Pidin kirjoja yhtä tärkeänä kuin ruokaa.
Olin aivan pitelemätön niiden ostajana.
– Jörn Donner –
Kirjojen ostajana samastun edesmenneeseen Jörn Donneriin. Ostan koko ajan kirjoja. Koen siitä vähän syyllisyyttäkin, sillä osa kirjoista jää pinoihin odottamaan parempaa aikaa, ja voisihan rahankin panna poikimaan tai säästöön. Silti ostan kirjoja, koska haluan ympäröidä itseni hyvillä kirjoilla ja myös kannattaa kirja-alaa. Voisi rahan kai huonomminkin käyttää. Käytän kyllä myös kaupunginkirjaston palveluja, mutta osan kirjoista haluan omaan kotiini, jotta voin tehdä niihin merkintöjä ja palata niihin myöhemmin.
Jörn Donnerin kotikirjastoon pääsin tutustumaan Kustannustoimittajien yhdistyksen retkellä taannoin. Kirjasto on nykyään residenssikäytössä, ja sinne voivat ryhmät hakea vierailuaikaa.
Donner Productionsin puolesta meille kirjastoa esitteli Jörnin poika Rafael. Erityisen arvokasta oli se, että kuulimme myös ns. Donnerin talon historiasta ja sen asukkaista Pohjoisranta 12:ssa Helsingin Kruununhaassa.
Minulle tässä kirjastossa oli merkittävintä kirjakokoelman yhteys talon arkkitehtuuriin, interiööriin, suvun historiaan ja kirjojen omistajaan. Kirjasto on uusrenessanssitalon ns. paraatikerroksessa, minkä johdosta katto on korkealla. Huoneeseen astuttuani minua huimasi: ei pelkästään kirjat, jotka ympäröivät minua, vaan koko tila. Jos olet nähnyt joskus sisustuksia, joissa kirjahyllyt paljastuvatkin kolmiulotteisuutta jäljitteleviksi maalauksiksi (trompe l’œil -efekti), kävi minulle nyt päinvastoin. Korkealla katonrajassa lepäävä kaunokirjallisuusrivi vaikutti maalatulta, vaikka rivit koostuivatkin fyysisistä kirjaesineistä. En osaa oikein välittää sitä tunnetta, jonka valtaan jouduin. Ei se Stendahlin syndroomaksi kehittynyt, mutta tunnistin oireet.
Oma kotikirjastoni on siinä vaiheessa, että osa kirjoista on hyllyissä, osa vielä muuttolaatikoissa, kirjoja pitäisi vielä karsia, jotta muuttolaatikoissa vielä olevat niteet mahtuvat hyllyihin, joita taas en voi hankkia tilanpuutteen takia lisää. Samalla olen hankkinut koko ajan uusiakin kirjoja. Alla viimeisimpiä hankintojani.
On kirjoja, joita ei ole aikanaan ostanut omaksi ja joita ei enää tahdo mistään löytyä, kun niihin haluaisi palata. Kirjaston kautta toki saa luettavaksi lähes kaiken mitä haluaa (ei tosin Iris Murdochin Meri, meri -romaania, jonka jonossa olen ollut jo parisen vuotta), mutta jos kirjaan haluaa tehdä merkintöjä, on se hankittava omaksi.
Tällä viikolla sain hankituksi kirjoja, joita olen kaivannut. Näitä ovat Alessandro Bariccon pieni ja kaunis Silkki (suom. Elina Suolahti), jonka löysin nettiantikvariaatista. Tito Collianderin omaelämäkerralliseen seitsenosaiseen sarjaan löytyi viimeinen puuttuva osa Kahdet kasvot (suom. Kyllikki Härkäpää). W.G. Sebaldin Austerlitz oli kirja, josta jossain vaiheessa ajattelin tehdä kirjallisuuden graduni, mutta en tehnytkään. Sebaldin kirjat ovat kuitenkin kiehtoneet, ja nyt yhtäkkiä tuli tarve lukea Huimaus (suom. Oili Suominen), jota ei edes antikvariaatista löytynyt. Apuun tuli kuitenkin entinen kustantamokollega, joka oli valmis luopumaan omasta niteestään. Kiitos Tuija!
Myös näiden kirjojen hankkimatta jättäminen kaihertaa: Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia (1991, suom. Pentti Salmenranta), Joseph Brodskyn Veden peili (1992, suom. Marja Alopaeus). Eniten kaduttaa, etten vaivautunut Huvilatelttaan vuonna 1995 Brodskya kuuntelemaan (hän kuoli seuraavana vuonna). Haluaisin myös Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suomennoksen pokkariversiona, jossa kirjojen selistä muodostuu Proustin muotokuva. En ole raaskinut sarjaa aikanaan ostaa, ja nyt sitä ei oikein taida mistään enää saada. Eikä se mihinkään mahtuisikaan.
Rachel Cuskin esseekokoelma Coventry on vihdoin suomennettu nimellä Mykkäkoulu (suom. Kaisa Kattelus). Kirjoittajakurssilla puolestaan tutustuin Annie Dillardin The Writing Life -teokseen, jonka hankin nettikirjakaupasta: kirjoittaminen elämäntapana on se, mikä kiinnostaa.
Tuotteliaat suosikkikirjailijani ovat taas olleet ahkerina: lukija ei tahdo pysyä perässä. Alex Schulmanin Malman asema (suom. Jaana Nikula) odottaa edelleen pinossa, Karl Ove Knausgårdin Aamutähti-sarja (2021) jatkuu Ikuisuuden sudet -romaanilla (2023, suom. Jonna Joskitt-Pöyry).
Joel Haahtelan uusin kiinnostaa erityisesti aiheensa puolesta. Yö Whistlerin maalauksessa palaa Haahtelan usein käsittelemiin teemoihin, kuvataiteeseen, perhosiin ja kuolemaan. En malta odottaa, että pääsen lukemaan kirjan, joka ohuudestaan huolimatta – tai juuri sen takia – on merkityksiltään tiheä.
***
Olen vihdoin pääsemässä taas lukujumin jälkeen painettujen kirjojen lukemiseen kiinni. Viimeksi luin Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet (2022, suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen). Sarrin romaania käsittelemme lukupiirissäni tulevalla viikolla, joten jätän sen käsittelyn myöhempään kertaan, mutta todettakoon, että romaani haastoi keskittymään: useampi kertoja, joita ei nimetty, sai välillä omat konseptini sekaisin. Lopussa kiitos kuitenkin seisoi. En suosittele lukemaan sitä pätkissä, vaan sitten kun sinulla on aikaa lukea kerrallaa pidemmän aikaa.
Tanskalaisen Jesper Wung-Sungin (s. 1971) romaanin ruotsinnoksen Kvinna sedd bakifrån ostin nettikirjakaupasta kannen ja aiheen innoittamana. Kannen kuvassa on Vilhelm Hammershøin maalaus vaimostaan Ida Hammershøista, josta tehtyä postikorttia olen katsellut kotonani vuosikausia. Dagens Nyheterin mukaan kyseessä on ”romaani rakkaudesta, taiteesta ja avioliitosta” Idan näkökulmasta. Kiinnostavaa! Tätä ei ole vielä suomennettu, joten ajattelin lukea sen ruotsinnoksena, koska tanskaa en taida.
Hyvää kevättalven jatkoa!
Yökyöpeli hapankorppu lukee 
Vastaa