Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja

13590300_10154417254442566_880742019392107830_n

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja
Suom. Katriina Huttunen. Like 2016.

Muisto on kuin kieleke tietoisuuden tunturissa, ja siellä me istumme ja nostamme maljoja ja juttelemme, ja alapuolellamme olevalla kielekkeellä istuu isä tuolissaan, hän on kuollut, hänen kasvonsa ovat veressä.

***

Isästä se alkaa, isään se loppuu. Taisteluni nimittäin.

Aloitin kesälomani tänä vuonna lukemalla  Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan päätösosan (1211 sivua). Kuten kuvasta näkyy, romaani on tiheästi tarralaputettu. Osa kohdista on hauskoja pikku kuriositeetteja, kuten Knausgårdin halveksunta niitä kohtaan, jotka ruokakaupassa eivät jaksa kantaa ostoskoria. Kirjailijan mielestä ”kaikki ihmisen arvokkuus katosi samalla hetkellä, kun hän alkoi vetää koria perässään. Oli velttoutta ja ryhdittömyyttä vetää koria sen sijaan että kantaisi sitä.” Naureskelin näin älyttömälle ajatukselle, mutta silti jouduin kommentin luettuani kaupassa miettimään, otanko vedettävän korin vai jaksan kanniskella painavaa koria. Kirjallisuus voi vaikuttaa monella tavalla!

Taisteluni on yksi eniten itseeni vaikuttaneista romaanisarjoista. Luku-urakka on edennyt sitä mukaa, kun osia on suomennettu. Yleensä olen tunnistanut kertojassa oman sukupolveni edustajan. Toisaalta tunnistin tekstissä asioita, jotka liittyvät kai enemmän yksilölliseen elämänkokemukseen ja persoonallisuuteen kuin ikään tai sukupolveen.  Elämysten haalistuminen on totta – kuten se, että popkonsertti ei enää kosketa samalla tavalla kuin nuorena (s. 1059) ja se, miten ärsyyntyy kovista äänistä ja ärsykkeistä (s. 945). Vaikka elämänvaiheemme ovatkin hyvin erilaiset kirjailija Karl Oven ja kertoja ’Karl Oven’ kanssa, tunnistin meillä olevan yhteisiä kokemusmaailmoja.

arja4

Vuonna 2012 Helsingin Kirjamessuilla minua onnisti.  (Samaan aikaan messuilla julkaistiin muuten ruotsinkielinen pohjoismaisen naiskirjallisuuden historia, jonka julkistamistilaisuudessa Ebba Witt-Brattsröm ei jättänyt epäselväksi, mitä hän oli mieltä kohukirjailijasta.)

Olemme Knausgårdin kanssa syntyneet vuonna 1968. Jo pelkästään yhteinen syntymävuosi altistaa minut samaistumiselle; en voi olla vertaamatta esimerkiksi kolmannen kirjan lapsuudenkuvausta omaani niiltä osin kuin se käsittelee lasten huoletonta leikkiä omakotitaloalueella 1970-luvun pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Tunnistin kirjailijassa oman sukupolveni edustajan ehkä selvimmin kuin missään aiemmassa lukemassani romaanissa.

Kuudennessa kirjassa Knausgård kirjoittaa vaiheesta, jossa sarjan ensimmäisiä osia viimeistellään Norjassa julkaisua varten ja jolloin niiden vastaanotto alkaa vaikuttaa Karl Oven elämään: tulee luentatilaisuuksia, osallistumisia kirjailijatapahtumiin ynnä muuta asiaan kuuluvaa. On Gunnar-setä, joka uhkaa oikeudenkäynnillä ja lapsiperheen arki, josta Knausgårdin kertoja pääosin vastaa, koska vaimo Linda ei pysty ottamaan vastuuta arjesta, – ja kaiken lisäksi Lindan kaksisuuntainen mielialahäiriö pahenee niin, että hän joutuu sairaalaan pitkäksi aikaa. On uskomatonta, että Knausgård on pystynyt kirjoittamaan kuusiosaisen romaanisarjan kaiken tämän keskellä. Itsekuri, itsekuri!

Lapsiperheen arjen kuvaukseen turtunut lukija joutuu kuitenkin äkkiarvaamatta keskelle  laajaa kirjallisuusteoreettista esseetä, joka käsittelee Paul Celanin runoutta, nimien merkitystä ja holokaustia. Kirjallisuusesseen kohdalla jouduin todella taistelemaan, etten olisi hypännyt sen yli suoraan loppuun. Knausgård kirjoittaa kuitenkin valtavan asiantuntevasti kaunokirjallisuudesta, ja minulle oli yllätys, että hän on toiminut romaaniprosessin aikana lisäksi Norjan uuden raamatunkäännöskomitean kirjallisuusasiantuntijana, mikä puolestaan syventää Celanin teoksen eksistentiaalista analyysia.

Paul Celanin runo [toim. huom. runon nimi on Ahtokulku] on ei-ideologinen runo, se ilmaisee ideologioiden vastakohtaa. Jopa nimi ilmaisee ideologiaa, käsitystä ihmisestä, samalla kun se käsitys pelastaa ihmisen tuhoutumasta massaan: nimi on yksilö. Hitler teki nimestään kaikkien nimen, hän riisti siltä yksilöllisyyden, kuten Hess sanoi: sinä olet Saksa. Holokaustin jälkeen hänen nimensä jäi pysyväksi, hänen kasvonsa jäivät pysyviksi, kun taas niistä kuolleista kuudesta miljoonasta juutalaisesta tuli nimettömiä ja kasvottomia, he eivät ole ketään. Siitäkin Paul Celanin runo kertoo. Siihen päättyy historia, se oli nollapiste, ei mitään, jotakin tyhjää ja hirveää, ihmisyyttä, joka ei ole mitään, ei minkään arvoista. Siitä myös alkoi historia, ja se on meidän historiaamme.

Vähitellen Knausgård siirtyy kuitenkin käsittelemään esseensä varsinaista aihetta:  Hitlerin lapsuuden vaikutusta kansallissosialismin syntyyn ja toisaalta holokaustia sen seurauksena. Aloin ymmärtää, miksi Celanin runon käsittely on aivan välttämätön osa tätä romaania. Esseetä ennen kertoja selostaa nimittäin sukunsa reaktioita ensimmäisen kirjan käsikirjoitukseen. Raivostunut Gunnar-setä vaatii Karl Ovea muuttamaan veljensä nimen romaanissa ja väittää Karl Oven kuvanneen isän kuoleman olosuhteet valheellisesti. On väistämätöntä, että itsensä vereslihalle kirjoittanut Karl Ove alkaa epäillä omaa muistiaan: oliko isoäidin kotona todella sellaista, kuin hän oli kertonut siellä olleen?

Kaikkien muiden kirjassa esiintyvien henkilöiden nimien muuttaminen fiktiivisiksi ei ollut ongelma, olihan kirjailija itse lähettänyt tekstinsä etukäteen osallisille luettavaksi ja oli valmis tekemään monet tarvittavat ja toivotut muutokset. Isän nimessä tuli kuitenkin raja vastaan.

Niin paljon isästä tiivistyi nimeen. Hän kirjoitti nimensä eri tavalla nuorena, hän vaihtoi sen nelikymppisenä, ja kun hän makasi siinä kuolleena ja nimettömänä, kivenhakkaaja kaiversi sen väärin hautakiveen.

Nimeä ei voinut vaihtaa ilman, että autenttisuus olisi kärsinyt. Onhan kyse Karl Oven kokemuksesta omasta isästään. Nimiasia kulkee punaisena lankana läpi esseen ja alan vähitellen ymmärtää, mihin Knausgård pohdinnoillaan pyrkii.

Kirjailija käy läpi kansallissosialismin syntyä Hitlerin lapsuutta vasten peilaten. Koko natsismin idea oli tuhota ihmisten yksilöllisyys ja varsinkin juutalaisten yksilöiden elämä kohtelemalla näitä massana, riistämällä juutalaisilta näiden historia, persoonien yksilölliset piirteet, vaatteet ja nimet. Keskitysleireillä poltetuilla ei ole hautoja, joissa olisi heidän nimensä. Koko kansallissosialismi perustui yksilön tuhoon.

Juutalaisten joukkotuho pantiin toimeen kielen ulkopuolella, sitä ei mainittu, se oli mykkä tapahtuma, ja juutalaiset olivat myös itse kielen ulkopuolella, karkotettuina ruumiseensa, ”siihen”, nimettömyyden olemattomuuteen, joka sekin lopulta tuhottiin.

Taisteluni-sarja julkaistaan Norjassa nopeaan tahtiin, ja lukijaa huippaa se tahti, jolla Karl Ove osia viimeistelee ja editoi tietämättä, miten paljon ne lopultakin tulevat vaikuttamaan hänen elämäänsä. Pian hän ei ole enää tuntematon kirjailija, vaan joutuu tottumaan siihen, että hänet tunnistetaan kadulla ja lentokentällä.

Kuudennen kirjan lopussa on myös varsin tarkkanäköinen masennuksen kuvaus – läheisen kokemana. Romaanissa on niin monia tasoja, että palaan niihin vielä moneen kertaan, näin uskon. Täydellinen lopetus omaääniselle ja ainutlaatuiselle romaanisarjalle!

Kuudes kirja tapahtuu niin Malmössä kuin Glemmingebrossa, jossa Karl Ove innostuu puutarhatöistä ja huomaa viettävänsä aikaa pihatöissä yhtä maanisesti kuin oma isänsä Karl Oven ollessa lapsi. Hän alkaa ymmärtää myös isänsä vastentahtoista isyyttä. Vuonna 2011 hän kirjoittaa:

Ei ole mitenkään sattumanvarainen yksityiskohta, että isäni muutti ennen kuolemaansa isoäidin luo: hän kuoli äitinsä poikana. Hän oli irtisanoutunut isän vastuustaan. Se on mahdollista vain jos isän vastuu on jokin ulkoinen suure, rooli, jonka mies omaksuu pakon edessä. Hän ei halunnut olla isä. Hänestä tuli isä kaksikymmentävuotiaana, ja hän joutui varmaankin tukahduttamaan kaiken kapinointinsa, taistelemaan kaikkea kaipuutaan ja pyrkimyksiään vastaan, sillä kaikki se aggressio, se kiukku ja se turhautuminen, jota hän oli täynnä ja joka vaikutti koko lapsuuteeni, voi täyttää vain sellaisen ihmisen joka ei halunnut olla siellä missä hän oli, ihmisen joka ei halunnut tehdä sitä mitä hän teki.

Yli neljätuhatta sivua julkaistua tekstiä, tuhansia sivuja käsikirjoitusta ja satoja yöllisiä ja varhaisaamun työtunteja vaatii, että Karl Ove Knausgård alkaa ymmärtää isäänsä, jolle nimellä oli merkitystä.

IMG_8306

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja

  1. Leena Laurila sanoo:

    Hyvin samanlaisia tuntemuksia minullakin oli tuon esseeosion kanssa, sen vaikeus ja toisaalta se kuinka johdonmukaisesti se sitten rakentui ja eteni tuohon natsismin käsittelyyn. Kiva löytää myös muita Knausgårdista innostuneita! Maailmanmaineesta huolimatta minusta tuntuu, että seuraamissani blogeissa on ollut melkein enemmän noita, jotka ovat päättäneet jo lukematta että ei kiinnosta. Tai ehkä ne ovat vain närkästyttäneet ja siksi jääneet mieleen, niinhän helposti käy.

    • arjamatkalla sanoo:

      Niin, tuo kuudes kirja asettaa kyllä lukijalle enemmän haastetta kuin edelliset osat. Ja kuitenkin, jos on lukenut aiemmat osat, on ihan pakko lukea tämä viimeinenkin. Olin Knausgård-paneelikeskustelua kuuntelemassa Nide-kirjakaupassa Helsingissä aiemmin keväällä; joku keskustelijoista myönsi hypänneensä esseen yli. Toinen puolestaan kehotti lukemaan senkin, ja tottelin. 🙂 Kannatti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s