Sara Enholm Hielm: Ja sydän oli minun

Sara Enholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
(Alkuteos: Och hjärtat det var mitt. Essäer)
Suom. Kaisa Sivenius
Teos & Förlaget 2018

Kirjoitan asioista, jotka menevät ohi. Kauneus, valo ja varjo, vaaleanvihreänä lipuva Tiber. Kerron elämästäni – omastani – joka on kulunut lukemiseen ja siihen, että olen yrittänyt ryhtyä kirjoittamaan. Tavoittelen muotoa, jonka olen lukenut muun muassa Elena Ferranten ja Karl Ove Knausgårdin kirjoista, joissa henkilö yrittää saada tolkkua elämästään kirjoittamalla. Se henkilö olen minä. Kyseessä ei ole ääni eikä sisäinen yksinpuhelu, vaan pikemmin niin kuin Ferrante kuvaa kaikkia kertojiaan: ”Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään.

Sara Enholm Hielmin Ja sydän oli minun iski kesäloman aluksi kuin sähköisku. Yllä olevassa sitaatissa kirjoittaja kertoo, miten ja miksi kirjoittaa. Tuota samaa pyrkimystä, kamppailua järjestääkseni tekstin muotoon epäselvät ajatukseni, käytän järjestään minäkin – tässäkin blogissa.

Enholm Hielmin kirja on paljon muutakin, totta kai. Enimmäkseen se on kirja kirjoittamisen vaikeudesta mutta myös kirjoittamisen pakosta, siitä miten vaikeaa on olla täysin rehellinen itselleen ja avoin maailmalle. Eniten puhutteli se, että kirjassa sanotaan suoraan kirjoittamisen olevan vaikeaa.

Kirjoittajan on päästävä estoistaan. Sen jälkeen on viskattava romukoppaan kaikki arkinen, tyhjä ja tyhmä, jota itsestä ja omasta tekstistä löytyy. Minulle on usein vaikeaa olla avoin ja suora kasvoista kasvoihin, selvin päin se on lähes mahdotonta. Voiko muillakin, jotka kirjoittavat, olla sama?

Enholm Hielm siteeraa Alexandra Kleemanin tekstiä Choking Victim, jossa pureudutaan englannin kielen ilmaista-verbin express alkuperään. Verbi tulee ”keskiajan latinan verbistä expressare,  joka merkitsee ulos pusertamista ja puristamalla saatua. Kenties kaiken puheen juuri on yskimisessä ja kakomisessa, ankarassa tarpeessa saada ulos jokin, jonka sisään jääminen uhkaa henkeä.”

Olen vuosien varrella kirjoittanut niin fiktiokursseilla kuin päiväkirjaakin, niin työtekstejä kuin opiskelutekstejä. Vaikeinta on ehdottomasti kirjoittaa rehellisesti ja säälimättä – oli kyseessä sitten fiktio tai päiväkirjamerkintä. En enää käy edes kirjoittamiskursseilla, koska kirjoittaminen on niin vaikeaa ja väistämättä aina joudun pohtimaan sitä, haluanko edes kirjoittaa, jos se vaatii täyttä avoimuutta. Kaikilla kirjoittamiskursseilla olen joutunut myöntämään, etten taida haluta. Miksi siis edes yrittää? En ole myöskään lukenut kirjoittamisesta kertovia kirjoja pitkään aikaan, kunnes tämä kirja alkoi puhutella.

Sara Enholm Hielm käy esseissään vuoropuhelua lukijansa kanssa, ja minä todellakin koen käyväni keskustelua kirjoittajan kanssa meitä molempia kiinnostavista aiheista ja kirjailijoista. Meillä on paljon yhteistä, esimerkiksi intohimo Knausgårdiin ja Ferranteen. Kirjoittaja ymmärtää myös Jhumpa Lahirin pyrkimystä opetella kirjoittamaan italiaksi. In altre parole, Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama kirja, on myös omassa hyllyssäni ja herättää kysymyksiä. Luulen, että ymmärrän nyt paremmin Lahiriakin, jolle italia on mahdollisuuksien kieli, toisin kuin englanti ja bengali, joiden kummankaan kielen kanssa hän ei ole ihan sinut, vaikka bengani onkin äidinkieli ja englannin kielellä kirjoitetut teokset ovat laajalti arvostettuja. Se on samalla ensimmäinen vieras kieli.

Pääsisikö kirjoittamisen esteistä kokeilemalla kirjoittaa vieraalla kielellä? En ole ihan varma, riittäisikö minulla energiaa siihen. Vieraalla kielellä omat maneerit ja kiertoilmaukset on helppo välttää, mutta toisaalta ajatusten ulos pusertaminen, ilmaisu, voisi käydä liian työlääksi.

Enholm Hielm tarttuu teatterikriitikko Maria Säkön huomioon, johon minäkin voin yhtyä: ”Esseille on tyypillistä, että niitä kirjoittavat ennen kaikkea lukeneet ihmiset, ne jotka innoittuvat lukijan roolista, eivät kirjailijan.”

Enholm Hielmin esseissä rakkaus lukemiseen näkyy ja tuntuu. Miten muuten voisikaan olla, kun kirjoittaja on ammattilukija, kokenut kustannustoimittaja, lukemiselle uransa rakentanut kustantaja. Hän kertoo uransa alusta, kun pääsi editoimaan Monika Fagerholmin Diiva-käsikirjoitusta, työstään Maria Turtschaninoffin Maresin ja Naondelin parissa, kirjapinoista ja työmäärästä.

Esseissä sivutaan myös vuotta, jonka aikana Ja sydän oli minun on syntynyt.  Kirjoittaja viettää sapattivuotta perheensä kanssa Roomassa. Siellä kirjoittaja tuskailee omaa saamattomuuttaan kirjoittamiseen ryhtymisessä, – ja kuitenkin tämä kirja on tuossa saamattomuudessa syntynyt. Esseissä puhutaan myös halusta, kirjoittajan huumaantumisesta toiseen mieheen, työn ja perheen yhdistämisestä (kirjoittajalla on neljä tytärtä), äidin ja tyttären suhteesta, vanhenemisesta, suomenruotsalaisen kustannusmaailman muutoksista, kustannustoimittajan ja kirjailijan välisestä luottamuksesta, ruotsalaisesta kulttuurikeskustelusta, suomenruotsalaisesta identiteetistä, naisten kirjoittamisesta ja Euroopan tulevaisuudesta.

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että vain kirjailija ottaa todellisen riskin kirjoittaessaan; kriitikko tai kirjallisuudentutkija ei riskeeraa omaa identiteettiään samalla tavalla, vaikka heitäkin arvostellaan. Siksi tarvitsemme kirjailijoita, noita rohkeita ja ainutlaatuisia, yksinäisiä puurtajia. Ilman kirjailijoita todellisuus ei olisi niin tosi.

Kirjoittaminen vaatii uskallusta asettua kuultaville ja nähtäville.

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s