Kun aika loppuu

Näyttökuva 2015-06-02 kello 22.34.20

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015
Kansi: Ville Tietäväinen

Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muistan ensimmäisenä jotain, mitä en kerro kenellekään. Se tunne, että jokin, mikä on pitkään ollut epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. Palapelin kadoksissa ollut pala löytyy, jengoilta irronnut pullon korkki sulkeutuu kunnolla, artisti, jonka yleisö on vuosia odottanut puhkeavan kukkaan, pysäyttää laulullaan ajan.

En koskaan puhu tunteesta kenellekään, en edes Eerikille. Syy on häpeä. Varmuus, että se tunne on ehdottomasti ja peruuttamattomasti väärä. Vanhemmilla on yleisesti hyväksytty oikeus olla huolissaan lapsistaan ainoastaan silloin, kun lapsella on uhrin rooli.

Elina Hirvosen romaanin nimi on Kun aika loppuu. Blogikirjoittajalta tuntuvat loppuvan sanat. Se, että romaanissa kerrotaan Aslakista, joka ampuu Lasipalatsin katolta ohikulkijoita, tuntuu aiheena lähestulkoon liian ahdistavalta (en ole vieläkään pystynyt lukemaan Lioner Shriverin Poikani Keviniä). Mutta kirjailija päästää lukijan kuitenkin kuin koiran veräjästä, sillä romaanissa itse verisellä tapahtumalla ei juuri mässäillä. Enemmän käytetään rivejä ja sivuja tapahtuman taustoittamiseen, vaikka yhtä yksittäistä syytä tai selitystä ei tapahtuneelle annetakaan. Hyvä näin. Elämässä kun harvemmin vain yksi asia johtaa mihinkään: usein asiat kerrostuvat ja kasautuvat, kunnes korsi katkaisee kamelin selän.

Hirvosen romaaneissa on usein päähenkilöitä, jotka kantavat huolta ympäristöstä, ovat koulutettuja ja tekevät työtä tai ovat tutkijoita kansainvälisessä yhteisössä. Tässäkin romaanissa sekä isä Eerik että tytär Aava viettävät aikaa Afrikassa, tytär Aava pakenee Somaliaan vanhempiensa ristiriitoja ja ehkä tiedostamattaan myös veljeään Aslakia, joka tarvitsisi sisartaan myös varttuessaan aikuiseksi. Äiti Laura tutkii ilmastonmuutosta.

Muut perheenjäsenet kyllä tajuavat, että Aslakilla on vaikeaa, mutta mikään apu ei tunnu lopultakaan auttavan. Aslak käy koulua, mutta ystävystyminen on vaikeaa. Vähitellen Aslak eristäytyy yhä enemmän ja kommunikoi lähinnä vertaisverkoissa. Laura keskittyy Aslakin asioihin ja Aava jää omine ongelmineen yksin, vaikka aikuiseksi kasvaminen ei ole hänellekään helppoa. Kaikki perheessä jäävät yksin: voisikin kysyä, mihin perhettä tarvitaan, jos se ei toimi?

Olin kuuntelemassa Elina Hirvosen ja Jussi Valtosen keskustelua Helsinki Lit -tapahtumassa, ja minulle kävi selväksi, että näiden kahden kirjailijan romaanit (Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Hirvosen Kun aika loppuu) ovat tavallaan toistensa rinnakkaisromaanit. Kirjailijat olivat myös työstäneet romaanejaan samassa käsikirjoituspiirissä, ja on aika jännittävä nähdä, miten erilaiset niistä tuli rakenteeltaan, mutta miten samanlaiset teemoiltaan. Siinä missä Valtosen romaani on kirjallisesti sekava ja monimuotoinen, toisaalta jopa upean apokalyptinen, on Hirvosen romaani kaunokirjallisesti ehyempi ja tasapainoisempi, mutta ehkä ei niin täysin uusia tulevaisuudennäkymiä avaava kuin Valtosen. Molempi parempi. Suomessa julkaistaan merkittäviä kaunokirjallisia teoksia nyt. Hirvosen romaani on kaunokirjallisesti hieno teos, se ansaitsee myös tulla palkituksi aikanaan. Viisi tähteä!

Kannesta erikoismaininta: en muista milloin olisin ollut näin vaikuttunut. Ville Tietäväiselle kiitos ja kumarrus! Romaanin ulkoasu, typografia ja romaanin sisältö muodostavat täydellisen kokonaistaideteoksen!

***

PS

Palaan jossain vaiheessa aiheeseen, joka on jäänyt kaivertamaan mieltäni. Tommi Melender kirjoitti jokin aika sitten omassa Antiaikalainen-blogissaan, että hänen mielestään kaunokirjallisuutta pitäisi arvioida kaunokirjallisuuden kriteerein, ei teemojen tai aiheiden kannalta. Tai häntä vaivaa se, että liian usein jäädään teemojen ja aiheiden tasolle. Ymmärrän kyllä Tommin pointin, mutta en täysin jaa hänen ajatustaan. Kaunokirjallisuutta on syytä arvioida myös kaunokirjallisin kriteerein, totta kai, mutta koska kaunokirjallisuuttakin kirjoittaa aina kirjailija, olisi melko tekopyhää olla kirjoittamatta kaunokirjan teemoista tai aihepiiristä, jos niillä on laajempaa merkitystä. No, nyt kuitenkin lähden tätä asiaa tässä puimaan. (huokaus)

Lyhyesti: Helsinki Lit -tapahtumassa Sofi Oksanen tivasi Mihail Siskinilta (anteeksi puuttuvat suhuässät) Neidonhiuksen rakenteen syntytarinaa, siis sitä, miten Siskin oli keksinyt niin erikoisen rakenteen. Lopulta kävi ilmi, että rakenteen taustalla oli Siskinin oma elämä, näin hän ainakin itse väitti. Totta kai kirjailija etäännyttää asioita kirjoittaessaan fiktiota, mutta aina romaani syntyy niistä asioista, joita kirjailijalla on tarve kirjoittaa: kuka pystyy sanomaan, mistä se tarve syntyy? Romaani syö kaiken mahdollisen. Romaanin ei pidä olla yhteiskunnallinen, vaan romaani on ensi sijassa fiktiota mutta se voi myös olla tahtomattaan yhteiskunnallinen. Mutta jos samana vuonna ilmestyy monta romaania samasta aihepiiristä, kertoo se jostain yhteiskunnassa, vai mitä? En nyt tarkoita vampyyriromaanitrendiä, joka kertoo ehkä myös jostain syvemmästä tarpeesta yliluonnolliseen mutta ehkä yksinkertaisesti siitä, että eri kustantamoissa on tarve kaupallistaa sama asia samaan aikaan. Mielestäni kaunokirjallisuutta pitää arvioida sekä kaunokirjallisin että muin kriteerein – olivat nämä muut kriteerit sitten mitä tahansa. Ja jos joku haluaa arvioida kaunokirjallisuutta vain kaunokirjallisin kriteerein, hän voi sen tehdä, mutta minä aion edelleen arvioida kaunokirjallisuutta myös aiheen ja teeman osalta, koska myös ne ovat minusta kiinnostavia. Ehkä silti voisin myös kiinnittää enemmän huomiota kaunokirjallisuuden kieleen tai muihin osa-alueisiin. Mitä mieltä sinä olet?

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Kun aika loppuu

  1. Arja sanoo:

    Vaikea sanoa, kuten sanot, sanat tuntuvat loppuvan, vaikka ajatuksia riittää. Elina Hirvonen koskettaa niin lujaa tunnetasolla ja siten ilmeisesti osuu juuri oikeaan aiheeseen ja teemaan, ettei kaunokirjallista puolta edes ajattele – vaikka sen täytyy olla olemassa ja kunnossa, koska siihen ei kiinnitä huomiota tai se ei nouse ensimmäiseksi mieleen. Kärjistettynä: jos kirjassa ei ole mitään muuta, alkaa korjailla sen kieltä mielessään. Melenderin näkemystä en siis jaa: järki ei ole ihmistä ohjaavin tekijä, vaan tunne, jopa kaunokirjallisia kriteerejä rikkoen. Hirveän harmi meille järki-ihmisille. Ja tuo ajassa oleminen on äärettömän kiehtovaa, minusta parhainta, mitä kirjoista voi löytää. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä analyysi, kiitos!

    • arjamatkalla sanoo:

      Kiitos kaima, kommentista! Niin, olet oikeassa luultavasti juuri siinä, että kun mieleen ei edes tule lukiessa arvioida kaunokirjallisia valintoja kirjassa, on kirjailija osunut oikeaan jollain tasolla — tunteen tai ajatuksen — ja siten vallannut lukijan huomion kokonaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s