Lopotti, osa II

Näyttökuva 2016-02-13 kello 20.50.36

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY, 2016.
Kansi: Martti Ruokonen

Hän on oppinut, ettei ihmissuhde ole kuin työpaikka, jossa tärkeää on olla edukseen ja tuoda itseään esille. Rakkautta ei tarvitse lunastaa. Riittää, että on avoin ja paljas ja luottaa siihen, että toinen pelaa samalla puolella kenttää.

Tommi Kinnusen Lopotti on romaani, joka ei jätä välinpitämättömäksi. Lukemisen aikana koin monenlaisia tunteita ilosta vihaan, surusta haikeuteen. Moni asia Löytövaaran perheen dynamiikassa hymyilytti, toiset asiat saivat miettimään syvällisiä.

Romaanina Lopotti on lähes täydellinen. Teksti soljuu, kerronta on luontevaa ja toimii kuin läpinäkyvänä ikkunana tekstin takana olevan maailmaan, sen henkilöihin ja näiden elämään. On harvinaista saada uppoutua joka solulla romaaniin, jonka pintatasoon, tekstiin, ei kiinnitä erityistä huomiota eikä mieti, miten kirjailija on tämän tai tuon asian ilmaissut.  Välillä vain havahtuu siihen, että lukee romaania eikä elä sitä. Romaanin taidokkaasta kerronnasta kiitokset kirjailijalle, jonka teksti ei jätä toivomisen varaa.

Luettuani Lopotin minut valtasi surumielisyys. Otin päiväunet, jotta saisin etäisyyttä romaanin tunneilmastoon. Mietin nyt, miksi tulin niin valtavan surulliseksi siitä, että Tuomaksen ja Helenan – romaanin päähenkilöiden – elämässä kaikki ei mennyt kuin kuvittelin. Ilmeisesti olin niin romaanihenkilöiden puolella ja tunsin niin suurta lämpöä heitä kohtaan, että ahdisti, kun nämäkään, kuten eivät ketkään meistä, saa kaikkea mitä elämässä haluavat. Ehkä toivoin, että romaanissa olisi toisin. Enemmän tunsin sympatiaa Tuomasta kohtaan; Helenan kaikki ratkaisut eivät olleet niin selkeän ymmärrettäviä.

Löytövaaran perheen aikaa mitataan valokuvilla, omassa lapsuudenperheessäni sitä mitattiin isän autojen merkeillä ja vuosimalleilla. Oli hillittömän hauskaa muistella perheen keskusteluja vuosia sitten. Lapsuudessa usein kuultu vastaus ”Se oli vuonna 65, koska ostin Ford sen-ja-sen sinä vuonna ja seuraavana meillä oli jo Taunus se-ja-se.” tuli mieleen. Muistan raivoni siitä, että isä muistaa elämämme autojen eikä lastensa kautta. Olin vihainen isälle siitä, että autot olivat hänelle tärkeämpiä kuin lapset. No, eihän tuo tietenkään pidä paikkansa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että kyllä me lapset olimme – ja olemme – isälle tärkeitä. Jokaisella vain on oma tapansa hahmottaa elämää ja sen merkkipaaluja.

Kinnusen romaanin perhe, Löytövaarat, elää valokuvien maailmassa. Elämän huippuhetket ja arki kehittyvät pimiössä, elämästä jää kuvia muistoksi. Valokuvaus on mitä hedelmällisin motiivi kuvata henkilöiden kehitystarinoita. Tässä romaanissa enemmänkin kylän ja perheen tarinaa yhteisönä. Kokoontuessaan yhteen Löytövaarat asettuvat ryhmäkuvaan vaikka muuten perheenjäseniä määrittävät elämän normaalit välienselvittelyt, fyysinen etäisyys ja katkeruuskin.

Kuoltuasi sinä unohdut. Muutut mullaksi, et tarinoiksi.
Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.

Martti Ruokosen tunnelmallisen kannen valokuvat ovat ymmärtääkseni Tommi Kinnusen suvun omasta arkistosta. Etukannen alareunassa on pistekirjoitusta, pisteet eivät vain ole koholla. En tiedä, mitä pisteissä lukee, enkä olisi edes huomannut yksityiskohtaa ellei kollega olisi siitä maininnut. Hieno yksityiskohta, kiitos siitäkin.

Eri sukupolvia ja -puolia olevat päähenkilöt Tuomas ja Helena ovat kokonaisia ihmisiä, eivät täydellisiä, vaan lihaa ja verta romaanin maailmassa. Kinnunen todella osaa kirjoittaa niin, että henkilöhahmot ylittävät jopa romaanin pinnan, muuttuvat kirjallisista konstruktioista oikeiksi, aidoiksi, ristiriitaisiksi ihmisolennoiksi.

On työlästä tulla tunnetuksi vain yhden ominaisuuden perusteella. Ehkä sinä kaipasit suurien kaupunkien nimettömyyteen kuin kolme sisarta Moskovaan? En minäkään tahtonut olla kylän ainut reppana. Kova koulu se oli, mutta ilman sitä olisin joku toinen, heikompi.

Romaanissa on monia tasoja, joista voisin kirjoittaa. On niin monia hienoja lauseita, etten voi kaikkia siteerata. Lukujen alussa olevat iskelmäsitaatit eivät ole minulle kaikki tuttuja, vaikka elin omankin lapsuuteni iskelmien maailmassa. Romaanin soundtrack ei täysin avaudu minulle, mutta mitä siitä. Riittävästi tarinasta ja tunnelmasta avautuu.

Minkä neuvon antaisin, nyt kun olet päättänyt alkaa rohkeaksi ja kulkea pystypäin? Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.

Kultuaan Onni, Lahja ja Helena eivät ole muuttuneet vain mullaksi, vaan Kinnunen on kirjoittanut heidät tarinoiksi, joissa he elävät edelleen.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Lopotti, osa II

  1. Paluuviite: Blogistania äänestää vuoden 2016 parhaista kirjoista | Yökyöpeli hapankorppu lukee

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s