Tänään kello 14 Suomen aikaa kerrottiin vuoden 2014 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja. Monelle oli yllätys, että palkinto myönnettiin ranskalaiselle Patrick Modianolle (s. 1947). Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkokin sanoi joutuvansa tekemään laiskanläksyjä, koska ei tiedä, mitä Modiano on viime vuosikymmeninä kirjoittanut.
Kuultuani voittajan kävelin siltä seisomalta kellariin, työpaikkani henkilökuntakirjastoon (kyllä, meillä todella on sellainen harvinaisuus), ja tutkin M-kirjaimen kohdalta löytyykö Modianoa. Kyllä sieltä kaksi nidettä löytyi.
Henkilökuntakirjastomme on perustettu jo 1970-luvulla, ja vaikka aikojen saatossa kirjastonhoitajat (minäkin) ovat poistaneet aikansa eläneitä ja tendenssimäisiä romaaneja uusien tieltä, on meillä kuitenkin näköjään ollut joku taju kestävistä teemoista ja laatukirjallisuudesta. Modianoa ei ollut heitetty pois.
Kirjan välissä olevasta kirjastokortista löysin yllättäen merkinnän, että kirja on ollut lainassa minullakin 1990-luvulla. En vain muista siitä mitään. Olen toki ollut tietoinen Modianosta, sillä jokainen vähänkin ranskalaisen kirjallisuuden tai kielen kanssa tekemisissä ollut tietää Modianon. Työpaikan ranskan kielen keskusteluryhmässä muistan meidän keskustelleen ranskalaisista kirjailijoista ja Modianokin on ollut puheenaihe. Vuosituhannen vaihteessa asuin Pariisissa ja opiskelin ranskalaista kirjallisuutta ja ranskan kieltä, mutta sieltä en tietääkseni raahannut Suomeen yhtään Gallimardin Folio-sarjan Modianoa.
Modianon tunnetuin teos on Kehäbulevardit (Les boulevards de ceinture, 1976), joka voitti Ranskan Akatemian suuren romaanipalkinnon. Modiano on myös saanut vuonna 1977 Goncourt-palkinnon poikkeuksellisesti koko elämäntyöstään eikä yksittäisestä teoksesta.
***
Ensimmäinen tunne tänään oli häpeä: miten en voi muistaa mitään lukemastani? Luenko jotenkin pinnallisesti vai olenko ollut liian nuori kirjan lukemisen aikaan? Mikä minua vaivaa?
Itse asiassa olen kuitenkin hyvin modianolainen! Luin nimittäin kotimatkalla lähijunassa Jan Blomstedtin esipuheen Kadonnut kortteli -romaaniin. Blomstedt kirjoittaa:
Myös Kadonneen korttelin, käsillä olevan romaanin, suhde menneisyyteen on eräänlaista muistelevaa unohdusta. [–] Kadonneen korttelin ilmestymisen aikoihin, 1984, eräs pariisitar kommentoi lukukokemustaan: ”Hieno kirja, vaikka… pinnallinen.” Millä tavalla pinnallinen? ”Siitä ei jäänyt mitään mieleen” (pariisitar mietti hetken) ”paitsi tunnelma.” Tunnelma, ei muuta? ”No, eräät kohtaukset, koomiset kohtaukset, kuten se valkoisen Lancian takaa-ajo, jossa…”
Unohtamisen ja muistamisen teema.
Blomstedt kirjoittaa myös siitä, miten Modiano ja Franz Kafka muistuttavat toisiaan siinä, että kaksi vastakkaista asiaa eivät heidän tuotannoissaan sulje toisiaan pois.
Aijaijai, miten ihana lukukokemus tästä tuleekaan! Olen nimittäin nimenomaan muistamisen ja unohtamisen sekä omaelämäkerrallisuuden teemoista kiinnostunut. Palaan kenties Modianoon, kun olen tutustunut Kadonneeseen kortteliin (Quartier perdu (1984, suom. Jorma Kapari) ja Nuoruus-romaaniin (Une jeunesse, 1981, suom. Jorma Kapari), jotka kirjastosta löysin. Molemmat on kustantanut WSOY, mutta vuosikymmeniin Modianolta ei ole saatu uutta suomennosta.
On todella mielenkiintoista tutkia, mitä kaikkea Modiano on tässä välissä kirjoittanut. Kuten Antti Majander, Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja ja kirjallisuuskriitikko tänään totesi, Nobelia ei ole tavattu myöntää sellaiselle kirjailijalle, joka ei enää kirjoita. Joitakin Modianon teoksia on siis pakko olla suomentamatta, vaikka jossain todettiinkin, että tämä palkinto on myönnetty elämäntyöstä eikä yksittäisestä teoksesta.
Onnea Patrick Modianolle, WSOY:lle ja kaikille, jotka ovat tutustuneet Modianon maailmaan.
Yökyöpeli hapankorppu lukee 
Vastaa