Zadie Smith: Swing Time

Zadie Smith: Swing Time
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY 2017

Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo.

Zadie Smithin viides romaani Swing Time osoittaa, miten monipuolinen kertoja Smith on: hän on taas kerran kirjoittanut aivan erilaisen romaanin kuin mikään aiemmista.

Pidin edellisestä, moniäänisestä Risteymiä-romaanista hyvin paljon. Tällä kertaa Smith kirjoittaa eri tavalla. Osittain miljöö on sama kuin aiemmin eli Lontoo, romaanissa liikutaan myös muissa maailman metropoleissa ja Afrikassa, jossa kertoja vierailee aikuisena työskennellessään Aimeen, maailmankuulun poptähden, assistenttina. Romaani alkaa kuitenkin Lontoosta, jossa kertoja ja tämän ystävä Tracey käyvät Isabel-neidin luona steppitunneilla. Tätä kautta romaaniin tulee vanhojen kulta-aikojen Hollywood, Fred Astaire ja kulta-aikojen musikaalit. Tytöt katsovat vanhoja musikaaleja ja ihailevat tanssijoita. Vain Tracey kuitenkin päätyy lopulta tanssijaksi, mutta ei tähdeksi. Tyttöjen tiet eroavat, mutta eivät he toisistaan irti pääse.

Sekä kertoja että Tracey ovat mulatteja, molempien toinen vanhempi on musta ja toinen valkoinen. Kertojan isä on valkoinen ja äiti musta, Traceylla toisin päin. Traceyn kotona isää ei näy, kertojan vanhemmat taas ovat etääntymässä toisistaan, koska kertojan äiti on feministi, joka keskittää kaiken tarmonsa opiskeluun ja tulevaisuuteen, isä pitää huolta kertojasta.

Aimee, jonka palkkalistoille kertoja päätyy mediaopintojensa jälkeen, kuvittelee voivansa auttaa erään Länsi-Afrikan valtion pikku kylän tyttöjä. Aimeelle auttamisen kohteet ovat osa mediastrategiaa ja keino tuntea tekevänsä jotain hyvää. Mittakaava on vain niin väärä, että apulaiset saavat tehdä kaikkensa, jotta avustusprojekti ei aiheuttaisi liikaa ongelmia maassa, jossa eivät toimi länsimaiset pelisäännöt. Tablettitietokoneiden sijaan kylässä, jossa ei ole kunnon sähköäkään, tarvitaan jotain muuta. Kertoja vierailee usein paikan päällä Aimeen puolesta ja alkaa hahmottaa, mikä projektissa mättää.

Aikaisemmin sillä viikolla, kun olin seurannut pukujen sovitusta – sitä miten Aimee, Jay ja Kara oli puettu ašantilaisylimysten tavoin –, olin ottanut empivästi puheeksi kulttuurisen omimisen. Judy voihkaisi, Aimee katsoi minua ja sitten vahvanväriseen kangaspaljouteen verhottua haamunkalpeaa, keijukaismaista vartaloaan ja sanoi minulle, että hän oli taiteilija ja että taiteilijan pitää saada rakastaa asioita, kosketella ja käyttää niitä, koska taide ei ole omimista, se ei ole taiteen tarkoitus –taiteen tarkoitus on rakastaa. Ja kun kysyin häneltä, oliko mahdollista yhtä aikaa rakastaa jotain ja jättää se rauhaan, hän tarkasteli minua oudosti, veti lapset kainaloonsa ja kysyi: Oletko koskaan ollut rakastunut?

Olen lapsena katsonut yhtä ihaillen vanhoja amerikkalaisia musikaaleja ja eläytynyt niihin vahvasti. Muistan halunneeni steppikengät ja uuden harrastuksen. Ei siitä mitään tullut, mutta steppailin ilman kenkiä olohuoneessa ja kuvittelen itseni musikaalin tähdeksi. Tämä kertojan ja Traceyn lapsuuden musikaalitähtien ihailu rinnastuu Aimeen tähteyteen. Julkisuus ja yksityisyys, tähdet ja fanittajat, naisten asema viihdeteollisuudessa, entä köyhässä Afrikan kylässä ja mustien vs. valkoisten mahdollisuudet elämässä ovat kaikki teemoja, joihin Swing Time ei anna vastauksia, mutta joita lukija joutuu pohtimaan. Kertoja haluaa Afrikassa ollessaan vierailla orjakaupan kolmion lähtöpisteessä ja nähdä, mistä kaikki alkoi. Onko orjakaupasta vieläkään päästy? Kun maailmantähti adoptoi Sankofa-vauvan Afrikasta miljoonalla ohi jonon, mitä siitä pitäisi ajatella? Onko vanhemmilla vaihtoehtoa?

Nähtävästi maailma ei ollut erityisen kiinnostunut logistiikasta, ja lehdet pitivät lasta ihastuttavana. Kaikkien mielestä oli järkeenkäypää, että Aimee pystyi hankkimaan lapsen yhtä helposti kuin tilaisi uniikkisarjaan kuuluvan käsilaukun Japanista.

Suosittelen Zadie Smithin romaania, 462 sivua vahvaa tekstiä.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
Suom. Ulla Lempinen
Kansi Tuomo Parikka
Schilds & Söderströms 2017

MELODRAAMA, subst. mahtipontisen dramaattinen teos, jolla vedotaan tietoisesti tunteisiin; yleensä onnellinen loppu

Henry Marshin alun perin vuonna 2014 ilmestynyt teos saatiin suomeksi tänä vuonna. Onnekkaimmat pääsivät kuulemaan häntä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalissa. Kun nyt luin kirjan, asettui se omassa lukuhorisontissani toiseksi neurokirurgin kirjoittamaksi omakohtaiseksi teokseksi. Pari kuukautta sitten kirjoitin Paul Kalanithin keskenjääneestä teoksesta Henkäys on ilmaa vain, jossa omakohtaisuus menee ihon alle, kun kirurgi sairastuu vakavasti ja kuolee. Lupaava ura jää kesken.

Henry Marshin kirja sen sijaan on pian eläköityvän huippukirurgin muistelmateos, mutta myös omalla tavallaan hyvinkin henkilökohtainen. Kuten Marsh kirjassaan toteaa, leikkauksesta vastaava neurokirurgi on vastuussa ihmishengestä eikä vastuusta pääse mihinkään, jos leikkaus epäonnistuu tai jos potilas kuolee leikkauksesta huolimatta. Neurokirurgin on opittava elämään virheidensä kanssa. Kova koulu.

Marshin teos on jakautunut lukuihin, joilla on latinankielinen nimi ja jotka viittaavat lääketieteellisiin vammoihin tai kasvaimiin. Pari poikkeusta lukujen otsikoissa on. Codan lisäksi näitä ovat termit melodraama ja hybris, jotka eivät viittaa lääketieteeseen. Mielestäni ne kuvaavat hyvin Marshin kirjan tunnelmaa. Pääosin keskitytään erilaisiin vammoihin, potilaisiin ja leikkauksiin. Kerronnan lomassa tulee kuitenkin esiin Marshin persoona. Hyvin realistisesti työhönsä ja elämään suhtautuva huippukirurgi on tietoinen siitä, että elämä on hauras ja että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oman äidin kuolinvuoteella Marsh on vain poika, ei kirurgi. Kerronnassa ei ole jälkeäkään sentimentaalisuudesta.

HYBRIS subst. ylimielinen ylpeys ja julkeus; (kreikkalaisessa tragediassa) kohtuuton ylpeys tai uhmamieli jumalia kohtaan, josta seuraa nemesis, kosto

Ylimielinen ei leikkaava kirurgi voi olla. Kaikki on kirjaimellisesti millimetreistä kiinni. Aivot ovat mitä kummallisin ja ihmeellisin ruumiinosa. On melkein epäreilua, että ne ovat niin hauraat, vaikka tiede onkin osoittanut ne myös hyvin joustaviksi ja plastisiksi. Jos jokin aivojen osa ei oikein pysty toimimaan, saattaa jokin toinen osa kompensoida toimimatonta tai vahingoittunutta osaa niin, että ihminen pärjää hyvinkin elämässä. Toisaalta kun jokin elintärkeä osa vahingoittuu, huippukirurginkin keinot ovat olemattomat.

Yksi asia näiden kahden huippukirurgin elämäntarinassa kiinnittää huomioni. Niin Henry Marsh kuin aiemmin mainitsemani Paul Kalanithikin opiskelivat ensin humanistisia aineita, lähinnä englanninkieltä ja kirjallisuutta, ennen kuin päättivät hakeutua lääketieteen pariin. Olisiko se osasyy siihen, että molemmat kirjoittavat   ilmaisuvoimaisesti? Onko kyseessä vain kaksi monilahjakasta poikkeusyksilöä, vai hakeutuvatko neurokirurgeiksi monilahjakkaat ihmiset, joista voisi tulla huippu alalla kuin alalla? Vai eikö kielitiede ja muu humanistinen opiskelu tyydytä näitä kirurgiasta kiinnostuvia oppimiskykyisiä yksilöitä?

Jäin miettimään, olisiko sillä loppujen lopuksi väliä itselleni, jos minut leikkaava kirurgi ihmisenä olisi laaja-alainen humanisti, jos hän ei osaisi kuitenkaan leikata vakavaa aivovammaani hyvin. Tärkeintä on lääketieteellinen asiantuntemus. Mutta potilaiden ja omaisten kohtaamisissa, toki myös työyhteisön johtamisessa ja uusien kirurgien kouluttajana, muillakin taidoilla on painoarvoa. Marsh korostaakin käytännön harjoituksen merkitystä: kirurgia on käsityötä, jossa harjaantuu paremmaksi ja paremmaksi vain kokeilemalla itse. Ongelma on siinä, että kokeilukappale on hauras ihminen.

Helsinki Litin haastattelusta muistan, miten Marsh kertoi nykykirurgien saavan vähemmän kädentaitojen harjoitusta kuin hänen erikoistuessaan. Kirjassakin Marsh kyseenalaistaa työaikasäännösten järkevyyden kirurgiassa: nuorilta lääkäreiltä jää paljon leikkauksia seuraamatta ja tekemättä sen takia että laki säätelee työn ja levon määrää. Toisaalta liian väsyneenäkään ei pitäisi leikata. Työajalla on merkitystä myös leikatun potilaan seurantaan; kirurgi saattaa vaihtua kolme kertaa vuorokaudessa, ja potilaan leikannut kirurgi saattaa nähdä hänet vasta pitkän ajan päästä. Vaativaan työhönsä paneutunut Marshkin kertoo pyöräilleensä sunnuntai-iltapäivisin sairaalaan tapaamaan seuraavan päivän leikkauspotilaitaan.

Kaikesta tästä tekniikasta huolimatta neurokirurgia on vaarallista, joten edelleen tarvitaan taitoa ja kokemusta ennen kuin aivoihin tai selkäytimeen upotetaan leikkausvälineitä. Lisäksi täytyy tietää, koska pitää lopettaa.

PS Niille, joita Marshin tekemä aivoleikkaus kiinnostaa, voin suositella Karl Ove Knausgårdin esseetä, jossa hän kertoo matkastaan seuraamaan Marshin leikkausta Itä-Euroopassa. Artikkeli on julkaistu Imagen keväisessä numerossa 2017, valitettavasti artikkelia ei enää löydy internetistä. Lisään linkin, jos sen löydän. Tässä kuitenkin Yle Areenassa toistaiseksi katsottavissa oleva Merete Mazzarellan ja Henry Marshin keskustelu Helsinki Litissä toukokuussa 2017.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Keskeneräiset kirjat

Tervehdys pitkästä aikaa! Joudutte vielä odottamaan seuraavaa kirjapostausta jonkin aikaa. Minulla on nimittäin ongelma: liian monta kirjaa kesken. Aika tavallista varmaan meidän himolukijoiden elämässä.

No, yleensä luen kyllä kirjan kerrallaan. Leikkauksesta toipumisen takia keskittymiskyky ei ole ihan paras, vaikka vointi onkin oikein hyvä ja toipuminen edistyy hyvin. Hävettää kertoa, että tällä hetkellä kesken ovat kaikki nämä kirjat:

Zadie Smith: Swing Time (WSOY)
Ian McEwan: Pähkinänkuori (Otava)
J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt (Tammi)
Peter Sandström: Laudatur (S&S)
Sarah Waters: Parempaa väkeä (Tammi)
Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa (WSOY)
Thomas Mann: Taikavuori (WSOY)

Taikavuori on tunnelmaltaan lähinnä tämänhetkistä apaattista hiljaiseloani, joten sitä yritän nyt lukea kun kerran aikaa on. Se on nimitätin kerran kesälomalta jäänyt kesken. Smithistä, McEwanista ja Sandströmistä on tulossa takuuvarmasti arvio blogiin jossain vaiheessa. Juuri nyt haluaisin kuitenkin lukea Henry Marshin Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S). Fiktioon on jostain syystä nyt vaikea keskittyä.

Toivottavasti teillä on parempi lukuvire päällä!

PS Kuvan tulppaanit ovat omasta pihasta, jossa ne olivat lakoontuneet maahan yöllisen sateen aikana. Kauniit maljakossa!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain

Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar 2017
Kannen suunnittelu: Suzanne Dean / Susanna Appel

Sairaudessa on se salakavala puoli, että sitä potevan omat arvot muuttuvat jatkuvasti. Sairas yrittää miettiä, mikä on hänelle tärkeää, ja sitten hän miettii sitä taas. Minusta tuntui kuin minulta olisi otettu luottokortti pois ja olisin joutunut opettelemaan rahankäytön uudelleen. Ensin saatat päättää, että haluat käyttää aikasi neurokirurgin työhön, mutta kaksi kuukautta myöhemmin voit tulla toisiin aatoksiin. Ja kaksi kuukautta sen jälkeen haluatkin ehkä opetella soittamaan saksofonia tai omistautua seurakuntatyölle. Kuolema on kertaluonteinen tapahtuma, mutta terminaalisen sairauden kanssa eläminen on prosessi.

Luin keväällä 2014 pysäyttävän esseen The New York Timessta. Siinä neurokirurgi Paul Kalanithi kertoi sairastumisestaan keuhkosyöpään. Kalanithi kirjoitti sittemmin kirjan When Breath Becomes Air, joka on nyt saatu suomeksi.

Luin tätä kirjaa viikko sitten. Samaan aikaan olin menossa sairaalaan omaan jalkaleikkaukseen ja luin myös Image-lehdessä olleen Karl Ove Knausgårdin esseen, jonka hän oli kirjoittanut seurattuaan neurokirurgi Henry Marshin aivoleikkausta Albaniassa ja sattumalta samainen Marsh oli myös Helsinki Litin vieraana. Sairaala, sairaus, kuolema, aivojen toiminta, elämän hauraus, kärsimys ja pelot olivat kaikki mielessäni joka ilta.

Paul Kalanithin (1979–2015) kirja on kaunis ja ainutlaatuinen kuvaus ihmisen sairastumisesta, elämästä luopumisesta ja elämän merkityksen etsinnästä. Kun kirjoitan, että kirja on kaunis kuvaus, tarkoitan sitä, sillä Kalanithi oli myös kirjallisesti lahjakas ihminen. Ennen neurokirurgian opintojaan hän oli opiskellut kirjallisuutta. Kirjaa onkin ilo lukea. Kalanithi oli syvästi sivistynyt ihminen ja ilmaisee ajatuksensa eleettömästi ja samalla nojautuen maailmankirjallisuuteen ja historiaan.

Kurjaa oli, että juuri erikoistumisensa valmiiksi saatuaan Kalanithi sairastuu keuhkosyöpään, joka on yksi pirullisimmin hoidettavista syövistä. Ensimmäisten hoitojen jälkeen hän palaa kuitenkin vielä työhönsä neurokirurgiksi kunnes sairaus vie voimat. Kalanithi ja hänen vaimonsa Lucy saavat tyttären, jolle Kalanithi kirjoittaa viimeiset sanansa. Kirjaa hän ei ehdi saada valmiiksi. Lucy Kalanithi kirjoittaa kirjaan epilogin.

Huolimatta siitä, että elämä tuntuu kohtelevan toisia epäreilummin kuin toisia jää kirjasta kuitenkin toiveikas olo lukijan mieleen. Kalanithin kyky käydä läpi sairastumistaan auttaa lukijaa käsittelemään omia kuolemanpelkojaan ja elämänhaluaan.

Kirjan ulkoasusuunnittelu onnistuu kirjan sisällön viemisessä uudelle tasolle. Etukannessa on neurokirurgi työasussaan takaapäin kuvattuna, kirjan takakannessa sama henkilö potilaan leikkauspaidassa. Elämä riisuu meidät kaikki, ennemmin tai myöhemmin, ja se on aivan luonnollista.

Vahva suositus!

PS Yritän kirjoittaa blogiin pian uudestaan, mutta käytännön syistä (toipuminen leikkauksesta) seuraava postaus saattaa ilmestyä normaalia myöhemmin. Minulla on parhaillaan monta hienoa kirjaa kesken, ja jonkin niistä varmasti päätyy tänne vielä tämän kuun aikana.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | 3 kommenttia

Unelmahommissa & bloggaritreffeillä

 Tänään oli harvinainen päivä. Pääsin osallistumaan bloggaritreffeille M.O.W:hin, jossa Satu Rämö ja Hanne Valtari keskustelivat kiinnostavien vieraiden kanssa uuden kirjansa Unelmahommissa (WSOY, 2017) herättämistä ajatuksista.

Osallistun harvoin kirjanjulkistuksiin tai bloggaritreffeille. Päivätyön takia en ehdi päiväsaikaan tällaisiin tapahtumiin. Nyt olen sairauslomalla, koska teloin jalkani, joten tsemppasin itseni paikalle, kun kerran oli lähistöllä. Miljöönä oli symppis työpisteyhteisö Mothership of Work Helsingin Pikku-Roballa.

Oli mukava tutustua uusiin ihmisiin, mutta vielä kiinnostavampaa oli kuulla omien unelmatyön löytämisestä Warrior Coffeen perustajalta Riku Uskilta, hyvinvointivalmentaja ja yrittäjä Maaretta Tukiaiselta sekä juontaja ja toimittaja Laura Frimanilta.  Satu Rämö on kirjoittanut muun muassa kehutun Islantilainen voittaa aina -kirjan. Hanne Valtari kirjoittaa Lähiömutsi-blogia.

Kirjan luen aivan pikimmiten, mutta jo keskustelusta jäi mieleen käsite ”template-elämä”, josta puhui Riku Uski. Kyse on siitä, että usein kuvittelemme, miten meidän pitää elää, jotta täytämme normin ja muiden ihmisten (tai omat) ennakko-odotukset. Template-elämä on ulkoapäin ohjautuvaa, ja parempi olisi elää ihan omanlaistaan elämää, mitä se nyt sitten kenellekin tarkoittaa.

Kuulimme myös niistä asioista, joihin jokainen yrittäjä törmää: vastoinkäymisistä ja omalla epämukavuusalueella toimimisesta (joskus sitäkin on pakko tehdä, vaikka olisikin unelmahommissa). Jos ei opi johtamaan omaa työtään, voi ajautua pikku burniksiin (lue: burnoutiin). Varsinkin sellaiset yrittäjät, jotka ovat kiinnostuneita monista asioista, ajautuvat helposti sähläämiseen ja fokus katoaa. Itsensä tunteminen on kaiken avain: on hyvä tietää, onko asioiden ylläpitäjä vai haluaako löytää koko ajan jotain uutta. Molemmat ovat yhtä arvokkaita, mutta on tärkeä tunnistaa omat toiveensa.

Innostavia ajatuksia kenelle tahansa, koska työ on muutoksessa. On hyvä miettiä, mitä haluaa, ja voisiko omista kiinnostuksenkohteistaan tehdä itselleen ansiotyön. Kaikki panelistit korostivat myös sitä, että mitä mitättömimmiltäkin tuntuvat kesätyöt voivat antaa arvokasta työkokemusta, jota voi hyödyntää yrittäjänä.

Paikalla oman yrityksensä tuotteita tarjosivat muun muassa Warrior Coffee, Kyrö Distillery ja Flow Cosmetics.

Sairauslomalla aika käy pitkäksi, joten poikkesin kirjakaupassa hakemassa lukemista. Alimpana kuvassa on Zadie Smithin Swing Time, jota luen parhaillaan ja siitä myöhemmin tässä blogissa. Lukupinossa ovat myös Ian McEwanin Pähkinänkuori, J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt ja Sarah Watersin Parempaa väkeä.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Suom. Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2017

En ole varma kuinka monta päivää onnettomuudesta on kulunut tai kuinka olen elänyt tämän viikon, sillä jalkani tuntuvat aivan siltä kuin kulkisin siirapissa. En tiedä, mikä saa minut päättämään, että tänään on se päivä. Mutta se on tänään. Otan matkakassiini vain sen mitä tarvitsen tietoisena siitä, että jos en lähde välittömästi, en ehkä pysty lähtemään ollenkaan. Kuljen ympäri taloa ja yritän kuvitella, etten enää koskaan palaa tänne. Ajatus siitä on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Pystynkö tähän? Onko mahdollista lähteä entisestä elämästään ja aloittaa uusi toisaalla? Minun on yritettävä: tämä on ainoa mahdollisuuteni selvitä tästä yhtenä kappaleena.

Tartuin tähän tuoreeseen dekkariin, koska kaipasin jotain kevyempää luettavaa melko raskaiden aiheiden (lasten hyväksikäyttö, itsemurha, anoreksia) jälkeen. No, vähänpä tiesin mihin tartuin. Ei ollut kevyt tämäkään kirja, mutta dekkarin ystäville voin silti tätä lämpimästi suositella. Annoin sinun mennä on saanut alkunsa tosielämän tapauksesta, ja sen kehittelyssä oli nähty vaivaa. Kirjailija on entinen rikospoliisi, joten miljöön ja poliisin työn kuvaus oli aidontuntuista. Romaanissa oli useampia käännekohtia ja rytmin muutoksia, joten jännite säilyi aivan loppuun asti: kerronnan intensiteetti ei kertaakaan päässyt laskemaan. Henkilöhahmojen kuvaus oli taidokasta eikä piinaava jännitys helpottanut lopussakaan.

Ei ihan omaa mieligenreäni, mutta dekkarin ystäville vahva suositus.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
(Alkuteos: Så här upphör världen, S&S)
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017

Talo oli lammen rannalla ja kyllin suuri heidän perheelleen. Pohjakerroksessa oli olohuone, keittiö ja makuuhuone, lapset nukkuisivat vintillä. Julian vaari oli ostanut talon seitsemänkymmentäluvulla, kun mökit Maitolahden ympärillä olivat vielä halpoja, silloin kun tehdaspamput ja keskiluokkaiset pohjalaisperheet halusivat yhtäkkiä alkaa viettää rantaelämää ja alueelle rakennettiin tenniskenttiä ja yksikerroksisia huviloita, joiden isot ikkunat antoivat merelle.

Philip Teirin romaanit Talvisota ja uusin, Tällä tavalla maailma loppuu, ovat nerokkaita nimien takia, sillä ne aktivoivat heti lukijassa mielleyhtymiä, joihin on työläämpi muuten päästä.

Tällä tavalla maailma loppuu on säe T.S. Eliotin Ontoista miehistä (The Hollow Men).

This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

Maailma ei lopu pamaukseen vaan ininään. Lause tiivistää hyvin romaanista jääneen vaikutelman. Teirin romaani luo odotuksia, joista kaikki eivät täyty. Hyvät arviot saanut romaani jättää lukijan hieman nälkäiseksi: mitä romaani oikein halusi sanoa?

Ehkä juuri sen, että kaikki on hyvin pientä ja arkista, myös maailmanloppu. Se tapahtuu vähitellen, ilmastonmuutos ei vielä suuria massoja kosketa, mutta merkkejä siitä on jo ilmassa, ja monien mukaan on jo liian myöhäistä tehdä riittävästi.

Romaanin Erik on töissä Stockmannia muistuttavassa keskustan tavaratalossa, mutta saa sieltä potkut kesän kynnyksellä. Kertomatta vaimolleen Julialle hän vie perheensä Maitolahteen, Julian perheen hylätylle kesäasunnolle. Lapset, 10-vuotias Anton ja murrosiän kynnyksellä oleva Alice, lähtevät mukaan. Perillä perhe tutustuu naapurin Marikaan, Julian lapsuudenystävään ja tämän skottilaiseen aktivistimieheen Chrisiin, heidän poikaansa Leoon ja yhteisössä eläviin muihin idealisteihin. Toiseen naapuruston taloon on erakoitumassa kuollutta miestään sureva Kati, joka ei kaipaa seuraa ja lyö tennispalloa seinään öisin, kun muut nukkuvat. Myöhemmin Erikin veli Anders liittyy joukkoon ja löytää tiensä Katin luokse; nämä kaksi viettävät hiljaisia aamuhetkiä Katin terassilla merta katsellen.

Parhaiten Teir onnistuu Antonin ja Alicen kuvauksessa, siinä miten sisaruussuhteen dynamiikka ja nuoruuden epävarmuus vaikuttavat kaikkeen, niin suhtautumiseen omaan itseensä kuin muihin ihmisiin.

”Odota minua”, Anton pyysi. Hänestä tuntui aina, että Alice tiesi kovin paljon enemmän, että tällä oli aina etumatkaa, Sisar oli vain kolme vuotta vanhempi, mikä huolestutti Antonia. Ehtisikö hän oppia kaiken kolmessa vuodessa? Oli arvoitus, miten asioita yleensä opittiin. Hän oli huomannut, että vanhemmilta kysyminen riittänyt, heillä oli niin kiire omissa asioissaan.

Monissa arvioissa on nostettu esiin teema, jonka mukaan romaanissa olisi kyse parisuhteen lämmönvaihteluista, siitä kun suhde kylmenee. Kyllä näin tosiaan romaanin avioparin suhteessa käy: puolisolle ei kerrota oleellisia asioita, lakaistaan ongelmia maton alle ja pelätään kohdata toinen varsinkin kun itsensä kohtaaminenkin pelottaa.

Luettuani romaanin ajattelin ensin, että olipa jotenkin harmaa kirja. Mikään ei ollut oikein kylmää eikä kuumaa, vaan siltä väliltä. Nyt parin päivän päästä pidän romaania kuitenkin optimistisena, kaikesta huolimatta.

Tällä tavalla maailma loppuu kestää yhden kesän. Sinä aikana muutoksessa olevat ihmiset kääntyvät katsomaan itseään ja toisia rehellisemmin kuin ennen.

Ilmassa oli aavistus syksyä, kun lapset nostivat laukkunsa autoon. Julia katseli taloa ja ajatteli, että oli harmittavaa lähteä nyt, kun kesä oli kääntynyt akselinsa ympäri ja meri oli lämmennyt.

Suomennos oli laaduttu käsikirjoituksen pohjalta. En ole varma, miten paljon se on vaikuttanut käännöksen laatuun. Romaanin alussa minua häiritsivät jotkin suomennoksen kömpelöt lauserakenteet, mutta niin intohimoinen en suomennokson suhteen ole, että olisin lähtenyt vertaamaan suomennosta alkuperäiseen tekstiin. Ja alun jälkeen en enää kiinnittänytkään huomiota suomennokseen, joten se lienee hyvä merkki.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2017
Kannen suunnittelu Christopher Brand

Ennen kuin vaimoni ryhtyi vegetaristiksi, pidin häntä kaikin puolin aivan tavallisena.

Vuoden 2016 Booker-palkinnon saanut Vegetaristi (ilm. 2007, engl. 2015) on vielä surullisempi kuin edellisessä postauksessani arvioimani Pieni elämä, jossa pilkahti ajoittain jopa elämänilo pakahduttavan surun lomassa; tästä romaanista ilo kyllä puuttui kokonaan. Vegetaristi on armoton romaani siitä, kun ihminen menettää halun elää tässä maailmassa ja sen ehdoilla.

Ongelmallista minulle lukijana oli ymmärtää päähenkilön, kasvissyöjäksi kääntyvän Yeong-hyen päänsisäistä maailmaa. Sen ymmärsin, että väkivaltainen isä ja ympäröivän yhteiskunnan painostavat ennakko-odotukset ja kuristavat vaatimukset Yeong-hye’ä kohtaan vaikuttavat siihen, miten päähenkilö alkaa nähdä itsensä osana luontoa, puita, joiden juuret kasvavat maan sisällä. Romaanissa ratkaisu on perusteltu Yeong-hyen pysäyttävän unen avulla. Siinä eläimet kärsivät ja eläinten katse jää vaivaamaan päähenkilöä. Kun päähenkilö lakkaa syömästä – ensin lihaa, sitten myös muuta ruokaa –, vaikuttaa se kaikkiin hänen lähipiirissään. Jokainen joutuu kohtaamaan oman elämänsä, kenties aviomiestä lukuunottamatta, joka hylkää vaimonsa pian tämän ratkaisun jälkeen.

Henkinen kääntyminen on kuvattu hyvin, sillä se on lähes aina kriisi kääntyneen läheisille. Ongelma kääntymyksestä tulee, jos se pitää sisällään ehdottomuutta, joka eristää muista. Olin varautunut lukemaan kirjan, jossa vegetarismi olisi perusteltu minulle niin, että olisin voinut sen allekirjoittaa. (En jaksa jatkuvaa ruokapuhetta, vaikka kannatankin lihansyönnin vähentämistä.) Fundamentalismi asiassa kuin asiassa alkaa ärsyttää, ja tämän romaanin kohdalla alkoi tehdä mieli lukea jo jotain vähän kevyempää. Päähenkilön itsetuhoiset ratkaisut eivät täysin vakuuttaneet minua, vaikka kaikenlaista voi ihmisen mielessä toki tapahtua.

En lopultakaan oikein tiedä, oliko Vegetaristi kuvaus umpikujaan ajautuneesta ihmisestä vai kuvaus anoreksiasta vai jotakin muuta. Kirjailija itse puhuu henkisestä vastarinnasta, ja totta, siitä tässä varmaankin oli kysymys. Samanlaista elämään väsymistä tässä oli niin kuin Pienessäkin elämässäkin, jossa päähenkilön haluun kuolla vaikuttivat ilmeiset ja painavat syyt. Yeung-hyen motiivit jäivät minulle epäselviksi. Pakeniko hän unen avulla muiden odotuksia vai antoiko hän vain periksi alitajuisille vieteilleen? Yeong-hye vaikuttaa alistuneelta ihmiseltä, jopa ehdottomuudessaan olla syömättä.

Itäinen aasialainen kulttuuri on minulle mysteeri: toisaalta siellä elää vahva ajatusperinne ihmisestä osana ympäröivää kosmosta, toisaalta kasvava materialismi ja voimakas yhteisön paine ovat vaikuttavat. On varmasti omaa luonnosta vieraantumistani, etten pysty samaistumaan päähenkilöön, joka samaistuu puihin.

Hän haluaa vain seistä käsillä, emmekä… emmekä me pysty millään estämään häntä tekemästä niin. [–] Kun In-hye pani tuomisensa pöydälle, Yeong-hye sanoi: ”Voi sisko. Ei sinun tarvitse tuoda minulle enää syötävää.” Hän hymyili. ”Selviän nyt ilman ruokaa.” [–] Luulin, että puut seisovat pystyssä… Tajusin juuri, että niiden kädet ovatkin maan sisällä. Katso, katso tuonne – eikö olekin ällistyttävää?” Yeong-hye  ponnahti pystyyn ja osoitti ikkunasta ulos. ”Ne kaikki ovat ylösalaisin.” Hän nauroi innoissaan. [N]äin unta, että seisoin käsillä… Vartalostani kasvoi lehtiä ja kämmenistäni juuria… Niinpä työsin sormet multaan. [–] Minun täytyy kastella ruumistani. En tarvitse tällaista ruokaa, sisko. Tarvitsen vettä.

Vegetaristissa yhden henkilöhahmon sisäinen elämä muuttaa kaiken, myös ulkoisessa todellisuudessa. Vaikka lähipiiri yrittää pysytellä entisessä, ei se ole mahdollista.

Erityiskiitos upeasta kannesta, jonka upea väri ja pinta ei välity kaksiulotteisen kuvan avulla.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Suom. Arto Schroderus
Keltainen kirjasto
Tammi 2017

Ja vaikka hän ei ollut hermoillut, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, hän kuitenkin oli aina miettinyt, miksi hän ja miksi niin moni muu ylipäänsä jatkoi elämää; ajoittain jopa hänen oli ollut vaikea vakuuttua siitä, vaikka miljoonat ihmiset, miljardit ihmiset elivät kurjuudessa, jollaista hän ei pystynyt edes kuvittelemaan, kärsivät niin äärimmäistä hätää ja sairautta, että se oli jo säädytöntä. Ja silti he jatkoivat, jatkoivat eteenpäin. Oliko luja päätös jatkaa elämää siis ylipäänsä päätettävissä, vai evoluutioko siinä vain toteutti itseään? Oliko mielessä jotain, jokin neuronirypäys, sitkeä ja arpinen ja jänteen kaltainen, joka esti ihmisiä tekemästä sitä, mitä logiikka heiltä niin usein vaati? Eikä tuo vaisto kuitenkaan aina pitänyt – hän oli kerran voittanut sen. Mutta mitä sille oli tapahtunut sen jälkeen? Oliko se heikentynyt tai muuttunut vastustuskykyisemmäksi? Oliko hänen elämänsä eläminen enää edes hänen oma valintansa?

Pieni elämä on romaani, joka ei pelkää kertoa ihmisestä, joka haluaa kuolla enemmän kuin haluaa elää. Romaani on oikeastaan kertomus kuolemasta, ei elämästä.

Pieni elämä käsitteleekin kuolemaa tavalla, joka tuntuu itsestäni helpottavalta. Sen päähenkilö Jude muistuttaa minua siitä, että elämää ei eletä toisten takia, sen takia, että heitä pitäisi suojella surulta. Jos elämänhalua ei ole, sitä ei kaupasta voi ostaa. Rakkaat eivät voi sitä lahjoittaa, eivät ystävät, ei työ, seksi, harrastukset, ei Jumalakaan. Jokainen on vastuussa ja päättää omasta elämästään. Paitsi että joidenkin puolesta päätös on tehty jo lapsena.

Pieni elämä on kertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja kaikenlaisesta kivusta. Kaikesta siitä, mikä voi elämässä mennä pieleen. Hanya Yanagihara kertoo neljän New Yorkiin päätyneen opiskelijan elämästä ja aikuistumisesta tavalla, joka on koskettanut lukijoita ympäri maailmaa.  Ystävykset lakimieheksi päätyvä Jude, näyttelijä Willem, kuvataiteilija ja taidemaalari JB sekä arkkitehti Malcolm kokevat ystävyydessään monenlaista mutkaa ja mäkeä, mutta silti kaikkien elämässä keskeistä on suhde Judeen, lapsena kovia kokeneeseen ystävään, jonka elämä on mysteeri. Ei edes Juden aikuisena adoptoivan Haroldin ja tämän vaimon Julian rakkaus ja huolenpito auta Judea. Rakkaus Willemiin auttaa aikansa, mutta entä sen jälkeen.

Mutta hänen vanhempanaan ei ollut helppoa. Hänellä oli kaikenlaisia sääntöjä, joita hän oli vuosien mittaan luonut itselleen [–]: näiden sääntöjen avulla hän oli selvinnyt elämästään hengissä, ja näiden sääntöjen kautta hän hahmotti maailman. Hänellä oli suunnattoman kova itsekuri – kaikessa, mitä hän teki – ja kuri, aivan kuten valppaus, on piirteenä sellainen, että on lähes mahdotonta saada ihminen luopumaan siitä. Aivan yhtä vaikeaa oli yrittää, tiedät sen kuten minäkin, saada häntä luopumaan tietyistä ajatuksista, jotka koskivat häntä itseään: siitä miltä hän näytti ja mitä hän ansaitsi ja minkä arvoinen hän oli ja kuka hän oli. En edelleenkään ole tavannut ketään, joka olisi yhtä siististi tai vakavasti jakautunut kuin hän, ihmistä joka voi olla niin äärimmäisen itsevarma joissain asioissa ja niin äärimmäisen avuton toisissa.

Ihmisyyteen kuuluu toivo, usko siihen, että kaikesta on mahdollista selvitä, jos vain löytää merkityksen elämälleen. Että rakkaus voittaa kaiken. Tai työ, Jumala, terapia, harrastukset. Entä jos mikään ei joskus auta? Jos ihmiselle on tehty lapsena niin suurta vääryyttä, ettei mikään voi koskaan auttaa. Pelottava kysymys, vai mitä.

Pieni elämä ei mässäile yksityiskohdilla, mutta se ei myökään lakaise mitään maton alle. Romaanin 937 sivua eivät kertaakaan pitkästytä. Kertaakaan ei tee mieli hypätä sivujen yli vaikka lukiessa tuntuu pahalta. Kenties siitä syystä tämä romaani on mielestäni vuosikymmenen tärkein kaunokirjallinen teos. Se käy ihmisyyden ytimeen tavalla, joka ei jätä kylmäksi, mutta joka ei myöskään jää etäiseksi.

Luin romaania pelko pitkälle taiteilija- ja ystävyysromaanina. Nautin nuorten elämän kuvauksesta, siitä miten lahjakkaat nuoret miehet ottavat ilon irti opiskelijaelämästään ja New Yorkin taide-elämästä. Kun romaanissa viitataan Juden ja Willemin käyntiin Frickin taidemuseossa, olen melkein kateellinen. Frickin taidekokoelma on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin Louvre tai Uffizi.

Satojen sivujen jälkeen lukija ei voi enää olla välittämättä Juden tragediasta. Se alkaa paljastua pikku hiljaa, vähitellen. Ystävysten elämän eri vaiheet näyttäytyvät eri päähenkilöiden näkökulmasta. Haroldin jaksoissa kerronta on minämuotoista, ja Harold kohdistaa puheensa Willemille. Muuten tarina etenee epäsuoran kerronnan kautta melko perinteisesti, mikä on toimiva ratkaisu tämänkaltaisessa romaanissa, jonka sisältö hengästyttää.

Suosittelen romaania lämpimästi, mutta varoitan myös siitä, että Pienen elämän lukija joutuu epämukavuusalueelle useamman kerran. Tämä romaani tuli uniini, vaikken ole kokenut mitään niistä kauheuksista, joista Pienessä elämässä kerrotaan. Lukijana samaistun Juden kokemuksiin, mikä lienee yksi kaunokirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: antaa meille kokemus sellaisistakin asioista, joihin ei koskaan ole itse tutustunut.

Kirjailija Hanya Yanagihara vierailee Suomessa 24.3.2017.

Edit: The Observerin juonipaljastuksia sisältävä kirjailijahaastattelu vuodelta 2015.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | 3 kommenttia

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

nayttokuva-2017-03-04-kello-21-06-51

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Otava 2016

Tule niin minä näytän sinulle kaupungin, joka on puoleksi unta ja varjoja, hankien hohdetta, lehtien läikettä, katoavia kortteleita, mäkien topografiaa, päivänpaahteessa natisevaa kalliota, kuusenpihkaa, neidonkenkiä, kotkansiipiä, laivojen huutoja keskellä kesän silkkistä selkää ja lumen humahduksia peltikatoilta keväisin.

Tankkien kesässä Kuopion elokuu on painostava. Sodan muistot elävät vielä ihmisten mielissä ja elämässä. Vapauden illuusio on hauras, se voi särkyä pian.

Yhden kirjan päähenkilön, ravintoloitsija Edith Mertasen menestyvä Tatra-ravintola on kesäisen remontin jälkeen avautumassa. Edith on evakko ja aikanaan Viipurista Kuopioon kotiutunut. Maailmantilanne herättää kipeitä muistoja.

Ja sitten minä ymmärrän, että se juuri onkin pahinta. Kaikki on tehty valmiiksi, kaikki odottaa täyttymistään, minä olen valmis avaamaan ravintolani pitkien rakennusvaiheiden jälkeen. Ja suuret neuvottelut käynnissä, panssarivaunujen kuvat lehdissä, levottomat puheet aukioilla, radiot auki kaikkialla. Onko minun edessäni Viipuri taas, ajattelen. Ja sitten: Tätä ette minulta vie!

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kuudes romaani Tankkien kesä oli alkuvuoden tähän asti paras lukemani kirja. Vuosia sitten Kuopio-sarja päätyi kirjahyllyyn odottamaan oikeaa hetkeä, mutta koskaan en niitä lukenut; olin muka väsynyt sodan käsittelyyn romaaneissa. Viime syksynä karsin kirjastoani ja konmaritin Kuopio-sarjankin.Virhe!

Lukematta sarjan aiempia osia olen toisaalta pahoillani siitä, että vasta nyt ymmärsin Tankkien kesään tarttua, toisaalta tietenkin kiitollinen siitä, että kuitenkin tartuin. Heti ensi sivuilta lähtien Tankkien kesä vei mennessään. Miten hienosti Kähkönen nivoo Suomen lähihistorian ja Kuopion elämän, eri-ikäisten henkilöiden sisäisen maailman ja maailman epävakaan mielentilan näihin muutamaan loppukesän päivään ja katoaviin kortteleihin.

Nuoret päähenkilöt, kotikaupunkiinsa palannut arkkitehti Juho Tiihonen ja sosialismista innostunut Edithin tytär Stella Mertanen haluavat tallentaa katoamassa olevaa kaupunkia, toinen piirtäen muistinvaraisesti jo purettuja rakennuksia ja vielä jäljellä olevia, toinen sodan arpia kantavia haastatellen ja heidän kokemuksiaan jälkipolville tallentaen.

Minä haluan rakentaa kuvitteellisen museon Kuopion äänistä. Vaikka vain hetkeksi, monista yhtä aikaa soivista, traagisista ja koomisista, panen ne kaikki yhtä aikaa kaikumaan, kuiskimaan, hokemaan kymmenestä magnetofonista ja kutsun ihmisiä seisomaan sen kaiken keskelle. Sillä sellaista on elämä itse, ääntä ja kohinaa ja sydämen tykytystä ja kuluneiden astioiden kalahduksia katoavissa taloissa, jotka minä rakennan ajan tien varrelle ja joihin minun ihmiseni jäävät ikuisesti asumaan ja meitä vieraikseen odottamaan.

Kähkösen romaanissa naisten kokemukset saavat tilaa siinä missä miestenkin. Sodan kokeneilla ja jälleenrakennuksen ajan naisilla on aina ollut huoli omaisista, ja omaa aikaa on ollut niukalti. Käsitöiden tekeminen on aina ollut naisille enemmänkin kuin pelkkä pakon sanelema toimi.

Annan pylväissä ja ketjusilmukoissa on mennyt aika mukana, se aika, jolloin käsityö antoi naiselle oikeuden omaan hetkeen: työn puoleen painunut pää saattoi ajatella mitä vain, kunhan kädet askaroivat.

 Romaanin päähenkilöt ovat kiinnostavia. Melkein koko romaanin ajattelen tohtori Keloa naisena, ja tämä kummastuttaa minua, koska kyllä heti käy ilmeiseksi, että leskimieshän Kelo on. Hienosti on Kähkönen henkilönsä kutonut, kun tällainenkin väärinluenta on mahdollista. Ihmisyys ei katso sukupuolta eikä ikää. Lapsi kokemus on yhtä arvokas kuin aikuisenkin.

Tämä on hieno talo, ja hullumummo, jos ei rupea tähän. Tänne saapi tulla soutamalla salamen yli, mutta jos on hieno ihminen ja asuu keltaisessa talossa, niin ei sano salami vaan salmi. Ja myös olen koettanut sanoa mummolle, että se on telvisio eikä televisio mutta mummo ei opi enää, koskapa hän on jo vanaha, ei vaan vanha ihminen.

Romaanin vivahteikas kieli ja taitava henkilöhahmojen rakentaminen antavat lukijalle pitkän ilon vielä kirjan loputtuakin. Kähkönen osaa kuvata niin sodan käyneen aikuisen kuin kielen kerroksia omaksuvan pienen Hilla-tytönkin sisäistä maailmaa niin ansiokkaasti, että en voi kuin ihmetellä: miten joku osaakin! Luin romaania pienissä erissä iltaisin ennen nukkumaan menoa ja toivoin, ettei tarvitsisi ollenkaan lopettaa. Mitä minä nyt luen?

Osa romaanin viehätystä on siinä, etten tunne Kuopiota (olen siellä lapsena kerran käynyt), joten voin kokea sen kuin ensimmäistä kertaa tässä romaanissa ja toisaalta siinä, että kyseessä on oma syntymävuoteni, jota Kuopiossa eletään, Euroopan hullu vuosi. Omat vanhempani ovat sodan kokenutta sukupolvea, ja muistot siitä sitä kautta lähellä. Silti koen itseni uuden sukupolven ihmiseksi, olenhan iltatähtenä elänyt jo aivan eri maailmassa. Vaikka romaanin Juho on eri ikäpolvea, voisin tämän allekirjoittaa minäkin.

Minä olen välipolvea, en minä mitään konkreettista rakenna, en edes katusulkua kapinoitsijoille. Minä otan kameran ja kuvaan sitä mikä katoaa.

Kiitos kirjasta, Sirpa Kähkönen.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi