Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Alkuperäinen teos: Den svavelgula himlen
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
Kansitaide: Jaakko Ollikainen

Mutta minä hukkasin kertomukseni.

Kjell Westön uusimman romaanin kertoja jää nimettömäksi. Kertoja, josta tulee myöhemmin kirjailija, tutustuu lapsena Rabellin suvun jäseniin kesänviettopaikassaan. Sisaruksien, Stellan ja Alexin, elämää ohjaavat voimakas suvun patriarkka Poa, poissaoleva isä Jacob ja hieman Clara-äitikin. Siinä missä kertoja on vähitellen toisistaan etääntyvien vanhempien ainut lapsi, ovat Rabellien suvun murheet toiset. Rikkimenneitä ihmisssuhteita, henkistä pahoinvointia ja taloudellisen turvan tuomaa ylimielisyyttä. Mutta kyllä, myös rakkautta romaanissa on.

Odotin paljon tältä sukutarinalta. Ja sukutarina saatiin, mutta jostain syystä romaani ei täysin lunastanut odotuksiani.

Westön kertoja pyrkii kirjailijaksi, mutta ei uskalla kertoa Stellasta ja Alexiksesta ilman että muuntelee tosiasioita. Näinhän kaikki kirjailijat tekevät, mutta kertojaa tämä vaivaa. Romaanissa onkin tuleville kirjailijoille rautalangasta väännetty oppitunti avainromaanin rakentamisesta, siitä, miten fiktiota ei voi lukea totuutena mistään, vaikka siinä onkin totuuden sirpaleita.

Ensin siirsin perheeni Messeniuksenkadun likaisenkeltaisesta talosta Korkeavuorenkadulle vauraaseen Ullanlinnaan ja sieltä rivitaloon Munkkiniemeen. Täyttääkseni isot asunnot minä jaoin itseni kolmeksi lapseksi, kapinoivaksi isoveljeksi joka oli minua vanhempi, kiltiksi pikkuveljeksi joka oli minua nuorempi ja siskoksi joka oli samanikäinen kanssani. Tein isästä nousukkaan ja johtajan ja annoin äidille vakaan porvarillisen taustan. Muutin Metsätorpan isoksi maatilaksi järven rannalla Hämeessä. Äiti sai itselleen isän koska hänellä ei sellaista ollut, ja kaupan päälle saivat alter egoni äidinisän. Jaoin Stellan rikkaaksi tytöksi ja punkkariksi ja mukavaksi perhetytöksi ja annoin pikkuveljen rakastua heihin kaikkiin vuorotellen.

Rikinkeltainen taivas on hyvä romaani. Siinä on kuitenkin erilainen perusvire kuin esimerkiksi Missä kuljimme kerran tai Kangastus 38:ssa. En osaa täysin määritellä, mikä on nyt toisin. Onko romaanin maailmankuva synkempi kuin Westön aiemmissa sukutarinoissa? Vai onko kyse miljööstä ja aikakauden kuvauksesta? Tässäkin romaanissa ollaan Helsingin kaduilla, mutta myös muualla, rannikolla ja Berliinissä.

Vielä sananen kannesta. Harvoin kirjan kannessa oleva perinteinen maalaus toimii niin hyvin kuin tässä tapauksessa. Kannen mielikuvitusta ruokkiva kuva kiinnitti hyllyssä huomion, mutta kuvan tekijän nimeä en löytänyt taaskaan kannesta. Tällä kertaa kansikuva saa selityksen kirjailijan loppukiitoksissa: kannesta on vastannut Westön aiempienkien kirjojen ulkoasut suunnitellut Jaakko Ollikainen.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s