Pirkko Soininen: Kipulintu

Pirkko Soininen: Kipulintu
WSOY 2023

Me mahdumme tänne kaikki. Kaikenväriset ihmiset,
kaikenväriset eläimet,
me olemme matkalla juhlaan.
Ei ole aikaa itkeä.

Maila Pylkkönen (1931–1986) on runoilija, johon taisin tutustua Hannu Mäkelän Muistan. Otavan aika -kirjan kautta. Jostain syystä sekoitan aina Pylkkösen toiseen runoilijaan, niin ikään otavalaiseen, 1960-luvulla Pariisiin juurtuneeseen Tyyne Saastamoiseen (1924–1998). Pirkko Soinisen romaanin luettuani muistan jatkossa kumpi oli kumpi.

Kipulintu oli ehtinyt jo unohtua, mutta kun entinen kollega, kirjaihminen, sitä somessa taannoin hehkutti, keksin varata sen kirjastosta juuri ennen parin viikon ulkomaanmatkaa. Matkalle en kirjaa kuitenkaan ottanut mukaani, koska tiesin että päivät olisivat täysiä ja kirja ansaitsisi sille varatun oman lukuaikansa. Palattuani kirjan eräpäivään oli enää kaksi päivää, mutta siinä ajassa tämän 181-sivuisen romaanin hyvin ehti lukea. Voisin kyllä palata sen pariin jonkin ajan päästä.

Ei ollut turhaa hehkutus. Maila Pylkkönen oli kirjailija, jonka elämä oli kenties hauras, mutta jonka runot jäivät elämään. Ehkä silti vähän liian harvan tuntema runoilija hän on.

”Syntyi 9. kesäkuuta 1931 Helsingissä. – – Kirjoitti ensimmäisen runonsa 9-vuotiaana ja lähetti sen lastenlehti Sirkan joulurunokilpailuun.”

En lähde tässä kertaamaan Pylkkösen elämänkaarta, johon mahtuvat sekä opiskelut että työt, rakkaus Huimapäähän ja toivottu äitiys, mutta myös epävarmuus oman työn merkityksestä, yksinhuoltajuus, uuden miesystävän kautta alkoholiriippuvuus.

Soinisen kertoja kuljettaa lukijaa sujuvasti näissä Pylkkösen eri elämänvaiheissa, välillä näkökulma on ulkopuolisen kertojan, välillä Pylkkösen minäkertojan. Pylkkösen runot ovat osa tekstiä. Kun Pylkkönen luottaa itseensä, hän kirjoittaa itsevarmasti. Kun epäusko iskee, valavat häneen uskoa toiset naistaiteilijat. Kun mieli haurastuu ja sanat katoavat, Pylkkönen ottaa taksin ja menee itse lepäämään Nikkilän mielisairaalaan. Siellä toden ja kuvitelman rajojen häilyvyys on luvallista, vaikka runoilija haluaisikin erottaa ne toisistaan. Sanat kadottanut Pylkkönen kuvittelee seurakseen L. Onervan, ja yhdessä muistellessa sanatkin taas löytyvät.

Te rakennatte minusta narratiivia, kuvittelette että sillä on hoidollinen merkitys, mutta se on vain asiakirja, – – rakentamanne tarina on valhetta. Mutta se muuntuu todeksi kun kirjoitatte sen asiakirjoihin ja siitä tulee minun historiaani, mustaa valkoisella, jotain sellaista, johon en pääse vaikuttamaan, sillä valta on teillä, teillä on valta kirjoittaa minut ja sitä vastaan minä kapinoin, en halua olla teidän sananne, haluan omat sanani, omat sanani takaisin, valta on niillä, joilla on sanat.
Runoni ovat vallankumous!

Tähän kirjaan täytyy varmaan tosiaan palata vielä uudelleen. Parasta olisi hankkia tämäkin kirja omaan hyllyyn, jossa siihen voisi tehdä merkintöjä.

Seuraava kirja on hakusessa. Tällä hetkellä luen Jon Fossen Nobel-esitelmää A Silent Language, joka oli painettu pieneksi tyylikkääksi kirjaksi, ja jonka hankin Lontoosta. Syksyllä saamme jo suomeksikin Fossea, olen ymmärtänyt. Nina Lykken kahdesta aiemmasta suomennetusta romaanista olen kovasti pitänyt, mutta uusin, Emme ole täällä pitämässä hauskaa, jäi kesken. Yritin sitä moneen kertaa jatkaa, mutta lopulta luovutin sivulla 120.

Loppusyksystä kesken jäänyt Kadonnutta aikaa etsimässä -lukuprojekti voisi olla yksi mahdollisuus, mutta muutakin tekee mieli lukea. Lontoosta raahasin luettavaa niin paljon, että matkalaukku ylitti sallitun painorajan 3,6 kilolla. Onneksi matkatoverin pakaasi oli alikiloinen, ja sain sen takia anteeksi omat ylikiloni. Olisi noista kirjoista osan voinut tilata netistäkin, mutta kun kirjoja pitää voida myös selailla kirjakaupassa. Ja neljä paksua muistikirjaakin tuossa pinossa painoivat.

Hyvää kesäkuun loppua ja kesän jatkoa!