Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

nayttokuva-2017-03-04-kello-21-06-51

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Otava 2016

Tule niin minä näytän sinulle kaupungin, joka on puoleksi unta ja varjoja, hankien hohdetta, lehtien läikettä, katoavia kortteleita, mäkien topografiaa, päivänpaahteessa natisevaa kalliota, kuusenpihkaa, neidonkenkiä, kotkansiipiä, laivojen huutoja keskellä kesän silkkistä selkää ja lumen humahduksia peltikatoilta keväisin.

Tankkien kesässä Kuopion elokuu on painostava. Sodan muistot elävät vielä ihmisten mielissä ja elämässä. Vapauden illuusio on hauras, se voi särkyä pian.

Yhden kirjan päähenkilön, ravintoloitsija Edith Mertasen menestyvä Tatra-ravintola on kesäisen remontin jälkeen avautumassa. Edith on evakko ja aikanaan Viipurista Kuopioon kotiutunut. Maailmantilanne herättää kipeitä muistoja.

Ja sitten minä ymmärrän, että se juuri onkin pahinta. Kaikki on tehty valmiiksi, kaikki odottaa täyttymistään, minä olen valmis avaamaan ravintolani pitkien rakennusvaiheiden jälkeen. Ja suuret neuvottelut käynnissä, panssarivaunujen kuvat lehdissä, levottomat puheet aukioilla, radiot auki kaikkialla. Onko minun edessäni Viipuri taas, ajattelen. Ja sitten: Tätä ette minulta vie!

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kuudes romaani Tankkien kesä oli alkuvuoden tähän asti paras lukemani kirja. Vuosia sitten Kuopio-sarja päätyi kirjahyllyyn odottamaan oikeaa hetkeä, mutta koskaan en niitä lukenut; olin muka väsynyt sodan käsittelyyn romaaneissa. Viime syksynä karsin kirjastoani ja konmaritin Kuopio-sarjankin.Virhe!

Lukematta sarjan aiempia osia olen toisaalta pahoillani siitä, että vasta nyt ymmärsin Tankkien kesään tarttua, toisaalta tietenkin kiitollinen siitä, että kuitenkin tartuin. Heti ensi sivuilta lähtien Tankkien kesä vei mennessään. Miten hienosti Kähkönen nivoo Suomen lähihistorian ja Kuopion elämän, eri-ikäisten henkilöiden sisäisen maailman ja maailman epävakaan mielentilan näihin muutamaan loppukesän päivään ja katoaviin kortteleihin.

Nuoret päähenkilöt, kotikaupunkiinsa palannut arkkitehti Juho Tiihonen ja sosialismista innostunut Edithin tytär Stella Mertanen haluavat tallentaa katoamassa olevaa kaupunkia, toinen piirtäen muistinvaraisesti jo purettuja rakennuksia ja vielä jäljellä olevia, toinen sodan arpia kantavia haastatellen ja heidän kokemuksiaan jälkipolville tallentaen.

Minä haluan rakentaa kuvitteellisen museon Kuopion äänistä. Vaikka vain hetkeksi, monista yhtä aikaa soivista, traagisista ja koomisista, panen ne kaikki yhtä aikaa kaikumaan, kuiskimaan, hokemaan kymmenestä magnetofonista ja kutsun ihmisiä seisomaan sen kaiken keskelle. Sillä sellaista on elämä itse, ääntä ja kohinaa ja sydämen tykytystä ja kuluneiden astioiden kalahduksia katoavissa taloissa, jotka minä rakennan ajan tien varrelle ja joihin minun ihmiseni jäävät ikuisesti asumaan ja meitä vieraikseen odottamaan.

Kähkösen romaanissa naisten kokemukset saavat tilaa siinä missä miestenkin. Sodan kokeneilla ja jälleenrakennuksen ajan naisilla on aina ollut huoli omaisista, ja omaa aikaa on ollut niukalti. Käsitöiden tekeminen on aina ollut naisille enemmänkin kuin pelkkä pakon sanelema toimi.

Annan pylväissä ja ketjusilmukoissa on mennyt aika mukana, se aika, jolloin käsityö antoi naiselle oikeuden omaan hetkeen: työn puoleen painunut pää saattoi ajatella mitä vain, kunhan kädet askaroivat.

 Romaanin päähenkilöt ovat kiinnostavia. Melkein koko romaanin ajattelen tohtori Keloa naisena, ja tämä kummastuttaa minua, koska kyllä heti käy ilmeiseksi, että leskimieshän Kelo on. Hienosti on Kähkönen henkilönsä kutonut, kun tällainenkin väärinluenta on mahdollista. Ihmisyys ei katso sukupuolta eikä ikää. Lapsi kokemus on yhtä arvokas kuin aikuisenkin.

Tämä on hieno talo, ja hullumummo, jos ei rupea tähän. Tänne saapi tulla soutamalla salamen yli, mutta jos on hieno ihminen ja asuu keltaisessa talossa, niin ei sano salami vaan salmi. Ja myös olen koettanut sanoa mummolle, että se on telvisio eikä televisio mutta mummo ei opi enää, koskapa hän on jo vanaha, ei vaan vanha ihminen.

Romaanin vivahteikas kieli ja taitava henkilöhahmojen rakentaminen antavat lukijalle pitkän ilon vielä kirjan loputtuakin. Kähkönen osaa kuvata niin sodan käyneen aikuisen kuin kielen kerroksia omaksuvan pienen Hilla-tytönkin sisäistä maailmaa niin ansiokkaasti, että en voi kuin ihmetellä: miten joku osaakin! Luin romaania pienissä erissä iltaisin ennen nukkumaan menoa ja toivoin, ettei tarvitsisi ollenkaan lopettaa. Mitä minä nyt luen?

Osa romaanin viehätystä on siinä, etten tunne Kuopiota (olen siellä lapsena kerran käynyt), joten voin kokea sen kuin ensimmäistä kertaa tässä romaanissa ja toisaalta siinä, että kyseessä on oma syntymävuoteni, jota Kuopiossa eletään, Euroopan hullu vuosi. Omat vanhempani ovat sodan kokenutta sukupolvea, ja muistot siitä sitä kautta lähellä. Silti koen itseni uuden sukupolven ihmiseksi, olenhan iltatähtenä elänyt jo aivan eri maailmassa. Vaikka romaanin Juho on eri ikäpolvea, voisin tämän allekirjoittaa minäkin.

Minä olen välipolvea, en minä mitään konkreettista rakenna, en edes katusulkua kapinoitsijoille. Minä otan kameran ja kuvaan sitä mikä katoaa.

Kiitos kirjasta, Sirpa Kähkönen.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s