Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä Muistiinpanoja
Schildts & Söderströms 2018

***

Se ettei elämä tarjoudu tarinaksi, ei tietysti välttämättä tarkoita, että siinä olisi elämänä mitään vikaa. Monet kertomusten dramaattisesti tyydyttävät kohtaukset olisivat todellisen elämän tilanteina ahdistavia. On vaikeaa olla tyytyväinen, jos kamppailee samaan aikaan selviytymisestään, ja juonenpunojan sätkynukkena ihminen voi päätyä hyppäämään junan alle.

En silti ole varma kumman mieluummin haluaisin.
Hyvän tarinan?
Hyvän elämän?
Molemmat! Haluan tietysti molemmat.

Ihan kaikista lukemistani kirjoista en ehdi blogata, mutta luulin kirjoittaneeni tänne Pauliina Vanhatalon omakohtaisesta kirjasta Keskivaikea vuosi, joka kertoo masennuksesta. Mutta en olekaan, piti ihan tarkistaa blogiarkistosta.

Jo Keskivaikean vuoden luettuani ajattelin löytäneeni suomalaisen kirjailijan, joka kirjoittaa jotenkin eri tavalla kuin kukaan muu. Ajattelin löytäneeni hengenheimolaisen. Tämä ajatus vain vahvistui Toisen elämän myötä, jonka aloitin eilen ja lopetin äsken.

Vanhatalo tarttuu kirjallisen keskustelun yhteen juonteeseen, kysymykseen romaanin juonettomuudesta:

Kirjailijapiireissä ei kannata mainostaa pitävänsä juonista. Se on niin kuin ilmoittaisi kankaisten pöytäliinojen ja eettisesti kestävien ruokalajien illallisilla, että menisi mieluummin syömään hampurilaisketjun ravintolaan.

Vanhatalo lähestyy aihetta kuitenkin omaelämäkerrallisesti, ei romaanin keinoin.

Kaipaan elämääni juonta niin että sattuu.

Kuten näyttelijä Bill Murray on sanonut: ”My life has a great cast, but I can’t really figure out the plot!”

Vanhatalo kuvaa perheellisen keski-ikäisen elämää defaultina, oletusarvona, ja tässä kohtaa minua alkaa ärsyttää. Mutta kirjailija tunnistaa kyllä sen, että kaikki eivät elä kuten hän.

Vakiintuneella aikuisella on pysyvä parisuhde, perhe ja paikka työelämässä, eikä silloin ole niin suurta väliä sillä, kuinka haluttavana ja kiinnostavana ulkopuoliset saattavat hänet nähdä. Perhe-elämä tyydyttää perustarpeet eikä ympäristöllä ole tarjota mitään riittävän kiinnostavaa.

Niinpä! Arghh. No mutta sitten hän jatkaa:

Vaan annapa olla jos parisuhde päättyy tai työttömyys uhkaa, ulkomaailma mielipiteineen voi alkaa kummasti kiinnostaa. Minäkin olen sijoittanut muun maailman varaston perukoille. Säilytän siellä asioita, joille minulle ei ole tällä hetkellä käyttöä mutta joista en rohkene luopuakaan. Koskaan ei tiedä milloin ne voivat tulla tarpeeseen.

Niinpä ja vielä kerran niinpä!

Vaikka kirjan kertojan elämäntapa eroaa omastani, tunnistan silti ihmisen sieltä sanojen takaa. Ihmisen, joka tarvitsee yksinoloa ja etäisyyttä, ja niitä saatuaan haluaa taas kuulua johonkin. Olla osa jotakin. Ihmisen osa on oppia elämään itsenäisesti ja yksin mutta oleellista on myös oppia liittymään toisiin ja toiseen. Miten vaikeaa se voikaan olla!

Vanhatalon puoliso vaikuttaa unelmamieheltä, joka kestää avointa puhetta, riitelyä ja etäisyyden ottamista, joka huolehtii perheestä kun toinen ei jaksa. Kertojaa ärsyttää, että aviomiestä kehutaan. Miehellä on huumorintajua ja omia intohimoja, ja silti hän haluaa kuitenkin myös kuulua yhteen.

Ihailin erityisesti sitä, miten kertoja uskaltaa ottaa puheeksi vaikeat asiat ja miten pari keskustelee niistä, jotta etäisyys toisesta ei kasva liian isoksi. Etäisyyden ja läheisyyden tasapaino on veteen piirretty viiva.

En pysty palauttamaan mieleeni mistä täsmällisestä totuudesta oli kyse, mutta muistan suhteemme alkuaikoina ajatelleeni: voi hyvin olla, että se mitä aion sanoa on miehelle liikaa. Sanoin sen silti. Kun mitään pahaa ei tapahtunut ja keskustelu lähensi meitä, hankalaltakin tuntuvasta rehellisyydestä tuli tapa johon aloin luottaa.

Vanhatalon esseistinen tapa kirjoittaa tuo mieleeni Merete Mazzarellan teokset. Omakohtaisten ajatusten väliin leikataan ajatuksia muilta kirjailijoilta ja ajattelijoilta. Jotkut ovat joskus kritisoineet Mazzarellaa siitä, että hän perustaa kirjansa lainauksiin muiden ajatuksista. Mutta näinhän kaikki tekevät, osa ei vain ilmaise velkaansa muille kirjoittajille! Minäkin siteeraan tässä blogauksessa aika monta kertaa Vanhataloa. En tee sitä siksi, että minulla ei ole omaa sanottavaa, vaan siksi että Vanhatalo sanoi kaiken paljon paremmin ja tarkemmin kuin itse osaisin. Vanhatalon omakohtainen proosa on esseististä siinäkin mielessä, että se kysyy kysymyksiä ja joskus vastaa niihin, joskus ei. Vanhatalon teksti resonoi niin lukijan oman elämän kuin kirjailijan ja lukijan aiemmin luetun kanssa. Niin sen pitääkin.

Kirjan kirjoittamisen aikaan Vanhatalo ja hänen puolisonsa kunnostavat vanhaa taloaan. Se on purettu lattiaan asti, ja entisöinti vie aikaa. Vähän kuin elämäkin: perustavanlaatuiset kysymykset on käytävä läpi, jotta elämä voi jatkua ja muuttua. Juoni ei välttämättä paljastu, mutta ainakin elämä voi taas tuntua omalta.

Kertojan talon kätköistä löytyy viestejä menneiltä ihmisiltä.

Mekin jätämme viestejä talon niihin rakenteisiin, joita emme usko enää avaamamme. [–] Kirjoittaminen on tekona samanlainen. Yritän ujuttautua lauseiden sisään, koteloitua niihin, huijata aikaa ja piiloutua siltä. Haluan jättää jäljen ja olla olemassa – jollei ikuisesti niin vähän pidempään.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s