Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö: Hildur
WSOY 2022

Ei odotus ollut aina tuntunut yhtä epämiellyttävältä. Kun Hildur oli ollut lapsi, hän oli kyennyt odottamaan hyviä asioita. Hän oli iloinnut joulusta, luokkakavereiden syntymäpäivistä, pitkistä ratsastusretkistä viikonloppuisin ja myöhään syksyllä sataneesta ensilumesta. Sitten kun kaikki oli muuttunut, hyvien asioiden odottaminen loppui.

Satu Rämön Hildur on yksityiskohtia myöten menestykseksi kirjoitettu ja hiottu dekkari. Rämön tapauksessa ennakkotyö ja laskelmointi ovat kannattaneet. Kirjailija on avoimesti kertonut pyrkineensä kirjoittamaan menestysdekkarin ja tehneensä paljon työtä sen eteen, että kirja olisi myös taloudellisesti kannattava. Niin on myös päässyt käymään, ja Hilduria on myyty ennätyksellisen paljon. Osa menestysformaattia on sarjamaisuus, ja Hildur onkin suunniteltu trilogian ensimmäiseksi osaksi.

Harvoin kiitän romaanin kirjoittajaa laskelmoinnista, mutta tässä tapauksessa näin teen, koska Hildurissa ei lukijalle asti korostu laskelmointi, ja se on taidonnäyte sekin. Taidokkuutta on se, että osaa tehdä jostain vaikeasta asiasta helponnäköistä, vaikka taustalla olisikin paljon harjoittelua ja helppous pelkkää silmänlumetta. Arvostan kirjailijassa sitä, että hän on nähnyt vaivaa kirjan kokonaisuuden eteen. (Kaikki kirjailijat tähän varmasti pyrkivät, mutta ei se aina onnistu.)

Olen lukenut monia etukäteen bestsellereiksi hehkutettuja romaaneja, joista on paistanut läpi kirjailijan varmistelu: edellisen bestsellerin menestys on pyritty toisintamaan ilman että on nähty vaivaa ja kokeiltu jotain uutta. Lukija ei innostu tällaisesta vanhan lämmittelystä ja yleensä juonen tai henkilöiden tasolla ilmiselvästä laskelmoinnista.

Satu Rämön Hildur välttää kuitenkin kaikki ansat. Hildurin rakenne, juoni ja henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Dekkarin viikinkiaikaan ulottuva alku tosin mietitytti, ja 1550-luvun viikinkitakauma oli saada lukijan jättämään kirjan kesken. En kuitenkaan jättänyt, mikä oli onni, koska olen etsinyt sopivaa uutta dekkarisarjaa luettavaksi jo jonkin aikaa. En lue paljon dekkareita, mutta kun löydän itseäni miellyttävän sarjan, luen sitä uskollisesti niin kauan kuin se säilyttää tasonsa ja uusi osa ilmestyy säännöllisin väliajoin.

Seuraava takauma tuo lukijan jo vuoteen 1994. Kouluikäisen lapsen katoaminen rakenteilla olevaan tunneliin Ísafjörðurin kaupungissa on kuin suoraan laadukkaasta brittijännäristä, jossa psykologista jännitettä osataan rakentaa uskottavasti. Myöhemmin käy ilmi, että jäljettömiin kadonnut lapsi on päähenkilön sisar.

Onko mitään traumaattisempaa kuin läheisen ihmisen katoaminen jäljettömiin? Kadonnutta ei voi edes haudata, ja epävarmuus kadonneen kohtalosta jäytää alitajunnassa. Järkyttävä tapahtuma on jättänyt jälkensä myös Hilduriin. Hän on Kadonneiden lasten yksikön päällikkö ja Ísafjörðurin poliisipiirin rikosetsivä ja tekee työtään Länsivuonojen alueella kaukana Reykjavikista. Hildur pitää työstään. Hänen tapansa käsitellä käsittämätöntä on etsiä muita kadonneita ja juosta ja surffata itsensä väsyksiin: silloin traumaattisen asian voi hetkeksi unohtaa.

Hildurin uudeksi työpariksi saapuu Suomesta poliisiharjoittelija Johan Jakobson, jonka kanssa työ lähtee sujumaan saumattomasti. Kummallakin on omat salaisuutensa, mutta vähitellen keskinäisen luottamuksen kasvaessa he myös niistä toisilleen avautuvat.

Ennakkoluuloistani huolimatta pidin Hildurista ja luin sen yhdeltä istumalta loppuun. Rämöltä on fiksua sijoittaa dekkari Islantiin, jonka hän tuntee hyvin ja joka toisaalta on suomalaisille lukijoille hieman vieraampi maa kuin esimerkiksi Ruotsi. Myös Islannin saagat ja viikinkimenneisyys tuovat tarinaan mystiikkaa ja historiallisia yksityiskohtia.

Odotan jo jatko-osaa ja sitä miten kadonneen tytön tutkinnat etenevät. Hildurin ja Johanin suhteessa on myös syvenemisen varaa, ja sekin kiinnostaa. Tervetuloa siis onnistuneiden dekkarihenkilöhahmojen joukkoon Hildur!

Advertisement