Tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuun
ja kesän laina kestää liian lyhyeen.
***
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date;
William Shakespeare: Sonetti 18
suom. Kirsti Simonsuuri
Toukokuu on ollut ”oi niin ihana”, mutta kiireinen. Huhtikuussa takatalven lumisateet koettelivat uskoa kesän tuloon, mutta toukokuussa kesä todellakin koitti, js yakatalvet ja huhtikuun ankeudet on jo unohdettu. Vähän kuin kai lapsen syntymisen jälkeen äiti unohtaa kaikki synnytyksen kivut ja koettelemukset alta aikayksikön kun saa lapsen rinnoilleen.
Toukokuussa vietettiin taas käännnöskirjallisuuden vuotuista juhlaa, Helsinki Lit -festivaalia, joka on ehtinyt 10 vuoden riemukkaaseen ikään ja möi loppuun liput jo alkuvuodesta. Matti ja Maija Myöhäisille oli tarjolla tänä vuonna striimilippuja. Olin suurimman osan ajasta paikan päällä alkuperäiseen paikkaan, Savoy-teatteriin palanneen festivaalin yleisössä muiden hartaiden käännöskirjallisuuden ystävien kanssa. Sinänsä hassua, että toukokuussa lukemissani kirjoissa ei ole yhtään käännöskirjaa.
Nobel-palkittu kanadalainen novellin mestari Alice Munro menehtyi toukokuussa. Tässä oma kokoelmani Munron teoksia.
Toukokuussa luin myös useamman kirjan ja kirjoitin itsekin jotain Taija Tuomisen viikonloppuopissa Hämeenlinnassa. Toukokuussa kotiutui luokseni myös herkkä kolmiosainen Jenni Saarilahden (Instagram: savenlukija) Lukupiiri-keramiikkaveistos, jonka nostin tämän postauksen alkuun, koska siinä kiteytyy minulle tärkeä lukemiseen liittyvä ajatus: lukeminen vaatii rauhaa mutta myös luetun jakamista toisten kanssa. Kun näin Jennin töiden Tapiolan kirjaston näyttelyn mainoksen instassa alkuvuodesta tiesin heti, että tuo teos on minun saatava. Itsekin osallistuin toukokuussa keramiikkakurssille, ja olin heti myyty. Lisää keramiikkaa elämään! (Yhtään turhaa esinettä en kotiini halua, joten tein ison kahvimukin ja tarjoilulautasen, joiden lasitus ja poltto on vielä kesken, joten yhtään en osaa sanoa, tuliko niistä millaisia vai menivätkö uunissa rikki.)
***
Yhteisöllisestä lukemisesta puheen ollen: taisi olla vielä huhtikuun puolta, jolloin osallistuin ensimmäistä kertaa Silent Book Clubin (Instagram: Silent Book Club) hiljaiseen lukupiiriin Helsingissä. Tunti hiljaa lukien toisten seurassa samassa tilassa hujahti huristen. Kesälle on suunniteltu yhteisiä lukuhetkiä Helsingin Tuomiokirkon portailla. Ehkä näemme siellä!
***
Toukokuun luetuista suurin osa oli taas kaunokirjallisuutta, mutta yksi tietoteoskin mukaan mahtui.
Luin kaikki muut kirjat perinteisesti painettuina, paitsi muutaman jakson Rakas Eeva Kilpi -kirjasta kuunnellen (tosin nekin osuudet piti myöhemmin vielä lukaista painetusta) ja Perinnönjaon äänikirjana. Näiden yllä listattujen lisäksi luin Taija Tuomisen kurssilla mainitseman Sami Hilvon Viinakortin (ilm. 2010), joka oli erityisen hieno, ja vielä esikoiskirja! Viinakorttiin en olisi ilman Taijan kirjavinkkausta tarttunut.
Hilvo on rakentanut romaaninsa historiallisten lähteiden pohjalle, mutta punonut esikoiskirjailijaksi täysin valmiin romaanin, josta nautin monin tavoin. Hilvo on sittemmin kirjoittanut muutakin, joten nekin lukulistalle. Viinakortissa isoisä Urhon salaisuus paljastuu isoäidin hautajaisten jälkeen Mikaelille periytyneessä kirjeenvaihdossa ja nimismiehen takin taskussa kulkeneen viinakortin sisältä löytyneestä valokuvasta. Talvi- ja jatkosodan koettelemusten, ja sen jälkeisen Suomen isänmaallisen kansakunnan rakentamisen vuosikymmenten ilmapiiri ja ympäristön odotukset sivuuttivat erilaisten kokemukset ja toiveen tulla hyväksytyiksi yhdenvertaisina yhteiskunnassa.
***
Johanna Venhon piispa Mari Leppäsesta kirjoittama Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa on kaunokirjallinen matkakertomus, jossa kuljetaan Leppäsen hengellisen matkan että ammatillisen matkan askelissa kohti tätä päivää. Ensimmäisenä lestadiolaisen naispappina Leppänen joutui toimimaan tienraivaajana ja hylätyksi oman hengellisen yhteisön parista. Pappina toimimisen lisäksi Leppänen ehti toimia monessa kiinnostavassa ja yhteyksiä etsivässä virassa ennen kuin tuli valituksia Turun arkkihiippakunan piispaksi, jossa hän on toiminut nyt jokusen vuoden.
Leppäsen lehtikolumneista ja kannanotoista on välittynyt hiljainen ja avara hengellisyys, joka viehättää. Leppänen oli ennen papiksi vihkimystään opiskellut myös kulttuurintutkijaksi ja elämäkertatutkimuksen asiantuntijaksi. Siksi hänellä on on kiinnostus erilaisia ihmisiä ja näiden elämiä kohtaan, mikä välittyy arvostavana ja kunniottava asenteena kirjoituksissa. Toisaalta Leppänen jämäkästi kritisoi kirkon vanhakantaisuutta ja byrokratiaa ja edistää esimerkiksi tasa-arvoisen avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka tämä taistelu tuskin ratkaistaan hänen elinaikanaan.
Keskustelin erään kokeneen, kirkon luottamustoimissa vuosikymmeniä vaikuttaneen henkilön kanssa kirkolliskokouksen määräenemmistösäädöksestä, joka pitää kirkkoa panttivankinaan. Henkilö kertoi, että piispojen tuore ehdotus ei tule menemään läpi, mutta käytännössä asia ratkeaa niin, että seurakunnissa vihitään samaa sukupuolta olevia pareja tulevaisuudessa kirkolliskokouksesta välittämättä ja näin käytäntö tulee ajamaan vanhentuneen säädöksen yli. Aikaa siihen varmasti kuluu, mutta minulle tämä oli innostava ajatus. Kun järjestelmä on jäänyt ajastaan jälkeen, aktiiviset kansalaiset (tässä tapauksessa kirkon jäsenet ja papit) alkavat toimia itsenäisesti ja muuttaa kirkon käytäntöjä ruohonjuuresta käsin. Tätä muutosta ei voi estää kirkolliskokouksen konservatiivinen määrävähemmistökään.
Hiljaisuuden liikkeen vastuunkantajana Leppäsessä on jotain samaa kuin edesmenneessä Anna-Maija Raittilassa, joka hiljaa mutta vakaasti edisti hiljaisen hengellisyyden ja pyhiinvaelluksen kulttuuria Suomessa. Johanna Venho on oiva valinta kirjan kirjoittajaksi, koska hän tuo kirjaan kaunokirjallisen otteen ja etäännytetyn kertojan.
***
Aino Vähäpesolan Suurenmoinen epävire lunasti kaikki ne odotukset, joita Onnenkissa loi. Pidin valtavasti romaanin uskottavasti tarinasta, ja kirjoittajan Vähäpesola on löytänyt oman äänensä, johon voi luottaa lukijakin.
***
Saara Turusen Hyeenan päivät sain lahjaksi. Olin ensin ajatellut jättää sen lukematta, koska muita kirjoja oli niin paljon eikä lapsettomuus-teema tuntunut itsestä sellaiselta, josta olisin juuri nyt halunnut lukea. Turunen kirjoittaa kuten ennenkin: itsensä näköisen päähenkilön kautta siläl hetkellä ajankohtaisesta asiasta, tällä kertaa lapsettomuushoidoista ja äidiksi kasvamisesta. Luontevaa jatkoa Turusen aiemmille romaaneille, joissa on käsitelty niin esikoiskirjailijuutta, yksinelävän todellisuutta, rakastumista ja nyt siis perheellistymistä.
Turusen romaaneissa otetaan myös kantaa yhteiskunnan asenteisiin romaanien tilanteessa elävien ihmisten elämänvalintoihin, eikä hän helpotta yhteiskuntaa tai meitä kanssaihmisiä päästä. Kulttuurierot Suomen ja Espanjan välillä tulevat myös esiin, sekä erilaisten yhteisöjen vahvuudet ja heikkoudet.
***
Perinnönjako on kirjan kirjoittaneen Meri Valkaman ja kirjan kohteena olevan presidentti Tarja Halosen keskusteluista syntynyt yksi näkemys siitä, millaisen perinnön Halosen 12-vuotinen presidenttikausi on meille jättänyt ja miten Halosta on mediassa ja muiden poliitikoiden ja kansalaisten taholta kohdeltu Venäjän Ukrainaan tekemän hyökkäyksen jälkeen. Itseäni on häirinnyt se, miten kohtuuttomia Haloseen kohdistuvat syytökset Venäjän myötäilystä ovat olleet verrattuna muiden poliittisten päättäjien, ja esimerkiksi presidentti Saulin Niinistöön toimintaan, joka toimi aivan samoin Putinin kanssa kuin kaikki moitteet saanut Halonen. On vaikea tietää, mikä Halosessa eniten ärsyttää: se että hän on nainen vai se, että hän on puolustanut ihmisarvoa ja kestävää kehitystä. Yhtä Nato-kielteisiäkin ovat sekä Niinistö että Halonen olleet, joten siitäkään ei saa eroa aikaiseksi suhtautumisessa entisiin presidentteihin.
Pienen maan presidentti toimii aina parhaaksi katsomallaan tavalla siinä maailmantilanteessa, jossa toimii, maansa parhaaksi parlamentaarisen hyväksynnän rajoissa. Ei ole kauan siitä, kun Heidi Hautalaa haukuttiin kohtuuttomaksi Venäjä-syytöksistään, vaikka jälkikäteen hän olikin oikeassa. Monet tekivät virheitä, eikä niihin kannata jäädä, vaan ottaa opiksi.
***
Viimeiseksi vaan ei vähäisimmäksi sain lukea Anna-Riikka Carlsonin lämpimän ja henkilökohtaisen teoksen keskusteluista kirjailija Eeva Kilven kanssa. Sain olla mukana kirjan julkistamistilaisuudessa, joka oli tarkkaan mietitty ja varmasti sekä Eevan että Anna-Riikan näköinen, lämmin ja jopa hyvällä tavalla muistotilaisuusmainen ilta.
On uskomatonta, miten läheinen henkinen sisaruussuhde syntyy, kun kaksi kirjallisuuden intohimoista tekijää ja lukijaa kohtaavat, ensin kustantajan ja kirjailijan rooleissa, myöhemmin myös sielunsisarina, rohkaisijana ja kirjailijaksi ryhtyvänä kustantajana. Eeva Kilven evakkohistoria liittyy hieman myös oman äitini kotipaikkaan Ruokolahdella. Jo edesmennyt äitini ja Eeva Kilpi ovat syntyneet samana vuonna, ja sekin jotenkin yhdisti Kilven mielessäni oman äitini hyvin erilaiseen elämänhistoriaan. Äiti oli tietoinen Kilven merkityksestä, mutta ei pystynyt samaistumaan kaikkeen, koska piti Kilpeä kouluttautuneena naisena eri kastin ihmisenä.
Carlson on tehnyt ennenkin merkittäviä kirja- ja kulttuuritekoja rakkaudesta kirjaan, ja tämä Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä -teos aloittaa uuden aikakauden. Kilpi haluaa nimittäin jättää Carlsonin haltuun kaikki keskeneräiset muistivihkonsa ja teoksensa, ja niitä riittää. Mitä vielä saammekaan lukea tulevaisuudessa Kilveltä! Ennen kaikkea Carlsonilla on nyt vastuu Kilven kirjallisen perinnön hoitamisesta.
Carlsonin kirjan siivittämänä hain Ylen Elävästä arkistosta kaikki Eeva Kilven tv-haastattelut ja ohjelmat, joissa hänen kirjallisuuttaan on käsitelty. Erityisesti vuonna 1979 kuvattu Eeva Kilpi -dokumentti Nainen ja metsä on merkittävä: sen katsottuani ymmärrän, että Kilpi on todellakin ollut aikaansa edellä niin luonnonsuojelun kuin muissakin asioissa. Hassu yksityiskohta dokumentissa on se, että että Kilpi pitää ohjelmassa peruukkia, mitä ihmettelen, mutta josta hän itse toteaa myöhemmin, että sellainen oli tv:ssä tapana tuohon aikaan. Onneksi tuo yksityiskohta ei vähennä Kilven sanoman merkityksellisyyttä ja hänen asiansa painavuutta. Miten monipuolinen kirjailija hän onkaan ollut!
Carlsonin kirjassa on läsnä haikeutta, mutta myös iloa siitä, että ystävyys ehti syntyä kahden naisen ikäerosta huolimatta. Meri Valkaman Perinnönjaon lopussa on hieno sitaatti Eeva Kilveltä, mutta en löydä sitä nyt tähän hätään, joten lopetan toisella Eeva Kilven ajatuksella, joka voisi olla oma mottoni.
Minä pidän ihmisistä joilla on avoin mieli.
Ihmisistä jotka pystyvät sanomaan: Ai?
Niinkö? Vai niin. En tiennytkään.
Tuota en ole tullut ajatelleeksi.
Yökyöpeli hapankorppu lukee 
Jätä kommentti