Anna Cavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Anna Cavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus 2018

Silloin kun rakkaani ryhtyi harkitsemaan ratkaisuksi tienristeyksen rukousristiä, hän joi ja minä liityin usein hänen seuraansa, olinhan hänen matkakumppaninsa, ja siten kun häntä ei enää ollut, jatkoin sitä matkaa ilman häntä.

Anna Cavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja on novellikokoelma, jota ei voi olla rinnastamatta Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaan, jossa monien novellien päähenkilö on alkoholisti ja nainen. Cavaldan Sotilaanelämää-novellin leskiäiti-alkoholistin päivän täyttävät lapsista huolehtiminen ja viinanhimo, joka lääkitsee surua lasten koulupäivien aikana ja iltaisin. Perheen isä on tehnyt itsemurhan, ja nainen asuu lastensa kanssa nyt setänsä kalustetussa asunnossa Pariisin Pantheonin takana.

Olimme ilman huonekaluja, ilman muistoja, ilman naapureita, ilman lihakauppiasta, ilman leipuria, ilman kioskinpitäjiä, ilman tarjoilijapoikaa ilman viinikauppiasta, ilman sitä pesulan työntekijää, joka oli tuntenut mieheni ja pitänyt hänestä kovasti, sillä mieheni oli ollut tavattoman rakastettava, ilman vilpittömiä mutta loukkaavia luokkakavereita, ilman osaaottavia mutta liian mielevän lempeitä opettajia, ilman kiintopisteitä, ilman totuttuja tapaoja, ilman postilaatikkoa, ilman ovikelloa, ilman hissiä, ilman turvaverkkoa, ilman mitään, ja vihdoinkin saatoimme antaa tilaa surulle.

Cavalda osaa novellien vaatiman lyhyen mutta jännitteisen kerronnan. Erityisesti ihailin novellia Happy Meal, joka leikittelee lukijan odotuksilla ja mielikuvilla. Taitavaa!

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja ansaitsee toisen lukukerran. Alkuun minulle kävi nimittäin niin kuin usein Cavaldaa lukiessa, etten muista mitään yksityiskohtia lukemastani myöhemmin. Näin kävi tämänkin kokoelman kohdalla. En osaa sanoa, miksi henkilöhahmot tai yksityiskohdat eivät ole mieleenpainuvia. Cavaldan novelleista päällimäiseksi jää aina tunnelma tai henkilöhahmojen eksinstentiaalinen yksinäisyys ja irrallisuus. Elämä ympärillä tapahtuu, mutta novellien päähenkilöt keskustelevat itsensä kanssa oman päänsä sisällä. Novellit eivät vedä heti ensi lauseesta mukaansa, ne pikemminkin palkitsevan sen, joka kulkee henkilöiden mukana matkan novellin loppuun asti.

Minun kestopisteeni on kolmas suosikkinovellini tästä kokoelmasta. Vakuutustarkastaja-isä joutuu poikansa koululle selvittämään lasten keskinäistä välienselvittelyä. Tämä novelli pitäisi kaikkien lasten kanssa toimivien aikuisten lukea.

Silloin kun tiedän vastaukset, laadin raportteja. Koko elämäni kuluu raportteja laatiessa, se on leipätyöni. Nyt kello on melkein kolme aamuyöstä, koko talo nukkuu, minä istun yhä keittiönpöydän ääressä ja olen juuri saanut valmiiksi elämäni ensimmäisen raportin, jossa ei ole loppupäätelmää. Halusin vain kirjoittaa muistiin tämän päivän tapahtumat. Perheeni, ammattini, huoleni, sen mikä minua vielä hämmästyttää ja sen mikä minua ei enää hämmästytä, naiiviuteni, etuoikeuteni, onnekkuuteni… Perustukseni. Kestopisteeni.

Seuraavan Cavaldan taidan lukea alkukielellä. Ei epäluottamuksesta kääntäjään (suomennos vaikuttaa hyvältä), vaan koska tuli sellainen olo. Tai sitten luen nämä novellit vielä kertaalleen ranskaksi. Mietintään.

Lohikäärmetatuoinnista ovat kirjoittaneet myös Kujerruksia-blogin Linnea ja Kirjaluotsi.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s