Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Hanna Brotherus: Ainoa kotini
WSOY 2021

Kirjoitan perheenjäsenistäni ja vasta sitten omista jäsenistäni. Ehkä kerron niistä kuitenkin yhtä aikaa, sillä en voi ajatella perheenjäseniäni vain pääni sisällä. He saavat aikaan koko kehon reaktioita. Muiden reaktioita en voi ajatella, heillä on omat vapautensa. Oma tarinani on vain kertomus kehosta, mielestä ja ihmisistä, joiden kanssa elin samaan aikaan.

Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -teoksen etuliepeessä on lukuohje:
’Hanna Brotherus (s. 1968) on koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija. Ainoa kotini on hänen esikoisromaaninsa.’

Romaaniksi tarkoitettua kirjaa luen silti kuin omaelämäkertaa tai muistelmia. Tämä tottelemattomuuteni ärsyttää minua, sillä olen aina puolustanut romaanikirjailijan oikeutta kirjoittaa elämästään fiktiota, jossa osa on keksittyä ja osa todellisuuteen perustuvaa. Miksi en osaa lukea tätä kirjaa romaanina, vaikka lukuohje on selvä? Tätä olen miettinyt pari viikkoa, mutta en ole vieläkään keksinyt syytä tähän.

Brotherus on kirjoittanut romaanin, jossa on avainromaanin aineksia. Vai pitäisikö sittenkin käyttää termiä autofiktio? Brotherus kirjoittaa omasta elämästään, kehostaan, läheistensä elämästä omasta näkökulmastaan, perheestään. Romaani on kertomus kirjailijan ja perheen (lapsuuden- ja aikuisperheen sekä rakastajien) kehoista, kehojen suhteesta maailmaan. Brotheruksen kertojalle keho on parisuhde.

Lapsuudenkodissa kaikilla perheenjäsenillä oli omat roolinsa (kuten kaikissa perheissä):

Kun tapaan perheeni jäseniä, esitämme aina saman näytelmän. Katsomme toisiamme tietynlaisilla katseilla ja ilmeillä. Halaamme jokaista samalla tavalla kuin olemme aina juuri häntä halanneet. Todistamme, ettei mikään välillämme ole muuttunut eikä toivottavasti muutu. – – Kaipaan nukkekodin sijaan aitoja ihmisiä. – – Unelmoin perheessäni siitä, että kuuntelisimme toisiamme, että vapauttaisimme toisemme olemaan elossa ja vaihtamaan asentoa. Haaveilen siitä, että löytäisin levon ennen kuolemaani.

Kun kertoja tuskastuu sisareensa, jonka kanssa hänellä ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä on tullut Amsterdamiin asti vierailulle, kiitän kirjailijaa osuvasta kohtauksesta. Näkökulma on kertojan, myös näkökulma perheen ongelmiin. Vasta romaanin loppupuolella lukijaa odottaa yllätys: valonheitin kohdistuu kertojaan ja joku muu kertoo hänestä. Ilman lopun käännekohtaa kertojan muista luomat, raadolliset henkilökuvat olisivat jättäneet lukijalle hieman pahan maun: onko tarpeen kertoa omasta äidistä niin kuin kertoja tekee. Ja taas saan itseni kiinni siitä, että luen romaania jonkinlaisena omaelämäkerrallisena teoksena.

Välillä kertoja kirjoittaa kirjeitä: äidilleen, veljelleen, sisarelleen ja tyttärelleen. Ne toimivat mielestäni hyvin kokonaisuudessa. Romaanin rakenteessa kyseenalaistan oikeastaan vain Pariisiin sijoittuvat päiväkirjamerkinnät, jotka voinut suosiolla jättää työpäiväkirjan merkinnöiksi ja kirjailijan omaksi tausta-aineistoksi.

Ainoa kotini on puheenvuoro elämän puolesta: vielä on aikaa tutustua itseen ja läheisiin.

Vielä ei ole myöhäistä. – – Itseni kanssa on kaikki puhumatta. Kaikkien kanssa kaikki.

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Hanna Brotherus: Ainoa kotini

  1. Paluuviite: Hanna Brotherus: Ainoa kotini (osa 2) | Yökyöpeli hapankorppu lukee

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s