Kultarinta

Kultarinta_blogikuva

Anni Kytömäki: Kultarinta
Kustantaja: Gummerus, 2014
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

[–] Erik opettaa tyttärelleen Mallalle, että silloin kun kaikki muu viedään ja tähdetkin tuntuvat vaienneen, jalkojen alle jää vielä kallio. Ollakseen vapaa ihminen tarvitsee vain saappaat joilla kulkea. Kumpikaan ei kuitenkaan tuolloin aavista, miten mutkainen taival heidän on taitettava. (romaanin etuliepeen tekstistä)

Olen lukenut suomenkielisen romaanin, jota kaiken järjen mukaan minun ei olisi pitänyt jaksaa lukea loppuun asti. Sanon näin siksi, että Kultarinta on romaani luonnosta, metsästä. En ole suuri luontokuvailun ystävä; en jaksa lukea romaanien pitkiä luontokuvauksia tai miljöökuvauksia ylipäätään. En katso luontodokumentteja tv:stä. En tunne luontoa niin hyvin, että luontokuvailu olisi minulle tärkeää, mieluummin menen itse metsään ja vain olen siellä. Mutta luontokuvauksia tässä romaanissa riittää! Eivätkä ne olekaan huono juttu.

Älkää ymmärtäkö väärin: Viihdyn kyllä metsässä, samoilen siellä mielelläni ja poimin marjoja. Metsä on lapsuudesta asti ollut tärkeä paikka, metsään voi mennä ja siellä voi kokea suurta rauhaa. En silti hakeudu lukemaan luontokuvauksia vaan hypin niiden yli, jos niitä on romaaneissa paljon. Ja silti esikoiskirjailija Anni Kytömäki ja romaaninsa Kultarinta voittivat minut täydellisesti puolelleen, ja luin romaanin alusta loppuun asti malttamatta pitää pitkiä taukoja. Niin vangitseva romaani Kultarinta on.

Kirjailija, Anni Kytömäki, sanoo luontokuvauksien pitkästyttävän myös häntä itseään: siksi hän onkin halunnut kirjoittaa ne toisin: osaksi juonta ja henkilökuvausta. Ammatiltaan Kytömäki on luontokartoittaja, joten hän tuntee metsän, sen kasvit ja linnut nimeltä. Siksi kuvaus on tarkkaa, mutta ei pitkästyttävää. Metsä on päähenkilö siinä missä romaanin isä ja tytärkin, Erik ja Malla, jotka tietävät voivansa luottaa metsään. Metsä kuuntelee ja ymmärtää, metsä hengittää kuin ihminen.

Romaani on kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta, jota uhkaa jo 1900-luvun alussa rakentaminen ja ihmisten hyötymisen halu. Romaani on myös kuvaus 1900-luvun alusta, Helsingistä, punaisista ja valkoisista sisällissotaa ennen, sen aikana ja sen jälkeen. Romaanin aikajänne kattaa välin vuodesta 1903 vuoteen 1937. Käänteentekevä vuosi on 1917, jolloin varakkaan Aspholmin kartanon ja metsänomistajan poika Erik Stenfors tutustuu Lidiaan, työläistyttöön. Suhteen tielle tulee kuitenkin sisällissota, joka vie Erikiä ja Lidiaa eri suuntiin. Erik pysyy puolueettomana ja pakenee Lappiin, Lidia kirjoittaa taistelukirjoituksia Palokärki-pseudonyymin suojissa vasemmiston lehteen. Sodan jälkeen pari löytää toisensa uudelleen, mutta Lidian tuberkuloosi erottaa heidät pian taas toisistaan. Erikistä tulee Mallan, tyttären yksinhuoltaja, kunnes eräs automatka erottaa isän ja tyttären toisistaan. Romaanin ensimmäisen osan todistaja on Erik, joka on rikkinäisen perheen lapsi, yliopiston kasvi- ja eläinkokoelmia kartoittava luonnontieteilijä, aviomies, rakastaja ja isä, sairas ja vahva samalla kertaa. Romaanin toisessa osassa Erikin ja Lidian tytär Malla elää sijaisperheessä Maija Kivikoski -nimisenä ja kasvaa naiseksi etsien itseään ja isäänsä metsän keskeltä.

Isä. Tarvitsen saappaat. Eivät anna. Minä haluan metsään.

Malla lähettää salaviestin isälleen, ja isä lähettää hänelle saappaat samota metsässä. Sijaisperhe antaa hänen ottaa ne vastaan.

Aika kulkee vuodenkierron mukaan, metsä elää elämäänsä, valmistautuu vuorotellen syksyyn, talveen ja uuteen kevääseen ja lopulta kesään. Romaani kertoo rakkaustarinoita: ihmisen rakkaudesta metsään mutta ennen kaikkea metsän rakkaudesta ihmiseen mutta myös ihmisten välisestä, hankalasta ja vaikeasta rakkaudesta. Erik antaa sukutilansa metsät Suomen ensimmäiseksi kansallispuistoksi ja pelastaa metsänsä rakentamiselta ja tuhoamiselta. Taloudellisesti järjetön teko, mutta Erikille tärkeä päätös, jota hän ei kadu. Tytär Malla pelastautuu metsään, kun sijaisperheen elämä tuntuu ahdistavalta. Metsä, voiman antaja, suo mahdollisuuden ihmiselle tutustua itseensä. Erik pohtii:

Kuluu päiviä etten sano sanaakaan. Aluksi se huolestuttaa, sitten ei enää. Sanat ovat ajatusten jälkipuintia. Puhuminen estää uusia ajatuksia syntymästä.

Romaanissa hyödynnetään koko runsas kansantaruston aines. Metsän eläimet inhimillistetään: Lidia, Erikin vaimo laulaa palokärkenä metsässä, Joelista tulee karhu, karhusta Joel. Kuka näitä tietää? Metsä tietää. Metsällä on salaisuutensa, joita se ei paljasta kuin niille, jotka malttavat jäädä kuuntelemaan.

Olen asunut lapsuuteni metsän vieressä, ja metsä on minullekin turvallinen paikka. Minun metsäni on kuitenkin aina ollut turvallinen lähimetsä. Syvälle aarniometsiin en uskaltaisi, niin huono luonnontuntija olen. Romaani kasvatti minussa halun oppia tuntemaan enemmän kasveja, halun mennä metsään avoimin aistein ja kuunnella puiden huminaa, katsoa vihreän eri sävyjä, tuntea puun kaarna käden alla.

Lukiessani Kultarintaa kuvittelin välillä romaanin tilanteissa metsässä nykyihmisen ja varsinkin itseni. Voisinko kirjoittaa metsästä ottamatta siitä kännykkäkameralla kuvia ja jakamatta niitä ystäville. Pystyisin varmaan, mutta elämysten jakaminen on jo niin normaalia, että ehkä pitäisi oikein pysähtyä ja jättää jakaminen sikseen. Vain katsella ja kuunnella. Tätä romaania, sen maisemia ja tunnelmaa ei voi jakaa kovin helposti. Romaani on luettava itse ja mentävä mukaan sen hengittämään maailmaan.

Kytömäen romaani käsittelee myös viime vuosina niin usein kuvattua Suomen lähihistoriaa, sisällissotaa ja sen arpia, mutta eri tavalla kuin monet muut nykyromaanit. Kyse ei ole kaupunkilaisten näkökulmasta, vaikka junaratoja rakennetaan ja pääkaupungin laitakylien työläiskaupunginosat nousevat vauhdilla. Sodan aikana luonto jatkaa elämistään omaan tahtiin: maallakin on jännitteitä ja soita kuivatetaan, mutta aivan joka paikkakunnalla sota ei vaadi niin paljon ihmisuhreja kuin Tampereella ja Helsingissä.

Kultarinta on hieno esikoisromaani ja ansaitsee mielestäni kaikki ne kirjalliset palkintoehdokkuudet, joita maassamme tänä vuonna julkistetaan. Suosittelen romaania niin luonto-ohjelmia katsoville, metsäentusiasteille kuin niillekin kaupunkilaisille, joille katukivet ja asfaltti puhuvat enemmän kuin metsä. Uskon, että myös kaupunkilaiset voivat nauttia romaanista, joka antaa metsän puhua. Jos osaamme kuunnella metsän huminaa, ehkä osaamme kuunnella toisiammekin paremmin. Turhaan eivät monet suomalaiset kirjailijat ole nostaneet metsän hiljaisuutta yhdeksi ääneksi muiden joukossa.

Erityiskiitos kannen suunnittelijalle Sanna-Reeta Meilahdelle, joka on tavoittanut romaanin hengen täydellisesti samalla hehkuvan aistillisessa ja mystisessä kansitaiteessa.

PS Romaanissa on myös useita erittäin tarkkanäköisiä migreenin kuvauksia. Suosittelen romaania siis aurinkoa kavahtaville ja migreeniä potevillekin.

PPS Jos haluat kuunnella kirjailjaa Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen Aamun kirjassa, käy katsomassa Yle Areenasta, mitä kirjailija itse ja Novak ja Puttonen Kultarinnasta tuumivat. Muun muassa sen, että romaani on saanut aivan liian vähän huomiota! Todella sääli.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Kultarinta

  1. Paluuviite: Hidas lukeminen on uusi musta | Yökyöpeli hapankorppu lukee

  2. Paluuviite: Blogistania 2014 -ehdokkaat | Yökyöpeli hapankorppu lukee

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s