Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

nayttokuva-2017-01-18-kello-20-11-12

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. Muistelmat
Suom. Kaisa Sivenius
Kansi: Jenni Saari
Teos 2015

En oikein tiedä, kuinka kirjoittaa itsestäni. Jokainen valitsemani tyyli valitsee itsensä pois jo ennen kuin kappale on valmis. Anna mennä vain, ajattelen mielessäni, levitän käteni ja sanon, c’est moi, nieltävä se on. Luotan lukijaan. Sitähän suosittelen ihmisille, jotka mielivät kirjojaan julkisuuteen. Luota lukijaasi, älä syötä lusikalla, älä suhtaudu alentuvasti, myönnä että lukijasi on vähintään yhtä terävä kuin sinä, ja lakkaa olemasta niin kirotun kiehtova.

Hilary Mantelin (s. 1952) Man Booker -palkitut historialliset romaanit Susipalatsi ja Syytettyjen sali ovat keränneet paljon lukijoita ja kiitosta. Susipalatsista dramatisoitu tv-sarja oli koukuttavan kiinnostava, vaikka romaaneja en vielä ole lukenutkaan. Aloitin muutama vuosi sitten Susipalatsin, mutta en jaksanut lukea sitä alkua pidemälle silloin; lieneekö syynä historiallisten romaanien kartteluun siinä, että osa niistä on huonoja. Aion aloittaa Susipalatsin uudestaan, kunhan aikaa on.

Hilary Mantelin Vain varjo häälyväinen -teoksen alaotsikko on Muistelmat. En oikein tiennyt, miksi, mutta Helsingin kirjamessuilla näin tämän kirjan ja se oli pakko ostaa takakansitekstin perusteella. Pidin myös kirjan ulkoasusta ja nidosasusta.

Kun nyt luin teoksen, en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta aika pian aloitettuani tajusin, että Mantel ei aliarvioi lukijoitaan. Kirja alkaa vuodesta 2000, jolloin Mantel ja hänen miehensä päättävät luopua Owl Cottage -nimisestä kakkoskodistaan. Päätöstä edeltää mystinen kokemus, myöhemmin kirjassa Mantel kuvaa sitä poltergeistiseksi kokemukseksi, joita Mantelilla on ollut lapsuudessaankin. Joka tapauksessa se käynnistää prosessin, jossa hamstraamiseen tottunut Mantel päättää luopua turhasta tavarasta, jota on jostain syystä kerännyt kaapit täyteen. Sittemmin Mantel miehineen muuttaa uudiskotiin, josta he luopuvat sittemmin. Tämän lyhyen prologin jälkeen siirrytäänkin Mantelin lapsuuteen ja varsinainen tarina alkaa.

En kirjoita saadakseni mitään erityistä myötätuntoa. [–] Kirjoita ottaakseni haltuun lapsuuteni ja lapsettomuuteni tarinan ja myös paikantaakseni itseni, jos en johonkin ruumiseen, niin kapeaan tilaan yhden ja seuraavan kirjaimen välissä, rivien väliin, sinne missä merkityksen aaveet lymyilevät.

Nyt alkaa mestarillisen kirjoittajan oppitunti. Teksti on niin upeaa, että jään välillä vain makustelemaan sana- ja tyylivalintoja ja ihailemaan Mantelin kykyä tehdä teksti eläväksi ja käsinkosketeltavaksi. Vähitellen käy selväksi, että Mantel haluaa ottaa oman lapsuutensa ja nuoruutensa haltuunsa kirjoittamalla. Lapsi kokee elämän omalla tavallaan, mutta sen määrittävät muut: lapsi ei vielä osaa sitä itse sanoin tehdä.

Kaikki voimme muuttua. Voimme kaikki muuttua parempaan suuntaan, milloin tahansa. Uskon niin, mutta aivan varmaan on, että voimme tulla itsellemme vieraaksi yhtäkkiä sairauden, sattuman, epäonnisuuden tai hormonien oikun takia.

Mantelin terveys horjuu jo lapsena ja vähitellen hänen ruumiinsa valtaa kipu, jolle ei löydy selitystä ennen kuin hän on käynyt järkyttävän kovan mankelin läpi: seuraa vuosien lääkekuurikierre ja monenlaiset hoitokokeilut, lääkärit epäilevät toistuvasti Mantelin mielenterveyttä, ja hoito on sen mukaista. Ja koko ajan ruumiissa oleva kipu vaihtaa paikkaa, se vie kumaraan ja voimat. Silti Mantel opiskelee juristiksi, avioituu, asuu ulkomailla ja kirjoittaa ensimmäiset teoksensa, jotka julkaistaan. En voi kuin ihmetellä, miten tämä on mahdollista.

Nuorena Mantel on laiha mutta sairauden myötä hän alkaa lihoa hallitsemattomasti. Ihmiset luulevat hänen olevan raskaana, mutta ei. Edellä oleva lainaus kirjasta kertoo siitä, miten ihmisen psyyke kokee sen, kun muuttuu itselleen vieraaksi sairauden ja jonkin muun oikun takia. Mantelin on vaikea tunnistaa uutta itseään. Kenelläpä ei olisi tuossa tilanteessa.

Mantel kertoo elämästään kronologiana, ja vasta kirjan loppupuolella tullaan sairauden äärelle. Selviää, mistä on kyse ja mitä siitä seuraa. Selviää myös se, että hamstraamalla tavaraa ja ruokaa Mantel on kerännyt varastoja syntymättömille lapsilleen juuri niin kuin äidit tekevät. Sen tajuaminen, että ylimääräisiä peittoja ja tyynyjä, kymmeniä pusseja jauhoja ei tarvita, koska lapset ja lastenlapset eivät tule kylään eikä varantoja tarvita, on Mantelille iso asia.

Olen miettinyt monta kertaa sitä, milloin jokin tarina on valmis kerrottavaksi. Mantelilla on tähän ohje:

Jos ihmiset kysyvät minulta neuvoja kirjoittamiseen, vastaan: älkää näyttäkö työtänne ennen kuin olette valmiit. Se ymmärretään, ja ihmiset ovat iloisia saadessaan luvan varovaisuuteen. Minun pitäisi lisätä: älkää tehkö työtänne ennen kuin olette valmiit. Vaikka mielessä on jokin idea tarinasta, se ei tarkoita, että on valmis kirjoittamaan sen. Voi joutua hiipimään sitä kohti, viipyilemään siinä, kasvamaan sen kanssa mahdollisesti puolet elämästään. Sitä neuvoa – viivyttele, pidättele – on vaikeampi ottaa vastaan. Kysymys herää tietenkin oitis: mistä tietää, milloin hetki on tullut? Itse olen epäröinyt hyvin kauan ennen kuin aloitin tämän kertomuksen. Pitkän aikaa minusta tuntui siltä, että joku toinen kirjoitti minun elämääni. Osasin näköjään luoda tai tulkita henkilöitä kaunokirjoihin, mutta en luoda ja tulkita itseäni. Aloin ymmärtää miksi, kun tulin keski-ikään. Kirjaa minusta toden totta kirjoittavat toiset ihmiset: minun vanhempani, lapsi joka kerran olin, ja omat syntymättömät lapseni jotka ojentelivat aavesormiaan tarttuakseen kynään. Aloin kirjoittaa tätä yrittäen siepata itseni tekijänoikeudet.

On muitakin kirjailijoita, jotka ovat todistaneet siitä, että jokin tietty omaelämäkerrallinen tai löyhästi kirjailijan omaa elämäntarinaa sivuava kertomus vaatii kirjailijan kypsymisen, kenties etääntymistäkin, ennen kuin se on aika kertoa maailmalle. Muun muassa Riitta Jalonen kertoi taannoin Kirkkaus-romaaninsa pitkästä haudutteluajasta. Joitakin teoksia ei voi kirjoittaa, ennen kuin itse on valmis, vaikka tarinan aihe olisikin olemassa ja vaikka se ajoittain vaatisikin kirjailijan huomiota.

Mantel on samoilla linjoilla. Keskeneräisen kanssa ei kannata hötkyillä, pitää malttaa antaa kertomuksen löytää oma ilmaisutapansa ja sille sopiva uoma. Joitakin kertomuksia ei voi kertoa ennen kuin ne VOI kertoa. Tällaisen kertomuksen voi kertoa vasta kun kirjailija on saanut siitä niskalenkin ja on sen kanssa selvillä vesillä.

Huomaan pysähtyväni miettimään sitä, että vaikka kirjailija onkin kertomuksensa luoja ja hallitsija, toisinaan kertomus tietää kirjailijaan paremmin, milloin sen on aika tulla kerrotuksi muille. Mutta kun sen aika on, voi lukija nauttia sitäkin sisäistyneemmästä ja tarkkanäköisemmästä lopputuloksesta.

Vahva suositus siis!

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s