Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Suom. Jaana Nikula
Nemo 2020

Äitini ei elämänsä aikana suostunut sanomaan vaarista pahaa sanaa, aivan kuin olisi ollut aina vain tämän vallan alla. Kun kyselin jotain, hän kertoi jälleen uuden anekdootin.

Elefantti posliinikaupassa tai virtahepo olohuoneessa. Tällainen ympärilleen tuhoa kylvävä olento näyttää Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet -romaanin Sven Stolpe lähimmilleen olleen.

Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa aloitti elämäntaitokirjojen buumin Suomessa vuonna 1991 esittelemällä läheisriippuvuuden käsitteen: läheisriippuvuus ei aina johdu alkoholismista mutta sen seuraukset voivat olla hyvin samantapaisia syystä riippumatta. Kun perheenjäsen kieltää ongelmansa, joka usein on addiktio, tyrannisoi hän tahallaan tai tahtomattaan myös muiden perheenjäsentensä elämää. Nämä puolestaan elävät kuin trapetsilla, varoen ja peläten arvaamatttomia raivokohtauksia, jotka saavat alkunsa mitättömistä asioista.

Sven Stolpe piirtyy esiin pettymyksensä ja vihansa kieltävänä tyrannina Schulmanin romaanissa Polta nämä kirjeet. 

Kirjoitin aiemmin Schulmanin kirjasta Unohda minut, jossa lukija pääsi Sven Stolpen tyttären, Lisette Stolpen ja tämän pojan Alex Schulmanin, elämään. Lisette Stolpe ei koskaan myöntänyt olevansa alkoholisti, mikä aiheutti perheessä kaikenlaisia ristiriitoja, joista yksi oli äidin arvaamaton käytös, kun tämä oli nauttinut alkoholia.

Unohda minut -romaanista muistan kohdan, jossa kerrottiin Sven Stolpen vastustaneen Lisetten seurustelua maalaisen pojan kanssa ja vieneen tytärtään herjaavan viestin tämän koulun ilmoitustaululle. Ilmoittelu loppui vasta kun tytär luopui maalaispojastaan. Luettuani Polta nämä kirjeet en ihmettele, että Sven Stolpen tytär on elänyt samoin kuin isänsä: kieltänyt ongelmansa ja suunnannut ne väärään kohteeseen – Sven Stolpe vaimoonsa Kariniin, Lisette Stolpe alkoholiin.

Ongelmien kieltäminen ei onnistu enää kolmannen sukupolven perheenjäseneltä, Alex Schulmanilta. Hänestä on katkaisemaan kierre, joka aiheuttaa perheenjäsenissä pelkoa ja turvattomuutta. Polta nämä kirjeet alkaakin siitä, kun Alex tajuaa ylireagoivansa mitättömiin asioihin ja lastensa pelkäävän hänen arvaamattomia raivokohtauksiaan.

Huomasin pieniä merkkejä katseissa ja eleissä. Näin miten lapseni kaiken aikaa lukivat tilannetta ja pitivät silmällä reaktioitani. He eivät reagoineet ympäristöön vaan siihen miten minä reagoin ympäristöön. Heidän käytöksensä, suhtautumisensa vihaan oli epämiellyttävän tuttua, sillä olin itse toiminut samoin koko lapsuuteni. [- -] Lapsuudessa kehitin itselleni supervoiman: pystyin aavistamaan yhteenotot paljon muita aiemmin. Minulla oli vihatutka ja olen kantanut sitä mukanani koko ikäni. Vasta nyt huomasin, että tutka havaitsee kaikkien muiden vihan paitsi omani. Olen ollut sokea omalle käytökselleni.

Tajuttuaan ongelmansa Alex Schulman hakeutuu terapiaan, jossa hänen tehtävänään on piirtää terapeuttinen sukupuu ja siihen viivat eri perheenjäsenten välille. Suorat viivat ilmaisevat suoria ja hyviä välejä, siksakviiva riitoja ja ongelmallisia suhteita. Pian käy ilmi, että Alexin äidinpuoleinen suku on täynnä riitoja ja rikkinäisiä suhteita; sen sijaan Alexin isänpuoleisessa, suomenruotsalaisessa suvussa perheenjäsenten suhteet näyttävät ristiriidattomilta.

Katselen äidin sukua, seuraan siksakkuvioita ylöspäin sukupolvien halki, liu’utan sormeani pitkin vihan piikkilankoja ja näen miten ne kaikki yhdistyvät ylhäällä yhteen henkilöön, isoisääni Sven Stolpeen.

Kertomus Sven Stolpesta, tämän vaimosta Karin Stolpesta ja kirjailija, kriitikko Olof Lagercrantzista on myös rakkaustarina. Tarina kertoo kahden jälkimmäisen kielletystä nuoruudenrakkaudesta, joka syttyy ja palaa, mutta ei lopu onnellisten tähtien alla. Sven Stolpe käyttää elämänsä aviovaimonsa nöyryyttämiseen niin kirjoissaan kuin arkielämässään.

Mietin aina tällaisesta nöyryytyksestä lukiessani miksi alistettava suostuu siihen. Minulla ei ole vastausta, ihminen on monimutkainen olento. Ei ole yhtä oikeaa vastausta, näin oletan. Mutta on tragedia, että kun suostuu alistumaan ja nöyryytettäväksi, alistaa samalla seuraavan sukupolven suvun tragediaan. Ihmisen tekemät valinnat ja niiden seuraukset eivät jää vain omiksi valinnoiksi, vaan siirtyvät seuraavien sukupolvien ratkaistaviksi ja kärsittäviksi.

Alex Schulman on täysin suvereeni kirjoittaessaan suvustaan. Sekä Unohda minut että Polta nämä kirjeet ovat täyttä kaunokirjallisuutta mutta samalla kurkistuksia ruotsalaiseen älymystöön ja sivistyneistön historiaan. Teksti soljuu luontevasti, kirjan rakenne toimii, jännite pysyy yllä, kaikki on täydellistä. Schulman kertoo myös salapoliisityöstään, kun hän rekonstruoi Karinin ja Olofin rakkaustarinaa kesäisessä Sigtunassa 1932 ja etsii käsiinsä kaiken mahdollisen kirjallisen aineiston tuosta kesästä ja sen jälkeisistä tapahtumista. Olof Lagercrantzin ja Karin Stolpen kirjeiden valossa muodostuu elävä kuva rakkaustarinan alkuhetkistä.

Onneksi saamme pian lisää Schulmania: tänä vuonna ilmestyy Ruotsissa hänen seuraava teoksensa Överlevarna (suom. eloonjääneet; selviytyjät, ei vielä suomennettu). En ole myöskään vielä lukenut Skynda att älska -romaania (2009, ei suomennettu), joka kertoo Alexin isästä, Allan Schulmanista.

Lisää Polta nämä kirjeet -romaanista voit kuunnella esimerkiksi Alex Schulmanin haastattelusta Efter Nio -ohjelmassa, blogeissa Kirsin Book Club ja Kirja vieköön sekä Helsingin Sanomien artikkelissa Vihan jäljet (maksumuurin takana).

 

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s