Pojista miehiä ja ihmisiä

Näyttökuva 2015-03-15 kello 21.39.11Näyttökuva 2015-03-15 kello 21.39.46

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä (Otava, 2014)
Janne Kuusi: Kasvoista kasvoihin (Like, 2014)
Kirjastosta ja ystävältä lainatut kappaleet.

Jokin aika sitten huomasin, että olen lukenut aika paljon naisten kirjoittamia omaelämäkerrallisia romaaneja tai omaelämäkertoja. Mielestäni oli hyvä idea lukaista pari miesten kirjaa väliin. Ei, en pidä siitä, että kaunokirjallisuutta jaetaan miesten ja naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, mutta koska pidän kunnia-asiana tutustua kotimaiseen kaunokirjallisuuteen laajemmin kuin vain omien mieltymysten pohjalta tekisin, ajattelin, että nyt on sopiva hetki lukea Olli Jalosen uusin romaani ja tutustua Janne Kuusen teokseen.

Olli Jaloselta olen viimeksi lukenut 14 solmua Greenwichiin, jota kehuttiin kovasti aikanaan; minusta se oli pitkäveteinen. Kauemmin on ollut lukulistalla sukutarina Yksityiset tähtitaivaat – siellä se on vieläkin kirjahyllyssä odottamassa hetkeä, jolloin siihen viimein tartun. Janne Kuusen romaaneja en ole aiemmin lukenut.

Sinä kesänä kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa.

Olli Jalosen kirjan päähenkilö on Olli, 17-vuotias poika, jonka isä on saanut vakavan sydänkohtauksen kesän alussa. Olli on päättänyt lopettaa koulun ja mennä miesten töihin eikä lyseoon. Olli pääsee Lampisen peltifirmaan kesätöihin auttaakseen maksamaan Taunuksen käytöstä, joka pitää palauttaa Lampisen veljen autokauppaan isän sairastuttua ja jäätyä työttömäksi. Olli kasvaa kesän mittaan mieheksi, joka hoitaa pihan kaivauksen suihkun sekoittajaa varten, Lampisen peltifirman laskutukset ja jälkeenjääneen Rekun asioita. Ensimmäistä kertaa Olli myös tutustuu naisen ruumiseen ja psyykeen vanhemman Siljan ja omanikäisen Karinan, Jukan siskon, kanssa. Läpi romaanin kuullaan Kekkosen ja SMP:n Vennamon puheita; Olli ja Jukka perustavat oman radioaseman ja tunkeutuvat YLEn asemille häiritsemään lähetyksiä.

Lukiessani mietin monta kertaa, olisinpa itse kasvanut aikuiseksi yhtä kivuttoman oloisesti kuin Olli. Toki Ollilla on huolia: huoli isästä varjostaa koko kesää, ja huoli omasta kyvystä pärjätä miesten töissä mietityttävät, mutta silti Ollin henkilöhahmosta välittyy harmoninen ja rauhallinen mieheksi kasvamisen vaihe.

Olli Jalosen kirjan nimi Miehiä ja ihmisiä on kunnianosoitus John Steinbeckille, ja nimi on mukaelma Steinbeckin romaanista Hiiriä ja ihmisiä (ilmestynyt 1937). Olli löytää kehitysvammaisen Rekun tavaroista Steinbeckin romaanin ja lukee sitä kesän aikana. Olli on kuin Steinbeckin George ja Rekku hänen huostaansa uskottu Lennie. Olli pitää Rekusta huolta kesän aikana, jolloin molemmat tekevät töitä Lampisen firmassa.

Janne Kuusen kirjassa tavataan puolestaan pastori Kai Kaskivuori, jonka vaimon syntymäpäivät käynnistävät päähenkilössä muistojen vyöryn. Romaanissa Kasvoista kasvoihin ollaan välillä nykyajassa Kaskivuorten suvun parissa ja välillä helsinkiläisen poikajoukun vaiheissa puoliorvon Simon kertomana Helsingin kaduilla ja koulukodissa. Romaanin Kailta menee aikaa tutustua omaan taustaansa, ja kertomatta enempää tässäkin romaanissa vakava sairastuminen tuo oman draamansa tapahtumiin.

Nyt jälkikäteen ajatellen romaanin nimi on erinomainen. Kasvoista kasvoihin on sitaatti Raamatusta, jossa viitataan siihen, että joskus näemme kuin kasvoista kasvoihin, nyt vain kuvastimen eli peilin kautta. Pastori Kai Kaskivuoren identiteetti on hauras: Kain on tutustuttava itseensä kasvoista kasvoihin ennen kuin hän voi olla todellinen itsensä. Romaaniin sisältyy Simon hieno suomennos Korinttilaiskirjeen Rakkaus ei koskaan häviä -kohdasta. Otin talteen kohdan, koska se on upea.

Olli Jalosen kirjassa eletään Hämeenlinnassa 1970-lukua, Janne Kuusen pojat taas roikkuvat 1960-luvun Helsingin Ruoholahdessa, Katajanokalla, Punavuoressa ja maaseudulla poikakodissa. Miljöökuvaus onnistuu hyvin: lukija ymmärtää, että lapsuutensa ja nuoruutensa maisemat nämä kirjailijat osaavat kuin vettä vaan.

Henkilökuvauksessa on Janne Kuusen romaanin ongelma: vaikka Simon ja muiden poikien hahmot ovat koskettavia, Kaskivuoren perhe, poikkeuksena päähenkilö Kai, on kuin karikatyyri menestyvästä kulttuurisuvusta; Janne Kuusi on toki itsekin Kuusen kulttuurisukua, mutta epäaidolta juhannusjuhlat Kaskivuoren huvilalla lukijasta tuntuvat. Ehkä en vain ymmärrä kulttuurisukujen sukulaisjuhlien moninaisuutta.

Olen iloinen, että luin molemmat kirjat, vaikka Jalosen kirjan alun  kanssa takkusin jonkin aikaa. Kannatti taas sinnitellä 500 sivua. Molemmissa romaaneissa todistetaan hienosti se, että aikuisena ihmisen ja elämän todellisuuden välissä on kuin peili: lapsena ja nuorena kaikki on todempaa, koska se on ensi kertaa koettua ja siksi todemman tuntuista. Aikuisena eläminen vaatii toisinaan peilin kautta elämän suodattumista, mutta lapsi kestää vielä toden sellaisena kuin se on, koska koko totuus elämästä ei vielä silloin lapselle paljastu. Lopulta ihmisen on kuitenkin tarkoitus nähdä taas ilman suodattimia. Muuten kokemus elämästä jää pinnalliseksi ja epätodeksi.

Nyt aikuisena katsomme kaikkea kuin heijastumana, peilin kautta. Mutta lopulta me näemme taas niin kuin lapset: sellaisenaan, ilman ulkopuolista välittäjää tai tulkitsijaa. Aikuisen tietämys ei ole täydellistä niin kuin se lapsella on, mutta raiteittemme viimeisellä seisakkeella me tunnistamme itsemme niin kuin toiset meidät tunnistavat, ja osaamme taas katsoa itseämme kasvoista kasvoihin.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s