttamaan aikaa itsessään tylsien laitteiden  lihaskuntoliikkeiden ja niiden välille tulevien taukojen aikana. Tunti vierähtää huomaamatta. Autossa kuuntelin Berliniä suoraan puhelimelta ilman kuulokkeita tai aux-liitäntää. Berlinin teos ei ole kovin laaja, alle 300 sivua, mutta sen kuunteluun vakionopeudella saa kulumaan aikaa tuntikausia. Pitkillä automatkoilla ihan hyvä vaihtoehto epätasaisen radiotarjonnan sijaan.

Yksi teos vai useampia

Berlinin teoksessa ongelmaksi muodostui se, että vaikka jokaisessa tarinassa oli eri kertoja ja päähenkilöt, tuntui että kuuntelin koko ajan samaa tarinaa. Huolimatta siitä, että kyseessä on autofiktio, olivat eri kertomusten puitteet hyvin erilaiset. Välillä tapahtumat nähtiin nuoren tytön, välillä alkoholisoituneen perheenäidin näkökulmasta, mutta koska lukijan ääni oli koko ajan sama, alkoi kertojan ääni sekoittua lukijan ääneen. Novellikokoelmilla oli hyvä olla eri lukijat eri novelleissa, mutta tämä on kenties liikaa vaadittu tuotannolta. Romaanissa tätä ongelmaa ei luonnollisesti ole. Voisinkin kuvitella, että romaanin lukemiseen äänikirja sopii paremmin. (Toisaalta fragmentaarinen teos toimii myös, kuten Akvarelleja Engelin kaupungissa.)

Lukemisen rakenne

Se, mikä novellikokoelman kuunteluani eniten häiritsi, oli visuaalisuuden puute oman lukemisen suunnittelussa. Oli vaikea hahmottaa sitä, milloin jokin novelli loppui ja uusi alkoi. Selkeämpi merkki siitä, että novelli on nyt loppu(massa), olisi auttanut minua. Olisin ehtinyt painaa pausea, jos esimerkiksi kuntosalitreeni oli lopuillaan. Olisin voinut lopettaa sopivaan kohtaan ja jatkaa seuraavan novellin parissa vasta myöhemmin. Nyt kävi niin, että novelli loppui, tuli otsikko, josta en aina ollut varma, oliko se seuraavan novellin nimi vai ei, ja sitten seuraava olikin jo alkanut. Painoin pausea, ja jouduin jatkamaan ilman otsikkoa seuraavan novellin lukemisen. Kelaaminen edestakaisin on vaikeaa.

Usein novellin nimi siis vilahti ohi liian nopeasti enkä hahmottanut novellin rajoja. Jokin visuaalinen elementti äänikirjoissa olisi siis avuksi. Esimerkiksi se, että näkisi teoksen sisällysluettelon, ja sen, kuinka kauan mikäkin novelli luettuna kestää perusnopeudella. Tai striimin kohdalla selkeämpi jaksotus, niin että kuuntelija voi itse päättää, milloin siirtyy seuraavaan novelliin. Vähän kuin maksu-tv:n katsomisessa: striimaus näyttää, että 3o sekunnin kuluttua alkaa seuraava jakso. Lukija voi siirtyä seuraavaan tai valita katsovansa seuraavan jakson myöhemmin. Äänikirjaa kuunnellessa, kun kaikki visuaaliset apuvälineet puuttuvat, juuri kuunnellun sisäistäminen vie hetken aikaa ainakin visuaalisesti orientoituneelta ihmiseltä. Jos siirtyy heti seuraavaan, katoaa muistijälki todella nopeasti. Novellit alkavat kietoutua yhteen, niiden yksittäinen merkitys vähenee. (Voihan tämäkin olla tietysti yksi mahdollinen lukutapa, en sitä kiistä.) Minua kuitenkin häiritsee, ettei Berlinin teoksesta kuunneltuna jäänyt mieleen lauseita, sitaatteja, kertomusten punaista lankaa (ei niissä kaikissa sitä selkeästi ollutkaan).

Siivoojan käsikirja

On helppo olla samaa mieltä niiden ylistävien arvioiden kanssa, joita olen lukenut Berlinin teoksesta. Raikasta, kohtikäyvää, rehellistä tekstiä. Teosta on kuvailtu autofiktioksi. Niminovelli nousi teoksen novelleista ehkä parhaiten esiin. Teoksen lopussa oleva novelli, jossa Dolores palaa sisarensa Sallyn kanssa Chileen (?)/Meksikoon (?) ja tapaa uudelleen aiemmassa novellissa esiintyneen Césarin, jäi mieleeni. Mieleen ei sen sijaan jäänyt, missä maassa tämä tapahtui, mutta sukeltamisen muistan sekä sen, että Dolores oli antanut Césarille rahat uuteen kalastusalukseen ja sittemmin César oli näemmä onnistunut tekemään hyvän bisneksen alkupääomansa avulla.

Kuuntelusta jäi mieleen novellin aiheita ja yksityiskohtia, mutta ei laajemmin mitään, mihin voisi palata. Onkin varmaan pakko hankkia teos painotuotteena ja palata siihen myöhemmin, sillä kuunneltunakin ymmärtää, että Berlinillä on kyky kertoa ajattomia tarinoita ihmisestä. Joitakin ajatuksia olisi halunnut jäädä märehtimään kauemmaksi aikaa.

Kuuntelin teoksen alussa olevat perusteellisen esipuheen ja johdannon, ja niissä kului 45 minuuttia. Ehkä ne olivat tarpeen, ehkä eivät. Äänikirjan lopussa on Lucia Berlinin biografia. Berlin oli ammattikirjailija, josta emme ole Suomessa kuulleet aiemmin.

Onkin mielenkiintoista, että viime vuosina on julkaistu teoksia, joiden tekijät ovat nousseet laajaan tietoisuuteen ja menestyksiksi vasta kuolemansa jälkeen. John Williams (Stoner ym.), Lucia Berlin ja monta muuta. Kirjailija voi löytää uusia lukijoita kaikkina aikoina, jos kirja tai kertomus on riittävän puhutteleva ja ajaton ja jos joku lukija heidät löytää kaikkien maailman kirjailijoiden joukosta ja nostaa heidät uudelleen esiin.

PS Erityiskiitos elegantista ja kirjan sisältöä hyvin kuvaavasta kannesta.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Yksi kommentti

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suom. Heikki Salojärvi
Basam Books, 2008
Kansi: Ina Kallis

Pidän kirjallisuutta avarana maana, jonka kaukaisille rajoille teen matkaa mutta jonka rajoja en voi milloinkaan tavoittaa. Ja olen aloittanut liian myöhään. En saa koskaan luetuksi kaikkea.

Näin toteaa Hänen Majesteettinsa Englannin kuningatar päästyään lukemisen makuun Alan Bennettin romaanissa Epätavallinen lukija. Kirja on ilmestynyt jo vuosikymmen sitten, mutta vasta nyt – löydettyäni kirpputorin kirjahyllystä kirjan – luin sen. Oi mikä herkkupala koko kirja.

Olen katsonut viikonloppuna The Crownin toisen tuotantokauden alkua ja muistin, etten ole vielä kirjoittanut kovasti Elisabet II:a muistuttavasta lukijasta Bennettin kirjassa.

Sopivasti todellisuuteen viittaava lukija-kuningatar ja toisaalta fiktiivinen hahmo löytää kirjat palatsin pihalta kirjastoautosta vältellessään yksityissihteerinsä tylsää seuraa. Norman-tiskaajasta tulee kuningattaren amanuenssi ja ensimmäiset kuningattaren lukemat kirjat ovatkin Normanin lempilukemistoa. Kirjastoauton kuljettaja Hutchins saa ansiomerkin, vaikka valtuusto lopettaakin kirjastoauton vierailut palatsin pihalla.

Vähitellen lukeminen vie yhä enemmän kuningattaren aikaa, mistä palatsin henkilökunta ei pidä. Eivät myöskään kuningattaren corgit innostu kävelylenkeillä penkille lukemaan syventyvästä emännästään. Tämä jatkaa kuitenkin lukemistaan ja alkaa vähitellen kirjoittaa myös lukemisen herättämiä ajatuksiaan muistiin.

Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus (jonka hän seuraavana päivänä kirjoitti muistiin), että lukeminen oli kaiken muun ohella lihas, ja vieläpä lihas, jota hän oli ilmeisesti kyennyt kehittämään.

Porttiteoria johtaa kuningattaren lukijasta kirjoittajaksi, mikä järkyttää kuningattaren hallintoa entistä enemmän.

Bennettin kirja on täydellinen. Hienovarainen satiiri kuningaskunnan ja monarkian elämästä, pinnallisesta poliittisesta kulttuurista ja brittiläisistä käytöstavoista kolahtaa kovaa. Televisiossa on nähty Bennettin käsikirjoittama The History Boys, joka naurattaa ja koskettaa aina uudestaan.

Ajaton kirja lukemisen mahdista ja kirjallisuuden kyvystä muuttaa maailmaa. Ja hauskasti ja älykkäästi kirjoitettu. Suosittelen!

Seuraava postaus käsittelee Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät -kirjaa, mutta se on niin monitahoinen ja rikas, etten vielä ole ehtinyt paneutua kirjoittamiseen. Tällä hetkellä luen/kuuntelen kahta kirjaa. Äänikirjakokeilu jatkuu Storytelin sovelluksessa Lucia Berlinin Siivojan käsikirja ja muita kertomuksia -novelleilla, ja yöpöydällä on Finlandia-palkittu Juha Hurmeen renessanssimainen, kulttuurihistoriallinen romaani Niemi. Niistä myöhemmin lisää.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä
Suom. Katriina Huttunen
Gummerus 2017

Kuunteleminen on uusien mahdollisuuksien etsimistä, uusien haasteiden hakemista. Tärkein kirja jonka voit lukea on se, joka kertoo sinusta itsestäsi. Se on avoin.

On vuoden pimein aika. Mitä silloin voi tehdä? Suosittelen lukemaan Erling Kaggen kirjan hiljaisuudesta.

 Erling Kagge vaikuttaa mielenkiintoiselta ihmiseltä. Hän on tutkimusmatkailija, lakimies, taiteen keräilijä, yksityisyrittäjä, poliitikko, kirjailija ja kustantaja. No huh huh. Voiko tällainen ihminen tietää jotain hiljaisuudesta?

Kirjan perusteella voi. Kagge lähestyy aihettaan omakohtaisen kokemuksen ja kirjallisuuden kautta. Jos on hiihtänyt viikkokausia Etelänavan hiljaisuudessa, on pakko tietää jotain hiljaisuudesta ylipäätään. Kagge ei kuitenkaan korosta äärikokemuksiaan vaan antaa lukijalle keinoja löytää polkuja hiljaisuuteen arjessa.

Mitä hiljaisuus on? Missä se on? Miksi se on nyt tärkeämpää kuin koskaan aiemmin?

Näihin kysymyksiin Kagge vastaa 33 eri tavalla. Vastausten välissä on hiljaisuutta ruokkivia kuvia, taidetta, joka ei anna vastauksia vaan ruokkii kysymyksiä. Toimittaja Mandy Len Catron kokeili psykologi Arthur Aronin 36 kysymyksen ihmiskoetta (voiko keneen tahansa rakastua?) vuonna 2013 ja katsoi tuntematonta ihmistä silmiin neljän minuutin ajan. Hän kirjoitti kokeesta esseen The New York Timesiin.

Olen hiihtänyt alas jyrkkiä rinteitä ja riippunut rotkon yllä lyhyestä köydestä, mutta toisen ihmisen silmiin tuijottaminen neljän hiljaisen minuutin ajan oli hermoja raastavinta ja pelottavinta, mitä olin kokenut. [–] Silmiä sanotaan sielun peiliksi, mutta ratkaiseva hetki ei ollut se kun näin toisen ihmisen, vaan se kun näin toisen ihmisen näkevän minut.

Hiljaisuus on radikaalia. Hiljaisuus on kiinnostavaa.

Kaggen kirjasta tuli mieleen Junichiro Tanizakin Varjojen ylistys, kirja joka nostaa kirkkaiden valojen sijaan esiin hämäryyden ja valojen vaihtelun.

En ole oikein lämmennyt kirkasvalolaitteille aiemmin, koska kaamos ja sen hämäryys ei ole minua haitannut. Nyt päätin kuitenkin kokeilla laitetta estohoitona kevätväsymykseen, joka valtaa aina minut, kun valo hyökkää päälle keväällä.

Kaamos on kaunis sana. Kaamos on myös aika antaa hiljaisuudelle mahdollisuus. Ei tarvitse yötä päivää nauttia yöttömästä yöstä vaan voi kuunnella hiljaisuutta ja oman sisimpänsä puhetta, joka voi olla pelottavaakin, jos ei ole koskaan kuunnellut itseään.

Maailman sulkeminen ulkopuolelle ei ole sama kuin kääntäisi ympäristölle selkänsä, päinvastoin: se on sitä, että katsoo maailmaa vähän tarkemmin, pitää kiinni suunnasta ja yrittää rakastaa elämää.

Kiinnostuneille pari vinkkiä: Erling Kaggen luento St. Andrewsin yliopistossa vuonna 2015 ja John Cagen teoksen 4:33 inspiroima hiljainen haastattelu.

Hiljaisuus ei ole trendi. Hiljaisuus ei ole muotia, se on ihmisen perustarve.

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
Kansi: Jenni Noponen

Saaren takana Mustaselkä lavenee maailman laidasta laitaan. Helena muistaa vanhan karttakirjan, jonka kuvissa siniset viirut ja nauhat polveilevat sinisiin meriin. Purot liittyvät järviin, järvet laskevat jokia pitkin meriin. [–] Louhurannassa Helena piirtäisi karttakirjaan lyijykynällä reitin jota seurata, mutkittelevan viivan ajatusten perukoilta perille.

Anni Kytömäen esikoinen, Kultarinta, latasi paljon odotuksia toista romaania kohtaan. Kivitaskussa on paljon samaa kuin Kultarinnassakin: eri aikatasoja, suvun eri sukupolvien kautta elettyä Suomen historiaa, luonnonkuvausta. Kivitaskussa yksi aikataso vie lukijan tsaarinajan Pietariin asti. Vallankumouksellisten mielipiteidensä vuoksi vankilaan tuomittu aatelinen nuori mies Sergei välttyy teloitukselta mutta päätyy Suomeen kivilouhokselle orjaksi. Identiteettiään hän vaihtaa, kun sattuma antaa siihen tilaisuuden. Soutajainvuoren läheisyydessä olevasta Louhurannasta tulee hänen sukunsa paikka. 1950-luvun lopulla seurataan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän Helenan viimeistä kesää Louhurannassa: psyykkisten sairauksen hoitomenetelmät olivat eettisesti kestämättömiä, mutta aikanaan uudistusmielisiä. 2010-luvulla Louhurantaan pakenee omaa elämäänsä Helenan lapsi Veka, joka löytää suvun tarinan langan pään vanhoista valokuvista ja Soutajainvuorelta.

Kultarinnasta on paha panna paremmaksi. Se mikä esikoisteoksessa oli ihastuttavaa luonnon kuvailua, uhkaa Kivitaskussa uuvuttaa lukijan. Tai kenties minua uuvutti eniten romaanin laaja historiallinen perspektiivi. Olisin mieluummin lukenut lisää Helenasta ja Vekasta kuin palannut Sergein, sittemmin Albertin, elämään Louhurannassa. Toisaalta  kolmen aikatason dynamiikan ylläpitäminen 650 sivun verran on perusteltu taidonnäyte Kytömäeltä, joka hallitsee aiheensa sekä kielellisesti että juonellisesti.

Parasta romaanissa on eloisa luonnonkuvaus ja toisaalta päähenkilöiden mielenliikkeiden ja pyrkimysten havainnointi kaikkea puhki selittämättä. Paljon Kytömäki jättää lukijan intuition ja oivaltamisen varaan, mikä on ehdottomasti romaanin suurin ansio. Kerrankin kirjailija luottaa lukijan kykyyn tehdä omia havaintoja ja oivaltaa yhteyksiä sekä piiloon jääviä merkityksiä. Päähenkilöiden identiteetit eivät ole kuin kiveä, vaan ne muokkautuvat ajan ja tarpeiden mukaan. Lukija tekee tulkintoja päähenkilöistä mutta yllättyy lopussa omista tulkinnoistaan, joihin ei ole muuta perustetta kuin oma lukutapa.

Kivitasku kertoo Suomen jylhästä ja kesytetystä luonnosta ja siitä, miten se elää ihmisen kanssa, ihmisen sisällä ja rinnalla. Kivitaskussa kallio vertautuu ihmismieleen. Missä määrin ihminen ja luonto ovat yhtä, ja miten yhteiselo sujuu, kun ihminen päättää niin luonnon kuin toisten ihmistenkin kohtalosta? Mitä kallio meille viestii, kun siihen kajotaan? Mitä ihmisestä voi oppia, kun tiede kehittyy? Mitä ihmisestä jää, kun mieli on kuin vuoksi ja luode?

Kuljen ajan peittämää vedenkehää, kuuntelen lintuja ja yritän palauttaa jäseniini kevään voiman, mutta menneet viikot ovat lepattaneet ulottumattomiin. Osutan jalkani kiville varovasti kuin lohkareiden vieressä olisi taas syvää vettä. [–] Taivallan viluissani polutonta ja pimeää metsää, mutta en ole yksin. Mieluummin olisin, koska silloin voisin vielä uskoa muuttuvani. Metsää vaeltavat edelläni kuitenkin Helena, Kerttu ja Maaria, kaikki joiden tiedän tavalla tai toisella vaalineen kadonnutta aikaa – vanhoja esineitä, tarinoita, loitsuja. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Kirjamessujen huumaa

  

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Tänä vuonna vietin muutaman tunnin messuilla jo torstaina. Minua ilahduttivat monet tapaamiset tuttujen kirja-alan ystävien kanssa käytävillä ja esiintymislavojen vierillä.

Äänikirjat ovat nyt in! Storytel oli keksinyt kivan idean perustaa kahvila, jossa sai kahvikupposen lisäksi äänikirjasovelluksen kokeilujakson. Storytelin korteissa oli J.K. Rowlingin toteamus “No story lives unless someone wants to listen.” Totta!

Ensimmäiseksi kiirehdin kuuntelemaan Nobel-palkitun Kazuo Ishiguron suomentajaa Helene Bützovia, joka kertoi Ishiguron suomennoksistaan. Tuorein suomennos Haudattu jättiläinen on ehdottomasti luettava. Tammi on jo ilmoittanut julkaisevansa myös vielä suomentamattoman  The Unconsoled (1995) -romaanin. Uudet painokset loppuunmyydyistä Ole luonani aina, Pitkän päivän ilta ja Me orvot ovat jo tulleet painosta.

Suomen presidenttien vaimoista on ilmestynyt myös kirja, ja sen kunniaksi oli messuilla myös kukka-asetelmia heidän kunniakseen.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 (WSOY, suom. Jouko Vanhanen) on kiitetty kuvaus Viron sodanjälkeisestä elämästä muun muassa pienen pojan silmin. Taskan lause on kuulemma lyhyt ja tarkka, teos on vielä minulla lukupinossa. Kuuntelin Taskan ja Sirpa Kähkösen keskustelua siitä, kuinka kuvata lähihistoriaa. Molemmat mainitsivat kaunokirjallisuuden mahdollisuuden nostaa esiin historiankirjoituksessa vähemmälle jääviä ulottuvuuksia, muun muassa tunteiden historiaa. Kuvassa WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson ja WSOY:n suomennetun kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Leena Balme kirjailija Ilmar Taskan kanssa.

Kuuntelin myös historiantutkimuksen etiikkaa koskevan keskustelun, jossa samannimisen kirjan kaksi tekijää kolmesta (Satu Lidman ja Pirita Fridgren) kertoivat siitä, miten eettiset kysymykset vaikuttavat historiantutkimukseen ja tulosten julkaisemiseen. Muun muassa Euroopan unionin uusi tietoturvadirektiivi vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi historiantutkimuksen kohteita voidaan nimetä, ja muutenkin eettiset kysymykset ovat tärkeitä, jotta marginaaliin jääneet ihmiset saavat äänensä kuuluville. Useasti historiantutkimuksessa kerrotaan kauhistavaista tapahtumista ja on mietittävä myös sitä, miten kohteet esitetään niin, että heille tehdään oikeutta.

 

Yksi käytävillä sattumalta tapaamistani tuttavista oli Helsingin Töölön kirjaston johtaja, Anne Ala-Honkola. Opiskelimme aikoinaan samaan aikaan yliopistilla ja ilahdun aina, kun tapaamme kaupungilla tai kirjamessuilla. Houkuttelin hänet kertomaan, mitkä haastattelut tai kirjat häntä tänä vuonna kiinnostavat. Anne kertoi olevansa erityisen iloinen siitä, että kirjamessuilla näkee niitäkin kirjoja, joita ei näy kirjakauppojen valikoimissa tai joihin ei muuten pääse tutustumaan.

Sain kurkata hänen perjantaina messuohjelmaansa, ja suosikeista löytyi muun muassa Kirja-Kallion lava, jossa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat kirjailijoita. Opiskelijoiden paneutunutta ja ennakkoluulotonta energiaa kehuivat myös muut messukonkarit. Anne Ala-Honkola oli myös kiinnostunut Iris Anderssonin Leros ja Villa Kolkis – esseitä merkityksellisyydestä -teoksesta (pe klo 10.30 Kullervo-lavalla), Eino Leino ja Aino Kallas -keskustelusta (pe klo 12 Mika Waltari-lavalla), Kirjallisuusviennin lyhyt historia -esityksestä (pe klo 13 Kirjakahvilassa), Niina Timosaaren Edward Westermarck – totuuden etsijä -kirjasta (pe klo 13 Katri Vala) ja Alpo Tuurnalan Pohjoiset purjeet – suomalaisten purjealusten tarinasta (klo 13.30 Aino-lava), vain muutamia mainitakseni.

Kirjamessuhulina on ihanaa, mutta myös väsyttävää. Päivän päätteeksi suuntasin vielä kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta ruotivaan paneelikeskusteluun. Matkalla sinne näin paneeliin osallistuvan Anni Kytömäen ja suostuttelin hänet yhteiskuvaan. Ystäväni sai omistuskirjoituksen mutta minun Kivitaskuni oli kotona. Luen parhaillaan Kytömäen Kivitaskua (Gummerus), ja olinkin iloinen, että sain kertoa kirjailijalle fanin kiitokset kirjasta. Kytömäen Kultarinta oli vaikuttava ja Kivitasku on tähän asti lukemani perusteella yhtä kiehtova.

Paneelissa, jota veti Katja Leino Gummerukselta, keskustelivat Liken kirjailija Antti Tuomainen ja hänen kustannustoimittajansa Jaakko Launimaa, Gummeruksen Anni Kytömäki ja hänen kustannustoimittajansa Salla Pulli sekä Tammen Max Seeck ja kustannustoimittajansa Petra Maisonen siitä, millaisia vaiheita kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyössä on. Max Seeckin ystävät olivat joskus kysyneet häneltä, mitä se kustannustoimittaja tekee, ja joku oli keksinyt vertauksen: kustannustoimittaja on vähän niin kuin Formula 1:ssä kisainsinööri tai musiikkibisneksessä tuottaja, eli se joka auttaa kirjailijaa saavuttamaan tavoitteensa eli parhaimman lopputuloksen. Kuulimme myös, että useimmiten kirjailija tarvitsee vähintään päivän – joskus paljon pidempään – pystyäkseen sulattamaan kustannustoimittajan muutosehdotukset ja keskustelemaan niistä rakentavasti. Usein palaute, vaikka olisikin toivottua, sisältää niin paljon sulatettavaa, että ihan heti sitä on vaikea hyväksyä. Kustannustoimittajan ja kirjailijan suhde on luottamuksellinen. Myös vaikeita hetkiä käsiteltiin. Sitä kun teksti ei monista palautekierroksista huolimatta ylitä julkaisukynnystä tai kun jostain syystä yhteistyö ei enää toimikaan kuten ennen.

Messujen avajaispuheen piti tänä vuonna Sinikka Nopola. Hän katsoi puheessaan sadan vuoden päähän. Millaista Suomessa silloin on? Kirjanystävien kannalta ja muutenkin.

Messuilla palkittiin myös monia kirjanystäviä. Ylen toimittaja Seppo Puttonen sai Rakkaudesta kirjaan -palkinnon, Helsingin piispa Irja Askola Minna Canth -palkinnon, Otavan oppimateriaalien tuottaja Mari Rakkolainen ja WSOY:n käännöskirjallisuuden kustannustoimittaja Saara Pääkkönen Alvar Renqvist -palkinnon. Onnea kaikille!

Päivän sää oli kirjamessuille otollinen, mutta kieltämättä loska lannisti. Kotiin päästyäni vaihdoin märät sukat villasukkiin ja ihailin kohtuullisia kirjahankintojani. Ensi vuoteen!

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

12 tarinaa kirjoittamisesta

Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY 2017

Kirjoittamisen aloittamiseen auttaa deadline. Aikataulu antaa raamin, pakottaa käynnistämään kirjoittamisen ja tekemään asioita valmiiksi.

Mitä yhteistä on muusikolla, poliitikolla, luovalla johtajalla, elokuvakäsikirjoittajalla ja stand up -koomikolla?

Sanat, kirjoittaminen, teksti.

Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen teos 12 tarinaa kirjoittamisesti on käytännönläheinen teos kirjoittamisesta. Kirjaan on haastateltu kirjoittajia, joiden taustat ja kirjoittamisen lajit ovat hyvin erilaisia. Silti niistä on löydettävissä yhtäläisyyksiä. Tekstin takana on aina joku, joka haluaa sanoa jotain.

Jenni Valtiala, Miltton Creativen luova johtaja, näkee markkinointitekstissä ja runossa samankaltaisuutta:

Runoudessa ja markkinoinnissa on myös jotain yhteistä. Molemmissa on oleellista sanoa mahdollisimman vähillä sanoilla mahdollisimman paljon. Mitä on pakko kertoa, mitä voi olettaa, että lukija ymmärtää?

Toiviainen ja Salmi ovat tehneet haastattelut ja kirjoittaneet haastateltavien ajatuksset auki. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä haastattelumuotoisia tekstejä ei kokonaista kirjaa jaksaisi lukea.

Kirjassa oman tarinansa kertovat Henri Pulkkinen eli Paperi T, Emmi Itäranta, Ozan Yanar, Antti Heikki Pesonen, Reetta Räty, Jukka Lindström, Milja Sarkola, Justimusfilmsin Sami Harmaala, Juho Nummela ja Joose Kääriäinen, Jenni Valtiala, Eeva Kolu, Teemu Nikki ja Jani Pösö sekä Samuli Putro.

Kuten kirjan takaliepeessä sanotaan, jokaisen kirjoittajan tarina on erilainen. Siinä on tämän kirjan vahvuus. Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa romaania. Voi kirjoittaa myös vaikuttavan puheen tai laulunsanoja, käsikirjoittaa videoita, teatteria tai elokuvia, kirjoittaa journalistisesti tai markkinointiviestein.

Jos kirjoittaminen ylipäänsä kiinnostaa, tämä kirja kannattaa lukea. Kirjan lopussa on vinkkejä niin ideointiin, kirjoittamiseen, editointiin kuin julkaisuunkin.

Kirjoittaminen erottaa hyvät ja huonot kirjoittajat toisistaan. Hyvät kirjoittajat kirjoittavat, huonot vain puhuvat siitä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi