Katedraali

Näyttökuva 2015-04-26 kello 13.31.28

Satu Taskinen: Katedraali (Teos, 2014)
Kansi Jussi Karjalainen

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Ei, yllä oleva sitaatti ei ole Satu Taskisen Katedraali-romaanista, vaan Leo Tolstoin Anna Kareninasta (1877, suom. Leo Kalima 1911), kuten kaikki varmaan tietävätkin. Se voisi aivan hyvin kuitenkin olla.

Taskinen kertoo perheestä, joka on pahasti sijoiltaan. Kuin hienon kannen tuoli, josta puuttuu yksi jalka. On isä, Ilse (äiti), Bea, Leo, Tea ja Kerstin. Tean ex-mies Simon ja poika Mark. Suuri kysymys on

Joka päivä on vähemmän elämää ja minun panokseni on ollut niin pieni, enemmän ottajan kuin antajan. Panos oli jossain sivuraiteella eikä keskipisteessä. Ikinä ei ollut päästy varsinaiseen asiaan. Miten ihmeessä siitä voi mitenkään olla onnellinen? Iloita yhtään? On pakko sanoa: Näin asiat ovat. Juuri näin eivätkä toisin. Mutta millä minä voin lunastaa sen, että tämä on ollut minun elämäni ja tämän olen siitä tehnyt?

Kirjan kertoja, Tea, joka hamstraa kotinsa täyteen tavaroita ja säilöö muistoja, on nainen, jonka päässä kuvitelmat ja todellisuus sekoittuvat pahan kerran. On vaikea katsoa totuutta silmiin. äitiä, joka suree nuorinta lastaan, mutta joka jo miehensä kuoltua on muuttunut katkeraksi. Ilse on äiti, joka uskoo, ettei kukaan lapsista rakasta häntä. Perheen nuorin lapsi, vaikeasti sairas Kerstin, on kuollut vain 37-vuotiaana, ja suku on kerääntynyt hänen hautajaisiinsa Ilsen kotiin.

Tavarat säilyvät kauemmin kuin ihmiset, siksi niitä onkin järkevää ostaa ja hankkia.

Tean perhe on toimimaton kokonaisuus. Ilse on dominoiva marttyyri. Bea täydellinen lastentarhanopettaja. Leo koukussa uhkapeleihin. Tea yrittää hamstraamisella hallita elämäänsä ja laiminlyö ruumistaan ja terveyttään niin, että lukiessa Tean kivuista ja kolotuksista tuntuu kuin Tea olisi ikivanha. Kuitenkin romaanista käy ilmi, että Tea on alle viidenkymmenen. Kerstinin koko elämä oli kipua ja varhainen kuolema helpotus.

Ihmisen elämä on kuin katedraali, kuin Wienin Stephansdomin katedraali, jota Tean isä rakasti. Isä vei Tean usein ihailemaan katedraalia. Tea ajattelee, että

katedraali on nöyrtymisen paikka. Joka rakentaa katedraalin, nöyrtyy, ja jos katedraali on onnistunut, rakentaja osaa olla olematta siitä ylpeä.

Satu Taskinen leikkaa viiltävän tarkasti ihmiselämän tärkeisiin kysymyksiin ja perheen sisäisiin ristiriitoihin. Harva meistä voi olla ylpeä omasta suorituksestaan perheenjäsenenä. Aina tulee ongelmia, oli miten hyvä tahto taustalla hyvänsä. Usein itse asiassa hyvä tahto voi olla pahin sokea piste ihmisen elämässä, jos sillä hukutetaan toiset perheenjäsenet toimimattomiin ratkaisuihin.

On vaikea hyväksyä sitä, että ihminen elää oman elämänsä ilman kenraaliharjoitusta. Menneitä voi yrittää korjata, mutta pois niitä ei saa. Ei tule ensi-iltaa, ei mahdollisuutta uusintaan. Se oli tässä. Tästä voi vain jatkaa eteenpäin, sitkeästi ja yrittämällä oppia virheistään. Sitä on aikuisuus.

Katedraali on yksi parhaista lukemistani perheromaaneista. Se ei kaunistele, se ei tarjoa lohtua. Se antaa ajattelemisen aihetta. Kiitos kirjasta Satu Taskinen ja Teos!

Milloin ihminen on aikuinen? Silloin kai, kun hän pärjää siinä määrin, että saa itsensä pidettyä laillisin keinoin kylläisenä ja lämpimänä ja ymmärtää, mitä tarkoittaa kyllästyminen. Tai ei. Vasta kun osaa kaiken lisäksi tulla kyllästymisensä kanssa toimeen.

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s