Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
Suom. Helinä Kangas
WSOY 2020

***

Kaksi vuotta ennen kuin isäni muutti pois kotoa, hän sanoi äidille, että olin tosi ruma. Sanat kuiskattiin asunnossa, jonka vanhempani olivat heti naimisiin mentyään ostaneet Rione Alton kaupunginosasta, San Giacomo dei Capri -kadun yläpäästä. Se kaikki – Napolin eri paikat, hyytävänkylmän helmikuun sinertävä valo, nuo sanat – on jähmettynyt paikoilleen. Minä sen sijaan olen liukunut pois ja liu’un edelleen, näihin riveihin, jotka yrittävät kertoa minusta tarinaa, vaikka todellisuudessa niissä ei ole mitään, ei mitään mikä olisi oikeasti minun, mitään mikä olisi kunnolla alkanut tai päättynyt: vain takkuinen vyyhti, josta edes tämän kirjoittaja ei pysty sanomaan, löytyykö siitä kertomuksen punaista lankaa vai onko se vain epämääräistä tuskaa, johon ei ole olemassa vapautusta.

***

Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä yltää Napoli-sarjan intensiivisyyteen ja koukuttavuuteen.

Jälleen Ferranten minäkertoja on nuori tyttö, Giovanna, kutsumanimeltään Giannì. Romaanin tapahtumapaikka on pääosin Napoli, jossa eri yhteiskuntaluokat elävät omissa kuplissaan, myös maantieteellisesti. 12-vuotias Giovanna elää Napolin kukkulalla sivistyneen perheensä kanssa. Isä on kuitenkin kotoisin Napolin pohjalta, josta on noussut koulutuksen avulla ylös uuteen yhteiskuntaluokkaan ja asemaan. Napolin laaksossa asuu myös isän sisar Vittoria, josta Giovannan vanhemmat ovat vaienneet tyystin.

Romaanin aikajänne on neljä vuotta. Giovannan lapsuus loppuu isän sanoihin, jotka painuvat Giovannan sydämeen ja saavat hänet uteliaaksi isänsä ja tämän sisaren välirikosta. Vähitellen Giovanna kiedotaan Vittorian maailmaan, ja kaikki lapsuuden varmat totuudet hajoavat pirstaleiksi. Omat vanhemmat näyttäytyvät valheellisina, ja nuoruuden kapina ja yksisilmäisyys alkavat saada Giovannassa yhä enemmän sijaa.

Vittoria tuo mieleeni Napoli-sarjan Lilan hurjuudessaan ja vimmassaan. (Napoli-sarjan lukemisesta on jo aikaa, mutta tänä syksynä katsoin Netflixiltä Loistavan ystävän kakkoskauden, josta Lilan roolin näytelleen nuoren naisen kasvot ovat painuneet mieleeni elävänä.)

Giovannan lapsuudenystävät Angela ja Ida kulkevat tarinassa alusta asti mukana, mutta merkittävä ystävyys syntyy Vittorian kuolleen rakastetun, Enzon, tyttäreen Giulianaan, jonka rooli romaanin edetessä kasvaa, kun Giovanna rakastuu tämän oppineeseen poikaystävään Robertoon. Romaanin minäkertoja on Giovanna, mutta tulevan kirjailijan roolin on saanut Giovannan nuorempi ystävä Ida.

Vittoria palauttaa Giovannan maan pinnalle tämän uskoessa että rakkaus kestää kaiken:

Rakkaus on samea kuin vessan ikkuna.

Voiko aikuinen ankeammin nuoren rakastuneen elämänuskon lytätä?

Romaani on tiheä ja intensiivinen. Lukijana heittäydyin jälleen napolilaiseen elämänmenoon: kuulin kaupungin äänet ja melskeen ja näin Giovannan ajatusten kulun. En ole koskaan käynyt Napolissa, mutta Suomen pimeässä kaamoksessa sain hetken elää Italian lämmössä ja valossa. Vielä joskus aion nähdä Napolin, mutta kuolla en sen nähtyäni aio.

Aikuisten valheellinen maailma ei tyhjentynyt kertalukemisella. Ferrante palautti myös lukemisen ilon, joka on tänä syksynä ollut kadoksissa. Ihailen sitä, miten Ferrante kerta toisensa jälkeen imaisee lukijan mukaansa. En osaa sanoa vieläkään, miten se tapahtuu.

Teoksen toistuva motiivi on esine, kaunis rannekoru, jota Giovannan vanhempien perheystävä, isän tuleva vaimo Costanza, kantaa kädessään. Perintökoru on milloin Vittorialla, milloin Giovannalla tai Giulianalla. Lopussa rannekoru muuttuu tarpeettomaksi ja Giovanna hylkää sen.

Ferranten henkilöhahmot eivät koskaan tunnu rakennetuilta, vaikka ne sitä mitä suurimmassa määrin ovatkin. Hyvän kaunokirjallisuuden yksi tunnusmerkki on se, että lukija unohtaa hetkeksi itsensä ja antautuu kirjailijan luoman maailman varaan. Romaanin henkilöt ovat monitasoisia: ihmisen sisin on kuin sipuli, joka joskus kuoriutuu toisen nähdä, vaikka osa siitä jääkin aina mysteeriksi, ja tämä näkyy myös Giovannassa.

Helinä Kankaan suomennos on kuin hengittävä organismi, jonka rytmiin lukija mukautuu.