Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth
Otava, 2014.
Ulkoasu: Tiia Javanainen
Kustantajan arviointikappale.

Aina herkkä, hellä, hehkuvainen,
Seuran sydän innostaja nuorten.
Tarmokas kuin mies, mut vieno nainen,
Päivänpaiste, pehmittäjä vuorten.
– J.H. Erkko (1897)

Minna Canth (Ulrika Wilhelmina Johnson, 19.3.1844–12.5.1897) on yksi tunnetuimmista suomalaisista naiskirjailijoista. Ensimmäisenä suomalaisena naisena Minna Canth on saanut oman virallisen liputuspäivän. Sitä on juhlittu vuodesta 2003 lähtien 19. maaliskuuta, ja liputuspäivän tämä Kanttilan salongin emäntä on todella ansainnut.

Minna Canthin kirjailijakuva on vuosikymmenien saatossa muodostunut aikansa elämäkertojen näköiseksi. Minna Maijala on laatinut etunimikaimastaan pölyt pyyhkivän elämäkerran, joka perustuu osittain kirjoittajan omaan väitöstutkimukseen Canthista (Passion vallassa, 2008). Herkkä, hellä, hehkuvainen julkaistiin vuonna 2014, jolloin Canthin syntymästä tuli kuluneeksi 170 vuotta.

Elämä ei voi pysähtyä,
sen täytyy vapaasti päästä kulkemaan eteenpäin.
(sitaatti Papin perhe -näytelmästä)

Maijala on jakanut elämäkerran kolmeen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään Minnan elämään Jyväskylässä, naimisiinmenoon Ferdinand Canthin kanssa ja muuttoon Kuopioon, jossa hän vietti loppuelämänsä leskenä ja monen lapsen yksinhuoltajana ansaiten elannon kauppiaana. Canth kuoli vain 53-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Minnan suhteita muihin aikansa kulttuuripersooniin kuvataan uudessa valossa. Välit Juhani Ahoon, Elisabeth Järnefeltiin ja Kaarlo Bergbomiin kuvataan välillä antoisina; toisinaan välien kuvataan olleen kiusalliset, jopa kokonaan poikki. Elisabeth Järnefelt oli venäläistä aatelistoa ja Canth koettiin toisinaan nousukkaaksi syntymästään aatelisissa piireissä kasvaneiden keskuudessa. Osa näistä katkenneista yhteyksistä, esimerkiksi Juhani Ahoon, kuitenkin solmittiin uudelleen.

Toisessa osassa keskitytään Canthin tuotantoon sekä näytelmäkirjailijana että novellistina. Näytelmien tapa kuvata kansaa ja ihmisten psykologista kehittymistä silloisen ihmiskuvan mukaan aiheutti toisinaan menestystä, toisinaan näytelmän hyllyttämisen. Canthia pidettiin melkein rikollisena, ja osa tutuista vaihtoi toiselle puolelle katua, kun ei halunnut tulla nähdyksi Canthin kanssa.

Kolmannessa osassa Maijala pureutuu Minnaan naisasian edistäjänä, hänen suhtautumiseensa uskoon ja tieteelliseen maailmankuvaan ja vielä Canthin kokemuksiin ja kuvauksiin sairaudesta ja kärsimyksestä.

Elämä

Canthin elämän kulkua en tässä kertaa, siihen voi perehtyä helposti muuallakin. Se mikä minut yllätti elämäkerran ensimmäisessä osassa, oli Kuopion suuri merkitys eurooppalaisten kulttuurivirtausten tuomisessa suomalaisten saataville. Canth oli hyvin perillä aikansa uusimmista kirjallisista virtauksista, vaikka hän ei asunut pääkaupungissa. On mielenkiintoista ajatella asiaa nykynäkökulmasta: Internet mahdollistaa nyt pääsyn uusimpien kirjallisten virtausten äärelle, varsinkin jos osaa vieraita kieliä. On silti vaikea kuvitella, että Kuopio olisi edelleen uusimman kulttuurin keskeisin paikka. Kirjallisuudentutkimus on toki vahvaa Helsingin lisäksi Tampereella ja Turussa, joissa on yliopistossa vahvaa kirjallisuuden tutkimusta, mutta Kuopio ei nykyään korostu kirjallisena kaupunkina.

Kuopion kirjallisen elämän keskus oli usein Kanttila, jossa viihtyivät niin Juhani Aho, J.H. Erkko, Kasimir Leino ja muukin kulttuuriväki. Kesäisin Helsingistä matkasi koko Suomalainen teatteri Kaarlo ja Emile Bergbomin johdolla Kuopioon, jossa se esitti parin kuukauden aikana uusinta teatteriohjelmistoa kaupunkiin sitä varten rakennetulla näyttämöllä. Myös Minna Canthin realistisia näytelmiä esitettiin täällä, samoin kuin Helsingissä Suomalaisen teatterin kotinäyttämöllä. Aikansa teatteridiiva Ida Aalberg esitti ensimmäisenä Canthin Työmiehen vaimo
-näytelmän Homsantuuta. Tässä yhteydessä paljastuu Canthin raadollinen puoli: hän toimii laskelmoiden suhteessa Hilda Aspiin, jolle välillä kaavaili Homsantuun roolia, ja joka kuitenkin jäi ilman sitä. Samoin Canth laskelmoi Sylvi-näytelmänsä ranskannoksen kanssa, ja antoi sen kahdesta ehdokkaasta toiselle siinä toivossa, että tällä oli paremmat kontaktit pariisilaiseen teatteriväkeen. Lopulta näytelmä jäi ilmeisesti kokonaan kääntämättä. Canth oli inhimillinen kunnianhimossaan.

Maijala kuvaa Canthia näin:

Canthilla itsellään oli selvästi suuret toiveet Sylvin maailmanvalloituksesta ja kunnianhimossaan hän loikki suunnitelmasta toiseen tarttuen aina häikäilemättä varteenotettavampaan kumppaniin asian edistämiseksi.

Minna Canth nautti nuoren kulttuuriväen seurasta omassa talossaan Kanttilassa. Canthin salonkin on eräänlainen esikuva nykyajan lukupiireille, joissa kokoonnutaan keskustelemaan yhdessä luetusta. Minulle Canth on tähän asti edustanut rouvasväen yhdistystä, jossa Kuopion tärkeät rouvat keskustelivat kirjallisuudesta. Toki näinkin, mutta Canth ja hänen tyttärensä nauttivat myös monien muiden kirjallisuudesta ja näytelmistä kiinnostuneiden seurasta Kanttilan talossa. Luettuani Maijalan kirjan tajuan vasta kunnolla, miten suuri merkitys Canthilla oli Kuopion ja Suomen kulttuurielämän vireydelle omana aikanaan ja sen jälkeen. Canth on kaikkea muuta kuin pölyinen rouva.

Hanna Asp kuvaa Canthin ”kirjallisen salongin” henkeä näin:

Mutta vaikka keskustelu vangitsi ja tempasi mukaansa kaikki, ei se koskaan ollut eri mielipiteiden jyrkkää yhteentörmäystä eikä kehittynyt kiivaaksi sanasodaksi. Minna Canth ei kiistellyt kodissaan vieraittensa kanssa mielipiteistä, siihen hän oli tarpeeksi seuraihminen. Sen hän teki vain kirjoituksissaan ja kokouksissa.

Kirjoittaminen

Canth aloitti kirjoittamisen novelleista, mutta vasta näytelmien kirjoittaminen oli hänelle itselleen todellista kirjailijuutta. Monet Canthin aikanaan kansaa kuohuttaneista näytelmistä kantaesitettiin nykyisen Kansallisteatterin esikuvan, Suomalaisen teatterin näyttämöllä. Näytelmiä hiottiin teatterijohtaja Kaarlo ja tämän sisaren, Emilie Bergbomin toimesta, ja usein niitä olisi haluttu vähän pehmentääkin. Canth saattoi julkaista näyttämölle hieman siloteltuna päätyneen näytelmänsä WSOY:n, G. W. Edlundin ja sittemmin Otavan kautta alkuperäisessä muodossaan.

 Canthin tunnetuimmat näytelmät ovat Anna Liisa, Papin perhe, Sylvi ja ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä Työmiehen vaimo, joka aiheutti suuren kohun ja joka käännettiin myös nopeasti ruotsiksi ja sai sitä kautta laajaa huomiota Pohjoismaissa. Canthin tapa kuvata naisten asemaa ja hänen yhteiskunta- ja kirkkokritiikkinsä aiheutti konservatiivissa piireissä kuohuntaa. Canthin psykologinen romaani Hanna herätti pelkoa Werner Söderströmillä, joka jätti sen julkaisematta. Samaan aikaan julkaistiin novelli Köyhää kansaa.

 Monet Canthin näytelmistä käsitettiin väärin omana aikanaan. Maijala osoittaa väitöskirjassaan, että toisin kuin Canth-tutkimuksen pitkään vallinnut traditio, joka oli jakanut kirjailijan tuotannon kahteen vaiheeseen,  ”yhteiskunnallinen ja psykologinen kietoutuvat Minna Canthin tuotannossa yhteen, eikä niitä voi erottaa toisistaan.”

Aatoksia

Maijala kirjoitta Canthin ajamasta naisasiasta ja naisten rooleista teoksissa: ”Canthille tyttöjen kasvatuksen ja koulutuksen muuttaminen oli tärkeä asia. [–] Naisen psyyken kuvaukset ovat naturalistisissa ja realistisissa teoksissa hyvin suosittuja. Usein ajan teokset, niin romaanit kuin näytelmätkin, nimettiinkin päähenkilönsä eli  naisen nimen tai roolin mukaan. Työmiehen vaimo, Hanna, Salakari, Lehtori Hellmanin vaimo, Agnes ja Sylvi liittyivät kaikki eurooppalaisen kirjallisuuden naisten elämää ja psyykeä tutkailevaan pyrkimykseen. [–] Nainen ja naisen psyyke oli myös ajan luonnontieteen ja sitä kautta naturalistisen kirjallisuuden kiinnostuksen kohteena laajemminkin.”

Canth vastusti aikansa kaksinaismoralismia, joka salli miehille vapaan sukupuolielämän ennen avioliittoa. Canth taisteli sen puolesta, että myös miehet pidättyisivät sukupuolisuhteista naisten tapaan ennen avioliittoa: vain siten sukupuolet olisivat tasa-arvoisia. Canth ei suinkaan puhunut naisten esiaviollisten suhteiden puolesta, se olisi ollut silloisessa yhteiskunnassa täysin mahdoton ajatus.

Maijala todistaa, että Canthin pyrkimys kuvata teoksissaan naisen psyykeä on osa aikansa kirjallista suuntausta, jonka muita edustajia olivat muiden muassa Gustave Flaubert, Émile Zola, Leo Tolstoi, Fjodor Dostojevski, Henrik Ibsen, Björnstierne Björnson ja August Strindberg.

Maijalan teoksen luettuna olen aika vaikuttunut siitä, miten perillä Canth oli aikansa kirjallisista kollegoista ja näiden teoksista.

Canth oli Maijalan mukaan harras epäilijä, joka ei hylännyt uskoaan vaan sovitti sen tieteen ja järjen rinnalle osana omaa elämänkatsomustaan. Canthin Jyväskylän aikaiset tuttavat ottivat etäisyyttä Canthiin tämän kritisoidessa kirkkoa ja pappeja siitä, että nämä syyllistivät naisia ja köyhiä. Canthin käsitys kristinuskosta muuttui erilaiseksi hänen etäännyttyään Jyväskylän hartaista ja konservatiivisista ystävistään.

Canth kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kuopuksensa syntymän jälkeen, mikä ei ollut ihme, sillä olihan hänestä ehtinyt tulla leski ennen synnytystä. Canthia kuvattiin myös hermostollisesti epävakaaksi ja hänen tarmoaan jopa kuumeiseksi. Canth oli itsekin tietoinen omasta tilastaan. Kaiken edellä kirjoitetun jälkeen tuntuu vaikealta tajuta, että Canth ehti olla masentunut kaiken tekemisensä ohessa. Osittain hän ilmeisesti peittikin tyhjyyden tunteensa toimintaan ja kirjallisen salonkinsa emännöimiseen ja luottamustoimiin naisten aseman parantamiseksi. Canth myös kirjoitti itse kirjeissään omista vaivoistaan ja sairastumisistaan vapaasti.

Kolmen kuukauden aikana odotin kuolemaa joka päivä, makasin usein puoleksi tajuttomana vuoteessa. Nyt olen niin paljo parempi, että jaksan istua yläällä jonkun tunnin joka päivä, jopa kävellä ulkona kadullakin muutaman sylen hiljaa ja vapisevin polvin. Mutta Jumala yksin tietää, paranenko milloinkaan täydelleen. – Sydän on kovin heikko, samoin hermot, ja lisäksi vielä tulee reumatismi, heikko vatsa ja – sokeritauti.
– Canth kirjeessään seminaaritoverilleen Flora Wallinille 23.4.1897 muutama kuukausi ennen kuolemaansa

Canthin merkitys suomalaiselle kirjallisuudelle on suuri. On hienoa, että Canth on nyt myös saanut arvoisensa elämäkerran, jonka kautta hänestä avautuu inhimillinen ja kirjallisuudentutkimukselle tärkeä puoli.

Minna Maijalan kirja Minna Canthista voitti Blogistanian parhaan tietokirjan tittelin, ja kannattaakin suunnata 26. helmikuuta Helsingin Suomalaiseen kirjakauppaan Aleksanterinkadulle, jossa Blogistanian kunniakirjat jaetaan ja palkinnon saajat kukitetaan klo 16.30 alkaen. Bloggajien valitsemien kirjojen kirjailijoita ja kustannustoimittajaa haastatellaan, ja palkituista kirjoista saa myös 15 prosentin alennuksen tapahtuman aikana. Paikalla on tietysti myös Minna Maijala, joten suosittelen osallistumaan Blogistanian palkintojenjakoon.

Kanttilaa uhkaa rapistuminen, mutta Savon Sanomat kertoo eilisessä jutussaan, että kulttuuripersoona Veijo Baltzar on tehnyt ostotarjouksen Kanttilan talosta ja on avannut adressin sen pelastamiseksi. Baltzar olisi valmis säilyttämään Kanttilan kulttuurin kehtona. Jos haluat, että Kanttilan talo seisoo jatkossakin ylväänä Kuopiossa, käy allekirjoittamassa adressi.

Niin usein kuin Kuopio johtuu mieleeni, esiintyy siitä ensiksi tuomiokirkko ja sitten – Minna Canthin talo. Se on se, joka edustaa Kuopiota ajatuksissani ja antaa sille leimansa.
– Juhani Aho (1897)

Minna Maijalan kehutusta elämäkerrasta on kirjoittanut myös Kirjojen kamarin Katja.