Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Pienoisromaani
Otava 2019

Mutta maailmassa on valoa. On ihmisiä, jotka suojelevat tuota valoa koko elämänsä, se palaa himmeänä heidän sisällään. Eivätkä he pidä valoa vain itsellään, vaan jakavat valon muille, ja hitaasti se leviää ihmisestä toiseen, talosta taloon, kaupungista kaupunkiin.

Joel Haahtela malttaa kirjoittaa niin, että lukijalle jää tilaa. Adèlen kysymys on kokoaan suurempi pienoisromaani. Luostari Etelä-Ranskassa on hiljaisen elämän keskus, ja myös romaani viljelee hiljaisuutta. Pidän Haahtelan eleettömyydestä ja ekonomisuudesta. Vaatii taitoa kirjoittaa lyhyt romaani, jossa lauseilla on silti painoa ja syvyyttä.

Kertoja on keski-ikäinen mies, joka lähtee selvittämään benediktiiniluostariin Pyhän Adèlen mysteeriä: mitä aikanaan tapahtui, kun Adèlen väitettiin pudonneen kalliolta alas? Pelastiko hänet ihme? Luostarissa on historiallisia lähteitä, joita tutkimalla kertoja toivoo saavansa selvyyden asiasta. Samalla hän tulee pohtineeksi omaa elämäänsä ja lapsuuttaan, lapsuudenperheensä perintöä ja nykyisen perheen hajoamista.

Lukiessa minulle tuli tarve matkustaa tuohon luostariin. En voinut olla ajattelematta Kaisa Karirannan Ihmeellistä matkakirjaa (Kirjapaja, 2018), jossa kirjoittaja matkaa ihmeiden ja ohuiden paikkojen perässä maailmalla. Haahtela kirjoittaa ohuista paikoista:

Kelttiläiset kristityt ”uskoivat, että maailmassa on paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. Tämä paikka tuntuu sellaiselta[.]”

Haahtelan kuvastolle ominainen perhosmotiivi tulee esiin vasta romaanin loppupuolella, kun päähenkilö on lähdössä pois ja menee vielä tapaamaan Yvonnea, matkalla tapaamaansa naista, jolla on oma historiansa ja yhteytensä luostariin. Kertojalle tulee illan aikana mieleen Voyager-luotain, jonka mukana avaruuteen lähetettiin musiikkia ja maapallon ääniä.

Yvonne miettii pitkään ja sanoo sitten, että hän panisi luotaimen mukaan perhosen. Mutta ei elävää perhosta, vaan neulalla lävistetyn perhosen, sellaisen, jonka siivet on levitetty. Perhonen kertoisi, että tämä maailma on hyvin kaunis, mutta samalla hyvin hauras. Se kertoisi, että meidän kanssamme kannattaa olla varovainen, sillä me kykenemme lävistämään neulalla sellaisen kauneuden.

Haahtela kysyy, tapahtuuko ihmeitä, ja jos tapahtuu, osaammeko enää nähdä niitä. Olisi surullista, jos elämässä olisikin jotain enemmän kuin tämä arkinen todellisuus, mutta emme koskaan pysähtyisi sitä näkemään ja kokemaan. Elämä on hauras. Maailma on hauras. Ihmiskunta on tuhoamassa maapallonsa.

Adèlen kysymys oli kuin raikas tuulenvire helteisenä kesäpäivänä. Vaikka sen tunnelma on melankolinen, se ei ole toivoton. On ihmisiä, jotka levittävät valoa ympärilleen. Siksi on toivoakin.

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s