Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2017
Kannen suunnittelu Christopher Brand

Ennen kuin vaimoni ryhtyi vegetaristiksi, pidin häntä kaikin puolin aivan tavallisena.

Vuoden 2016 Booker-palkinnon saanut Vegetaristi (ilm. 2007, engl. 2015) on vielä surullisempi kuin edellisessä postauksessani arvioimani Pieni elämä, jossa pilkahti ajoittain jopa elämänilo pakahduttavan surun lomassa; tästä romaanista ilo kyllä puuttui kokonaan. Vegetaristi on armoton romaani siitä, kun ihminen menettää halun elää tässä maailmassa ja sen ehdoilla.

Ongelmallista minulle lukijana oli ymmärtää päähenkilön, kasvissyöjäksi kääntyvän Yeong-hyen päänsisäistä maailmaa. Sen ymmärsin, että väkivaltainen isä ja ympäröivän yhteiskunnan painostavat ennakko-odotukset ja kuristavat vaatimukset Yeong-hye’ä kohtaan vaikuttavat siihen, miten päähenkilö alkaa nähdä itsensä osana luontoa, puita, joiden juuret kasvavat maan sisällä. Romaanissa ratkaisu on perusteltu Yeong-hyen pysäyttävän unen avulla. Siinä eläimet kärsivät ja eläinten katse jää vaivaamaan päähenkilöä. Kun päähenkilö lakkaa syömästä – ensin lihaa, sitten myös muuta ruokaa –, vaikuttaa se kaikkiin hänen lähipiirissään. Jokainen joutuu kohtaamaan oman elämänsä, kenties aviomiestä lukuunottamatta, joka hylkää vaimonsa pian tämän ratkaisun jälkeen.

Henkinen kääntyminen on kuvattu hyvin, sillä se on lähes aina kriisi kääntyneen läheisille. Ongelma kääntymyksestä tulee, jos se pitää sisällään ehdottomuutta, joka eristää muista. Olin varautunut lukemaan kirjan, jossa vegetarismi olisi perusteltu minulle niin, että olisin voinut sen allekirjoittaa. (En jaksa jatkuvaa ruokapuhetta, vaikka kannatankin lihansyönnin vähentämistä.) Fundamentalismi asiassa kuin asiassa alkaa ärsyttää, ja tämän romaanin kohdalla alkoi tehdä mieli lukea jo jotain vähän kevyempää. Päähenkilön itsetuhoiset ratkaisut eivät täysin vakuuttaneet minua, vaikka kaikenlaista voi ihmisen mielessä toki tapahtua.

En lopultakaan oikein tiedä, oliko Vegetaristi kuvaus umpikujaan ajautuneesta ihmisestä vai kuvaus anoreksiasta vai jotakin muuta. Kirjailija itse puhuu henkisestä vastarinnasta, ja totta, siitä tässä varmaankin oli kysymys. Samanlaista elämään väsymistä tässä oli niin kuin Pienessäkin elämässäkin, jossa päähenkilön haluun kuolla vaikuttivat ilmeiset ja painavat syyt. Yeung-hyen motiivit jäivät minulle epäselviksi. Pakeniko hän unen avulla muiden odotuksia vai antoiko hän vain periksi alitajuisille vieteilleen? Yeong-hye vaikuttaa alistuneelta ihmiseltä, jopa ehdottomuudessaan olla syömättä.

Itäinen aasialainen kulttuuri on minulle mysteeri: toisaalta siellä elää vahva ajatusperinne ihmisestä osana ympäröivää kosmosta, toisaalta kasvava materialismi ja voimakas yhteisön paine ovat vaikuttavat. On varmasti omaa luonnosta vieraantumistani, etten pysty samaistumaan päähenkilöön, joka samaistuu puihin.

Hän haluaa vain seistä käsillä, emmekä… emmekä me pysty millään estämään häntä tekemästä niin. [–] Kun In-hye pani tuomisensa pöydälle, Yeong-hye sanoi: ”Voi sisko. Ei sinun tarvitse tuoda minulle enää syötävää.” Hän hymyili. ”Selviän nyt ilman ruokaa.” [–] Luulin, että puut seisovat pystyssä… Tajusin juuri, että niiden kädet ovatkin maan sisällä. Katso, katso tuonne – eikö olekin ällistyttävää?” Yeong-hye  ponnahti pystyyn ja osoitti ikkunasta ulos. ”Ne kaikki ovat ylösalaisin.” Hän nauroi innoissaan. [N]äin unta, että seisoin käsillä… Vartalostani kasvoi lehtiä ja kämmenistäni juuria… Niinpä työsin sormet multaan. [–] Minun täytyy kastella ruumistani. En tarvitse tällaista ruokaa, sisko. Tarvitsen vettä.

Vegetaristissa yhden henkilöhahmon sisäinen elämä muuttaa kaiken, myös ulkoisessa todellisuudessa. Vaikka lähipiiri yrittää pysytellä entisessä, ei se ole mahdollista.

Erityiskiitos upeasta kannesta, jonka upea väri ja pinta ei välity kaksiulotteisen kuvan avulla.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Suom. Arto Schroderus
Keltainen kirjasto
Tammi 2017

Ja vaikka hän ei ollut hermoillut, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, hän kuitenkin oli aina miettinyt, miksi hän ja miksi niin moni muu ylipäänsä jatkoi elämää; ajoittain jopa hänen oli ollut vaikea vakuuttua siitä, vaikka miljoonat ihmiset, miljardit ihmiset elivät kurjuudessa, jollaista hän ei pystynyt edes kuvittelemaan, kärsivät niin äärimmäistä hätää ja sairautta, että se oli jo säädytöntä. Ja silti he jatkoivat, jatkoivat eteenpäin. Oliko luja päätös jatkaa elämää siis ylipäänsä päätettävissä, vai evoluutioko siinä vain toteutti itseään? Oliko mielessä jotain, jokin neuronirypäys, sitkeä ja arpinen ja jänteen kaltainen, joka esti ihmisiä tekemästä sitä, mitä logiikka heiltä niin usein vaati? Eikä tuo vaisto kuitenkaan aina pitänyt – hän oli kerran voittanut sen. Mutta mitä sille oli tapahtunut sen jälkeen? Oliko se heikentynyt tai muuttunut vastustuskykyisemmäksi? Oliko hänen elämänsä eläminen enää edes hänen oma valintansa?

Pieni elämä on romaani, joka ei pelkää kertoa ihmisestä, joka haluaa kuolla enemmän kuin haluaa elää. Romaani on oikeastaan kertomus kuolemasta, ei elämästä.

Pieni elämä käsitteleekin kuolemaa tavalla, joka tuntuu itsestäni helpottavalta. Sen päähenkilö Jude muistuttaa minua siitä, että elämää ei eletä toisten takia, sen takia, että heitä pitäisi suojella surulta. Jos elämänhalua ei ole, sitä ei kaupasta voi ostaa. Rakkaat eivät voi sitä lahjoittaa, eivät ystävät, ei työ, seksi, harrastukset, ei Jumalakaan. Jokainen on vastuussa ja päättää omasta elämästään. Paitsi että joidenkin puolesta päätös on tehty jo lapsena.

Pieni elämä on kertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja kaikenlaisesta kivusta. Kaikesta siitä, mikä voi elämässä mennä pieleen. Hanya Yanagihara kertoo neljän New Yorkiin päätyneen opiskelijan elämästä ja aikuistumisesta tavalla, joka on koskettanut lukijoita ympäri maailmaa.  Ystävykset lakimieheksi päätyvä Jude, näyttelijä Willem, kuvataiteilija ja taidemaalari JB sekä arkkitehti Malcolm kokevat ystävyydessään monenlaista mutkaa ja mäkeä, mutta silti kaikkien elämässä keskeistä on suhde Judeen, lapsena kovia kokeneeseen ystävään, jonka elämä on mysteeri. Ei edes Juden aikuisena adoptoivan Haroldin ja tämän vaimon Julian rakkaus ja huolenpito auta Judea. Rakkaus Willemiin auttaa aikansa, mutta entä sen jälkeen.

Mutta hänen vanhempanaan ei ollut helppoa. Hänellä oli kaikenlaisia sääntöjä, joita hän oli vuosien mittaan luonut itselleen [–]: näiden sääntöjen avulla hän oli selvinnyt elämästään hengissä, ja näiden sääntöjen kautta hän hahmotti maailman. Hänellä oli suunnattoman kova itsekuri – kaikessa, mitä hän teki – ja kuri, aivan kuten valppaus, on piirteenä sellainen, että on lähes mahdotonta saada ihminen luopumaan siitä. Aivan yhtä vaikeaa oli yrittää, tiedät sen kuten minäkin, saada häntä luopumaan tietyistä ajatuksista, jotka koskivat häntä itseään: siitä miltä hän näytti ja mitä hän ansaitsi ja minkä arvoinen hän oli ja kuka hän oli. En edelleenkään ole tavannut ketään, joka olisi yhtä siististi tai vakavasti jakautunut kuin hän, ihmistä joka voi olla niin äärimmäisen itsevarma joissain asioissa ja niin äärimmäisen avuton toisissa.

Ihmisyyteen kuuluu toivo, usko siihen, että kaikesta on mahdollista selvitä, jos vain löytää merkityksen elämälleen. Että rakkaus voittaa kaiken. Tai työ, Jumala, terapia, harrastukset. Entä jos mikään ei joskus auta? Jos ihmiselle on tehty lapsena niin suurta vääryyttä, ettei mikään voi koskaan auttaa. Pelottava kysymys, vai mitä.

Pieni elämä ei mässäile yksityiskohdilla, mutta se ei myökään lakaise mitään maton alle. Romaanin 937 sivua eivät kertaakaan pitkästytä. Kertaakaan ei tee mieli hypätä sivujen yli vaikka lukiessa tuntuu pahalta. Kenties siitä syystä tämä romaani on mielestäni vuosikymmenen tärkein kaunokirjallinen teos. Se käy ihmisyyden ytimeen tavalla, joka ei jätä kylmäksi, mutta joka ei myöskään jää etäiseksi.

Luin romaania pelko pitkälle taiteilija- ja ystävyysromaanina. Nautin nuorten elämän kuvauksesta, siitä miten lahjakkaat nuoret miehet ottavat ilon irti opiskelijaelämästään ja New Yorkin taide-elämästä. Kun romaanissa viitataan Juden ja Willemin käyntiin Frickin taidemuseossa, olen melkein kateellinen. Frickin taidekokoelma on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin Louvre tai Uffizi.

Satojen sivujen jälkeen lukija ei voi enää olla välittämättä Juden tragediasta. Se alkaa paljastua pikku hiljaa, vähitellen. Ystävysten elämän eri vaiheet näyttäytyvät eri päähenkilöiden näkökulmasta. Haroldin jaksoissa kerronta on minämuotoista, ja Harold kohdistaa puheensa Willemille. Muuten tarina etenee epäsuoran kerronnan kautta melko perinteisesti, mikä on toimiva ratkaisu tämänkaltaisessa romaanissa, jonka sisältö hengästyttää.

Suosittelen romaania lämpimästi, mutta varoitan myös siitä, että Pienen elämän lukija joutuu epämukavuusalueelle useamman kerran. Tämä romaani tuli uniini, vaikken ole kokenut mitään niistä kauheuksista, joista Pienessä elämässä kerrotaan. Lukijana samaistun Juden kokemuksiin, mikä lienee yksi kaunokirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: antaa meille kokemus sellaisistakin asioista, joihin ei koskaan ole itse tutustunut.

Kirjailija Hanya Yanagihara vierailee Suomessa 24.3.2017.

Edit: The Observerin juonipaljastuksia sisältävä kirjailijahaastattelu vuodelta 2015.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | 3 kommenttia

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

nayttokuva-2017-03-04-kello-21-06-51

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Otava 2016

Tule niin minä näytän sinulle kaupungin, joka on puoleksi unta ja varjoja, hankien hohdetta, lehtien läikettä, katoavia kortteleita, mäkien topografiaa, päivänpaahteessa natisevaa kalliota, kuusenpihkaa, neidonkenkiä, kotkansiipiä, laivojen huutoja keskellä kesän silkkistä selkää ja lumen humahduksia peltikatoilta keväisin.

Tankkien kesässä Kuopion elokuu on painostava. Sodan muistot elävät vielä ihmisten mielissä ja elämässä. Vapauden illuusio on hauras, se voi särkyä pian.

Yhden kirjan päähenkilön, ravintoloitsija Edith Mertasen menestyvä Tatra-ravintola on kesäisen remontin jälkeen avautumassa. Edith on evakko ja aikanaan Viipurista Kuopioon kotiutunut. Maailmantilanne herättää kipeitä muistoja.

Ja sitten minä ymmärrän, että se juuri onkin pahinta. Kaikki on tehty valmiiksi, kaikki odottaa täyttymistään, minä olen valmis avaamaan ravintolani pitkien rakennusvaiheiden jälkeen. Ja suuret neuvottelut käynnissä, panssarivaunujen kuvat lehdissä, levottomat puheet aukioilla, radiot auki kaikkialla. Onko minun edessäni Viipuri taas, ajattelen. Ja sitten: Tätä ette minulta vie!

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kuudes romaani Tankkien kesä oli alkuvuoden tähän asti paras lukemani kirja. Vuosia sitten Kuopio-sarja päätyi kirjahyllyyn odottamaan oikeaa hetkeä, mutta koskaan en niitä lukenut; olin muka väsynyt sodan käsittelyyn romaaneissa. Viime syksynä karsin kirjastoani ja konmaritin Kuopio-sarjankin.Virhe!

Lukematta sarjan aiempia osia olen toisaalta pahoillani siitä, että vasta nyt ymmärsin Tankkien kesään tarttua, toisaalta tietenkin kiitollinen siitä, että kuitenkin tartuin. Heti ensi sivuilta lähtien Tankkien kesä vei mennessään. Miten hienosti Kähkönen nivoo Suomen lähihistorian ja Kuopion elämän, eri-ikäisten henkilöiden sisäisen maailman ja maailman epävakaan mielentilan näihin muutamaan loppukesän päivään ja katoaviin kortteleihin.

Nuoret päähenkilöt, kotikaupunkiinsa palannut arkkitehti Juho Tiihonen ja sosialismista innostunut Edithin tytär Stella Mertanen haluavat tallentaa katoamassa olevaa kaupunkia, toinen piirtäen muistinvaraisesti jo purettuja rakennuksia ja vielä jäljellä olevia, toinen sodan arpia kantavia haastatellen ja heidän kokemuksiaan jälkipolville tallentaen.

Minä haluan rakentaa kuvitteellisen museon Kuopion äänistä. Vaikka vain hetkeksi, monista yhtä aikaa soivista, traagisista ja koomisista, panen ne kaikki yhtä aikaa kaikumaan, kuiskimaan, hokemaan kymmenestä magnetofonista ja kutsun ihmisiä seisomaan sen kaiken keskelle. Sillä sellaista on elämä itse, ääntä ja kohinaa ja sydämen tykytystä ja kuluneiden astioiden kalahduksia katoavissa taloissa, jotka minä rakennan ajan tien varrelle ja joihin minun ihmiseni jäävät ikuisesti asumaan ja meitä vieraikseen odottamaan.

Kähkösen romaanissa naisten kokemukset saavat tilaa siinä missä miestenkin. Sodan kokeneilla ja jälleenrakennuksen ajan naisilla on aina ollut huoli omaisista, ja omaa aikaa on ollut niukalti. Käsitöiden tekeminen on aina ollut naisille enemmänkin kuin pelkkä pakon sanelema toimi.

Annan pylväissä ja ketjusilmukoissa on mennyt aika mukana, se aika, jolloin käsityö antoi naiselle oikeuden omaan hetkeen: työn puoleen painunut pää saattoi ajatella mitä vain, kunhan kädet askaroivat.

 Romaanin päähenkilöt ovat kiinnostavia. Melkein koko romaanin ajattelen tohtori Keloa naisena, ja tämä kummastuttaa minua, koska kyllä heti käy ilmeiseksi, että leskimieshän Kelo on. Hienosti on Kähkönen henkilönsä kutonut, kun tällainenkin väärinluenta on mahdollista. Ihmisyys ei katso sukupuolta eikä ikää. Lapsi kokemus on yhtä arvokas kuin aikuisenkin.

Tämä on hieno talo, ja hullumummo, jos ei rupea tähän. Tänne saapi tulla soutamalla salamen yli, mutta jos on hieno ihminen ja asuu keltaisessa talossa, niin ei sano salami vaan salmi. Ja myös olen koettanut sanoa mummolle, että se on telvisio eikä televisio mutta mummo ei opi enää, koskapa hän on jo vanaha, ei vaan vanha ihminen.

Romaanin vivahteikas kieli ja taitava henkilöhahmojen rakentaminen antavat lukijalle pitkän ilon vielä kirjan loputtuakin. Kähkönen osaa kuvata niin sodan käyneen aikuisen kuin kielen kerroksia omaksuvan pienen Hilla-tytönkin sisäistä maailmaa niin ansiokkaasti, että en voi kuin ihmetellä: miten joku osaakin! Luin romaania pienissä erissä iltaisin ennen nukkumaan menoa ja toivoin, ettei tarvitsisi ollenkaan lopettaa. Mitä minä nyt luen?

Osa romaanin viehätystä on siinä, etten tunne Kuopiota (olen siellä lapsena kerran käynyt), joten voin kokea sen kuin ensimmäistä kertaa tässä romaanissa ja toisaalta siinä, että kyseessä on oma syntymävuoteni, jota Kuopiossa eletään, Euroopan hullu vuosi. Omat vanhempani ovat sodan kokenutta sukupolvea, ja muistot siitä sitä kautta lähellä. Silti koen itseni uuden sukupolven ihmiseksi, olenhan iltatähtenä elänyt jo aivan eri maailmassa. Vaikka romaanin Juho on eri ikäpolvea, voisin tämän allekirjoittaa minäkin.

Minä olen välipolvea, en minä mitään konkreettista rakenna, en edes katusulkua kapinoitsijoille. Minä otan kameran ja kuvaan sitä mikä katoaa.

Kiitos kirjasta, Sirpa Kähkönen.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

nayttokuva-2017-02-18-kello-19-59-21

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2015

Me kaikki pelkäämme suurimman osan aikaa. Elämä olisi latteaa, ellemme pelkäisi. Pelkää ja kohtaa pelkosi. Yhä uudelleen. Mutta älä unohda, kuka olet.

Paljon lukevana harvoin törmää kirjaan, josta ei tiedä mitään lukemisen aloittaessaan. Nyt pääsi käymään näin. Olipa kiva kokemus tämäkin.

Muistan parin vuoden takaa Emma Hooperin Helsinki Litissä, mutta en kuunnellut koskaan hänen haastatteluaan. Jostain kummasta syystä olin yhdistänyt tämän romaanin Lontoon Bloomsbury-ryhmään, mutta kävi ilmi, että mitään yhtäläisyyttä ei ollutkaan. (Olikohan syynä se, että nimessä on Russell ja Bloomsburyssa on Russell Square, jossa olen ollut useasti lukemassa.)

Joka tapauksessa romaanin miljöö onkin ihan muualla, valtameren takana Kanadassa. Toki myös toisen maailmansodan aikana Euroopassa, mutta pääosin kirjeissä ja matkoilla.

Päähenkilöistä yksi on kojootti. Ja yksi muistisairas. Ja yksi rakastaa toista, joka rakastaa toista. Ja niin edelleen.

Alun sitaatti on Etan kirjeestä sotaan joutuneelle Otolle. Sotaan meni miehiä, joista osa ei palannut takaisin, ja osa palasi mieleltään hajonneina.

Suosittelen kirjaa, vaikken oikein osaa siitä mitään kirjoittakaan. Pidin romaanista kyllä. Jääköön tämä postaus näin lyhyeksi, niin en tule myöskään paljastaneeksi liikaa. Tämä romaani pitää lukea ilman ennakko-odotuksia.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta

nayttokuva-2016-12-08-kello-23-19-55

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
Siltala 2017

My life has a great cast, but I can’t really figure out the plot.
(Bill Murray)

Arvostelin jokin aika sitten tässä blogissa suomalaisia kustantajia naiselämäkertojen vähyydestä vuoden 2017 kustannusohjelmissa. Yksi harvoista tuoreista naiselämäkerroista on Anne Mattssonin kirjoittama Tellervo Koiviston elämäkerta. Halusin siis kovasti lukea tämän elämäkerran.

Muistan hyvin 1980-luvun alun Manu-ilmiön ja Koiviston perheen naiset, Tellervon ja Assin, siinä sivussa, kun Suomi sai uuden presidentillisen perheen. Muistan ihailleeni perhettä, joka oli niin ”cool”: Manu hurmaava, Tellervo jäyhän elegantti ja Assi esikuva nuorelle tytölle. Tämän elämäkerran kirjoittajan tiesin historioitsijaksi, joka on näyttänyt kykynsä elämäkertojen kirjoittajana. Oli syy odottaa hyvää elämäkertaa. En pettynyt, päinvastoin.

En ollut aiemmin ajatellut Tellervo Koiviston elämää sattumien summana, mutta luettuani nyt Mattsonin teoksen olen taipuvainen ymmärtämään, mitä kirjan kohde tarkoittaa sillä, että pitää elämänsä kulkua sattumanvaraisena. Tämän kirjoituksen alussa oleva Bill Murrayn tokaisu voisi sopia hyvin Tellervonkin sanomaksi, sen verran nokkela se on.

Tellervo Koiviston elämä näyttäytyy tämän kirjan perusteella melkein ajopuuna olemiselta. Miksi hän ei viihtynyt opinnoissaan ja pyrkinyt pidemmälle urallaan, koulutettu nainen? Oliko Mauno Koiviston tapaaminen ja häneen rakastuminen niin kokonaisvaltaista, että se sivuutti kaiken muun nuoren Tellervon elämässä? Lukiessani minua häiritsi se, että nainen, joka eittämättä on erittäin terävä ja älykäs, ei valinnut aktiivisempaa roolia elämässään. Samalla mietin, miksi minua häiritsi tämä niin paljon. Tajusin, että se oli juuri se, mistä Mattssonkin kirjoittaa: ilman Tellervoa ei olisi ollut Manu-ilmiötäkään, ilman Manua ei olisi ollut sitä Tellervoa, jonka tunnemme nyt. Koivistot ovat ensisijaisesti pariskunta, josta toinen on ollut enemmän esillä ja toinen tukenut, roolit ovat vain nyt vaihtuneet toisinpäin.

Lopulta aloin viehättyä siitä Tellervon asenteesta, ettei tarvitse pyrkiä itse joka paikkaan, voi myös toimia taustatukena. Mattsson myös sivuaa suomalaisten heimoeroja ja sitä, että Länsi-Suomessa on ”aina noudatettu perinteisiä tapoja ja roolimalleja” toisin kuin idässä, jossa miehet ovat antaneet naisten osallistua ja toimia vapaammin. Kuten Mattsson toteaa, myös tämä on saattanut olla yksi syy nuoren Tellervo Koiviston hitaaseen vapautumiseen perinteisestä naisenroolista.

Elämäkerran punainen lanka syntyi Tellervo Koiviston omista valinnoista ja ratkaisuista. [–] Hän on ristiriitainen, eikä salaa sitä. Siksi hän on monelle mielenkiintoinen esikuva: häneen voi samastua, mutta samalla häntä voi katsoa ylöspäin. Esikuvaksi hän on toisellakin tavalla poikkeuksellinen: hänen tarinansa ei rohkaise pyrkimään suuriin tavoitteisiin vaan pikemminkin päinvastoin – katselemaan rauhassa ja luottamaan siihen, että elämä kantaa.

Koiviston elämäkerran lukemisella oli leppoistava vaikutus: näinkin voi elää. Voi löytää identiteettinsä  vasta keski-iässä ja vielä ehtii toimia niiden asioiden puolesta, joihin haluaa vaikuttaa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä saada sisäinen rauha vanhoista itseään vaivaavista asioista. Koiviston ulostulo kymmenen vuotta sitten omasta masennuksestaan herätti paljon vastakaikua saman kokeneissa. Ihmisen elämä ei tule valmiiksi ennen kuin sen jokainen päivä on eletty.

Muistan aina nuorena olleeni jonkin verran niin sanotusti pihalla, kun kuuntelin Tellervo Koiviston puhetta. Satakuntalainen puheenparsi, itsensä vähättely ja lakonisuus olivat niin vieraita. Sittemmin olen tavannut muitakin satakuntalaisia ja alkanut arvostaa hidasta ja harkittua sananpartta. Itselläni on karjalaiset sukujuuret ja puhe herkässä, siksi on ollut vaikea ymmärtää, että harkitseva ja hitaasti asioihin kantaa ottava voi olla mitä älykkäin ja terävin ihminen, ehkä jopa nokkelampi kuin aina sanavalmis itäsuomalainen höpöttäjä.

Tellervo Koiviston elämäntarinaa kannattaa tarkastella suomalaisen naisen tarinana. Siinä tiivistyy hänen uskollisuutensa toisaalta työväenliikkeen periaatteille, kuten tasa-arvolle, ja toisaalta paljon vanhemmalle talonpoikaiselle perinteelle, jossa nainen on perheen ja kodin kivijalka.

Mattssonin kirjoittaman teoksen vahvuus on juuri siinä historian perspektiiviin asettamisessa, minkä Tellervo Koivisto itse asetti elämäkerran ehdoksi. Minä ainakin luin teosta kiinnostuneena ymmärtämään sodanjälkeisen Suomen naisten elämää, poliittista kenttää ja sitä, miten asioihin vaikutettiin. Vahva sosiaalidemokraattinen vakaumus näkyy monissa Koiviston elämänkäänteissä, muun muassa halussa vaikuttaa osana ryhmää.

Oli myös kiinnostavaa ymmärtää, että Tellervo Koiviston asenne elämän nautintoihin on ollut myönteinen ja että hän on puhunut niiden puolesta aikana, jolloin yhteiskunnassa vielä paheksuttiin monia asioita. Vastauksessaan lukijakirjeeseen Koivisto kirjoittaa: ”[O]nnellinen seksuaalielämä on sen arvoista, että siihen kannattaa investoida.” (kirjeen vuosiluku ei käy selväksi, mutta luultavasti 1970-luvun alussa näin hän on kirjoittanut). Toisin kuin monilla sodan kokeneilla Koivistojen elämänilo ei kadonnut: he osasivat aina nauttia ystävien seurasta ja juhlista.

Kaiken kaikkiaan Mattssonin teos on erittäin tarkasti taustoitettu, se ei kampaa vain myötäkarvaan vaan myös arvioi kohteensa motiiveja avoimesti. Toisaalta kirjoittajan kynästä huokuu myötätunto ja ymmärtäminen, mikä onkin ehdoton välttämättömyys tällaisen elämäkerran kirjoittajalle. Vain kuuntelemalla ja antamalla tilaa kohteelle voi tälle tehdä oikeutta omana itsenään, elämäkerran kohteena. Tellervo Koiviston elämä on monessa suhteessa esimerkki siitä, että näinkin voi elää. Näinkin voi vaikuttaa ja tehdä parhaansa. Kukaan meistä ei juuri enempää voisi toivoa, kuin että omasta elämästä jäisi jokin jälki.

Muutama pieni toive vielä jäi: valokuvat olivat jääneet aika harmaiksi, ja monen kuvan kuvatekstissä ei mainittu kuvan vuotta tai tarkempaa ajankohtaa. Tämä on kenties ollut tietoinen ratkaisu, ja kuvilla on haluttu kuvittaa laajempaa aihetta. Silti lukijana jäin kaipaamaan tarkempia kuvatekstejä. Samoin joihinkin kohtiin olisin halunnut yksiselitteisemmän ajankohtaan liittyvän lähdemerkinnän, koska nyt en löytänyt kaikkien tekstien alkuperävuotta lähdeluettelosta, vaikka se siellä varmaan onkin.

Tellervo Koivisto on Mattssonin mukaan auttanut kirjoittajaa parhaansa mukaan aineiston kokoamisessa, mutta ei ole asettanut julkaisulle muita ehtoja kuin jo edellä mainitun historian kontekstiin asettamisen. Viisas ehto, koska juuri historian kontekstista tämä teos saa voimansa.

Lähdeluettelosta käy ilmi, että haastatteluja on tehty 15 yhteensä kahden vuoden aikana. Suoria sitaatteja kirjassa ei ole kovin paljon, haastattelujen aineisto on luontevasti solahtanut osaksi muuta tekstiä. Koivisto on myös lukenut valmiin käsikirjoituksen mutta ei liiemmälti ilmeisesti ole puuttunut tutkijan näkemyksiin tai pyytänyt korjauksia. Ja vaikka nuoruuden rakkauskirjeetkin ovat “äklöttäneet” häntä nyt ne luettuaan, on hän nekin antanut tutkijan käyttöön ja julkaistavaksi.

Presidentin puolison tehtävä ei kovin paljon eroa elämäkertakirjoittajan työn vaatimuksista. Tellervo Koiviston omin sanoin (vuodelta 2002):

Se onkin presidentin puolison tärkein tehtävä, että on kiinnostunut asioista ja ihmisistä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Blogistania äänestää vuoden 2016 parhaista kirjoista

Suomalainen kirjallinen blogosfääri järjestää vuosittain tammikuussa Blogistanian, äänestyksen parhaista edellisenä vuonna Suomessa julkaistuista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Kateogoriat ovat Finlandia, Globalia, Tieto ja Kuopus.

Tässä Yökyöpelin valinnat vuoden 2016 parhaiksi kirjoiksi kahdessa kategoriassa:

Globalia

  1. Helen MacDonald: H niin kuin haukka 3 pistettä

 2. Elena Ferrante: Loistava ystäväni 2 pistettä

 3. Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista 1 piste

Finlandia

  1. Riitta Jalonen: Kirkkaus 3 pistettä

 2. Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi 2 pistettä

 3. Tommi Kinnunen: Lopotti 1 piste

Huomaan, että Yökyöpelin vuosi 2016 oli taas käännöskirjapainotteinen. Toki Yökyöpeli luki myös tietokirjoja, mutta ei blogannut niistä, joten ne eivät sääntöjen mukaan ole äänestyskelpoisia. Esimerkiksi Hanna Weseliuksen Alma! oli Yökyöpelin mielestä merkittävä kotimainen esikoinen ja olisi ansainnut pisteitä Finlandia-kategoriassa, jos siitä olisi Yökyöpelin blogaus olemassa. Mutta ei siis ole, vaikka kirjaa olen kommentoinutkin muissa postauksissa.

***

Äänestyksen tulokset julkaistaan kunkin kategorian emäntäblogissa (ks. linkit alla) lauantaina 28.1.2017. 

Blogistanian Finlandia 2016
Blogistanian Finlandia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.
Finlandiaa emännöi Lukutoukan kulttuuriblogi.
Blogistanian Globalia 2016
Blogistanian Globalia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.
Globaliaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.
Blogistanian Kuopus 2016
Blogistanian Kuopus 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.
Blogistanian Kuopusta emännöi Notko, se lukeva peikko -blogi.
Blogistanian Tieto 2016
Blogistanian Tieto 2016 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2016 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2016 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.
Blogistanian Tietoa emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

nayttokuva-2017-01-18-kello-20-11-12

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. Muistelmat
Suom. Kaisa Sivenius
Kansi: Jenni Saari
Teos 2015

En oikein tiedä, kuinka kirjoittaa itsestäni. Jokainen valitsemani tyyli valitsee itsensä pois jo ennen kuin kappale on valmis. Anna mennä vain, ajattelen mielessäni, levitän käteni ja sanon, c’est moi, nieltävä se on. Luotan lukijaan. Sitähän suosittelen ihmisille, jotka mielivät kirjojaan julkisuuteen. Luota lukijaasi, älä syötä lusikalla, älä suhtaudu alentuvasti, myönnä että lukijasi on vähintään yhtä terävä kuin sinä, ja lakkaa olemasta niin kirotun kiehtova.

Hilary Mantelin (s. 1952) Man Booker -palkitut historialliset romaanit Susipalatsi ja Syytettyjen sali ovat keränneet paljon lukijoita ja kiitosta. Susipalatsista dramatisoitu tv-sarja oli koukuttavan kiinnostava, vaikka romaaneja en vielä ole lukenutkaan. Aloitin muutama vuosi sitten Susipalatsin, mutta en jaksanut lukea sitä alkua pidemälle silloin; lieneekö syynä historiallisten romaanien kartteluun siinä, että osa niistä on huonoja. Aion aloittaa Susipalatsin uudestaan, kunhan aikaa on.

Hilary Mantelin Vain varjo häälyväinen -teoksen alaotsikko on Muistelmat. En oikein tiennyt, miksi, mutta Helsingin kirjamessuilla näin tämän kirjan ja se oli pakko ostaa takakansitekstin perusteella. Pidin myös kirjan ulkoasusta ja nidosasusta.

Kun nyt luin teoksen, en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta aika pian aloitettuani tajusin, että Mantel ei aliarvioi lukijoitaan. Kirja alkaa vuodesta 2000, jolloin Mantel ja hänen miehensä päättävät luopua Owl Cottage -nimisestä kakkoskodistaan. Päätöstä edeltää mystinen kokemus, myöhemmin kirjassa Mantel kuvaa sitä poltergeistiseksi kokemukseksi, joita Mantelilla on ollut lapsuudessaankin. Joka tapauksessa se käynnistää prosessin, jossa hamstraamiseen tottunut Mantel päättää luopua turhasta tavarasta, jota on jostain syystä kerännyt kaapit täyteen. Sittemmin Mantel miehineen muuttaa uudiskotiin, josta he luopuvat sittemmin. Tämän lyhyen prologin jälkeen siirrytäänkin Mantelin lapsuuteen ja varsinainen tarina alkaa.

En kirjoita saadakseni mitään erityistä myötätuntoa. [–] Kirjoita ottaakseni haltuun lapsuuteni ja lapsettomuuteni tarinan ja myös paikantaakseni itseni, jos en johonkin ruumiseen, niin kapeaan tilaan yhden ja seuraavan kirjaimen välissä, rivien väliin, sinne missä merkityksen aaveet lymyilevät.

Nyt alkaa mestarillisen kirjoittajan oppitunti. Teksti on niin upeaa, että jään välillä vain makustelemaan sana- ja tyylivalintoja ja ihailemaan Mantelin kykyä tehdä teksti eläväksi ja käsinkosketeltavaksi. Vähitellen käy selväksi, että Mantel haluaa ottaa oman lapsuutensa ja nuoruutensa haltuunsa kirjoittamalla. Lapsi kokee elämän omalla tavallaan, mutta sen määrittävät muut: lapsi ei vielä osaa sitä itse sanoin tehdä.

Kaikki voimme muuttua. Voimme kaikki muuttua parempaan suuntaan, milloin tahansa. Uskon niin, mutta aivan varmaan on, että voimme tulla itsellemme vieraaksi yhtäkkiä sairauden, sattuman, epäonnisuuden tai hormonien oikun takia.

Mantelin terveys horjuu jo lapsena ja vähitellen hänen ruumiinsa valtaa kipu, jolle ei löydy selitystä ennen kuin hän on käynyt järkyttävän kovan mankelin läpi: seuraa vuosien lääkekuurikierre ja monenlaiset hoitokokeilut, lääkärit epäilevät toistuvasti Mantelin mielenterveyttä, ja hoito on sen mukaista. Ja koko ajan ruumiissa oleva kipu vaihtaa paikkaa, se vie kumaraan ja voimat. Silti Mantel opiskelee juristiksi, avioituu, asuu ulkomailla ja kirjoittaa ensimmäiset teoksensa, jotka julkaistaan. En voi kuin ihmetellä, miten tämä on mahdollista.

Nuorena Mantel on laiha mutta sairauden myötä hän alkaa lihoa hallitsemattomasti. Ihmiset luulevat hänen olevan raskaana, mutta ei. Edellä oleva lainaus kirjasta kertoo siitä, miten ihmisen psyyke kokee sen, kun muuttuu itselleen vieraaksi sairauden ja jonkin muun oikun takia. Mantelin on vaikea tunnistaa uutta itseään. Kenelläpä ei olisi tuossa tilanteessa.

Mantel kertoo elämästään kronologiana, ja vasta kirjan loppupuolella tullaan sairauden äärelle. Selviää, mistä on kyse ja mitä siitä seuraa. Selviää myös se, että hamstraamalla tavaraa ja ruokaa Mantel on kerännyt varastoja syntymättömille lapsilleen juuri niin kuin äidit tekevät. Sen tajuaminen, että ylimääräisiä peittoja ja tyynyjä, kymmeniä pusseja jauhoja ei tarvita, koska lapset ja lastenlapset eivät tule kylään eikä varantoja tarvita, on Mantelille iso asia.

Olen miettinyt monta kertaa sitä, milloin jokin tarina on valmis kerrottavaksi. Mantelilla on tähän ohje:

Jos ihmiset kysyvät minulta neuvoja kirjoittamiseen, vastaan: älkää näyttäkö työtänne ennen kuin olette valmiit. Se ymmärretään, ja ihmiset ovat iloisia saadessaan luvan varovaisuuteen. Minun pitäisi lisätä: älkää tehkö työtänne ennen kuin olette valmiit. Vaikka mielessä on jokin idea tarinasta, se ei tarkoita, että on valmis kirjoittamaan sen. Voi joutua hiipimään sitä kohti, viipyilemään siinä, kasvamaan sen kanssa mahdollisesti puolet elämästään. Sitä neuvoa – viivyttele, pidättele – on vaikeampi ottaa vastaan. Kysymys herää tietenkin oitis: mistä tietää, milloin hetki on tullut? Itse olen epäröinyt hyvin kauan ennen kuin aloitin tämän kertomuksen. Pitkän aikaa minusta tuntui siltä, että joku toinen kirjoitti minun elämääni. Osasin näköjään luoda tai tulkita henkilöitä kaunokirjoihin, mutta en luoda ja tulkita itseäni. Aloin ymmärtää miksi, kun tulin keski-ikään. Kirjaa minusta toden totta kirjoittavat toiset ihmiset: minun vanhempani, lapsi joka kerran olin, ja omat syntymättömät lapseni jotka ojentelivat aavesormiaan tarttuakseen kynään. Aloin kirjoittaa tätä yrittäen siepata itseni tekijänoikeudet.

On muitakin kirjailijoita, jotka ovat todistaneet siitä, että jokin tietty omaelämäkerrallinen tai löyhästi kirjailijan omaa elämäntarinaa sivuava kertomus vaatii kirjailijan kypsymisen, kenties etääntymistäkin, ennen kuin se on aika kertoa maailmalle. Muun muassa Riitta Jalonen kertoi taannoin Kirkkaus-romaaninsa pitkästä haudutteluajasta. Joitakin teoksia ei voi kirjoittaa, ennen kuin itse on valmis, vaikka tarinan aihe olisikin olemassa ja vaikka se ajoittain vaatisikin kirjailijan huomiota.

Mantel on samoilla linjoilla. Keskeneräisen kanssa ei kannata hötkyillä, pitää malttaa antaa kertomuksen löytää oma ilmaisutapansa ja sille sopiva uoma. Joitakin kertomuksia ei voi kertoa ennen kuin ne VOI kertoa. Tällaisen kertomuksen voi kertoa vasta kun kirjailija on saanut siitä niskalenkin ja on sen kanssa selvillä vesillä.

Huomaan pysähtyväni miettimään sitä, että vaikka kirjailija onkin kertomuksensa luoja ja hallitsija, toisinaan kertomus tietää kirjailijaan paremmin, milloin sen on aika tulla kerrotuksi muille. Mutta kun sen aika on, voi lukija nauttia sitäkin sisäistyneemmästä ja tarkkanäköisemmästä lopputuloksesta.

Vahva suositus siis!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Just do it!

nayttokuva-2017-01-07-kello-15-26-19

Saku Tuominen ja Annamari Heikkilä: Uskonko
Otava, 2016

Just do it!

Vuodenvaihde on uusien alkujen aikaa. Vältän uudenvuodenlupausten tekoa, koska en usko niihin, mutta muuten kaikki siirtymäkaudet ovat innostavia. Joululoman käytin uuden bullet journalin suunnitteluun, ja tyhjät kalenterinsivut saavat aina ajatukset liikkeelle: mitähän tuleva vuosi tuo tullessaan?

Vaikken lupauksia teekään, valitsin itselleni kuitenkin moton vuodeksi 2017. Urheilumerkin tunnus Just do it! kannustaa niin liikkumaan kuin ottamaan vastuun omasta elämästä muillakin osa-alueilla.

Luin vuodenvaihteessa työkaverilta lainaamani pienen kirjasen Uskonko. Kirja on todella nopealukuinen, mutta pieni ajatuskoe jokaiselle, joka haluaisi uskoa itseensä, mutta ei oikein tiedä, onko se mahdollista. Luen kerran vuodessa yleensä myös René Gothonin kirjan Tuntematon pyhiinvaeltaja, ja pohdin sitä lukiessa omaa elämääni: kuljenko siihen suuntaan, mihin olin ajatellut vai olenko ehkä harhautunut sivuraiteille (mikä ei sinänsä ole ollenkaan huono juttu!)? Toisinaan on tarpeellista pysähtyä tarkastelemaan omaa elämää pitkällä aikavälillä: olenko tehnyt tietoisia valintoja vai ajelehtinut kuin ajopuu?

Muistelen jonkun filosofin sanoneen, että on aina hyvä vähän koputtaa seinää: jospa sen takana onkin jotain. Myös Tuomisen ja Heikkilän kirjassa pureudutaan  uskomuksiin. Ovatko kaikki uskomukset pahasta vai voisiko uskosta/uskomuksesta olla hyötyä? Mihin minä uskon? Ovatko uskomukseni vielä relevantteja vai jo vanhentuneita? Palvelevatko ne enää tarkoitustaan?

***

Vuosi 2017 on Suomen 100-vuotisjuhlavuosi. Monet kirja-alan toimijat ovat muistaneet, että Suomen itsenäinen historia on paljolti kirjallisuuden historiaa ja ”Suomea on rakennettu lukemalla”.

Ylen sivustolla on paljon asiaa myös kirjojenkin vuodesta. Bloggarit osallistuvat 101 kirjaa -haasteeseen (tämä blogi ei, koska en muistanut ilmoittautua ajoissa) ja Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat koonneet kirjalistan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Baba Lybeckin Kirja vieköön -illat Helsingin Savoy-teatterissa vievät ajankohtaisten aiheiden pariin.

Ehkä voisin minäkin mottoni Just do it! kokeilla onneani ja tarttua johonkin sellaiseen kirjaan, joka ei kuulu omimpaan genreeni. Tällaiseen asenteeseen Tuominen ja Heikkiläkin kirjassaan kannustavat. Liikkeelle lähteminen on jo iso askel valinta.

Askel yhdellä alueella vaikuttaa muihin alueisiin, koska se vahvistaa uskoa kykyyn muuttua.

Mitä kirjoja sinä luet vuodenvaihteessa? Luetko elämänmuutosta silmällä pitäen vai rentoudutko hyvän kirjallisuuden parissa?

Toivotan kaikille hyvää uusien alkujen vuotta! Just do it!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Riitta Jalonen: Kirkkaus

nayttokuva-2016-12-28-kello-17-54-56

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
Kansi: Emmi Kyytsönen

Annan katseen kiertää pienessä huoneessani ja ajattelen, että sekin on odottanut  minua niin kuin jokainen vuosi odottaa. Ne ovat paikoillaan ja ottavat minut vastaan, kun kuljen niiden luo ja niiden lävitse kohti seuraavaa vuotta. Iät ovat sisälleni valmiiksi rakennettuja huoneita, joihin täytyy mennä halusi tai ei, tietämättä ja varmistamatta onko niissä tarpeeksi hengitysilmaa, valoa ja tilaa olla olemassa.

Vuoden viimeinen blogikirjoitukseni syntyy ilosta ja ihastuksesta. Riitta Jalosen Kirkkaus on kirkas ja selkeä romaani, täynnä toivoa mutta silti haavoilla merkitty.

Janet Frame -nimiseen kirjailijaan tutustuin ensimmäisen kerran Jane Campionin elokuvassa An Angel at My Table (1990). En muista enää, missä sen näin ja onko se nähty televisiossa. Vaikutuksen sen joka tapauksessa teki.

Riitta Jalonen on kirjailijana kiinnostanut jo kauan, mutta en ole silti lukenut muistaakseni mitään hänen tuotannostaan. Odotin Kirkkautta koko syksyn. Säästin sen lopulta joululomaksi, koska aavistelin, että romaani on luettava rauhassa ja nautiskellen. En ollut väärässä.

Jo Janet Framen elämä itsessään on niin tuskallisen kiehtova, että pelkästään hänen elämänvaiheidensa seuraaminen aiheuttaa kiitollisuutta siitä, että nykyään sairauksia diagnosoidaan eri tavoin ja ihmisen terveys ei ole vain joko tai vaan se voi olla kuin veteen piirretty viiva. Toisaalta romaanin lukeminen surettaa, sillä vieläkin yhteiskunta jättää henkisiltä voimavaroiltaan heikoimmat heitteille.

Mutta voimakkaimpana minusta uhkui häpeän haju, se roikkui viittana ympärilläni. Viitan alla kuljetin kaikkien potilastovereideni tuskaa, itkua, parkua ja huutoa. Olin päättänyt, että lähtiessäni vien sitä mukanani ulkomaailmaan niin paljon kuin pystyn, sirottelen mereen ja vuorille ja kaupunkien kaduille niin että ihmiset joiden jalkojen alla tuska talloutuu, eivät voi olla huomaamatta sitä. Häpeällä on aina kotipesä ja minulla oli niitä monta.

Sisälleni oli sairaalavuosien aikana syntynyt liuta ihmisiä. Olin varma, että kirjoittaisin vielä heistä. He ovat kotini.

Romaanina Kirkkaus on taidokas ja hienovaraisesti kirjoitettu. Loppusanoissa Riitta Jalonen kertoo saaneensa Michael Kingin kirjoittamasta Framen elämäkerrasta rungon romaaniinsa, jossa matkataan Framen lapsuudesta Euroopan vuosiin ja paluuseen takaisin Uuteen-Seelantiin. Kaikki kirjan kohtaukset ovat kuitenkin fiktiota ja subjektiivista omistautumista Framen maailmaan. Lukijakin aistii uskollisuuden Framen omalle tarinalle ja kielelle. Jalonen kertoo romaanin olevan myös kirjan kirjoittamisesta, oman käsialan tunnistamisesta. Romaanin kirjoittaminen vei myös oman aikansa, monta kirjaa oli kirjoitettava ennen tätä.

Taisteltuaan vapaaksi sairausmäärittelyistä Frame jatkaa kirjoittamista ja julkaisee monia teoksia. Teoksissaan hän menee maailmaan jota pelkää, mutta jota ilman hän ei voisi kirjoittaa. Lähtiessään taas kerran omasta aloitteestaan mielisairaalaan hän sanoo:

Mutta minulta ei saa ottaa pois omaa maailmaa vaikka pelkään olla siellä.

Mietin romaanin nimeä pitkään. Miksi Kirkkaus? Ehkä juuri sen takia, että kirkkaus on mahdollista vain pimeyden vastakohtana. Palattuaan toistuvasti oman elämänsä pimeyteen Janet Frame pystyy kirkkaasti kertomaan siellä olevasta pimeydestä. Päähenkilö ymmärtää, että hänen on mentävä sinne, että on arvokasta, että se maailma on  ja elää hänessä. Frame ei halua että se otetaan pois häneltä.

Tämä ei tarkoita kärsimyksen ihannointia vaan sitä, että kirjailijan on uskallettava kirjoittaa siitä mistä on pakko kirjoittaa. On uskallettava käydä niin pimeään kuin valoisaan, sekavaan kuin järjestettyyn elämään, maailmaan, joka on mieletön. Kaikesta on voitava kirjoittaa, vaikka se vaatisi kirjailijalta palaamista vaikeisiinkin vaiheisiin.

Kun kävelen kohti kotia, askeleeni on kevyt ja ajatukset järjestyksessä. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen. Uusintakierroksella, sanojen suojassa, on mahdollisuus pitää oma elämä turvassa, ilman että kuoleman käsi pääsee koskettamaan sitä.

Minä hymyilen. On kevät, melkein kesä. On voimaa.

Ylen Aamun kirja -ohjelmassa lisää Jalosen ajatuksia kirjastaan. Seppo Puttonen haastattelee. Ohjelma on nähtävissä Areenassa toistaiseksi.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

nayttokuva-2016-12-24-kello-20-37-36

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava 2016
Kansi: GRMMXI

***

Vielä ehtii blogata ennen vuoden vaihtumista. Tämä on toiseksi viimeinen bloggaukseni vuonna 2016, luulen. Haluan vielä lukea Riitta Jalosen Kirkkauden tämän vuoden puolella ja kirjoittaa siitä. Mutta nyt asiaan ja Johannes Ekholmin esikoisromaaniin Rakkaus niinku.

***

JOONA
mul on sama
tosi vaikee strukturoida päivää
koska tuntuu toisaalta et aina on töissä
mut tavallaa ei koskaan, koska
#prokrastinaatio365

Johannes Ekholmin Rakkaus niinku kilpaili Hanna Weseniuksen Alma!:n kanssa Helsingin Sanomien vuoden esikoiskirjapalkinnosta. Luettuani molemmat (Alma!:sta en ole blogannut erikseen, mutta jos vielä ehdin, teen sen) ymmärrän HS:n raadin vaikeutta valita vain toinen voittajaksi. Molemmat romaanit ovat raikkaita ja esikoisromaaniksi harvinaisen valmiita romaaneja. Ihan vanha lukija ilahtuu! Vaikka molemmissa olisikin esikoisromaanille tyypillistä kirjailijan omien kokemusten siilautumista romaanin osaksi, ovat kummatkin etäännyttäneet henkilökohtaiset traumat (jos niitä on) onnistuneesti ja panneet fiktion keinot töihin.

Alma!:ssa pidin sen visuaalisuudesta, ja siitä, että romaanissa ei paasattu vaan näytettiin lukijalle niitä maailmoja, joissa naiset elävät. Ekholmin romaanissa paasataan kyllä sitäkin enemmän – enimmäkseen Joona hoitaa paasaamisen –, mutta päähenkilömme saarnat eivät kosketa niiden kuulijoita. Lukijaakin pitkästyy välillä nuoren päähenkilön itseriittoisiin yksinpuheluihin.

Joona asuu isänsä ja tämän uuden vaimon luona Kirkkonummella, kun on lähtenyt työpaikastaan ja on työtön ja rahaton. Hän syyttää kirjailija-isäänsä siitä, että tämä on käyttänyt knausgårdiaanisessa kirjaprojektissaan läheisiä oman kasvunsa välineinä. Joonalta jää kuitenkin huomaamatta että hän tekee samaa omien ystäviensä kanssa ja chatissa. Onneksi anonyymi SAD91RL väsyy toimimaan Joonan terapeuttina.

SAD91RL
okei
hmm
tuleekohan tää aina olemaan näin
että mä yritän jeesaa sua sun jutuissa
mut aina kun mä alan puhuu mun omist ongelmista
sä feidaat
koska jotain muuta tärkeempää

JOONA
sori
mä oon tosi pahoillani
jos sust tuntuu tolta
en mä oo tajunnu
että sä koet sen noin

SAD91RL
tuntuu vaan välil et paat mut sellasee rooliin
missä mä joudun tukee sua jossain sun ”parantumisprosessissa”
että mä auttaisin sua pääsemään siit prosessista irti.
ja tietysti mä oon vastuussa siitä, että oon suostunut.
mut
tuntuu että sä uskot että mä olisin tietynlainen
ja oot kiintynyt siihen kuvaan minkä sä oot kehittäny musta
siskona/äitinä/hoitajana tms
enkä mä oo myöskään heti
rikkonu sitä harhaa/transferenssia

Miten usein lahjakas nainen onkin tunnettu vain lahjakkaiden miesten muusana? Alma!:han kertoo myös itsenäiseksi taiteilijaksi ryhtyneestä Alma Mahlerista, jonka ura ei päässyt vauhtiin säveltäjä-miehen eläessä.

Joona joutuu miettimään ja toteaa, että SAD91RLin sanoissa on totuuden siemen. Toinen fiksu nainen, Caritas (Caritas on muuten latinaa ja tarkoittaa rakkautta tai kiltteyttä), panee Joonan myös koville ja vaatii tätä lopettamaan oman napansa ympärillä pyörimisen ja siirtymään fiktion kirjoittamiseen.

Ekholmin romaanissa päähenkilö saa kustantajalta tarjouksen kustannussopimuksen kirjoittamiseen samoin kuin Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin bloggaajakin. Enää ei tarvitse olla valmista käsikirjoitusta saati näytettä siitä, kunhan on riittävän näkyvä mediapersoona. Kustantajat näyttävät näissä romaaneissa metsästävän tyyppiä eivätkä niinkään romaania. Romaani saadaan myydyksi, jos kirjoittaja on myyvä. Mitenköhän paljon tässä on todellisuuspohjaa? Kirjojen myynti on kovaa työtä, ja erityisen kovaa se on nykyään. Ymmärtäähän sen, jos mennään tyyppi edellä, mutta olisi suotavaa, että kirjakin olisi luettava. Ehkä syynä on myös se, että nykytyypit eivät saa mitään aikaan ilman deadlineja! (No eivät ne rehellisyyden nimissä saaneet ennenkään, jos kirjallisuushistoriaan on uskominen.)

Joonan isälle on kova paikka, että pojalle ehdotetaan yhteistyötä ilman yhtään valmista riviä. Isä on vanhan koulukunnan kirjailija, pitää itseään Knausgårdin kaltaisena autofiktion mestarina. Kaksi kirjallista kulttuuria kohtaa: isän työntekoa arvostava ja pojan työntekoa orjuuttavana pitävä. Mitä sen on väliä, jos kirjailijuus kapenee muiden puheiden tallentamiseksi ja niiden litteroinniksi kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, virkkeiksi, kenties luvuiksi, lopulta romaaniksi?

JOONA: Mä tajusin just jotain tosi oleellista. Saanks mä yrittää selittää? Tää on mulle ihan super iso asia, liittyen mun kirjaan… Kun mä kuuntelin sua ja samalla katoin, miten tää sekuntikello juoksee ja kaikki tää mitä täs huonees tapahtuu tallentuu äänitiedostoks, mulle jotenkin valkeni mistä täs kaikessa on kyse. Siis tää olis niinku ”kirja ilman kirjoittajaa”. Että ”kirjailijan” sijaan mä olisin vaan niinku tuottaja. En sisällöntuottaja, sisällöntuotanto on joukkoistettu, asioita tapahtuu koko ajan. Mut keskiössä on tää puhelin, joka nauhottaa kaiken mitä ympärillä tapahtuu. Niinku se tekee muutenkin.

Ekholmin romaanin nimi mietityttää. Rakkaus niinku, mitä se tahtoo sanoa? Että rakkaus voittaa? Ehkä se voittaakin!

Kirjan syntyprosessista ja teoksen fiktiivisyydestä lisää Laura Hautsalon ja Ekholmin nettikeskustelussa. (Todellisuutta, niinku. Käkriäinen 3/2016).

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi