Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen
Otava 2020
Vasemmanpuoleisen sivulaivan viimeisessä kappelissa, kuoria lähinnä, oli Caravaggion kolme maalausta. – – Koska tapaamiseen oli vielä aikaa, tungin kasan kolikoita pieneen lippaaseen, joka oli kappelin oikealla seinustalla. Sillä tavoin kappeliin syttyi valo. Se valaisi Caravaggion hämärässä olevat työt. – – Kappeliin välkehti hieno himmeä valo, Caravaggio oli ottanut sen huomioon: valon suunta hänen maalauksissaan oli sama kuin kappeliin lankeavan luonnonvalon suunta. Caravaggion Pyhästä Matteuksesta ja enkelistä maalaama toinen versio oli paikallaan kappelin peräseinällä. Siinä punaiseen viittaan kietoutunut pyhimys katsoi ylös taakseen kesken kirjoitustyön, nuori enkeli leijui hänen yllään valkoinen viitta hulmuten.
Jyrki Erran hieno taidehistoriadekkari Lyijyvalkoinen ilmestyi jo neljä vuotta sitten, ja siitä asti se on keikkunut luettavien listani alkupäässä. Nyt vasta sen kuitenkin luin. Mikä mahtavinta, katsoin nyt myös Netflixin Ripley-sarjan, joka perustuu Patricia Highsmithin vuonna 1955 julkaistuun psykologiseen dekkariin The Talented Mr. Ripley, ja näillä kahdella, kirjalla ja tv-sarjalla, oli enemmän yhteistä kuin tiesinkään.
Lahjakkaasta herra Ripleystä on kuvattu elokuvia 1960-luvulta lähtien, ja Andrew Scott on kuudes näyttelijä Tom Ripleyn roolissa. Hänen ei tarvitse hävetä Alain Delonin, Dennis Hopperin, Matt Damonin tai John Malkovichin rinnalla, joista viime mainittu nähdään myös tässä tuoreimmassa tulkinnassa, pienessä sivuroolissa tosin vain.
Jätin Ripleyn ensimmäisen jakson jälkeen kesken mutta palasin siihen nyt viikonloppuna. Ahdisti paatuneen huijarin, päähenkilö Tom Ripleyn nihilistinen ja kylmä katse maailmaan ja Scottin kylmäävä tulkinta ihmisestä, joka ei kadu tekojaan. Ja kuka menee kuvaamaan tv-sarjaa kauniiseen Italiaan ja tekee sen ilman värejä? Tätä ihmettelin, mutta en ihmettele enää. Ripley on ehdottomasti paras tulkinta älykkäästä ja monitahoisesta dekkarista. Ja nimenomaan mustavalkoisuus tekee sarjasta täydellisen.
Jokainen lähikuva Ripleyn nahkoihin asettuneen Scottin kasvoihin, jokainen leikkaus eri kuvakulmien välillä, sarjan musiikki, kaikki pienet yksityiskohdat olivat sarjassa niin loppuun asti mietittyjä, että tekisi heti mieleni katsoa koko homma uudelleen. Kuten kohtaus, jossa Ripley tarkastelee Daavid ja Goljatin pää -teoksen (1610) henkilöien kasvoja. Caravaggio maalasi sekä Daavidille että Goljatilel omat kasvonsa, Daavidille nuoret ja Goljatille vanhan miehen kasvot. Ripleyn horjuva identiteetti lomittuu sekä uhriksi ja tappajaksi.
Ripleyn löytämä Caravaggion maalaustaide saa hänet valtaansa. Caravaggion tapa esittää valo maalauksissaan, la luce, saa Ripleyn kuten kaikki Caravaggion ihailijat vuosisatojen ajan hakeutumaan Caravaggion maalausten äärelle eri puolilla Italiaa. Myös Ripley syöttää Rooman Ranskalaisen kirkon kappelissa kolikot laitteeseen, joka sytyttää valot kappeliin, jossa Caravaggion työt riippuvat. Ripley lainaa ison kuvakirjan Caravaggion töistä ja pohtii valon ja varjon suhdetta oman petoksena lavastukseksi. Katsokaapa vain, kuinka hän polttimoita vaihtamalla luo tietynlaisen valon huoneeseen, jossa istuu roomalaisen komisarion kuulusteltavana.
Ripley tuntuu seuraavan pakomatkallaan Caravaggion pakomatkaa Roomasta Napoliin ja Sisiliaan sekä sieltä takaisin Roomaan. Ripley on koko ajan edellä poliisia, joka on saanut hänestä vihin, mutta aina jäljessä. Tästäkään pakomatkasta en olisi ollut tietoinen ilman Lyijyvalkoisen lukemista.
Nyt Erran dekkariin, jonka Suomen dekkariseura palkitsi vuonna 2021 Vuoden johtolanka -palkinnolla. Kirjan nimi Lyijyvalkoinen tulee myrkyllisestä pohjustusainesta, jota Caravaggio käytti ja jonka avulla hän sai valon hohtamaan teoksissaan erityisesllä tavalla.
Lyijyvalkoisessa on kaikki mitä minä dekkarilta toivon: taidehistoriaa, hyvin kirjoitettua monimutkaista juonenkehittelyä sekä tietysti Italia miljöönä. Joku voisi kritisoida Erran kerrontaa ajoittaisesta luennoimisesta, mutta minua taidehistorialliset osuudet eivät haitanneet, vaan lisäsivät vain kiinnostusta. Näin pari vuotta sitten Firenzen Uffizissa Caravaggion Medusan (1597). Ei ihme, että kyseinen maalaus on poikinut paljon sitä kommentoivaa tai uudelleen kirjoittavaa taidetta, kuten Saara Turusen Medusan huone -näytelmän (2019).
Se, että joku on valinnut Caravaggion maalaukset ja elämän dekkarinsa aiheeksi, on jo hatunnoston arvoinen asia, ja vielä kun Erra on tehnyt sen ansiokkaasti, annan aplodit silkasta ihailusta. On riski lähteä kirjoittamaan aiheesta, jossa voisi kompastua asiavirheisiin tai uskottavuusongelmiin, mutta Erra kirjoittaa varmasti ja uskottavasti, ja lukija lähtee mielellään mukaan suomalaisen taidemaalari Alex Wallaksen mukaan jäljittämään Caravaggion Judit leikkaa Holoferneen pään irti -maalauksen (1598) maalausta. Wallas on nähnyt maalauksen toisinnon taidehistorian professori emeritansa kotona juuri ennen kuin professori murhataan. Wallaksesta tulee epäilty, ja kun hänen Roomassa vieraillut vaimonsa Elina ei palaakaan Suomeen, on Wallaksen lähdettävä Roomaan asti tätä etsimään. Roomassa hän sotkeutuu niin Vatikaanin kuin Villa Lanten sekä Molempain Sisiliain kuningaskunnan juonitteluihin. Tämäkin Molempain Sisiliain kuningaskunnan keksitty juonenkäänne oli historiasta kiinnostuneelle lukijalle mannaa.
Suosittelen sekä Erran dekkaria että Ripley-tv-sarjaa lämpimästi kaikille!
Bubbling under: Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä on luettu ja nautittu. Palaan tähän kenties seuraavassa postauksessa. Suosittelen tätäkin lämpimästi. Samalla kannattaa katsoa Elävän arkiston ohjelmat Eeva Kilvestä.
Yökyöpeli hapankorppu lukee 
Jätä kommentti