Pekka Tarkka: Onnen Pekka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Muistelmia
Otava 2018

Arvostelu kykkii arvosteltavan teoksen hartioilla, mutta ei ole siihen sidottu.

Pekka Tarkka (s. 1934) on monipuolisempi kirjallisuusvaikuttaja kuin etukäteen ymmärsinkään. Tarkan vaikutus ulottuu niin päivälehtikritiikkiin, akateemiseen tutkimukseen, tietokirjoittamiseen, historiikkien, tietokirjojen ja kirjallisuudenhistorioiden toimittamiseen, kirjallisuuden ja kritiikin opetukseen sekä moneen muuhun kirjallisuutta edistävään toimintaan.

Tarkalla on perspektiiviä: hän on haastatellut Hella Wuolijokea, F.E. Sillanpäätä ja Mika Waltaria sekä tehnyt väitöskirjan Joel Lehtosen rakkauskirjeistä. Tarkka on toiminut kahden suomalaisen päivälehden kirjallisuuskriitikkona, ja sen suurimman, Helsingin Sanomien, kulttuuriosaston esimiehenä. Ystäviä olivat niin edesmennyt Pentti Saarikoski kuin Matti Klinge, Pentti Linkola, Anto Leikola. Matkat Englantiin ja muualle Eurooppaan ovat vaikuttaneet Tarkan maailmankuvaan samoin kuin papin pojan tausta ja settlementtiliikkeen perintö ja niistä etääntyminen. Tarkan kirjoituksia on julkaistu ulkomaisissa laatulehdissä, ja hän on ollut tuomassa Helsingin yliopistoon praktikum-opetusta yhdessä professori Annamari Sarajaksen kanssa. Arvostukseni Tarkkaa kohtaan on suuri.

Uskottavan arvostelutoiminnan ainoa perusta on oma lukukokemus, on se sitten myönteinen tai kielteinen, ja sen rehellinen välittäminen lukijoille. Arvostelijan mielipide on vain yksi monista, mutta luottamus häneen voi syntyä, jos hän perustaa arvionsa subjektiivisiin havaintoihin ja osaa sijoittaa käsillä olevan teoksen yleisön kokemuskenttään. – – Jutuissaan kriitikko näyttää makunsa suunnan ja arviointikykynsä rajat. Häneen joko luotetaan tai hänet torjutaan. Häntä osataan lukea.

Kriitikontyö on ollut minulle se tunnetuin osuus Tarkan elämäntyössä. Tämän kirjan myötä käsitys Tarkan vaikutuksesta tarkentui.

Kirjaa on ilo lukea, sillä Tarkka on hyvä kirjoittaja. Lisäksi hän on itsekriittinen sopivassa määrin. Parhaat elämäkerrat syntyvätkin mielestäni vasta kun kirjan kohde on ehtinyt saada etäisyyttä aiempaan elämäänsä. En oikein ymmärrä kolmikymppisten halua tehdä elämästään selkoa muistelmien muodossa jo nuorena. Puuttuu suhteellisuudentajua ja näkemystä kokonaisuudesta.

Oman elämäni kertojana olen pyrkinyt kulkemaan keskitietä: näytän parhaita puoliani kätkemättä harha-askelia ja eksymyksiä. Voi kysyä, miten paljon kertomuksessani on valhetta ja miten paljon totta. Olen pyrkinyt objektiivisuuteen käyttämällä esityksen tukena vanhoja kirjeitä ja painettuja tekstiä. Lukija voi niiden perusteella arvioida kirjan todistusvoimaa ja mitata sen tarkkuutta. Tosiasiallinen kuvaus ei kuitenkaan riitä muistelmateoksessa, joka on viime kädessä taidetekoa. Kokonaisuutta muovaa ennen muuta fiktiivinen kuva sisäisestä yksityisyydestä, siitä mitä tekijä toivoo ja uskoo olleensa.

Tarkan kirjaa on ilo lukea myös siksi, että hän tarkastelee itseään myös eurooppalaisen sivistyksen ketjussa:

Koskimiehen sirostelevan kaunis lause jäi usein tyhjäksi. [–]Ja kuitenkin heillä oli hallussaan Euroopan klassisen kirjallisuuden perintö tavalla, jota etäältä kadehdin. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että humanistinen sivistys heikentyy Suomessa sukupolvi sukupolvelta. Ehkä Koskimies ja Helsingin Sanomien Lauri Viljanen kadehtivat edeltäjiään Yrjö Hirniä ja Anna-Maria Tallgrenia. Entä minun sukupolveni jälkeen? Euroopan perinnön kirjalliset rippeet ovat kaikonneet yliopistoihin ja pieniin kustantamoihin, sivistys hupenee suomalaisesta julkisuudesta.

Tarkka suree sitä, ettei kulttuuridebatti Suomessa yllä ruotsalaisten päivälehtien tasolle, saati angloamerikkalaisen. Tarkka yritti ajoittain lietsoa debattia johtamansa kulttuuriosaston sivuilla, mutta koskaan debatti ei oikein kunnolla lähtenyt lentoon. Kuten Tarkka huomaa, Suomessa ”eurooppalaisen sivistyksen rippeet” ovat jäämässä  akateemisen piirin haltuun.

”Onnen Pekka, Lykke-Per tai Lycko-Per on pohjoismaisen kirjallisuuden toistuva aihe, topos.” Sitä ovat käyttäneet niin Hans Christian Andersen ja August Strindberg sekä Henrik Ibsen Peer Gyntissään.

Myös Pekka Tarkalla on onni myötä. Elämäntie kulkee voitosta voittoon, ja  vaikka kritiikkiäkin tulee, sen Tarkka kääntää opiksi ja opastukseksi. Suuria tragedioita ei ilmeisesti ole eteen tullut, elämästä nauttiminen on taito, jonka Tarkka mitä ilmeisimmin osaa. Tarkka on ollut työmatkapyöräilijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Rakkauksia ja työtä, perhe- ja poikeamieselämää, lasten kasvatusta, kirjallisuudentutkimusta ja monipuolista kirjoittamista, sitä on Tarkan elämä ollut.

Aloitin kirjallisuuden opinnot 1990-luvun alussa Helsingissä. Silloin vielä perusopintojen tutkintovaatimukset olivat jotakuinkin kuivat. Tarkka kuvaa strukturalismin ja jälkistrukturalismin aikakautta, joka latisti aikanaan oman intoni eikä näemmä innostanut Tarkkaakaan, tosin ehkä eri syistä. Kun palasin tekemään gradua 2008, ilahduin laitoksen ja kirjallisuudentutkimuksen muuttuneesta ilmapiiristä.

Pekka Tarkka on kirjoittanut hienon omaelämäkerran, joka edustaa elämäkerran lajityyppiä parhaimmillaan. Henkilökohtainen, mutta riittävän taustoitettu ja vivahteikkaasti kirjoitettu. Kirja on myös oiva tietoteos Suomen historiaan ja sivistyneistön elämään viime vuosikymmeninä.

Jos haluat sivistyä, lue Onnen Pekka. Jos haluat lukea suomalaisesta kirjallisuuskritiikistä, lue Onnen Pekka. Jos haluat lukea hyvän omaelämäkerran, luen Onnen Pekka.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s