Jhumpa Lahiri: In Other Words

Jhumpa Lahiri: In Other Words
Alkuperäinen teos In altre parole.
Englanninkielinen käännös Ann Goldstein.
Bloomsbury, 2016.

***

Come definire questo libro? È il quinto che scrivo. È anche un esordio. È un punto di arrivo e di partenza. È fondato su una mancanza, un’assenza. A partire dal titolo, implica un rifiuto. Questa volta non accetto le parole che conoscevo già, con cui avrei dovuto scrivere. Ne cerco altre.

How to define this book? It’s the fifth I’ve written. It’s also a debut. It’s a point of arrival and of departure. It’s based on a lack, an absence. Starting with the title, it implies a rejection. This time I don’t accept the words I already know, the ones I should be writing with.
I look for others.

***

Jhumpa Lahiri on kirjailijanuransa käännekohdassa. Kirjoitettuaan viisi arvostettua kaunokirjallista teosta englannin kielellä hän muuttaa perheineen Roomaan, jotta voisi oppia rakastamaansa italian kieltä paremmin. Ennen muuttoaan Lahiri on jo vuosia opiskellut italiaa, mutta nyt hän haluaa kielikylpyyn Italiaan. Jo puoli vuotta ennen muuttoaan hän lopettaa englannin kielellä lukemisen ja alkaa orientoitua italian kieleen. Parin vuoden jälkeen julkaistaan Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama teos In altre parole.

In Other Words on julkaistu Yhdysvalloissa ja Englannissa kaksikielisenä, käännöksestä vastaa arvostettu Ann Goldstein, ei kirjailija itse. Lahiri itse sanoo, ettei olisi osannut kääntää tätä teosta itse. Yllätyin englanninkielisen laitoksen kaksikielisyydestä: Lahirin alkuperäinen italiankielinen teksti on aukeaman vasemmalla sivulla ja englanninkielinen käännös oikealla. Halusin tietysti lukea kirjan italiaksi, kirjan vasemmanpuoleiset sivut siis, koska minullakin on intohimoinen suhde italiaan. Alkuperäisen tekstin lukeminen veisi minulta kuitenkin paljon enemmän aikaa. Päädyin siis käännöksen lukemiseen, mistä tunnen jonkin verran syyllisyyttä: kerrankin olisi ollut tarjolla ohuehko kirja, jonka olisin voinut lukea suoraan alkukielellä. Nyt kuitenkin kiinnosti ensisijaisesti se, mitä Lahiri ajattelee kielenoppimisesta ja tunteista, joita uuden kielen opiskelu herättää, kahden kielen välillä olemisesta, ylipäänsä italian kielestä. Totta on kuitenkin se, että asiat ilmaistaan eri tavalla italiaksi ja englanniksi. Vielä joskus luen ne oikeanpuoleisetkin sivut.

Lukiessani nyökkäilin innokkaasti ajatuksille, joita Lahiri esittää. Juuri noin minäkin luen italiankielisiä lehtiä tai kirjoja. Teen muistiinpanoja, kerään kuulemastani idiomeja, jotka kirjoitan muistiin ja käytän niitä heti seuraavassa mahdollisessa tilanteessa. Olen ahne, haluan ymmärtää italian kieltä ja oppia sen yhtä innokkaasti kuin Lahiri.

***

In Other Words is the first book I’ve written directly in Italian. It originated in the fall of 2012, in a private, fragmented, spontaneous way. I had just moved to Rome, after spending my whole life in America. I spoke Italian, but my knowledge was elementary. I wanted to master the language. I had a notebook in which I took notes in Italian, on Italian. [–] At the same time, starting from the last page and proceeding backward, I began to take notes of another type, not on the technical aspects of the language but on the experience of diving into the depths of Italian.

***

Ensimmäisiin muistiinpanoihinsa Lahiri palaa myöhemmin ja kirjoittaa niistä puolestaan uusia muistiinpanoja. Hän alkaa nähdä muistiinpanot kirjan kappaleina, lukujen otsikoina. Muistiinpanoissa toistuvat teemat alkavat erottua massasta. Muistiinpanoista tulisi kirja In altre parole.

Lahiri kirjoittaa omaelämäkerrallisuudesta, jota hän on aiemmin tietoisesti välttänyt. Kirjailija on usein pahoittanut mielensä niille, jotka ovat nähneet hänen romaaneissaan ja novelleissaan omaelämäkerrallisuutta. In altre parole sen sijaan on omaelämäkerrallinen kahta fiktiivistä tarinaa lukuunottamatta, joissa niissäkin on kirjailijan oma kokemus taustalla.

Lahirin kirja on tyylikäs. Kansikuva iski kuin nuoli kun näin sen: ajan patinoimassa kirjastossa istuu nainen ajatuksiinsa vaipuneena avattu sanakirja edessään. Myös sisäkannen painatuksessa on nähty vaivaa. Jopa kirjassa käytetty kirjasintyyppi ja sen historia on tuotu esille kirjan lopussa. Taitollisesti kahden kielen rinnakkainen elämä on ratkaistu siten, että enemmän tilaa vaativa italiankielinen osuus on painettu pienemmällä kirjasinkoolla, jotta siinä oleva asia mahtuu samalle sivulle englanninnoksen kanssa. Tätä ratkaisua lukija rakastaa: on helppo lukiessaan vertailla kahden kielen ilmaisukeinoja.

Filosofi Ludwig Wittgenstein on sanonut: ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat.” Oman maailmansa rajoja koettelee myös Lahiri. Kahden kielen välissä jo lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa viettänyt kirjailija etsii uutta ilmaisutapaa, uutta tapaa kirjoittaa olemassaolosta. Tällä kertaa hän valitsee itse kielen, jota käyttää; sitä ei anneta hänelle olosuhteiden pakosta. Lahirin vanhempien kieli on bengali, jota kirjailija käyttää vanhempiensa kanssa ja Intiassa, mutta se ei ole hänen arkipäivän kielensä. Englannilla hän on hankkinut koulusivistyksensä, ystävänsä, elämänsä Amerikassa. Mutta kumpikaan näistäkään ei varsinaisesti ole hänen äidinkielensä.

***

Perché non mi sento più a casa in inglese? Come mai non mi rincuora la lingua in cui ho imparato a leggere, a scrivere? Cosa è successo, e cosa significa? Lo straniamento, il disincanto che provo mi confonde , mi turba. Più che mai mi sento una scrittrice senza una lingua definitiva, senza origine, senza definizione. Se sia un vantaggio o uno svantaggio, no saprei.

Why don’t I feel more at home in English? How is it that the language I learned to read and write doesn’t comfort me? What happened, and what does it mean? The estrangement, the disenchantment confuses, disturbs me. I feel more than ever that I am a writer without a definitive language, without origin, without definition. Whether it’s an advantage or a disadvantage I wouldn’t know.

***

In Other Words -kirjassa Jhumpa Lahiri käy läpi ulkopuolisuuttaan, kulttuurista mukautuvuuttaan, kielellistä identiteettiään. Jopa ulkonäkönsä takia hän kokee itsensä erilaiseksi – myös Italiassa: kaupoissa häntä palvellaan englanniksi edes ajattelematta, että hän saattaisi puhua italiaa paremmin kuin ulkonäöltään eurooppalainen miehensä, jota aina puhutellaan italiaksi. Toiseus, vieraus ja irrallisuus ovat Lahirille konkreettisesti totta myös Italiassa.

Kirja loppuu Lahirin paluuseen Amerikkaan. Lukijalle jää mielikuva, että italian kielellä kirjoittaminen on auttanut häntä löytämään oman äänen, mutta kirjoittaako hän edelleen italiaksi, vaikka ympäristö on englanninkielinen, sitä on vaikea vielä sanoa. Lahiri itse arvostaa yksinkertaista italian kieltään kirjallisuuden ilmaisukeinona tällä hetkellä enemmän kuin englantia, jolla hän pystyy ilmaisemaan itseään monipuolisemmin. The Guardianin toimittaja taas toivoo, että Lahiri silti palaisi englannin kielen pariin, kirjoittaisi kuin aikuinen. Mielestäni Lahirin omaelämäkerralliseen kirjaan sisältyvät pari fiktiivistä tekstiä näyttävät kuitenkin selvästi, että Lahiri on ensi sijassa tarinankertoja. Tarinat kyllä löytävät tiensä hänen luokseen, toissijaista on, millä kielellä ne lopulta kirjoitetaan ja luetaan.

Ihailen Lahirin projektia: olisi helppo jäädä kirjoittamaan kuten ennenkin, varsinkin kun teoksia on palkittu ensimmäisestä romaanista lähtien. Lahiri ei mene siitä, missä aita on matalin. Hän pyrkii kohti uutta ilmaisua, ja italian kieli toimii välineenä kohti tuota uutta. Odotan innostuneena uusia tarinoita, novelleja ja romaaneja.