Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Näyttökuva 2016-06-02 kello 23.03.36

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo
Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Siltala 2016.
Kansi: Marja-Leena Muukka

Lainasin Stefan Mosterin uusimman romaanin kaupunginkirjastosta, koska halusin lukea Nelikätisen soiton mahdottomuus -romaanin kirjoittajalta jotain muuta. Suurlähettilään vaimossa on kiinnostava tarina enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa.

Moster (s. 1964) on Suomessa asuva kirjailija ja kääntäjä, joka on saksantanut paljon suomalaista kaunokirjallisuutta. Suurlähettilään vaimossa (Die Frau des Botschafters, 2013, suom. 2016) Moster kirjoittaa saksalaisista ja saksankielisistä (itävaltalaisista ja sveitsiläisistäkin) ihmisistä Suomessa, kulttuurityöntekijöistä, maahanmuuttajista ja diplomaateista, eksterritoriaalisten henkilöiden kastista. Moster ei anna armoa diplomatialle, hän jopa kyseenalaistaa sen merkityksen nykyaikana kokonaan.

EU:n sisällä diplomaattien liikkumavara oli rajallinen, etenkin, jos asemapaikka oli niinkin huomiota herättämättömässä mallimaassa kuin Suomi. Diplomaatilla on vain yksi tapa erottautua ministerinsä silmissä: raporteilla, joiden sisällöllä on merkitystä. Sitä varten maassa pitää tapahtua jotain, siellä on oltava kireä tunnelma ja hankalia eturistiriitoja. [–]
Sillä diplomatia ei nykyään ole juuri muuta kuin networkingin osanen kansainvälisten taloussuhteiden puitteissa. Robert ei itsekään nähnyt asiaa toisin: ”Minä olen pelkkä lobbari”, hän tiukaisi kerran katkerasti vaimolleen, ”mutta sellainen, jolla on vaatimaton palkka eikä mahdollisuutta tulospalkkioihin.”

Robert, Saksan Suomen-suurlähettiläs onkin kiinnostunut Tripolin suurlähettilään virasta, joka saattaisi tarjota mahdollisuuden erottautua Gaddafin jälkeisessä Irakissa. Toiveestaan Robert ei kuitenkaan mainitse vaimolleen Odalle, jonka ajatuksia hallitsee heidän vakavasti kehitysvammainen poikansa Felix, joka asuu pysyvästi Martinus-hoitokodissa Saksassa.

Romaani alkaa Odan ja Klausin kohtaamisen esinäytöksellä, Odan näkökulmasta, näin luulin. Muutaman luvun jälkeen tajuan, että kertoja onkin kirjastossa yönsäkin viettävä, koditon saksankielisen kirjaston hoitaja, joka on kiinnostunut Odasta, mutta ei saa tältä haluamaansa huomiota. Romaania alkaa lukea eri tavalla kun tajuaa, että näkökulma onkin kolmannen osapuolen, joka on Odan ja Klausin tarinassa kolmas pyörä. Mieleeni tuli Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta ja siinä vähitellen paljastuva epäluotettava kertoja.

Oda on entinen tv-toimittaja, joka on nyt asettunut miehensä kanssa Suomeen, Saksan suurlähetystöön Länsi-Helsinkiin meren rannalle. Odalla on paljon tyhjiä tunteja päivässä, silloin kun ei ole edustustehtäviä. Avioparin elämän tragedia on Felix-pojan vammautuminen syntymässä. Koettuaan Klausin alumiiniveneen kyydissä Itämeren aallot yksyllä ja käveltyään talvella meren jäällä, joka kantaa, Oda saa päähänpintymän tuoda Felixin Suomen talveen ja antaa tälle mahdollisuuden kokea talvi ja jää ja talven valo ennen kuin tämä sokeutuu kokonaan.

Suunnitelma saa alkunsa, kun Oda löytää kalan suurlähetystön laiturilta Klaus-nimiseltä mieheltä. Oda kutsuu Klausin suurlähetystön juhliin (joiden vieraita romaanissa kuvataan piinaavan luokittelevasti), ja Klaus ottaa toimittaakseen tuoretta itsepyytämäänsä kalaa Odalle säännöllisesti. Klaus paljastuu saksaa puhuvaksi ja saksalaista kulttuuria ymmärtäväksi mieheksi, jonka biologinen isä on saksalainen sotilas, jota hän ei ole koskaan tavannut. Pohjoisesta Helsinkiin kulkeutunut mies on asettunut meren rannalle satunnaiseksi perinnöksi saamaansa puutaloon. Klausista tulee Odan Felix-poikaa koskevassa suunnitelmassa tärkeä salaliittolainen. Samalla Klaus pääsee käymään ensimmäistä kertaa isänsä maassa.

Felix, jos sinä olisit täällä, sinun silmäsi avautuisivat, sillä et ole ikinä nähnyt mitään näin kirkasta; silmät pitää leväyttää apposen auki, jotta jokainen säde pääsee sisään, vaikka välillä on tietysti siristeltävä, koska häikäisee. Felix, jos sinä olisit täällä, sinä leijuisit ja liitelisit, ja sinun kookkaat vaunusi vain katoaisivat välkkeeseen, koska jos pystyy leijumaan, silloin ei tarvitse pyörätuolia.

Romaanissa kuvataan tarkkanäköisesti ihmisten välisiä hierarkioita (joko oikeita tai mielensisäisiä ja kuviteltuja), miehen ja vaimon suhdetta lasiseinäisessä talossa, jossa on tärkeää säilyttää muodollinen ulkosivu, sitä, miten epätodennäiset ihmiset tutustuvat toisiinsa ja miten lapsen vaikeavammaisuus vaikuttaa hänen ympärillään oleviin ihmisiin: vanhempiin, hoitajiin ja muihin ihmisiin.

Kirjoittaessaan armottomasti saksankielistä kulttuuria Suomessa ylläpitävistä instituutioista Moster on niin tarkka havainnoissaan, että ihailen hänen rohkeuttaan syödä purevaa kättä (vaikka sehän on kirjailijan perustehtävä: olla välittämättä kenenkään mielipiteistä ja kirjoittaa se, mikä täytyy kirjoittaa). Suomi on pieni maa, ja kriittisesti omista maanmiehistään kirjoittava saa varmasti palautetta. Mutta romaani on aina fiktiota, joten yksi yhteen romaania ei tietenkään voi lukea. Luulen silti, että kun jatkossa luen uutisen Goethe-Instituutin kirjailijaillasta tai Saksalaisen koulun vapaaehtoisista en voi olla muistamatta Mosterin luomaa kuvaa niistä.

Moster käyttää usein kursivointia korostamaan merkityksellisiä sanoja muun tekstin lomassa antaakseen niille joko ironista tai dramaattista painoa. Kursivoinnit ovat usein ilmauksia, joita viljellään viranomaiskielessä, diplomatian kielessä ja toisaalta kyökkipsykologian termejä, joilta ei voi välttyä missään.

Suomennoksen jotkin repliikit nousevat esiin muita enemmän tyylillisesti erottuvina, mutta koska en ole lukenut alkuperäistä teosta enkä osaa saksaa riittävän vivahteikkaasti, en pysty arvioimaan käännöksen tarkkuutta ja onnistumista. Eikä kai itsekin kääntäjänä toimiva Moster olisi päästänyt läpi huonoja suomennoksia! Klausin puheessa onkin vanhahtavia ilmauksia ja niissä käännös toimiKäännös on aina valintoja, ja kenties alkuperäisessä romaanissa on ollut yhtä silmäänpistäviä ilmauksia. Jonkin verran kirjaan oli eksynyt painovirheitä, mikä kiinnitti huomioni, mutta ei häirinnyt kuitenkaan lukukokemusta. Jokainen muusta kuin englannista suomennettu romaani on nykyään kulttuuriteko. Kiitos siis Siltalalle tämän romaanin suomentamisesta!

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s