Hylkäämisen päivät

Näyttökuva 2016-01-26 kello 22.54.55

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Suom. Taru Nyström Abeille
Avain, 2004

Kaikkein tärkein ja ainoa asia, jota tunsin voivani vaatia häneltä, oli se että hänen olisi kuunneltava minua ja sanottava suoraan, oliko hänellä aikomus osallistua analyysiin. En kestänyt enää sitä, että hän ei antanut elonmerkkiä itsestään.
[–]
Hän oli minulle huomionsa velkaa, hän ei voinut jättää minua yksin musertuneena tutkimaan mikroskoopilla yhteisen elämämme vuosia. Ei ollut tärkeää, valehtelin, tulisiko hän takaisin kotiin minun ja lastemme luokse. Tarpeeni oli toinen: ymmärtää. Miksi hän oli heittänyt pois näin yliolkaisesti viisitoista vuotta yhteisiä tunteita ja kokemuksia, rakkautta?

***

Elena Ferrante on tämän hetken ehkä kiinnostavin kirjailija; Ferrantessa kiehtovat sekä anonyymius että neliosainen Napoli-sarja, jonka viimeistä osaa on poikkeuksetta kehuttu niin valtameren takana kuin Euroopassa. Ann Goldsteinin englanninnos on Wall Street Journalin mukaan erinomainen. Suomessa Ferranteen on tutustuttu jo 2000-luvun alussa, kun Avain julkaisi kaksi suomennosta: Amalian rakkauden ja Hylkäämisen päivät, joka on tänään blogini aiheena. Halusin lukea jonkin Ferranten aiemman teoksen ennen kuin WSOY  julkaisee maaliskuussa Loistavan ystäväni, ensimmäisen osan Napoli-sarjasta. Sen suomentaja on Helinä Kangas.

Sille, joka on lukenut naisen elämästä esimerkiksi Anna-Leena Härkösen tai Katja Ketun romaaneissa, ei Hylkäämisen päivät ole mitenkään poikkeuksellisen rohkea inhimillisten tunteiden kuvaus. Voin silti kuvitella, että ilmestyttyään romaani on herättänyt huomiota perhekeskeisesä Italiassa: onhan päähenkilön raivo hänet hylännyttä aviomiestä kohtaan kuvattu niin konkreettisesti puhumattakaan siitä, miten äidin ja lasten suhdetta äidin suruprosessin aikana kuvataan. Lapset ovat miltei oman onnensa nojassa, kun äiti on sekaisin ja pystyy keskittymään vain vaivoin arjen pyörittämiseen.

Romaanin käännekohta on, kun päähenkilö Olga jää lapsineen kotinsa vangiksi, koska Olga ei saa ovea auki pyytääkseen apua: avain juuttuu oveen. (Koen suurta myötätuntoa päähenkilöä kohtaan, koska itsekin usein hämmennyn ovien erilaisten avainten ja lukitusmekanismien kanssa.) Olga ei voi kuitenkaan paljastaa lapsille ahdinkoaan vaan yrittää ovenavauksen ohella hoitaa korkeaan kuumeeseen sairastunutta poikaansa Giannia, myrkyn niellyttä ja kuolemaa tekevää aviomiehen saksanpaimenkoiraa ja pitää tyttärensä Ilarian tyytyväisenä. Olgan keskittymiskyky on niin hauras, että lopulta hän pyytää tytärtään pistämään häntä paperiveitsellä jalkaan aina kun tämä näkee äidin ajatusten karkaavan todellisuudesta kuvitelmiin.

Ajattelin, että ehkä hän onnistuisi siinä, missä minä olin epäonnistunut. Palasimme eteiseen panssaroidun oven luo.
”Yritä kääntää avainta”, pyysin.
Ilaria vaihtoi paperiveitsen oikeasta kädestä vasempaan käteen ja kurkotti kohti avainta mutta ei ylettynyt siihen. [–]
”Miksi laitat minut tekemään asioita, jotka sinun pitäisi itsesi tehdä?” Ilaria kysyi kiukkuisesti.
”Koska sinä olet parempi.”
”Etkö osaa enää avata ovea?” Ilaria pelästyi.
”En.”

Universaaleja ja sukupuolesta riippumattomia ovat varmasti Olgan mietteet siitä, että avioerosta huolimatta ex-puoliso pysyy aina hylätyn elämässä lasten kautta halusi sitä tai ei.

Vietin monta iltaa selaillen valokuvia. [–] Vaikka yritinkin väittää itselleni, etten ollut antanut hänelle mitään, koska lapset olivat ennen kaikkea minun, he olivat aina olleet minun lähelläni ja minä olin pitänyt heistä huolen, en kuitenkaan voinut kieltää hänen olemassaoloaan lapsissa. Tulevien päivien ja vuosien aikana yhä uusia Marion piirteitä puhkeaisi yllättäen heissä. Kuinka suurta osaa hänestä minun olisi pakko rakastaa ikuisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että rakastin lapsiani?

Lukiessani mietin, olinko jo aikanaan lukenut romaanin, koska se tuntui niin tutulta. Olen kuitenkin varma, etten ole lukenut. Sitten huomasin kansiliepeessä maininnan, että vuonna 2004 romaanista on ollut tekeillä elokuva; olenkin melko varma siitä, että olen nähnyt romaanin pohjalta tehdyn elokuvan vuosia sitten. Siksi tutuilta romaanin tapahtumat, henkilöt ja miljööt tuntuivat. Googlaamalla elokuva löytyikin.

Odotan innokkaasti Napoli-sarjan avausta, koska Ferrante on varmasti kirjailijana kehittynyt ensimmäisten teosten kirjoittamisen jälkeen. Ei tässäkään romaanissa mitään vikaa ollut, päinvastoin, mutta Napoli-sarjan keräämät kehut antavat luvan odottaa kiehtovaa matkaa napolilaisten ystävien elämässä.

Tähän loppuun liitän katkelman Hylkäämisen päivistä. Päähenkilö on kirjailija itsekin ja pohtii todellisuuden ja fiktion suhdetta koiraa ulkoiluttaessaan metsässä.

Puiden rungot näyttivät olevan kaikki tehokkaan suurennuslasin alla. Itseni ja puiden välillä ei ollut välimatkaa. Sen sijaan tarinaa kirjoitettaessa sääntönä on, että ensimmäisenä otetaan esille mittanauha ja päivyri, lasketaan, kuinka pitkä aika on kulunut, kuinka pitkä välimatka on meistä tapahtumiin ja tunteisiin, joista halutaan kertoa. Minä puolestani tunsin kaiken aina päälläni, lähelläni.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Hylkäämisen päivät

  1. Paluuviite: Kirja-aarteita | Yökyöpeli hapankorppu lukee

  2. Paluuviite: Elena Ferrante: Loistava ystäväni | Yökyöpeli hapankorppu lukee

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s