Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019

Uutisissa sana putkahti aluksi vain siellä täällä, eikä sitä sanottu vakavalla äänenpainolla. Suunta kääntyi hämmästyttävän nopeasti.
Lama.
Ei mennyt montakaan viikkoa, kun sana alkoi toistua kaikissa keskusteluissa. Siitä puhuttiin historian tunneilla, siitä uutisoitiin lehdissä ja televisiossa. Sanottiin myös, että lamasta puhuminen tuottaa lamaa.

***

Muutin Helsinkiin 1987. Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain vuonna 1990. Olin ystäväpiiristäni ainoa, jolla oli vakituinen työpaikka. Kaikki muut joko opiskelivat tai aloittelivat pätkätyöuraansa eli joutuivat välillä työttömiksi.

Muistan miten talvella 1991 kokoonnuimme työpaikan kahvitunnilla kello 14 tasan  alakerran ison pöydän ääreen päivittelemään lamaa. Muistan valitelleeni sitä, että aamu-tv:ssä puhuttiin vain lamasta. Olin huomannut yhteiskunnan ilmapiirin muutoksen ja todistin tyhjien liikekiinteistöjen määrän kasvua Helsingin keskustassa. Uskoin tulevaisuuteen.

En muista, milloin viimeksi luin romaanin kannesta kanteen yhden iltapäivän aikana. Tänään niin kävi. Aloitin Suvi Vaarlan Westendin puolilta päivin ja lopetin sen neljän jälkeen. En voinut laskea kirjaa käsistäni. Menneet parikymmentä vuotta palasivat elävinä mieleeni. Ei vain 1990-luvun lama, vaan myös vuoden 2008 romahdus. Minulle kävi kuten aikanaan lukiessani Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -romaania. Vertasin omaa elämääni tuona aikana romaanin kertojan elämään.

Suvi Vaarla on kirjoittanut tarkan ja eleettömän romaanin 1990-luvun lamasta. Näkökulma on Elinan, perheen ainoan lapsen. Vaarla näyttää konkreettisesti sen, miten  taloudessa ensin kaikki oli mahdollista ja sitten mikään ei ollut mahdollista. Minäkertoja Elina on aikalaistodistaja, yrittäjäperheen lapsi, joka selviytyy kovista vuosista, mutta ei vaurioitta.

Tein Kirjasampo-sivuilla haun 1990-luvun lamaa kuvaavista romaaneista. Ei niitä oikein löytynyt. Vai oliko niitä? 1980-luvun nousukaudesta sen sijaan muistan lukeneeni Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -romaanissa.

Luulen, että me laman aikana aikuisiksi kasvaneet arvostamme Vaarlan teosta juuri nyt. Tapahtumista on riittävän kauan ja toisaalta riittävän vähän aikaa. Berliinin muurin murtumisen vuosipäiväkin oli eilen, ja sekin tuntuu tapahtuneen vasta äskettäin. Oman ikäluokkani peruskoulun historian oppikirjat kertoivat vielä rautaesiripun jakamasta Euroopasta. Olimme eläneet näennäisen rauhan aikaa. Meille kaikki Berliinin muurin jälkeen tapahtunut osoitti, että emme suinkaan eläneet valmiissa maailmassa.

Nousukauden ja laman vuodet olivat kohtalokkaita niin monille. Westendin Elina selviää, ja moni muukin selviää. Silti moni menetti kaiken, osa jopa elämänsä.

Kertoisin siitä, mitä talous teki meille ihmisinä. Siitä, kuinka kumpikaan, rikkaus tai köyhyys, ei tehnyt minusta ymmärtäväistä, ei kasvattanut minua, eikä minusta tullut parempaa ihmistä kokemusteni vuoksi vaan vajavaisempi, haavoittunut. Köyhyys teki vanhemmistani surullisia ja pelokkaita. Toisaalta se näytti, että niin voi käydä kenelle tahansa. Niin kävi meille. Kertoisin, etten koskaan aikonut tuomita ketään siksi, ettei tällä ole rahaa.

Tulee uusia lamavuosia. Tulee uusia sukupolvia, joiden on opittava kaikki kantapään kautta. Elämme ajassa, jossa on siemen täyteen katastrofiin tai parempaan tulevaisuuteen. On pelottavaa, miten väistämättömältä ensimmäinen vaihtoehto näyttää.

 

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s