Viime viikkoina siitä, että asuu pääkaupunkiseudulla, on ollut konkreettista iloa kirjaihmiselle. Moni kirjailija – jopa pari maailmankuulua – on poikennut Helsingissä ja jalkautunut yleisön pariin.
Muutama viikko sitten kuuntelin Jhumpa Lahiria Akateemisen kohtaamispaikalla, jossa juhlittiin Tammen Keltaisen kirjaston 60 vuosikymmenen loistokkaan listan lisäksi Lahirin uusimman romaanin Lowland suomennosta Tulvaniitty (Tammi, 2014). Viileää ja älykästä Lahiria haastatteli kirjailija Miina Supinen. Haastattelusta muistan lähinnä sen, että Tulvaniityn kirjoittaminen vei yhteensä 16 vuotta. Se on pitkä aika, mutta romaanin vaikeiden ja surullisten teemojen käsittely ei onnistunut Lahirilta nuorempana: kirja vaati aikaa kypsyäkseen.
Hidasta kirjoittamista sivuttiin myös Pulitzer-palkitun, vain kolme romaania urallaan julkaisseen, mutta sitäkin kulttimaisemman, Donna Tarttin haastattelussa eräänä perjantai-iltapäivänä. Akateemisen kohtaamispaikka oli remontissa, joten tunnelma tiivistyi entisestään, kun Tarttin ihailijat ja kirjallisuuden ystävät tungeksivat sulassa sovussa Akateemisen kapeilla käytävillä. Kaikki halusivat nähdä Tarttin, jota ei pahemmin julkisuudessa näy ja jonka uran käynnisti Jumalat juhlivat öisin -menestysromaani kaksikymmentä vuotta sitten.
Onnistuin näkemään kirjailijan, kun hän tuli sisään Akateemisen ovesta, ja hämmästyin, miten pieni ja siro hän onkaan. Etukäteen tiesin, että Tarttia pidetään diivana. Haastattelun alla mielikuvani vahvistui, kun kerrottiin, että kirjailija ei halua häntä kuvattavan haastattelun aikana. Mielikuvani kuitenkin muuttui, kun kuuntelin häntä. Vaikka monet ystävistä ja tuttavista olivat kehuneet hänen uusinta romaaniaan Tikli (WSOY, 2014; Goldfinch, 2013), vasta kirjailijan oma puhe vakuutti minut siitä, että Tikli on romaani minua(kin) varten. Tiiliskivi täynnä taidehistoriaa, alankomaalaista taidetta ja tiivistyvää jännitystä. Aloitin Tiklin tänään, pari viikkoa haastattelun jälkeen – ja olen kahden luvun jälkeen jo ”koukussa”.
Hain omistuskirjoituksen viimeisten joukossa, ja yllätyksekseni Donna Tartt oli edelleen henkisesti täysin läsnä, vaikka oli jo kirjoittanut nimensä yli sadan ihmisen kirjoihin. Ensimmäiseksi Tartt noteerasi minut, kynsilakkani (joka näkyy kuvassa) ja kehui sitä erittäin kivaksi. Sitten sain omistuskirjoituksen. Olin lievästi sanottuna pöllämystynyt, sillä en tietenkään ollut odottanut henkilökohtaista kehua maailmantähdeltä. Mutta ehkä Tarttin tapaiset amerikkalaiset jakavat pieniä kohteliaisuuksia lukijoilleen luontevasti ilman suurta merkitystä.
Kirjailijoina ja esiintyjinä Jhumpa Lahiri ja Donna Tartt olivat kuin kahdesta eri maailmasta. Molemmat kiinnostavia, mutta Tarttin ympärillä oli ehkä enemmän jotain määrittelemätöntä hehkua. Lahirin lapset ja mies viettivät aikaansa Akateemisessa arkisesti sillä aikaa kun Lahir oli haastateltavana ja kirjoitti omistuskirjoituksia rutiininomaisesti kaikille sitä pyytäville.
Takaisin kotimaiseen kaunokirjallisuuteen. Tänä viikonloppuna Helsingissä on koettu ensimmäinen Kirjakrooli, johon en valitettavasti päässyt osallistumaan.
Täällä tapahtuu kuitenkin myös paljon muuten läpi vuoden. Helsingissä kokoontuu nimittäin esimerkiksi säännöllisesti Kansallisteatterin alakerran Lavaklubilla Nuoren Voiman yhdessä kustantajien kanssa organisoima Prosak-klubi. Siellä haastatellaan suomalaisia kirjailijoita ja nämä lukevat omia tekstejään ja vastaavat yleisön kysymyksiin.
Viime maanantaina pääsin vihdoin paikalle minäkin: suurimpana kannusteena Eeva Kilven tapaaminen ja hänen luentansa kuuleminen.
Eeva Kilpi rauhan symboli kaulakorunaan kommentoi yleisöstä nuoremman kollegansa, Antti Heikkisen kaksijakoista uraa kirjailijana ja näyttelijänä (ja shit up -koomikkona) ja kysyi, pitäisikö Heikkisen tehdä lopulta valinta jommankumman hyväksi: vaatiihan kirjailijantyö erakkoutta ja hiljaisuutta, näyttelijäntyö puolestaan sosiaalisuutta. Heikkinen vastaili omaan lupsakkaan savolaiseen tapaansa ja selvisi mielestäni hyvin vastatessaan rehellisesti itselleen.
Illan teema ”Sukupolvet” kiteytyi hyvin tähän eroon kahden sukupolvensa edustajan välillä: nykyään monen kirjailijan on rahankin takia pakko tehdä muutakin työtä kirjoittamisen ohella. Toisaalta Heikkinen puhui myös muusta: toinen tekeminen ruokkii toista. Heikkisen luenta omasta teoksestaan aiheutti niin hilpeän naurun, että Pihkatappia (Siltala, 2013) on pakko päästä lukemaan ihan itsekin.
Eeva Kilven päästyä lavalla alkoi haastattelijan ja kirjailijan välillä säkenöidä. Marko Gustafsson pärjäsi hyvin sanavalmiille mutta toisaalta ujolle kirjailijalle, joka kieltäytyi lukemasta alkua esikoisteoksestaan Noidanlukko (WSOY, 1959), koska oli ”puhunut siitä jo niin pitkästi”. Kuolinsiivouksestakaan kirjailija ei suostunut lukemaan ääneen, mutta kehui sitäkin vuolaammin haastattelijaa, joka luki sattumanvaraisesti kirjasta avautuneita sitaatteja.
Kuolinsiivouksen Kilpi kertoi saaneen alkunsa post it -lappuihin kertyneistä muistiinpanoista kirjailijan jouduttua kolmannen kerran putkiremontin takia evakkoon. Kilpi kehotti kaikkia kirjoittamaan arkisia ajatuksiaan muistilapuille.
Yksi Kilven tuotannon monista motiiveista on sota, johon ajatukseni jäivät vielä illan jälkeenkin. Vihdoin kirjailijakin suostui lukemaan runonsa Naiset huutakaa. Sen viimeiset kaksi riviä: ”Ei, ei, ei. // Ei sotaa!” on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kilpi muistutti, että aina on mahdollisuus tarttua vaikkapa kynään ennemmin kuin aseeseen, kun erimielisyyttä on. Kilpi kertoi lukeneensa hiljattain uudestaan Mihail Solohovin Hiljaa virtaa Don -romaanin (ilm. 1928), ja se vakuutti hänet uudestaan siitä, että ”kirjallisuus voi avata kansanluonnetta”. Venäläinen kansa on ollut väkivaltainen koko historiansa ajan, ja venäläistä kansanluonnetta voi ymmärtää, kun lukee väkivaltaisen mutta vaikuttavan Solohovin romaanin. Ymmärtäminen ei tarkoita tietenkään hyväksymistä, näin tulkitsen.
Luulen, että kirjailija Kilpi puhuu kirjailijaksi ryhtymisestä, kun hän kirjoittaa alla olevassa aforistisessa runossaan kuminasta puutarhassa. Ehkä sukupolvien ero (tai kenties se on temperamentista ja luonteesta johtuva ero) näkyy tässä asenteessa kirjailijuuteen: kirjailijaksi tulee se, joka ei voi olla kirjoittamatta. Nykyään monet sen sijaan haluavat ryhtyä kirjailijoiksi, kun ovat ensin hankkineet jonkin muun ammatin. Tässä Kirjastokaistan sivustolla oleva videotallenne illasta.
Antoisia lukuhetkiä kesän korvalla!
Yökyöpeli hapankorppu lukee 
Vastaa