Black History Month & Toni Morrison

Toni Morrison:
Sinisimmät silmät, ilm. 1974.
Suom. Seppo Loponen. Tammi 1994.
Luoja lasta auttakoon.
Suom. Kaijamari Sivill. Tammi 2016.

“Sinisilmäinen, keltatukkainen, rusoposkinen nukke
oli kaikkien tyttöjen rakkain aarre.”

Tänään oli poikkeuksellinen ilta, sillä pääsin Tammen Keltaisen kirjaston ja USA:n suurlähetystön kutsumana seuraamaan kirjallisuuskeskustelua Toni Morrisonin tuotannosta USA:n suurlähetystöön. Ensin lähetystön edustaja Jeanie Duwan kertoi lyhyesti Black History Monthin taustaa. Yhdysvalloissa on tullut tavaksi viettää helmikuussa mustien historian teemakuukautta; alussa kyse oli vain viikosta, mutta se on sittemmin laajennut kokonaiseksi Black History Monthiksi.

Ajankohta oli siis mitä sopivin keskustella Toni Morrisonin tuotannosta juuri nyt helmikuussa 2016: Morrison on käsitellyt tuotannossaan mustien kokemaa rotusyrjintää amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja kirjailijan tuorein romaani Luoja lasta auttakoon on äskettäin ilmestynyt suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Kauneudesta ja ihonväristä Toni Morrisonin romaaneissa Sinisimmät silmät ja Luoja lasta auttakoon keskustelivat kirjallisuudentutkija Paula Kontio ja kustannustoimittaja Päivi Koivisto.

Sinisimmät silmät on Morrisonin esikoisteos, ja se ilmestyi vuonna 1970. Nobel-palkinnon kirjailija sai vuonna 1993, jonka jälkeen mainittu teos vasta tavoitti laajemman lukijakunnan. Kirjasta oli otettu kyllä sitä ennen seitsemän painosta, mutta ajatellen amerikkalaisen yhteiskunnan väkimäärää, kyse oli kuitenkin melko pienen piirin kirjasta.

Itselleni Morrisonin tuotannosta on tuttu juuri Sinisimmät silmät, sillä opponoin opiskeluaikana juuri tämän teoksen valinnutta opiskelutoveria. Nolottaa myöntää, mutta en muista romaanista enää kovinkaan paljon (nimenkin sekoitin taannoin Marguerite Durasin Siniset silmät, musta tukka -romaanin nimeen).

Tänään sain kuitenkin niin innostavan alustuksen teokseen, että aion lukea sen pian uudelleen. Paula Kontion mielestä Luoja lasta auttakoon on ilmiselvästi esikoisromaanin rinnakkaisteos, joten sekin pitäisi sitten lukea heti perään.

Kiinnostavia teemoja Morrisonin tuotannossa ovat rotusyrjintä ja mustien paineet ”valkaista” itsensä täyttääkseen paremmin amerikkalaisen yhteiskunnan ulkonäköön kohdistuvat odotukset. Päähenkilö Pecolan tragedia on, että hän toivoo saavansa yhtä siniset silmät kuin Shirley Templellä. Pecolan äidin ihanne on valkaistu blondi Jean Harlow. Äidin lempeää katsetta vaille jääminen on yksi syy siihen, että päähenkilö etsii hyväksyntää muualta ja haluaa yhteiskunnan normin täyttävät siniset silmät.  Pecolan identiteetti ei ole vahva eikä hän tunnista omaa arvoaan ihmisenä.

Paula Kontio muistutti, että rotusyrjintä Amerikassa ei ole koskaan ollut pelkästään valkoisten harjoittamaa, vaan myös mustien omassa yhteisössä on ollut eriarvoisuutta. Minulle oli uusi tieto se, että mustien ”kastit” ovat olleet hyvin selvät: valkoisten jälkeen seuraavaksi arvokkaimpia ovat mulatit, sitten pohjoisen mustat, joilla oli jo enemmän itsetuntoa ja -varmuutta, alimpana olivat etelän mustat. Päähenkilö Pecola on kaikkien alinta kastia, jonka halveksiminen antaa joillekin toisille mustille tunteen siitä, että he ovat arvokkaampia ihmisiä.

Luoja lasta auttakoon -romaanissa on myös valkoihoisia henkilöhahmoja, joten yhteiskunnan muutos on muuttanut myös painotuksia Morrisonin tuotannossa. Uusimmassa teoksessa kertojana onkin valkoihoinen Claudia, jolla on afrikkalainen lettikampaus. (Tästä minulle heräsi valtava kiinnostus lukea kirja ja verrata sitä Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajiin, jossa yksi henkilöhahmojen identiteettiä määrittävä asia on hiukset ja se, miten ne värjätään, suoristetaan tai letitetään.)

Kontio muistustti, että Toni Morrison on sanonut: ”Kieli on teko.” Koko Morrisonin tuotanto onkin vahvasti performatiivista: kaikki mitä hän on kirjoittanut, on saanut aikaan muutoksia ihmisten – sekä mustien että valkoihoisen enemmistön – ajattelussa.

Päivi Koivisto esittelee Luoja lasta auttakoon -romaanin hienoa kantta. Taustalla kansi näkyy suurempana.

Kaivopuisto on alue, jonne pitäisi aina välillä mennä ihan vain ihailemaan kauniita rakennuksia. Amerikan suurlähetystön uudesta osasta oli näkymä sisäänkäynnin kautta Kaivopuistoon, jossa juuri tänään saimme ihailla loistavaa iltaruskoa.

Kiitos kutsusta Tammen Keltainen kirjasto ja USA:n suurlähetystö!