Mihail Šiškin: Neidonhius

Näyttökuva 2016-05-05 kello 22.50.25

Mihail Šiškin: Neidonhius
Suom. Vappu Orlov. WSOY 2015.
Kansi: Martti Ruokonen

***

Kaikki tapahtuu aina samaan aikaan. Sinä kirjoitat nyt tätä riviä, ja minä luen sitä parhaillaan. Nyt sinä panet pisteen tämän lauseen loppuun, ja minä ehdin siihen asti juuri samaan aikaan. Eihän tässä ole kyse kellon viisareista! Niitä voi käännellä sinne ja tänne. Kyse on aikavyöhykkeistä. Kellotaulun merkeistä. Kaikki tapahtuu samaan aikaan, kaikissa kelloissa viisarit vain ovat lähteneet juoksemaan, kuka edemmäs ehtii.

Neidonhiusta lukiessa tuntuu siltä, että kaikki mahdollinen tosiaan tapahtuu samanaikaisesti mikä ole lukijalle kaikkein helpoin sisääntulo romaanin maailmaan. Mihail Šiškin (s. 1961) ei päästä lukijaa helpolla. Se täytyy sanoa heti alkuun. 552 sivua intensiivistä kaunokirjallisuutta ei helpota urakkaa. Mutta ei kaiken kirjallisuuden tarvitsekaan olla helppoa. Montaa Neidonhiuksen kaltaista romaania ei pystyisi peräkkäin lukemaan, mutta ei Neidonhiuksen kaltaista romaania kuka tahansa pystyisi kirjoittamaankaan. Tarvitaan erityislaatuinen kirjailija, ja sitä Šiškin tietysti on.

Kuulin Helsinki Lit -tapahtumassa vuonna 2015 Šiškin-haastattelun. Haastattelijan poliittisesti poleemisista kysymyksistä huolimatta Šiškin puhui sitkeästi kirjallisuudesta, ja siitä, mikä hänet saa kirjoittamaan. Olin häikäistynyt kirjailijan eleettömästä suhteesta kirjoittamiseen.

Šiškin puhui muustakin, sananvapaudesta ja siitä, miten eletty elämä näkyy kaunokirjallisuudessa. Yksi romaanin tarinalinjoista kulkee Sveitsissä, ja sen päähenkilönä on maahanmuuttotulkki, jollaisena Šiškinkin on toiminut ennen kirjailijan uraansa. Maahanmuuttajien tarinat ovat ankaria ja raastavia. Niissä on kuultavissa venäläisten ja tsetseenien viha ja kokemukset.

Maahanmuuttajista Šiškin kirjoittaa jopa etäisen kevyesti. Kokonaisuutena keveydestä ei kuitenkaan ole tietoakaan. On raskasta elää tässä maailmassa, oli maahanmuuttaja tai ei. Karkotusmääräyksen saaneet maahanmuuttajat ovat usein näkymättömiä, pysyttelevät piilossa kuin lepakot. Tai röyhkeitä kuten se venäläinen karkotettu, joka ei alistu päätökseen vaan haastaa puheillaan auttamaan tulleen lakimiehen.

Karkotusmääräys on, mutta miten heidät karkotat, näkymättömät? Ehkäpä heitä riippuu täällä joka nurkassa, pää alaspäin niin kuin lepakot. Ovat kääriytyneet siipiinsä, puristuneet karvat pystyssä eläviksi tupsuiksi, odottavat omaa tähtihetkeään. Mutta kaikkein ylimmäinen, kaikkivaltias, ei odota ketään, siksi hän onkin nurmen nukka. Häntä ei vain näe heti. On tultava ulos. Mennään, minä näytän. [–]

Katso tässä, missä sivu- ja takaseinä ovat tiiltä, ja sitten tuleekin äkkiä kallio ruusunpunaista kalkkikiveä ja sen päällä pylväiden kapiteeleja ja delfiinejä kuvaavien friisien kappaleita, ja sitä kaikkea, näetkö verhoaa sammal ja yltyleensä kasvava jumala, kevyt, kiharainen. Meillä se on huonekasvi, se ei selviä muuten, ilman ihmisen lämpöä, mutta täällä se on rikkaruoho. No niin, kuolleella kielellä, joka tarkoittaa elävää, se on Adiantum capillus veneris. Nurmen nukka hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukkasen tuulessa. Ikään kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni. Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen.

Neidonhius on hiussaniaisten sukua, ja sitä löytyy Rooman Pantheonista. Kivet ja rakennukset kertovat historiasta, mutta neidonhius ei historiasta hätkähdä. Pantheonissa on mahdollisuus kokea ajaton maailma; neidonhius ja katosta lankeava valo ovat osa tuota kokemusta.

Kehyskertomuksen ohella romaani liikkuukin Roomassa tulkin ja Isolde-nimisen naisen rakkaustarinan hiiltyvillä jäännöksillä, joita kertoja yrittää selittää pojalleen. Kolmas tarina kerrotaan venäläisen 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneen laulajan Izabella Jurjevan päiväkirjan muodossa. Päiväkirjaosuus on Neidonhiuksen helppolukuisin osuus. Sitä lukiessa nautin. Muuten romaani on toisiinsa risteävien, mutta vielä enemmän katkelmallisten ja irrallisten Raamatun, antiikin myyttisten ja venäläisen kaunokirjallisuuden tekstien sekä historiallisten dokumenttien värittämä intertekstuaalinen kudelma. Jo pelkkä romaanin lopussa olevan selitysosan lukeminen vie aikaa, jos sen lukee ajatuksella. En lukenut lopun selityksiä kesken lukemisen, koska huomasin, että se rikkoi ja häiritsi niin paljon lukemista. Luin ne siis vasta jälkikäteen, ja hämmästyin, miten paljon niitä oli.  Ei siis mikään nopealukuinen, viihdyttävä teos.

On vaikea kirjoittaa tästä teoksesta, koska Šiškin ei pyytele lukijalta anteeksi tekstinsä runsautta ja sen monia viitteitä mutta lukijana sitä tuntee itsensä sivistymättömäksi, kun ei pysy kirjailijan mukana. On joko ymmärrettävä kerrasta tai oltava välittämättä siitä, että ei ymmärrä. Romaani vaatisi useamman lukukerran, mutta aivan heti en kyllä tätä uudestaan lue. Turha muuta väittääkään.

Šiškiniltä on suomennettu myös Sinun kirjeesi, mutta sitä en ole vielä lukenut. Ehkä vähän jäi rimakauhua nyt, mutta olen ymmärtänyt, että se on helpommin sulavaa kaunokirjallisuutta kuin Neidonhius, joka kaikesta varauksellisuudestani huolimatta on mestariteos. Vappu Orlovin suomennos on ilmeisesti mestariteos itsessään, vaikka alkukieltä en osaakaan. Vain hyvä suomentaja tulee toimeen tällaisen romaanin kanssa. Myös Martti Ruokosen kansi on hurmaava ja huokuu venäläisen kirjallisuuden voimaa.

KYSYMYS: Mutta jos tulevaisuuden viimeiselle sivulle on jo pantu piste, merkitseekö se, ettei mitään voi muuttaa? Jospa tekeekin mieli korjata elämässä jotain? Saada joku takaisin? Viedä rakkaus loppuun?

VASTAUS: Päinvastoin, joka hetkenä voi sellainenkin muuttua mikä on jo tapahtunut. Jokainen sinun kokemasi ihminen muuttaa kaikkea edellä ollutta. Kysymys- ja huutomerkillä on kyky keikauttaa sekä lause että kohtalo ylösalaisin. Menneisyys on se mikä jo tunnetaan, mutta se muuttuu, jos eletään viimeiselle sivulle asti.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Mihail Šiškin: Neidonhius

  1. Kiitos tästä tekstistä. Itselläni on Neidonhius kesken ja kesken säilyykin aika pitkään. Katsotaan, saanko sen tänä vuonna loppuun. Omat tunteeni lukijana ovat samanlaiset kuin sinulla: hämmennystä, arvostusta ja ihastusta. Miten kaunis, hieno ja vaikea romaani!

    • arjamatkalla sanoo:

      Hei Mari! Tsemppiä Neidonhiuksen lukemiseen! Kirja tosiaan vaatii aikaa mutta toisaalta sille voi hyvinkin sitä antaa. Turha pitää kiirettä. Ja joskus joku teos kolahtaa vasta myöhemmin, jossain sopivassa elämäntilanteessa. Mukavaa viikonloppua! Arja

  2. Leena Laurila sanoo:

    Neidonhius on vaikuttava vaikka runsaudessaan voimille käyväkin. Minusta se olisi hyötynyt muutamien osien lisäpelkistyksestä, koska väsyminen isoimpien tulvien kohdalla oli väistämätöntä.

    Suosittelen Sinun kirjeesi-romaania. Se on minusta tyylikäs, kokonainen ja hieno lukukokemus. Osittain tuttuja elementtejä siinäkin, Siskinin käsialaa tietenkin, mutta siinä, sanoisinko seesteisempänä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s