Karen Blixen – tarinankertojan elämäkerta

Eurooppalaisena Afrikassa -teoksessa Karen Blixen viittaa itseensä Sheherazadena ja sanoo, että tuo nainen oli hänen mielensä mukainen sankaritar. Hän rakasti vaaraa, ”jota runoilijoiden viisaus ja muinaisten kuninkaiden tarut ylistivät” ja turhautui kesystä elämästä naisten keskuudessa.

– Judith Thurman –

Ennakkotietoni Karen Blixenistä olivat vähäiset: Tiesin toki, että hän oli tanskalainen kirjailija, joka asui osan elämästään Afrikassa. Olin nähnyt elokuvan Minun Afrikkani, jossa Meryl Streep esitti Karen Blixeniä ja Robert Redford tämän rakastajaa Denis Finch Hattonia. Tiesin, että englanninkielisessä maailmassa Blixen tunnetaan paremmin nimellä Isak Dinesen. Olin myös nähnyt kaksi kertaa Blixenin tarinaan Babettes Gæstebud perustuvan elokuvan Ranskalainen illallinen. Tässä suurin piirtein kaikki mitä tiesin. Nyt tiedän vähän enemmän, mutta silti vasta elämäkerran verran.

Luin Karen Blixenistä ensimmäisen varsinaisen elämäkerran kirjoittaneen Judith Thurmanin teoksen Karen Blixen. Tarinankertojan elämä (Isak Dinesen, The Life of a Storyteller, 1982), jonka WSOY suomennutti pian alkuperäisen kirjan julkaisun jälkeen vuonna 1985, suom. Mikko Kilpi.

Aloitin Karen Blixeniin tutustumisen nyt, koska kävin tämän vuoden pääsiäisenä kahden matkatoverini kanssa tutustumassa Karen Blixenin kotimuseoon Rungstedlundissa noin 20 kilometrin päässä Kööpenhaminasta meren rannalla. Se sijaitsee sopivasti pääkaupungin ja Louisianan taidemuseon välillä: jälkimmäiseen on Blixenin kotimuseosta rantatietä pitkin noin 15 km. (Etäisyydet ovat arvioita.)

Kööpenhaminassa kun oltiin, piti kulkuvälineeksi saada polkupyörät. Ne vuokrasimme lauantaina, ja sunnuntaiaamuna astuimme pyörinemme junaan, joka vei meidät asemalle, josta oli noin parin kilometrin matka Blixenin kotimuseoon merenrantaan. Kierrettyämme puutarhassa ja metsikössä ja tutustuttuamme kotimuseoon pyöräilimme Lousianaan auringonpaisteessa meren rannassa olevaa pyörätietä pitkin.

 

Karen Blixen syntyi ja kuoli Rungstedlundissa. Osan elämästään hän vietti Afrikassa, nykyisessä Keniassa. Blixen myös matkusteli paljon Euroopassa, koska kaipasi pois pienestä ja ummehtuneesta Rungstedlundista. Elämäkerran mukaan aina matkoilta palattuaan kirjailija kadotti eloisuutensa ja energiansa ja vajosi masennukseen. Afrikassa jo asuttuaan ja kotona vieraillessaan Blixen ajoitti lähtönsä aina joulupäiväksi, ”jotta hänen maailman armoille joutuvan pienen olemuksensa yksinäisyys korostuisi.”

Blixen oli hyvin ristiriitainen ihminen. Hän kaipasi aina Keniaan ja Mbogani Houseensa sen jälkeen, kun hän jätti Afrikan mantereen lopullisesti: syynä lopulliseen paluuseen oli se, että kahvinviljely ei enää tuottanut muuta kuin lisää velkaa, ja kun Denis Finch Hattonkin kuoli lento-onnettomuudessa, oli Blixenin palattava takaisin kotiinsa Tanskaan.

Blixen syntyi vuonna 1885 ja ihaili isäänsä Wilhelm Dineseniä, ja kun tämä kuoli, oli Blixenin vaikea elää äidinpuoleisen Westeholzin suvun ihanteiden mukaan. Blixenillä oli neljä sisarusta. Karen avioitui ruotsalaisen paroni Bror von Blixen-Finecken kanssa, vaikka oli alunperin ihastunut tämän veljeen Hansiin. Avioliitto sujui ensin melko hyvin, mutta mieheltään Brorilta Karen (tai Tanne, kuten häntä myös kutsuttiin) sai kohtalokkaan syfilis-tartunnan, jonka mies oli saanut joltain rakastajattaristaan. Tuo kavala tauti teki Karenin elämästä tuskaa aina ajoittain, ja mitä pidemmälle sairaus eteni, sitä pahempia oireita se aiheutti: tuli vaihe, jossa sitä ei voitu enää hoitaa, ja lopulta Blixenin selkärankakin rappeutui. Häneltä  jouduttiin myös yhdessä vaiheessa poistamaan suurin osa vatsalaukusta, mikä tosin johtui vatsahaavasta. Blixen eli suuren osan loppuelämästään kahvilla, ostereilla ja parsalla, jos oli parsakausi. Hän poltti savukkeita lähes koko ajan. Lopulta hänen painonsa oli vain vähän päälle 32 kiloa. Siksi kuvat ja maalauksetkin hänestä ovat niin dramaattisia. Hän myös maalasi silmänsä hiilellä aina tummiksi, mikä vielä korostaa Blixenin ruumiin haurautta.

 

Afrikassa Tanne (tai Tania, kuten häntä siellä kutsuttiin) vietti unelmaelämää. Avioliitto Brorin kanssa rapautui vähitellen, mutta Tania ihastui englantilaiseen aateliseen Denis Finch Hattoniin, joka ei halunnut avioitua, mutta joka palasi aina Tanian luokse tämän kahvifarmille. Nämä kaksi elivät Nairobin ulkomaalaisylhäisön kesken vilkasta seuraelämää, mutta Karen piti myös metsästämisestä ja vietti aikaa safareilla. Hän kaipasi Denisiä, mutta tuli lopulta sinuiksi sen kanssa, että Denis piti Mbogani Housea tukikohtanaan ja oli paljon poissa. Karen maalasi muotokuvia afrikkalaisista ja luonnosteli tarinoita, jotka hän viimeisteli Tanskaan palattuaan. Hänellä oli palveluskuntaa, ja joistakin kenialaisista ja somalialaisista tuli hänelle läheisiä luottoihmisiä. Lähdettyään lopullisesti Keniasta Blixen piti huolta siitä, että kaikille hänen palveluksessaan oleville löytyi jokin työ tai oma peltotilkku. Kahvifarmilla kestittiin jopa Walesin prinssiä ja tämän seuruetta, ja Mbogani House oli suosittu turistikohde jo aikanaan. Karen halusi itseään kutsuttavan paronittareksi vielä senkin jälkeen, kun Bror oli mennyt uusiin naimisiin ja arvonimi periaatteessa oli siirtynyt uudelle vaimolle. Karenin mielestä vanha maailma oli hyvä: feodalismi ja eri yhteiskuntaluokat olivat hyväksi, jokainen tiesi mihin kuului.

Tähän Karen Blixeniin asemaan liittyy ironisuutta ja se on hieman luonnotonkin, eikä hän itsekään – kuten monet hänen ihailijansa – suhtautunut naiivisti mielettömään asemaansa rappeutuneen aikakauden ja yhteiskuntaluokan itse itsensä nimittäneenä edustajana. Hän näki selvästi oman maailmankatsomuksensa aristokraattisen idealismin ja siitä voiton vieneen materialismin välisen jännityksen, pystyi siirtämään sen toisiin historiallisiin aikakausiin, ja siitä tulikin hänen kirjallisen työskentelynsä aihe.

Judith Thurmanin elämäkerta Karen Blixenistä on jaettu Karenin kutsumanimien mukaan neljään osaan: Ensimmäinen kirja on Tanne, toinen kirja Tania, kolmas kirja Isak Dinesen ja neljäs kirja Pellegrina. Varsinaisen kirjallisen tuotantonsa Karen Blixen aloitti vasta Tanskaan palattuaan kun oli jollain elätettävä itsensä ja palveluskuntansa. Luonnoksia tarinoihin hän oli kirjoittanut Afrikassakin, mutta vasta palattuaan Tanskaan hän viimeisteli ne ja sai julkaistuksi ensimmäisen kokoelman nimeltään Seitsemän salaperäistä tarinaa (Syv fantastiske fortællinger, 1934). Kokoelma herätti pahennustakin, sillä siinä oli eroottista latausta ja aikanaan perversseiksi koettuja kuvauksia ja henkilöhahmoja. Englanniksi salaperäinen käännettiin termillä  ’gothic’, goottilainen. Se luo mielikuvan tarinoiden ilmapiiristä ja genrestä, johon kokoelman tarinat sijoittuvat. Blixen halusi sijoittaa tarinansa menneeseen aikaan, vuosiin 1781–1871, joka oli ”aristokraattisen kulttuurin viimeinen suuri vaihe”. Thurman kirjoittaa:

”Kun häneltä [Blixeniltä] 1934 kysyttiin, miksi hän oli sijoittanut tarinansa sadan vuoden päähän menneisyyteen, hän vastasi yksinkertaisesti: ”Koska siten pääsin täysin vapaaksi.”

 

Elämänsä lopulla hän selitti tuon vapauden muodollista puolta: ”Menneisyys tuo eteeni viimeistellyn maailman, joka on kaikilta osiltaan täydellinen, ja siksi voin helpommin koota sen uudelleen mielikuvituksessani. Niinpä en joudu kiusaukseen langeta realismiin, eikä lukija joudu kiusaukseen etsiä sitä.”

En ollut koskaan tajunnut aiemmin sitä, että Blixen todellakin on tarinankertoja ja häneltä julkaistiin ymmärtääkseni vain yksi varsinainen romaani. Hänen tarinansa eivät olleet silloisen vallitsevan realismin taidesuunnan ihanteiden mukaisia. Thurmanin elämäkerrasta käy hyvin ilmi, että Blixen piti itsekin itseään ennen kaikkea tarinankertojana. Ensimmäisen kokoelman jälkeen Blixen julkaisi vuonna 1937 kokoelman Eurooppalaisena Afrikassa (Den afrikanske farm). Sitä seurasi Tanskaan sijoittuva kokoelma Talvisia tarinoita (Vinter-Eventyr, 1942). Salanimellä Pierre Andrézel Blixen julkaisi romaaninsa Koston tie (Gengældelsens Veje, 1944).

Ensimmäiset tarinansa Yhdysvalloissa Blixen sai julki ns. kirjakerhojen lukemistoissa. Blixen otti pseudonyymikseen isänsä suvun sukunimen ja etunimeksi nimen Isak, joka  heprean kielessä tarkoittaa ’hän joka nauraa’. Blixen halusi säilyttää ilmaisuvapauden, siinä yksi syy tuon salanimen käyttöön. Isak Dinesen -nimellä Blixen myös julkaisi kaikki ne tarinat, jotka hän koki kevyempinä kuin muut tarinat. Karen Blixen -nimellä julkaistut tarinat olivat hänelle ensisijaisia.

Uransa loppupuolella tarinoiden viimeistely vaati enemmän aikaa sairastelun ja keskittymiskyvyn puutteen vuoksi. Viimeiset tarinat (Sidste fortællinger, 1957) sisälsivät 12 novellia, seuraavana vuonna ilmestyi Kohtalotarinoita (Skæbne-Anekdoter, 1958), joista yksi oli edellä mainitsemani Babettes Gæstebud. Varjoja ruohikolla on (Skygger på Græsset, 1960) on muistelmateos ja viimeiset viisi novellia Blixen julkaisi kokoelmassa Ehrengard ja muita kertomuksia (Ehrengard) vuonna 1963.

Karen Blixen ei koskaan saanut lapsia. Hänellä oli monta rakasta koiraa. Hänellä ei myöskään ollut enää varsinaisia rakastajia sen jälkeen, kun Denis Finch Hatton oli kuollut. Blixen rakastui silti muutamaan nuoreen mieheen, joista muutamasta tuli hänelle luottoystäviä ja miespuolisia muusia. Blixenin palveluskunta vaihtui usein, koska Blixen oli vaativa ja oikukas emäntä ja toisaalta Rungstedlund modernisoitiin vasta aivan Blixenin elämän loppupuolella. Tilan pitäminen ja kirjailijan palveleminen oli raskasta. Luottoihminen oli kuitenkin Clara Svendsen, joka kirjoitti puhtaaksi monet Blixenin työt ja tanskansi myös muuta kirjallisuutta silloin, kun Blixeniltä ehti. Clara koki joistakin välirikoista huolimatta kutsumuksekseen kirjailijan auttamisen.

Amerikkaan Karen Blixen pääsi vihdoin vuonna 1958. Hän oli siellä kuntoonsa nähden hyvin kiireinen; kutsuja riitti joka lähtöön ja haastatteluja riitti. Blixen tapasi myös ihailijansa kirjailija Carson McCullersin ja Marilyn Monroen, jonka Blixen erityisesti halusi nähdä. Matkan aikana Blixenin kunto romahti muutaman kerran, mutta vasta palattuaan takaisin Tanskaan hänen kuntonsa huononeminen todella näkyi. Matkan aikana kaikki kiinnostava ja amfetamiini auttoivat jaksamaan. Palattuaan hänen oli jo hyvin vaikea liikkua.

Kevään ja kesän [1962] kuluessa Karen Blixen piti hoviaan istuen kuistilla nojatuolissa vanhoihin jumppereihin pukeutuneena ja kameralle hymyillen, ja Claran hän pani viemään jokaisen uuden vieraan kukkulalle hänen valitsemaansa hautapaikkaa katsomaan.

[–] Karen Blixenin luona kesäkuussa 1962 käyneen Peter Beardin on onnistunut vangita ottamiinsa valokuviin se ihmeellinen säteily, jonka Thomas ja Jonna Dinesenkin olivat huomanneet. Karen Blixen lakkasi olemasta varuillaan, hänen vino hymynsä suli hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä – joiden ympärykset oli edelleen huolella mustattu – näyttivät säteilevän valoa. Hänen hentoutensa oli jotenkin epäinhimillistä tai muuttuvaa; hän näytti jo muuttuneen puolittain linnuksi.  Itse asiassa hän oli kuolemassa aliravitsemukseen. Parsakauden mentyä ohi hän eli yksinomaan hedelmä- ja vihannesmehulasillisilla, gelée royale -ampulleilla, ostereilla ja kuivilla kekseillä.

Karen Blixen kuoli syksyllä 1962. Yllä olevassa kuvassa on kirjailijan hauta, jota ympäröi kaunis tanskalainen metsäaukio. Alun perin Blixen halusi tulla haudatuksi Afrikkaan, paikkaan, jonka hän ja Denis Finch Hatton olivat valinneet. Pääsiäisen aikaan haudan ympärillä olevassa rehevässä metsikössä linnut laulelivat kilpaa ja metsäkukat kukkivat. (Opas kertoi, että muutama vuosikymmen Blixenin niin rakastamat harvinaisten kukkien kasvimaat lähellä tuhoutua jonkin kasvitaudin seurauksena mutta onneksi ne saatiin pelastettua.) Oli levollista käyskennellä keväisessä jalopuumetsikössä ja nauttia kevätauringosta.

Suosittelen lämpimästi vierailua Blixenin kotimuseossa. Sitä pitää nykyään Rungstedlundin säätiö, ja sisälle taloon pääsee puolen tunnin välein opastettuna. Rungstediin kannattaa mennä junalla, koska kaupungista ulospyöräily vie kohtuuttomasti aikaa: on järkevämpää viedä pyörät junassa Rungstedlundiin ja jatkaa vasta siitä pyöräillen Lousianaan, koska rantatie on todella ainutlaatuinen. Louisianasta tulimme junalla pyörinemme takaisin Kööpenhaminaan illan suussa.

En ole vieläkään lukenut yhtään Blixenin tarinaa, siksi tässä blogipostauksessa ei niistä ole sen enempää. Elämäkertana Judith Thurmanin teos on aikanaan ollut tietä avaava, nyt jo tosin hiukan vanhahtavan oloinen, mutta silti melko rehellinen elämäkerraksi, koska Thurmanin omat näkemykset ovat aukikirjoitettuja, jolloin niitä voi pohtia ja verrata nykyiseen kerronnan ja elämäkertatutkimukseen. Thurman viittaa myös Karen Blixen -tutkijoiden näkemyksiin Blixenin tuotannosta. Siksi tämä teos toimii hyvänä johdantona tanskalaisen tarinankertojan tuotantoon. Elokuvaa Ranskalainen illallinen suosittelen myös lämpimästi. Minun Afrikkani -elokuva taas antaa melko pinnallisen käsityksen Blixenistä kirjailijana.

***************

JK Tällä hetkellä olen keskellä Tommi Kinnusen kiitettyä esikoista Neljäntienristeys (WSOY, 2014) – luen sitä sähkökirjana –, ja sitä ennen lukaisin Joël Dickerin paksun opuksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, Keltainen kirjasto, 2014). Dickerin teos oli hyvä, mutta ei ehkä ihan Keltaisen kirjaston tasoa. Kello on jo kaksi yöllä, joten tämä tällä kertaa. Huomenna jatkan Neljäntienristeyksen maailmassa ja sen jälkeen jatkan klassikkolinjalla. Ostin nimittäin kesälomaksi Martti Anhavan uuden suomennoksen Dostojevskin Karamazovin veljeksistä (Otava, 2014), jota en ole lukenut edes vanhana suomennoksena. Muitakin kirjoja riittää, mutta katsotaan, mihin tartun klassikon jälkeen.