Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
Suom. Ulla Lempinen
Kansi Tuomo Parikka
Schilds & Söderströms 2017

MELODRAAMA, subst. mahtipontisen dramaattinen teos, jolla vedotaan tietoisesti tunteisiin; yleensä onnellinen loppu

Henry Marshin alun perin vuonna 2014 ilmestynyt teos saatiin suomeksi tänä vuonna. Onnekkaimmat pääsivät kuulemaan häntä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalissa. Kun nyt luin kirjan, asettui se omassa lukuhorisontissani toiseksi neurokirurgin kirjoittamaksi omakohtaiseksi teokseksi. Pari kuukautta sitten kirjoitin Paul Kalanithin keskenjääneestä teoksesta Henkäys on ilmaa vain, jossa omakohtaisuus menee ihon alle, kun kirurgi sairastuu vakavasti ja kuolee. Lupaava ura jää kesken.

Henry Marshin kirja sen sijaan on pian eläköityvän huippukirurgin muistelmateos, mutta myös omalla tavallaan hyvinkin henkilökohtainen. Kuten Marsh kirjassaan toteaa, leikkauksesta vastaava neurokirurgi on vastuussa ihmishengestä eikä vastuusta pääse mihinkään, jos leikkaus epäonnistuu tai jos potilas kuolee leikkauksesta huolimatta. Neurokirurgin on opittava elämään virheidensä kanssa. Kova koulu.

Marshin teos on jakautunut lukuihin, joilla on latinankielinen nimi ja jotka viittaavat lääketieteellisiin vammoihin tai kasvaimiin. Pari poikkeusta lukujen otsikoissa on. Codan lisäksi näitä ovat termit melodraama ja hybris, jotka eivät viittaa lääketieteeseen. Mielestäni ne kuvaavat hyvin Marshin kirjan tunnelmaa. Pääosin keskitytään erilaisiin vammoihin, potilaisiin ja leikkauksiin. Kerronnan lomassa tulee kuitenkin esiin Marshin persoona. Hyvin realistisesti työhönsä ja elämään suhtautuva huippukirurgi on tietoinen siitä, että elämä on hauras ja että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oman äidin kuolinvuoteella Marsh on vain poika, ei kirurgi. Kerronnassa ei ole jälkeäkään sentimentaalisuudesta.

HYBRIS subst. ylimielinen ylpeys ja julkeus; (kreikkalaisessa tragediassa) kohtuuton ylpeys tai uhmamieli jumalia kohtaan, josta seuraa nemesis, kosto

Ylimielinen ei leikkaava kirurgi voi olla. Kaikki on kirjaimellisesti millimetreistä kiinni. Aivot ovat mitä kummallisin ja ihmeellisin ruumiinosa. On melkein epäreilua, että ne ovat niin hauraat, vaikka tiede onkin osoittanut ne myös hyvin joustaviksi ja plastisiksi. Jos jokin aivojen osa ei oikein pysty toimimaan, saattaa jokin toinen osa kompensoida toimimatonta tai vahingoittunutta osaa niin, että ihminen pärjää hyvinkin elämässä. Toisaalta kun jokin elintärkeä osa vahingoittuu, huippukirurginkin keinot ovat olemattomat.

Yksi asia näiden kahden huippukirurgin elämäntarinassa kiinnittää huomioni. Niin Henry Marsh kuin aiemmin mainitsemani Paul Kalanithikin opiskelivat ensin humanistisia aineita, lähinnä englanninkieltä ja kirjallisuutta, ennen kuin päättivät hakeutua lääketieteen pariin. Olisiko se osasyy siihen, että molemmat kirjoittavat   ilmaisuvoimaisesti? Onko kyseessä vain kaksi monilahjakasta poikkeusyksilöä, vai hakeutuvatko neurokirurgeiksi monilahjakkaat ihmiset, joista voisi tulla huippu alalla kuin alalla? Vai eikö kielitiede ja muu humanistinen opiskelu tyydytä näitä kirurgiasta kiinnostuvia oppimiskykyisiä yksilöitä?

Jäin miettimään, olisiko sillä loppujen lopuksi väliä itselleni, jos minut leikkaava kirurgi ihmisenä olisi laaja-alainen humanisti, jos hän ei osaisi kuitenkaan leikata vakavaa aivovammaani hyvin. Tärkeintä on lääketieteellinen asiantuntemus. Mutta potilaiden ja omaisten kohtaamisissa, toki myös työyhteisön johtamisessa ja uusien kirurgien kouluttajana, muillakin taidoilla on painoarvoa. Marsh korostaakin käytännön harjoituksen merkitystä: kirurgia on käsityötä, jossa harjaantuu paremmaksi ja paremmaksi vain kokeilemalla itse. Ongelma on siinä, että kokeilukappale on hauras ihminen.

Helsinki Litin haastattelusta muistan, miten Marsh kertoi nykykirurgien saavan vähemmän kädentaitojen harjoitusta kuin hänen erikoistuessaan. Kirjassakin Marsh kyseenalaistaa työaikasäännösten järkevyyden kirurgiassa: nuorilta lääkäreiltä jää paljon leikkauksia seuraamatta ja tekemättä sen takia että laki säätelee työn ja levon määrää. Toisaalta liian väsyneenäkään ei pitäisi leikata. Työajalla on merkitystä myös leikatun potilaan seurantaan; kirurgi saattaa vaihtua kolme kertaa vuorokaudessa, ja potilaan leikannut kirurgi saattaa nähdä hänet vasta pitkän ajan päästä. Vaativaan työhönsä paneutunut Marshkin kertoo pyöräilleensä sunnuntai-iltapäivisin sairaalaan tapaamaan seuraavan päivän leikkauspotilaitaan.

Kaikesta tästä tekniikasta huolimatta neurokirurgia on vaarallista, joten edelleen tarvitaan taitoa ja kokemusta ennen kuin aivoihin tai selkäytimeen upotetaan leikkausvälineitä. Lisäksi täytyy tietää, koska pitää lopettaa.

PS Niille, joita Marshin tekemä aivoleikkaus kiinnostaa, voin suositella Karl Ove Knausgårdin esseetä, jossa hän kertoo matkastaan seuraamaan Marshin leikkausta Itä-Euroopassa. Artikkeli on julkaistu Imagen keväisessä numerossa 2017, valitettavasti artikkelia ei enää löydy internetistä. Lisään linkin, jos sen löydän. Tässä kuitenkin Yle Areenassa toistaiseksi katsottavissa oleva Merete Mazzarellan ja Henry Marshin keskustelu Helsinki Litissä toukokuussa 2017.