Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta

nayttokuva-2016-12-08-kello-23-19-55

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
Siltala 2017

My life has a great cast, but I can’t really figure out the plot.
(Bill Murray)

Arvostelin jokin aika sitten tässä blogissa suomalaisia kustantajia naiselämäkertojen vähyydestä vuoden 2017 kustannusohjelmissa. Yksi harvoista tuoreista naiselämäkerroista on Anne Mattssonin kirjoittama Tellervo Koiviston elämäkerta. Halusin siis kovasti lukea tämän elämäkerran.

Muistan hyvin 1980-luvun alun Manu-ilmiön ja Koiviston perheen naiset, Tellervon ja Assin, siinä sivussa, kun Suomi sai uuden presidentillisen perheen. Muistan ihailleeni perhettä, joka oli niin ”cool”: Manu hurmaava, Tellervo jäyhän elegantti ja Assi esikuva nuorelle tytölle. Tämän elämäkerran kirjoittajan tiesin historioitsijaksi, joka on näyttänyt kykynsä elämäkertojen kirjoittajana. Oli syy odottaa hyvää elämäkertaa. En pettynyt, päinvastoin.

En ollut aiemmin ajatellut Tellervo Koiviston elämää sattumien summana, mutta luettuani nyt Mattsonin teoksen olen taipuvainen ymmärtämään, mitä kirjan kohde tarkoittaa sillä, että pitää elämänsä kulkua sattumanvaraisena. Tämän kirjoituksen alussa oleva Bill Murrayn tokaisu voisi sopia hyvin Tellervonkin sanomaksi, sen verran nokkela se on.

Tellervo Koiviston elämä näyttäytyy tämän kirjan perusteella melkein ajopuuna olemiselta. Miksi hän ei viihtynyt opinnoissaan ja pyrkinyt pidemmälle urallaan, koulutettu nainen? Oliko Mauno Koiviston tapaaminen ja häneen rakastuminen niin kokonaisvaltaista, että se sivuutti kaiken muun nuoren Tellervon elämässä? Lukiessani minua häiritsi se, että nainen, joka eittämättä on erittäin terävä ja älykäs, ei valinnut aktiivisempaa roolia elämässään. Samalla mietin, miksi minua häiritsi tämä niin paljon. Tajusin, että se oli juuri se, mistä Mattssonkin kirjoittaa: ilman Tellervoa ei olisi ollut Manu-ilmiötäkään, ilman Manua ei olisi ollut sitä Tellervoa, jonka tunnemme nyt. Koivistot ovat ensisijaisesti pariskunta, josta toinen on ollut enemmän esillä ja toinen tukenut, roolit ovat vain nyt vaihtuneet toisinpäin.

Lopulta aloin viehättyä siitä Tellervon asenteesta, ettei tarvitse pyrkiä itse joka paikkaan, voi myös toimia taustatukena. Mattsson myös sivuaa suomalaisten heimoeroja ja sitä, että Länsi-Suomessa on ”aina noudatettu perinteisiä tapoja ja roolimalleja” toisin kuin idässä, jossa miehet ovat antaneet naisten osallistua ja toimia vapaammin. Kuten Mattsson toteaa, myös tämä on saattanut olla yksi syy nuoren Tellervo Koiviston hitaaseen vapautumiseen perinteisestä naisenroolista.

Elämäkerran punainen lanka syntyi Tellervo Koiviston omista valinnoista ja ratkaisuista. [–] Hän on ristiriitainen, eikä salaa sitä. Siksi hän on monelle mielenkiintoinen esikuva: häneen voi samastua, mutta samalla häntä voi katsoa ylöspäin. Esikuvaksi hän on toisellakin tavalla poikkeuksellinen: hänen tarinansa ei rohkaise pyrkimään suuriin tavoitteisiin vaan pikemminkin päinvastoin – katselemaan rauhassa ja luottamaan siihen, että elämä kantaa.

Koiviston elämäkerran lukemisella oli leppoistava vaikutus: näinkin voi elää. Voi löytää identiteettinsä  vasta keski-iässä ja vielä ehtii toimia niiden asioiden puolesta, joihin haluaa vaikuttaa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä saada sisäinen rauha vanhoista itseään vaivaavista asioista. Koiviston ulostulo kymmenen vuotta sitten omasta masennuksestaan herätti paljon vastakaikua saman kokeneissa. Ihmisen elämä ei tule valmiiksi ennen kuin sen jokainen päivä on eletty.

Muistan aina nuorena olleeni jonkin verran niin sanotusti pihalla, kun kuuntelin Tellervo Koiviston puhetta. Satakuntalainen puheenparsi, itsensä vähättely ja lakonisuus olivat niin vieraita. Sittemmin olen tavannut muitakin satakuntalaisia ja alkanut arvostaa hidasta ja harkittua sananpartta. Itselläni on karjalaiset sukujuuret ja puhe herkässä, siksi on ollut vaikea ymmärtää, että harkitseva ja hitaasti asioihin kantaa ottava voi olla mitä älykkäin ja terävin ihminen, ehkä jopa nokkelampi kuin aina sanavalmis itäsuomalainen höpöttäjä.

Tellervo Koiviston elämäntarinaa kannattaa tarkastella suomalaisen naisen tarinana. Siinä tiivistyy hänen uskollisuutensa toisaalta työväenliikkeen periaatteille, kuten tasa-arvolle, ja toisaalta paljon vanhemmalle talonpoikaiselle perinteelle, jossa nainen on perheen ja kodin kivijalka.

Mattssonin kirjoittaman teoksen vahvuus on juuri siinä historian perspektiiviin asettamisessa, minkä Tellervo Koivisto itse asetti elämäkerran ehdoksi. Minä ainakin luin teosta kiinnostuneena ymmärtämään sodanjälkeisen Suomen naisten elämää, poliittista kenttää ja sitä, miten asioihin vaikutettiin. Vahva sosiaalidemokraattinen vakaumus näkyy monissa Koiviston elämänkäänteissä, muun muassa halussa vaikuttaa osana ryhmää.

Oli myös kiinnostavaa ymmärtää, että Tellervo Koiviston asenne elämän nautintoihin on ollut myönteinen ja että hän on puhunut niiden puolesta aikana, jolloin yhteiskunnassa vielä paheksuttiin monia asioita. Vastauksessaan lukijakirjeeseen Koivisto kirjoittaa: ”[O]nnellinen seksuaalielämä on sen arvoista, että siihen kannattaa investoida.” (kirjeen vuosiluku ei käy selväksi, mutta luultavasti 1970-luvun alussa näin hän on kirjoittanut). Toisin kuin monilla sodan kokeneilla Koivistojen elämänilo ei kadonnut: he osasivat aina nauttia ystävien seurasta ja juhlista.

Kaiken kaikkiaan Mattssonin teos on erittäin tarkasti taustoitettu, se ei kampaa vain myötäkarvaan vaan myös arvioi kohteensa motiiveja avoimesti. Toisaalta kirjoittajan kynästä huokuu myötätunto ja ymmärtäminen, mikä onkin ehdoton välttämättömyys tällaisen elämäkerran kirjoittajalle. Vain kuuntelemalla ja antamalla tilaa kohteelle voi tälle tehdä oikeutta omana itsenään, elämäkerran kohteena. Tellervo Koiviston elämä on monessa suhteessa esimerkki siitä, että näinkin voi elää. Näinkin voi vaikuttaa ja tehdä parhaansa. Kukaan meistä ei juuri enempää voisi toivoa, kuin että omasta elämästä jäisi jokin jälki.

Muutama pieni toive vielä jäi: valokuvat olivat jääneet aika harmaiksi, ja monen kuvan kuvatekstissä ei mainittu kuvan vuotta tai tarkempaa ajankohtaa. Tämä on kenties ollut tietoinen ratkaisu, ja kuvilla on haluttu kuvittaa laajempaa aihetta. Silti lukijana jäin kaipaamaan tarkempia kuvatekstejä. Samoin joihinkin kohtiin olisin halunnut yksiselitteisemmän ajankohtaan liittyvän lähdemerkinnän, koska nyt en löytänyt kaikkien tekstien alkuperävuotta lähdeluettelosta, vaikka se siellä varmaan onkin.

Tellervo Koivisto on Mattssonin mukaan auttanut kirjoittajaa parhaansa mukaan aineiston kokoamisessa, mutta ei ole asettanut julkaisulle muita ehtoja kuin jo edellä mainitun historian kontekstiin asettamisen. Viisas ehto, koska juuri historian kontekstista tämä teos saa voimansa.

Lähdeluettelosta käy ilmi, että haastatteluja on tehty 15 yhteensä kahden vuoden aikana. Suoria sitaatteja kirjassa ei ole kovin paljon, haastattelujen aineisto on luontevasti solahtanut osaksi muuta tekstiä. Koivisto on myös lukenut valmiin käsikirjoituksen mutta ei liiemmälti ilmeisesti ole puuttunut tutkijan näkemyksiin tai pyytänyt korjauksia. Ja vaikka nuoruuden rakkauskirjeetkin ovat “äklöttäneet” häntä nyt ne luettuaan, on hän nekin antanut tutkijan käyttöön ja julkaistavaksi.

Presidentin puolison tehtävä ei kovin paljon eroa elämäkertakirjoittajan työn vaatimuksista. Tellervo Koiviston omin sanoin (vuodelta 2002):

Se onkin presidentin puolison tärkein tehtävä, että on kiinnostunut asioista ja ihmisistä.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s