Hanna Brotherus: Ainoa kotini (osa 2)

Taitaa olla ensimmäinen kerta koskaan, kun palaan aiempaan postaukseeni. Nyt teen sen, koska mikään muu kirja ei ole jäänyt vaivaamaan minua näin pitkäksi aikaa kuin Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini ja koska kirjasta kirjoittamani aiempi teksti ei ollut mistään kotoisin.

Yllä linkittämääni tekstiä kirjoittaessa mietin, miten ilmaista oma hämmennys. Päädyin kirjoittamaan, no, että olin hämilläni, mutta en osannut analysoida lukukokemustani mitenkään ja jätin asian sikseen. Viikot vierivät eikä kirja jättänyt minua rauhaan. Olin pettynyt itseeni, etten saanut kiinni siitä, mitä kirjalla tavoiteltiin. Enkö osaa enää lukea romaania romaanina, kysyin itseltäni.

Ensin on hyvä todeta, että on sinänsä hyvä merkki, jos romaani ei tyhjenny ensimmäisellä lukukerralla. Mutta jos se ei edes tunnu romaanilta, missä vika? Lukukokemukseni on vain yksi esimerkki ja joku toinen on kokenut teoksen toisella tapaa. Kysyn silti, miksi Ainoa kotini jätti minut lukijana nälkäiseksi?

Brotheruksen kertoja-päähenkilö tuntuu jääneen omaelämäkerralliseen ansaansa ja toistamaan kirjoitetussa muodossa elämässä kokemiaan vastoinkäymisiä ja identiteettiä ravistavia kokemuksia. Päähenkilö/näkökulmahenkilö on kyllä tietoinen oman näkökulmansa rajallisuudesta: joku toinen teoksen henkilöistä olisi voinut kirjoittaa eri tavalla samoista tapahtumista. Kertojan ja lukijan välille jää kuitenkin syntymättä se suhde, jota romaania lukiessa kaipaa.

Olen varovasti avannut omaa lukukokemustani joillekin kirjan lukeneille ystäville. Minulle on ollut yllätys, miten moni on kokenut jonkinlaista epämukavuutta tai pettymystä kirjan luettuaan. Syyt ovat erilaiset: joku on kokenut itsensä tirkistelijäksi, toinen on loukkaantunut kirjailijan perheenjäsenten puolesta ja tarttunut kirjallisuuden etiikkaan.

Puolustan kirjailijan oikeutta kirjoittaa aivan kaikesta: romaani todellakin syö kaiken ja kirjailija saa varastaa minkä ehtii. Siinä on romaanin lumo. Omaelämäkerrallinen romaani puolestaan tarjoaa kirjailijalle mahdollisuuden kertoa fiktion keinoin omasta elämästään. Jokainen kirjailija tekee sen omalla tavallaan. Kirjailjan ei tarvitse (eikä hän saa kantaa) vastuuta lukijoistaan muuten kuin pyrkimällä kertomaan parhaalla mahdollisella tavalla sen, mitä haluaa kertoa.

Vaikka kirjailija on vapaa kertomaan, on kaunokirjallisuudellakin toki etiikkansa: kirjailija ei saa esimerkiksi plagioida toisen teosta. Toki hän voi sitä ideoiden puutteessa yrittää, mutta kustantajan tehtävä on olla julkaisematta tällaista teosta. Kaikki kirjailijat saavat virikkeitä elävästä elämästä ja muokkaavat todellisuudesta fiktiota. Väistämättä aina joku silti tunnistaa itsensä romaanihenkilöksi, vaikka mitään yhteyttä todellisuuteen ei olisikaan. Tästä ei kirjailijan tarvitse kuitenkaan välittää. Teos syntyy uudelleen lukijan päässä, eikä sen teoksen olemassaoloa voi estää.

Jos vertaan Ainoaa kotiani Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut? -romaaniin, on ero kuitenkin selvä. Hjorthin kirja on ehyt omassa maailmassaan. Hjorthin kirjan kertoja on uskottava, mitä Brotheruksen kirjan kertoja ei mielestäni ole. Siis fiktion kertojana.

Kirjailijan ei pitäisi mielestäni piiloutua fiktion taakse, jos hän haluaa olla rehellinen. Sitä varten on terapia. (Kirjallisuusterapia on ihan oma asiansa, mutta sen päämäärä ei ole julkaistu teos, vaan kirjoittajan auttaminen.) Jäin miettimään, miksi Brotherus ei julkaissut omaelämäkertaa tai jättänyt käsikirjoitusta pöytälaatikkoon. Tai selvittänyt perheasioitaan yksityisesti. Miksi ne piti julkaista? Selkeä omaelämäkerta olisi ollut rehellisempi tapa olla rehellinen kuin tarjota lukijalle muka fiktiivinen maailma, joka vuotaa. Jos aikoo kirjoittaa omasta elämästään fiktiota, on se tehtävä hyvin. On oltava riittävän etäällä, jotta voi nähdä lähelle.

Ainoaa kotiani on pidetty myös tunnustuskirjallisuuteena. Minusta se ei ole sitä: kertoja, jos sellainen edes on, ei tunnusta mitään, vaan vaatii muita henkilöitä tunnustamaan sitä sun tätä. Poikkeus vahvistaa säännön: kirjan lopussa on vihdoin koko teoksen vahvin kohtaus. Tyttären kirjeestä lukija vihdoin löytää oikean romaanikertojan, joka nostaa tekstin fiktion tasolle.

Miksi Ainoa kotini on ylittänyt julkaisukynnyksen nimenomaan romaanina? Miksi niin moni julkisuuden henkilö haluaa kirjoittaa nimenomaan romaanin? Onko romaanikirjailijalla parempi status kuin omaelämäkerran kirjoittajalla? Saavatko julkisuuden henkilöt helpommin kustannussopimuksen kuin anonyymit käsikirjoituksen tarjoajat?

Paljon kysymyksiä, joihin en edes yritä vastata. Kun kustannussopimuksia ei ole montaa jaossa, ennestään tunnettu henkilö saanee kirjalleen varmemmin julkisuutta kuin pystymetsästä tullut, mikä ei ole aivan mitätön asia. Toisaalta tarjolla on entistä enemmän hyvien, ammatikseenkin kirjoittavien käsikirjoituksia, joista valita. Miksi siis tämä kirja julkaistiin?

Ei Brotherus huono kirjoittaja ole, mutta teos ei vakuuta.

Mielestäni Ainoa kotini on esimerkki käsikirjoituksesta, joka olisi taiteellisesti hyötynyt siitä, että se olisi muhinut vielä tovin kirjailijan päässä, jopa unohtunut muutamaksi vuodeksi ja julkaistu vasta myöhemmin. Kirja on varmasti myynyt hyvin ja kustannusohjelman aikataulua ei ole tarvinnut rukata, mutta lukijan kannalta teos olisi ehdottomasti kaivannut lisäaikaa ja etäisyyttä, jotta se olisi ollut paras mahdollinen romaani itsessään. Kuten aiemmin jo kirjoitin, myös rakenteellisesti jotain olisi voinut jättää pois.

Uskon oikeasti, että kirjasta olisi tullut erinomainen, jos kirjailija olisi saanut aiheeseensa vielä enemmän etäisyyttä ja kirjoittanut koko käsikirjoituksen vielä kertaalleen uudestaan. En siis epäile, etteikö Brotherus olisi kirjan jo ainakin pariin kertaan kirjoittanut ja etteikö sillä olisi ollut esilukijoita ja hyvä kustannustoimittaja. On kuitenkin monia esimerkkejä mestariteoksista, joiden ensimmäisen käsikirjoitusversion ja julkaistun version välillä on aikaa vuosia/kymmeniä. Onko tämän kirjan kanssa tullut kiire tai kirjailijalta loppunut kärsivällisyys?

End of rant. Autofiktiosta kirjallisuudenlajina on muuten Yle Areenassa erittäin hyvä Kulttuuricocktailin keskustelu katsottavissa toistaiseksi. Suosittelen. Kirjailija Riikka Pulkkinen ja kustantaja Mikko Aarne avaavat hähmäistä autofiktion käsitettä ja omaelämäkerrallisen kirjallisuuden suosion syitä eritellen ja havainnollisesti.

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s