Iloiset hautajaiset

P1010710.pienempi

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
Suom. Elina Kahla
Siltala 2012  / Tammi 2002

***

Tämä maa vihasi kärsimystä. Se torjui kärsimyksen olemassaolon, salli sen vain yksittäistapauksessa joka vaati välitöntä asiaan puuttumista. Kärsimyksen kieltävä nuori kansakunta kehitti kokonaisia koulukuntia, filosofisia, psykologisia ja lääketieteellisiä, joiden ainoana tehtävänä oli vapauttaa ihminen kärsimyksistä hinnalla millä hyvänsä. Tätä Fiman oli venäläisillä aivoillaan vaikea käsittää. Hänet kasvattanut maa rakasti ja arvosti kärsimystä, jopa sai siitä ravintoa [–] Myös Fiman juutalainen veri, jota oli tuhansien vuosien ajan siivilöity kärsimysten lävitse, ikään kuin kantoi koostumuksessaan jotain elintärkeää ainesosaa, joka kärsimysten puutteessa hajosi.

***

Kirjoitan Iloisista hautajaisista pyhäinpäivänä. Kaiken lisäksi palasin juuri kotiin Meilahden kirkosta, jossa olin kuuntelemassa taivaallista musiikkia: John Rutterin (s. 1944) Requiemia Meilahden kamarikuoron esittämänä. Tämä Requiem on yksi rakastetuimmista 1900-luvulla sävelletyistä sielunmessuista. Requiem tarkoittaa katolisen kirkon jumalanpalvelusta, jossa rukoillaan edesmenneiden puolesta; alkuperäinen nimi on Missa pro Defunctis, messu kuolleiden puolesta. Tekstin ensimmäinen sana, requiem, lepo, on kuitenkin jäänyt elämään sävellysten nimissä.

Requiem aeternam dona eis, Domine:
et lux perpetua luceat eis.

***

Ljudmila Ulitskajan Iloisissa hautajaisissa ei olla tekemisessä katolisen kristinuskon perinteen kanssa, mutta eklektisen hengellisen perinteen kanssa kuitenkin: on juutalaista rabbia, pappia, ja paragualaisten katusoittajien tanssima kuolemantanssikin koetaan Alikin vuoteen äärellä. (Tämä on muuten ensimmäinen romaani, jossa olen törmännyt kuolemantanssikohtaukseen osana romaanin juonta.)

Alik, New Yorkissa asuva venäläinen taiteilija tekee kuolemaa, ja hänen sekalainen ystävä- ja tuttavapiirinsä, etten sanoisi ”seurakuntansa”, kokoontuu Alikin kotiin viettämään  aikaa venäläiseen tapaan sairaan taiteilijan lähellä, lopulta saattamaan tämän viimeiselle matkalle.

***

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Tomi Huttunen kirjoittaa Iloisten hautajaisten liepeessä: ”Ulitskajan proosalle tyypillistä on, että naisten yksityiselämä kasvaa kirjan edetessä yleisemmiksi kysymyksiksi ajasta, paikasta ja yhteiskunnasta, lopulta ideologioista ja uskonnoistakin.”

Olen Huttusen kanssa samaa mieltä kahden romaanin kokemuksella. Iloisia hautajaisia ennen olin lukenut Ulitskajalta romaanin Naisten valheet ja jo se vakuutti Ulitskajan kyvyistä kertojana. Mutta vasta Iloiset hautajaiset sai minut Huttusen tavoin vertaamaan Ulitskajaa itseensä Tšehoviin.

Venäläisistä naisista annetaan mediassa kuva, joka on kovin yksipuolinen: on nuoria naisia, joille tuntuu riittävän rikkaan aviomiehen pyydystäminen. Toisaalta tiedämme, että ilman venäläisiä äitejä koko maa olisi kai jo romahtanut: ilman sitkeitä huivipäisiä äitejä, jotka eivät luovuta vaikka mies kaatuu sodassa ja poika hukkuu vodkapulloon. Missä on totuus? Jossain siellä välimaastossa totta kai. Ulitskaja näyttää meille toisenlaisiakin naisia: herkkiä, kaipaavia, vahvoja ja rohkeita, pelkääviä ja inhimillisiä. Naisia isolla N-kirjaimella.

***

Tänne kokoontuneita, Venäjällä syntyneitä, lahjoiltaan, koulutukseltaan ja inhimillisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia ihmisiä yhdisti yksi yhteinen kosketuskohta: tavalla tai toisella jokainen heistä oli jättänyt Venäjän taakseen. Suurin osa oli emigroitunut laillisen perustein, jotkut olivat loikkareita, pahimmat uskalikot olivat paenneet rajan yli. Mutta heitä yhdisti nimenomaan tämä suoritettu teko [–] rajan ylitys, elämän linjan katkeaminen tai vääntyminen, vanhojen juurten irtirepiminen ja uusien kasvattaminen toiseen maaperään, jonka koostumus, väri ja haju ovat toiset.

Ulitskaja näyttää meille venäläisen emigrantin sielunmaiseman. Samalla hän tulee kuitenkin näyttäneeksi niin paljon muuta: ”vangitut lapset” eli ne juutalaiset, jotka elävät maallistuneina ilman ortodoksijuutalaisten Tooralle omistautumista, kuvataiteilijan  epävarmuuden manhattanilaisten galleristien kiiltävässä maailmassa, jazzin ja hektisen kaupunkielämän ja viilenevät yöt, alakaupungin korttelit ja venäläiset kulmakuppilat.

Nuo kaikki venäläiset nimet teettivät minulle hieman töitä: välillä en muistanut, onko Gioika mies vai nainen, kuka Inka on [ai niin, Irina!], Ninka onkin sama kuin Nina ja niin edelleen. Ei ole venäläisten kutsumanimien oppiminen helppoa! Mutta kestän sen; se lienee osa venäläisen kirjallisuuden charmia.

(Venäjänkielinen alkuteos nimellä Moskva–Kaluga–Los-Andželos
Novyi Mir -aikakauskirjan numerossa 7/1998 ja nimellä Vesjolyje pohorony
Vagrius-kustantamon julkaisemana 1999)

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s