Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2021

Venäläisasiantuntijat puhuvat usein maastaan samettidiktatuurina, venäjäksi ilmaistuna barhatnaja diktatura.
Sana kuulostaa melkein eufemismilta, sievestelevältä ilmaisulta. Kyse on kuitenkin muusta. Käsitteellä voi määritellä totalitaarisen valtion ja autoritaarisen yhteiskunnan välisen eron. Putinin Venäjä kuuluu viimeksi mainittuihin. —
Neuvostoliitto ei ollut samettidiktatuuri, se oli oikea diktatuuri. Meille oli tärkeintä vain pitää se riittävän etäisyyden päässä.

Venäjän ulkopoliikka näyttäytyy uutisten katsojalle usein täysin mielettömänä. Krimin valloitus vielä menee Venäjän suurvaltapyrkimysten laariin, mutta muuten Kremlin toiminta näyttää usein järjenvastaiselta. Siksi Anna-Lena Laurénin Samettidiktatuuri onkin terapeuttinen tietokirja: Laurén avaa venäläistä kansanluonnetta ja kansalaisten suhdetta vallanpitäjiin ja viranomaisiin historian kautta. Samettidiktatuurin luettuaan Venäjän toimet alkavat näyttää loogisilta, joskaan eivät mitenkään oikeutetuilta tai oikeilta.

Tietoni Venäjästä perustuvat muutamiin lukemiini tietokirjoihin ja venäläisten elämäkertoihin sekä joihinkin oikeassa elämässä tapaamiini venäläisiin. Olen aina ihaillut venäläistä kirjallista kulttuuria ja sivistystä. Haluaisin lukea venäläisen kirjallisuuden klassikoita venäjäksi, mutta kielenopiskelu jäi vähän turhan helposti pelkkiin aakkosiin, joita niitäkään en enää kaikkia muista.

Olen kotoisin itärajan tuntumasta, ja isäni taisteli sodassa venäläisiä vastaan. Alakoulussa – YYA-aikaan – luokassamme vieraili neuvostoliittolaisia bussituristeja. Muistan heistä lähinnä mahorkan hajun ja sen, miten toisesta todellisuudesta he tuntuivat tulevan. YYA:sta huolimatta kontaktit naapurimaahan olivat vähissä: maa oli tuttu lähinnä tv:stä. Minulla on myös rakkaita sukulaisia Venäjältä, mutta itse olen käynyt Venäjällä vain kerran, Pietarissa, vuonna 1997. Silloin länsimaistuminen oli vasta alussa: kaupunki oli mielestäni eksoottinen, koska en ymmärtänyt venäjän kieltä enkä metron opasteita ja rakennusten fasadien takaa paljastui hoitamaton tontti.

Outi Parikan vuonna 2008 julkaistu Äiti-Venäjän aapinen oli ensimmäinen tietokirja, joka herätti kiinnostukseni Venäjää kohtaan. Sen luettuani ymmärsin, miksi venäläiset eivät hymyile tuntemattomille: hymyt on säästetty lähipiirille eikä asiassa ole mitään henkilökohtaista, vaan kyse on kulttuurieroista.

Pitkä historia elämisestä valheen ympäröimänä on johtanut siihen, että venäläiset eivät koskaan usko viranomaisiin eivätkä vallanpitäjiin. Sen sijaan uskotaan kaikkeen tietoon, joka voi pitää yksinoikeudella saatuna. Jos joku tuntee jonkin, joka työskentelee avainasemassa, esimerkiksi ministeriössä tai suurlähetystössä, häneltä saatua tietoa pidetään hanakasti totuutena. Ei edes kysytä, pitääkö tieto paikkansa.

Laurén on asunut Venäjällä kauan ja osaa kertoa ulkopuoliselle havainnollisesti ja arkikokemusten kautta, miksi Venäjällä eivät toimi samat säännöt kuin länsimaissa. Yksi kulttuuriero on esimerkiksi se, että venäläiset asiakaspalvelijat vastaavat asiakkaan pyyntöön hanakasti ei, njet. Kyse on kuitenkin vasta keskustelun aloituksesta eikä niinkään kysyjän tyrmäämisestä. Laurén neuvoo olemaan uskomatta ensimmäistä kieltoa, vaan kehottaa kysyjää jatkamaan keskustelua, kunnes saa myönteisen vastauksen. Länsimaalaisen olisi hyvä kuitenkin tiedostaa, että keskustelu ei välttämättä noudata meille tuttua logiikkaa, vaan keskustelun aihe saattaa vaihtua lennosta.

Lukkarinrakkaus sanaan njet liittyy myös siihen, että venäläiset rakastavat väittelyä, sporit. Usein sanotaan vastaan, ei siksi että oltaisiin oikeasti vastakkaista mieltä, vaan jotta saataisiin aikaan mukava pikku kärhämä. Mojovaa kärhämää pidetään parhaana viihteenä.

Ei ihme, ettei venäläisten ulkopolitiikka monenkaan suomalaisen (tai länsimaalaisen) korviin kuulosta loogiselta. Mutta miksi ihmeessä Kreml tahallaan lietsoo ristiriitoja? Entinen suurvalta ei voi paljastaa, ettei se ole enää suurvalta. On luotava mielikuvia tyhjästä. Laurén kirjoittaa ilmapiirin muutoksesta, siitä, että vaikka Venäjällä on aina ollut oppositio, nyt kansa on alkanut saada kyllikseen vallanpitäjien korruptiosta. Talouden alamäki on suurin syy kansannousuille, mutta myös brutaali opposition kohtelu, erityisesti Navalnyin myrkytys, on antanut tavallisille kansalaisille uutta virtaa vastustaa vallanpitäjiä.

Sana ”lojaali” merkitsee Venäjällä sitä, että suhtaudutaan johonkin asiaan ymmärtäväisesti, ei siis solidaarisesti. ”Yksityistämistä” voidaan käyttää kuinka vain. Kun valtio päätti omia itselleen Venäjän ainoan jäljellä olevan, yksityisten aktivistien ja historiantutkijoiden museoksi rakentaman vankileirin, eräs ystävättäreni kutsui tekoa ”yksityistämiseksi”.
– Aivan päinvastoin. Tarkoitushan on valtiollistaa se, sanoin.
– Yksi lysti. Pilaavat kuitenkin.

Toivottavasti Laurén kirjoittaa lisää Venäjästä ja jatkaa myös kirjeenvaihtajana syvällisiä raporttejaan. Minulla on tunne, että Venäjää ei koskaan opi tuntemaan tarpeeksi. Opiskeltavaa riittää.

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s