”Olipa kerran nainen, joka näki ison, paksun rupikonnan, jonka oli määrä pian synnyttää. Hän sanoi: Tulenko auttamaan sinua, kun hetkesi koittaa? Se oli tietysti pelkkää pilaa. Mutta eräänä päivänä nainen kutsuttiin kiven alla olevaan koloon. Hän auttoi olentoa, joka tuskin oli rupikonna, synnytyksessä. Ja sai hopealusikoita.”
***
Kerstin Ekmanin ”omaelämäkerta” Huijareiden paraati (Tammi, 2014, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) on itseasiassa romaani fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Lillemor Troj ja hänen rikoskumppanistaan Barbro ’Babba’ Anderssonista, jotka punovat yhdessä ruotsalaisen kirjallisen huijaussaagan, joka kestää 1950-luvulta näihin päiviin asti. Ennen kuin menen Huijareiden paraatiin tarkemmin, palaan teatterikokemukseen, joka toimii aasinsiltana kirja-arvioon. Sitä paitsi ovathan sekä kaunokirjallisuus että teatteri molemmat esittäviä taiteita, joten analogia syntyy lähes itsestään.
***
Espoon kaupunginteatterin Esitystalous-näytelmän jatko-osa vetää yhä täydet katsomot viikosta toiseen. Jo muutama vuosi sitten ensi-iltansa saaneessa Juha Jokelan näytelmässä Espoota pelastamaan kutsutaan turkulainen konsultti (Martti Suosalo), joka määrittelee Espoon tarvitseman uuden suunnan esitystalous-käsitteen avulla. Konsultin avulla Espoon kunnallispoliitikoita esittävät näyttelijät pyrkivät löytämään Espoolle, hajanaiselle ”puutarhakaupunginosalle”, oman identiteetin, ja se halutaan brändätä kilpailukykyiseksi kaupungiksi pääkaupunkiseudulla.
Menemättä sen enempää espoolaisuuteen, joka on jo meemi, tai näytelmän yksityiskohtiin, totean, että mikäpä tätä vuosikymmentä paremmin kuvaisikaan kuin ihmisen tarve esittää tai brändätä itsensä toisille jollakin omintakeisella tavalla (oli tapa sitten hienostunut tai vulgaari, kukin tapansa mukaan). Tärkeää näyttäisi olevan se, että toimiessaan julkisesti ihmisen (työntekijä tai -hakija, sosiaalisen median käyttäjä, yrittäjä, kuka tahansa) on tarpeen tuotteistaa tai tiivistää itsensä konkreettiseksi, muista erottuvaksi, kiinnostavaksi henkilöhahmoksi tai brändiksi.
Tätä esittämistä tukevat sosiaalisen median monet välineet. Itsekin esitän itseäni toisille joka kerta, kun päivitän Facebookia tai tviittaan – tai kirjoitan näitä kirjabloggauksia. Pyrkimykseni on kuitenkin pitää some-profiilini itseni näköisenä, vaikka säätelenkin yksityisyyttä ja jakamiani asioita eri medioissa eri tavoin. Toiveeni on, että oma profiilini, oli se sitten Twitterissä, Instagramissa, LinkedInissä, Facebookissa tai Pinterest-palvelussa, kertoisi jotain minusta mutta eri asioita. Minä määrään sen, miten ne sen tekevät.
***
Olipa pitkä aasinsilta. Pahoittelut, mutta Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati herätti minussa lukijana paljon ajatuksia siitä, millaisena elämämme haluamme esittää. Huijareiden paraatissa sanotaan:
”Kulttuuri on valikoituvuutta, erottautumista. Se on Montaignen distinguo. (toim. huom. kursivointi kirjailijan)
Kulttuuri ei voi olla kaiken käsittävä, sillä silloin se hajoaa.”
Oman elämäntarinan kertominen on mielestäni yksi kiinnostavimmista kirjallisen valinnan kysymyksistä. Joka kerta, kun kerromme itsestämme joko suullisesti tai kirjallisesti, valitsemme ne asiat, jotka sillä kerralla kerromme. Kaikkea emme voi koskaan (onneksi!) kertoa. Kirjallisista elämäntarinoista voidaan tarkastella omaelämäkertoja, joissa kohde itse kertoo itsestään asioita, jotka on valinnut ja jättää osan asioista kertomatta. Jos kyseessä taas on elämäkerta, jonka kirjoittaa joku muu kuin sen päähenkilö, voi elämäkerta olla ns. virallinen (authorised) eli kohteen itsensä hyväksymä tai ns. epävirallinen (unauthorised) elämäkerta, jonka kokonaisuutta kohde, tai tämän jo päädyttyä mullan alle, tämän läheiset, eivät hyväksy.
Mutkat suoriksi: on monta tapaa kertoa omasta elämästä. Parhaiten myy se (oma)elämäkerta, jossa on paljon totta mutta ei kaikkea, jossa on jotain kiinnostavaa tai koskettavaa ja joka on dramaattisesti hyvin laadittu. Kuten Lillemor itse kertoo: ”Kallisarvoisinta minkä omistamme on se, mitä emme koskaan kertoneet kenellekään. Sitä ei voi vääristellä.” Nyt päästään itse asiaan.
Kirjailijan itse kirjoittamaan omaelämäkertaan kohdistuu paljon odotuksia, onhan kirjailija sanojen ammattilainen ja juonien juonija, joka käyttää kaiken elämässä oppimansa ja kuulemansa kaunokirjallisten teostensa lähteinä mutta ne fiktiiviseen teokseensa sulauttaen.
***
En mene tässä kirjailijaelämäkertojen historiaan ja esittele niitä. Yksi ainut poikkeus vahvistaa säännön: Kerstin Ekmanin maanmieheltä, Torgny Lindgreniltä, ilmestyi pari vuotta sitten omaelämäkerta Muistissa (Otava, 2012, suom. Liisa Ryömä), ja Huijareiden paraatia lukiessani Lindgrenin teos palasi mieleen useamman kerran. Parnasson arviossa Tarja Pulli kuvaa Lindgrenin tapaa muistaa: ”Lindgrenin kertojaminän mielestä jokaisella ruumiinosalla on omat muistonsa: sisäelimillä, polvilumpiolla, polyypillakin. On vilpillistä yrittää kirjoittaa yhtä muistelmaa.” Pulli toteaakin pitävänsä Lindgrenin kirjaa fiktiona.
Muistissa (alkuperäinen nimi Minnen tarkoittaa sekä muistoja että muistia) on hyvin omaperäinen muistelmateos, ja muistan yllättyneeni siitä, että kirjailija käyttää kirjailijan vapautta hyväksi myös kirjoittaessaan omasta elämästään. No mikä ettei? Tietenkin käyttää. Olisihan se tylsää, jos sanojen ammattilainen kertoisi elämästään kronologisesti ja kaavamaisesti. Emmehän me koe elämääkään kaavamaisesti vaan hetkittäin ja vain osittain kronologisesti. Eeva Kilpikin on sanonut, että kaikki elämän ikäkaudet elävät hänessä yhä, nyt kun hän on vanha: hänessä on edelleen se lapsi, ja nuori, ja aikuinen ja tämä vanha ihminen. Kaikki ikäkaudet yhtä aikaa sulassa sovussa.
***
Apropå! Mainittakoon tässä yhteydessä, että pyrin blogissani kirjoittamaan lukemistani kirjoista niin, etten pilaa kenenkään lukukokemusta paljastamalla juonesta tai loppuratkaisusta liikaa. Vaikka moni tähän blogiin päätyvä onkin jo mahdollisesti itse lukenut teoksen, josta kirjoitan, pidän tärkeänä sitä, että kirjoitan lukemastani niin, että kenenkään ei tarvitse pelätä juonipaljastuksia. Jos kirja on hyvä, herättää se paljon ajatuksia, joista voi kirjoittaa ja lukea ilman, että täytyy kirjoittaa kaikkea auki. En siis tee juonipaljastuksia tässäkään postauksessa.
Kerstin Lillemor Ekman on kirjoittanut kerrassaan hienon teoksen, jossa on paljon totta, vähän sinne päin, vähän valhetta, aika paljon keksittyä ja myös avoin loppu. Avainromaanina teosta voi hyvin pitää, sillä vaikken tunne ruotsalaista kustannusmaailmaa tai politiikkaa 1950-luvulta 1980-luvulle asti kovinkaan hyvin, tunnistan kyllä, että Rabben ja Sjabben tarkoittaa Rabén & Sjögreniä, kilpailevaa kustantajaa ja niin edelleen. Ja päähenkilön etunimi Lillemor antaa lukijalle jo osviittaa siitä, miten teosta pitää lukea, avainromaanina yhtä paljon kuin autofiktiona. Romaanissa Lillemor valitaan Ruotsin Akatemiaan, johon Kerstin Ekman myös kuuluu – tosin nyttemmin Ekman on siitä eronnut vastalauseena Akatemian Salman Rushdieta kohtaan osoittamalle liian vähäiselle tuelle tämän saatua muinoin fatwan eli kuolemantuomion Saatanallisista säkeistä. Ekman pysyy kuitenkin loppuelämänsä ajan Akatemian passiivisena jäsenenä, koska siitä ei niin vain erota eikä eroteta. Näin minulle kertoo Wikipedia. Paljon viittauksia muuhun kaunokirjallisuuteen (Alice Munrokin mainitaan!) ja Ruotsin viime vuosikymmenien päivänpolitiikkaan ja yhteiskunnallisiin virtauksiin löytyy kaiken muun lomasta sopivasti.
Romaanin etuliepessä sanotaan: ”Huijareiden paraati on Ruotsin kansallisaarteen omaelämäkerrallinen irrottelu, satiirinen romaani toden ja valheen rajapinnasta. [–] Autofiktiota lajityyppinä tervehditään elegantilla kulmien kohotuksella.” (Olisinpa itse keksinyt tämän viimeisen lauseen! Upeasti sanottu.) Juuri näin Ekman toimii: käyttää kaiken sanankäytön taitonsa mutta hyppää elegantisti pahimpien banaalien yksityiskohtien yli.
***
Palataan esitystalouteen. Hienointa teoksessa on se, että palkittu ruotsalaiskirjailija uskaltaa asettaa oman kirjailijanuransa jopa huijausväitteiden varaan antamalla ymmärtää, että hän itse ei olisikaan varsinainen kirjailija, vaan itse asiassa kaiken on kirjoittanut Babba Andersson. Ja että vain Lillemorin ulkonäöllä ja viehättävyydellä ovat Babbanin teokset saaneet sen huomion, joka niille kuuluu. Ekman ei ole halunnut nostaa omaa kirjailijan uraansa alustalle vaan asettaa sen jopa kyseenalaiseksi alter egonsa Babbanin avulla.
Lillemor kirjoittaa Babbanin arkistokorteille tallentamat sekavat muistiinpanot koneella puhtaaksi, editoi ne ja kielenhuoltaa ja kantaa julkisen kirjailijan vastuun markkinoidessaan teoksiaan, koska kustannusmaailma ei ikinä olisi ottanut rumaa ja karkeaa Babbania lemmikikseen; näin molemmat uskovat. Toisaalta Lillemor ei kestä hylkäyskirjeitä kustantamoista (hän on saanut yhden aikanaan), mutta näin niitä ei tule, vaan naisten yhdessä kirjoittamista dekkareista ja romaaneista tulee suosittuja, ja ne myyvät hyvin. Kyseessä on siis yhteinen projekti, jonka tekijänoikeuspalkkiot jaetaan tasan.
Mutta miksi Babban on kirjoittanut Lillemorin päiväkirjoihin perustuvan Lillemorin elämäkerran, joka onkin romaani Lillemorista, joka päätyy Rabben ja Sjabben -kustantamolta Lillemorin oman kustantajan käsiin? Babbanin salaa kirjoittama teos järkyttää Lillemoria. Lillemor kutsuu käsikirjoituspinkkaa makulatuuriksi, paperassiksi, ranskaksi papier sans valeuriksi. Arvottomaksi paperinivaskaksi.
”[–] kömmittyään peiton alle hän [Lillemor] alkaa lukea sitä makulatuurinivaskaa uudelleen alusta ja huomaa olevansa romaanissa, sillä nimenomaan romaani se on. Romaani, jonka päähenkilönä on irvikuva hänestä itsestään.”
***
Kerstin Ekman viittaa myös omaan kirjailijan työhönsä ja kirjallisen työnsä periaatteisiin. Ilmeisesti kirjailija Ekman ei pidä takaumista (en ole aivan varma, koska olen lukenut Ekmanilta vain yhden romaanin tätä ennen – palkitun Tapahtui veden äärellä -romaanin – joten en voi analysoida ja tulkita tässä Ekmanin teoksia laajemmassa kontekstissa). Lillemorin (Ekmanin?) suosimista aikamuodoista kuitenkin kerrotaan, että vaikka Babban avaisi mielellään pikku ikkunan tulevaan, niin
”[–] Lillemor on aina vastustanut niitä. Hän ei pidä myöskään takaumista, hänen mukaansa lukija vain toivoo ja odottaa taaksepäin silmäilyjen ajan, että päästäisiin jo takaisin kertomuksen nykyhetkeen. Minkä lisäksi se on yhtä sumplimista pluskvamperfektin kanssa, joka pitäisi vaihtaa huomaamattomasti imperfektiksi ja sitten taas ikään kuin sujauttaa takaisin merkiksi siitä missä mennään. Ikkuna tulevaan tekee kirjailijasta kaikkitietävän, hän tapaa sanoa. Moderniin romaaniin ei kuulu, että nähdään tulevaan.”
Toinen katkelma aikamuodoista kerrontateknisenä ratkaisuna:
”Hänen [Lillemorin] mielestään se oli ahdistava aikamuoto. Vaikka se oli minusta jo liioittelua [–] No, sanotaan sitten huolestumisen, hän sanoi. [–] [K]äännöksissä preesens on mahdoton. Varsinkin englanniksi. [–] Siis kavahdetaan läsnäoloa. Sillä preesens on nimenomaan läsnäoloa. Lillemor halusi imperfektiä, oletettavasti koska siinä tapahtumat ja asiat on jätetty taakse ja ne hallitaan raudanlujalla kerrontamuodolla. Preesensiäkin pahempi olisi tietysti pluskvamperfekti, se ukkomainen aikamuoto on viisainta jättää rauhaan. Siinä mennyt tuupataan vielä kauemmas taakse, kuin köpittelisi keskellä hyvin etäisiä muistoja, jotka ovat kauhtuneet värittömiksi kuin vanhat diakuvat.”
***
Kuten oheisesta kirjan valokuvasta näkyy, Huijareiden paraati on täysin laputettu! Kirja on Helsingin kaupunginkirjaston lainakirja (kiitos taas Helmet!), joten en voinut alleviivata sitä tai muutoin merkitä muistiin tärkeitä kohtia. Minun piti kirjoittaa laputetuista kohdista ja niiden synnyttämistä ajatuksista tänne, mutta päätin sittenkin pitää itselläni ne ja kirjoittaa tähän blogiin sen sijaan lukusuosituksen. Vähän kuin Babban, joka päätyy omistamaan antikvariaatin, joka alkaa menestyä, kun Babban rupeaa lisäämään myymiensä kirjojen takakannen sisäsivuille erilaisia varoitustarroja kuten tupakka-askeissa on: esimerkiksi ”Lukeminen raskauden aikana vaikuttaa lapseesi” tai ”Kirjapöly aiheuttaa tappavaa keuhkosyöpää”.
Tässä teille, rakkaat lukijani, oma varoituslappuni (kopioitu Babbanilta):
Lukeminen on erittäin
riippuvuutta aiheuttavaa.
Älä aloita lukemista.
***
Ps Ei vaiskaan, aloita ihmeessä! Heti!
Yökyöpeli hapankorppu lukee 
Jätä kommentti