Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

nayttokuva-2016-11-22-kello-21-11-11

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY 2016
Kansi: Tom Backström

***

Tämä saatanan maa. Tämä kelirikkojen ja kyräilyn maa, jossa miehet ja naiset erehtyivät kesän valonpilkahduksessa naimisiin ja kynsivät loppuvuoden pimeässä pipot päässä villakerrastoissa toistensa naamaa, raivo kukoisti ja rakkaus oli keskonen kaapissa. Tämä persettä myöten jäykkäkouristukseen sairastunut maa jonka myrkyllisten taajamien routa hiipi jäseniin ja rikkoi ihmisistä myötätunnottomia seitifileen värisiä möykkyjä tuulikaappeihin törmäilemään ja bussipysäkeille heristämään nyrkkiä, suu aina auki mutta ilmaisukoneistossa vain vaikene-/vittuile-kytkin.

Riku Korhonen osaa tunnetusti kirjoittaa tarkasti ja täsmällisesti. Yllä olevassa Eeron päähän sijoitetussa ajatuksenkulussa, joka jatkuu puolentoista sivun verran yhtä terävänä piikkinä, on kirjallisesti jotenkin täydellinen armottomuudessaan.

Valitettavasti koko romaani ei yhtä vahvasti vienyt mukaansa. Kielellinen taituruus ei riittänyt pitämään otteessaan, kun romaani muuten junnasi pahasti paikoillaan.

Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimon laittamisesta rautoihin. Se oli historiallisesti johdonmukaista. Koska länsimaiden miehet olivat antaneet naisille heidän nykyisen vapautensa, he saattoivat myös ottaa sen pois. [–] Niin alkoi tutkimusmatka miehuuden yöpuolelle.

Näkökulmakerronta on oiva keino tuoda tasoja ja kiinnostavuutta romaaniin. Parhaimmillaan näkökulmat toimivat luontevasti romaanin sisäistä maailmaa rikastuttavana kaunokirjallisena keinona. Emme enää usko pahaan ei kuitenkaan hyödy siitä, että sieppaus, joka kyllä pohjustetaan hyvin sekä mytologisesti että Eeron ja Ainon fantasioiden kautta, kerrotaan liian yksityiskohtaisesti liian monta kertaa. Aina kun luulin pääseväni tarinassa eteenpäin, palattiinkin tekniseen sieppauksen kuvailuun. Sieppaajien, sieppaukseen sattumalta sekaantuvien ja siepatun näkökulmissa on liikaa ennalta-arvattavuutta, jotta jokaisen vaiheen yksityiskohtainen kuvaus jaksaisi kiinnostaa. Ainon näkökulmakin avautuu Eeron kautta. Olisin ollut kiinnostuneempi Ainon ja Eeron tarinasta, jos sieppaus ei olisi ollut niin keskeinen romaanin kokonaisuudessa.

Tästä romaanista tuli hieman mieleen Hannu Raittilan henkilöhahmoista insinööri ja kaiken yksityiskohtainen tekninen kuvailu. Suomalaisen miehen ahdistuksen kuvaamisessa Korhonen muistuttaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Korhosen miehet ovat elinkelpoisia, mutta pahasti eksyksissä. Ihmissuhteet kehittyvät ongelmiksi, avioliitto ja parisuhde ei olekaan voimavara vaan jotain, jota pitää tuunata.

Toivoisin, että Riku Korhonen kirjoittaisi kuten tuossa alun sitaatissa: armottomasti, veisi juonta voimakkaasti eteenpäin, ei jäisi jahkaamaan. Kirjoittajana Korhonen on mestari, romaanikin on ihan hyvä, ja Finlandia-ehdokkaana varmasti monen mielestä erinomainen. Minut romaani jätti kuitenkin vähän kylmäksi.

Mutta loppuun kuitenkin rakkauden ylistys, jonka Korhonen myös kirjoittaa täydellisesti, kotikaupunkiaan säästämättä. Suomi ei päästä ihmisiä helpolla, vaan lannistaa toiveikkaimmatkin yksilöt.

Turku oli pahin. Hän oli nähnyt sen. Kun jokirannassa loikoi rakastunut pari, heidän päälleen kustiin. Jos johonkin taloon muutti omalaatuisella tavalla hilpeitä ihmisiä, naapurit järjestivät nimikeräyksen heitä vastaan ja kyräilivät aidan yli ja rinkuttivat ovikelloa ja tunkeutuivat sisään potkimaan sängynlaitaa ja arvostelivat sisustusta ja kertoivat, millainen perheen piti olla. Hän oli kauan kuvitellut, että he olivat ilon varjeluksessa, mutta ei. Suomi oli vahvempi.

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

  1. Leena Laurila sanoo:

    Huh, nyt kyllä on lopullisesti varmistunut, että tämä ei ole minulle. Olin jo vahvasti sillä kannalla pari aikaisempaa bloggausta luettuani, mutta sinä löit nyt viimeisen naulan: Hannu Raittila ja insinöörimäinen pikkutarkkuus ja loppuun jauhaminen. Ei, ei…

    • arjamatkalla sanoo:

      Hei! Apua, löinkö todella viimeisen niitin? No, jos sinulla oli jo aiemmista blogeista tullut sellainen fiilis, ettet ehkä lue tätä, niin sitten minulla ei ole niin huono omatunto. Yritän löytää kaikista lukemistani kirjoista jotain hyvää, ja tässähän se oli tuo kieli. Olisi vaikea kirjoittaa vain niistä kirjoista, jotka miellyttävät. Lytätä en halua, mutta onneksi oman mielipiteen voi ilmaista. Lopulta blogini kirjoitukset ovat kuitenkin vain omia mielipiteitäni. Ja jos tämä nyt sitten voittaa Finlandian, on siinä oltava jotain erityistä. Eipähän vain kolahtanut minuun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s