Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

nayttokuva-2016-09-15-kello-22-17-32

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Tammi 2016
Kansi: Markko Taina, päällyksen kuva Sanna Kannisto

***

Puhuttelet minua nimellä, joka ei ole nimeni. En enää tiedä, kuka tätä tarinaa kertoo ja kenelle.

Olen lukenut Kristallipalatsin jo aikoja sitten, mutta vetkutellut siitä kirjoittamista. Ehkä vetkuttelu kertoo vaikeudesta pukea ajatuksia sanoiksi.

Romaani ei ilmestyttyään kiinnittänyt huomiotani. Sitten ystävä kertoi olevansa kiinnostunut Kristallipalatsista. Tutustuin kirjaan ja ensin ihastuin kanteen. Olen Sanna Kanniston ihailija, ja valokuva on hieno kirjan kansikuva. Kirjan takakansiteksti tavallaan loitonsi, tavallaan kiinnosti: blogimaailma, jossa itsekin liikun, olisi kenties kiinnostava romaanin aihe, mutta toisaalta hyvin pinnallinen. Onnistuukohan kirjailija sen kanssa?

Aloitin kirjan lokakuussa. Oli heti selvää, että romaanissa oli vangitsevaa ja kiehtovaa siihen sisäänkudotut kulttuurihistorialliset viittaukset, näkökulmatekniikka, epäluotettavat kertojat ja visuaalisuus, joka kiinnostaa kaikissa muodoissaan.

Varasin paikan Helsingin kirjamessujen lukupiiristä, jossa pääsin keskustelemaan kirjasta, vaikka olin lukenut vasta yhden kolmasosan – jos sitäkään. Lukupiiri oli intiimi, osallistujat olivat aidosti kiinnostuneita keskustelemaan romaanin herättämistä ajatuksista; sain monta uutta näkökulmaa eikä lukukokemustani silti pilattu juonipaljastuksilla.

p1030165

Kustantaja Hannu Harju ei haastatellut kirjailijaa, vaan toimi hienovaraisena moderaattorina keskustelulle.

Saimme kuulla, että lopullisena sysäyksenä Kristallipalatsin syntyyn oli kirjailjan keväällä 2014 näkemä Sami Lukkarisen näyttely Galerie Forsblomissa. (Sittemmin Lukkarisen isopikselisiä töitä on ollut samassa galleriassa esillä myös kuluneen vuoden keväänä.) Töiden pintataso on kaunis, mutta teoksissa mennään ihmisyyden syviin vesiin. Niin Kristallipalatsissakin, joka syntyi samalla tavalla kuin aiemmatkin Hakkaraisen teokset, enemmänkin jonkinlaisesta alkunäystä kuin suunnitelmallisesta rakentamisesta.

Teoksen neljänä eri säikeenä, jotka Lukkarisen näyttely sai Hakkaraisen mielessä yhdeksi romaaniksi, olivat ensinnäkin Oscar Wilde ja hänen tapansa tehdä elämästään taidetta, toiseksi Helsingin kasvitieteellinen puutarha, jossa kirjailija kokee jonkinlaista ”väreilyä”, josta riitti romaanin miljööksi. Hakkaraiselle miljöössä on oltava aineksia muuhunkin kuin vain irralliseksi taustaksi romaanille. Kolmanneksi Hakkaraista kiehtoi vuoden 1900 Lontoon maailmannäyttelyn miljöö Crystal Palace eli Kristallipalatsi ja neljänneksi hän halusi käsitellä ristiriitaista suhdettaan tyyli- ja lifestyleblogeihin. Muoti kiehtoo Hakkaraista viestinnällisesti ja visuaalisesti, koska se on performatiivinen tapa elää. Tästä päästäänkin Oscar Wildeen, Narkissos-myyttiin, identiteetin rakentumiseen.

Kaikki nämä teemat kiehtovat minuakin, ja Anna-Kaari Hakkarainen on juuri oikea henkilö kirjoittamaan niistä. Tämän romaanin oikeudet olisi syytä myydä pian Ruotsiin, ennen kuin joku siellä kirjoittaa samoista aiheista yhtä hyvin!

Lukupiirikeskustelussa tuli esiin eri kulttuurien tapa esittää toisille hyvää makua sisustuksen ja pukeutumisen kautta. Minulle oli uutta, että Hollannissa talojen alakerran asuntojen ikkunoista näkyy sisään interiööreihin, jotka on ”valmistettu” kadulla kulkijoita varten, näkymiä ei peitetä verhoilla. Italialaiset puolestaan panostavat siihen miltä näyttävät kadulla kulkiessaan, heille on tärkeää bella figura, se miltä kaikki näyttää.

Minulla on oikeus melodramaattisuuteen, minulla on oikeus esseisiin, minulla on oikeus valheisiin ja valheen loistoon, koska minä olen kertoja.

Hakkarainen onnistuu hämäämään minut täydellisesti romaanin alussa. Romaanissa Dora, tutkija ja Pauliina kertovat rivien välissä tarinaa, joka saa minut epävarmaksi: kenen kertomusta nyt oikein luenkaan? Hämäys onnistuu, vaikka tiedän jo aloittaessani, että rivien välit kertovat osan tarinasta. Keskeistä romaanissa ovat valta ja henkilösuhteet, yksityinen ja julkinen.

Niin minäkin haluan ajatella. Että kaikki todellinen tapahtuu sanojen välissä. Hiljaisuudessa, joka ympäröi meitä. [K]aikki merkityksellinen oli välitilassa. Siksi jätän paljon kertomatta. Kirjoitan tätä niin kuin hämähäkki kutoo verkkoaan: niin huokoisesti, että tuuli saattaa käydä sen läpi ja sadepisarat tarttua kudinlankoihin, muodostaa värisevän kristallikruunun.

Romaanin jännite hiipuu hieman aivan lopussa. Ehkä lopussa olisi kannattanut jättää jotain kertomatta ja antaa lukijan kuvitella loput. Silti palaan tähän teokseen vielä, ja sehän on hyvän taideteoksen merkki. Kuten Hannu Harju muistutti: kirja ei ole pinnallinen vaikka se kertoo pinnallisista aiheista.

Vahva suositus!

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

  1. Paluuviite: Blogistania äänestää vuoden 2016 parhaista kirjoista | Yökyöpeli hapankorppu lukee

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s