Matkalukemista lentokentällä

Tämän kirjoituksen piti koskea alunperin vain Laura Lähteenmäen romaania Ikkunat yöhön (WSOY). Päätin kuitenkin yhdistää kaksi kirjakommenttia yhdeksi. Tämä siksi, että Hannu Raittilan Terminaalin (Siltala) olin lukenut juuri ennen Lähteenmäen romaania, ja jostain syystä jonkinlainen hyväntahtoinen vertailu sopii mielestäni tähän yhteyteen siitä huolimatta, että romaanien aikajänne, miljöö ja henkilöhahmot ovat hyvin erilaiset. Raittilan kirjaa olin odottanut Helmetin varauslistalla kuukausia, ja siksi aloitin sen suurin odotuksin. En varsinaisesti pettynyt, mutta enemmän nautin Lähteenmäen romaanista, josta sain näytekappaleen lukupiirimme kautta; rehellisesti sanottuna en olisi siihen tajunnut edes tarttua ilman näytekappaletta. Onneksi sain kirjan näin, sillä sehän osoittautui helmeksi! Ikkunat yöhön -romaanin toivon löytävän paljon lukijoita, koska se käsittelee sisarussuhteita, perinnönjakoa ja eri sukupolvien elämäntarinoita tavalla, joka on yleispätevää suurelta osin. Niin sisäistyneesti ja tiheästi Lähteenmäki kirjoittaa, että romaanin soisi olevan loppuvuodesta 2014 tärkeimpien kirjapalkintojen ehdokaslistoillakin. Taisin antaa Goodreadsissa Terminaalille kolme tähteä ja Ikkunat yöhön -teokselle neljä. Syitä on monia.

Raittilan teoksessa, kuten Lähteenmäenkin, on monta näkökulmaa. Kertojia — perheenjäseniä tai muita perheiden ihmissuhteisiin kietoutuvia henkilöitä — on monta. Raittilalla romaania täydentää vielä Helsingin yliopistossa tehty tutkimusosuus lentokentällä hengaavista tytöistä. Moniäänisyys tuo kumpaankin teokseen ilmavuutta ja syvyyttä, mutta ehkä miljööstä ja romaanin aikakaudesta johtuen (globaalina nomadina eläminen ja siitä johtuva ihmissuhteiden etäluonne) Raittilan romaani ei kiihdytä aivan yhtä vetävään vauhtiin kuin Lähteenmäen teos, joka on ymmärtääkseni hänen ensimmäisensä tässä sukupolvikerronnan genressä. Pidän Raittilankin romaanista, ja säästeliäs ilmaisu ja lauserakenne tuottavat nautintoa lukijalle, mutta tunnustan: aina kun Johan-isä on äänessä ja kertoo purjehduksen tai lentoliikenteen teknisistä yksityiskohdista, huomaan väsähtäväni. Syy ei tietenkään ole Raittilan, vaan minun, joka lukijana en rakasta teknisten yksityiskohtien kuvailua, josta Raittilan romaanien käytännölliset mieshahmot taas nauttivat. Jo aiemmissakin lukemissani Raittilan teoksissa olen välillä silmäillyt tekniset kuvaukset ylimalkaisesti. Ajoittain huomasin tosin hieman kyllä innostuvani, kun opin uuden purjehdustermin: lukeminen todella sivistää.

Molemmissa romaaneissa on vain yksi mieskertoja useaa naiskertojaa kohti. Lähteenmäen mieskertoja, Jukka, kuten tosin teoksen naisetkin, kertoo suvun ihmissuhteiden vaikeuksista vasta sitten, kun välienselvittely on jo myöhäistä. Molemmissa romaaneissa lapsia hylätään, joko henkisesti tai jopa konkreettisesti. Jätetään pärjäämään, kun aikuiset eivät jaksa tai voi olla aikuisia.

Aikajänteet ovat hyvin erilaiset: Terminaalissa siirrytään Twin Peaks -tv-sarjan ajoista eli vuodesta 1990 syyskuun 2001 New Yorkin World Trade Centerin terrori-iskujen kautta vuoteen 2012. Lähteenmäki puolestaan aloittaa nykyhetkestä mutta takaumina palataan niin sotien jälkeiseen Einon ja Elsin aikaan kuin kaiken vedenjakajaan, vuoteen 1983, jolloin Arja lähtee viimeisen kerran Niitystä Astan jäädessä sinne tilaa ja metsiä hoitamaan.

Sukupolviakin Lähteenmäellä on enemmän yhteen romaaniin sisällytettynä, mikä tuo romaaniin enemmän tunnekuormia ja näkemyseroja tapahtuneista asioista. Raittilan romaanissa kaikki ovat sen sijaan vähän pihalla, varsinkin vanhemmat. Terminaalissa liikaa aikaa itsekseen viettävät lapset ottavat rohkeasti oman tilansa ja lähtevät valloittamaan lentokenttiä, Lähteenmäen teoksessa suvun kolmas sukupolvi puolestaan pyristelee pois Niityn sukutilan ja sitä hoitavan Astan vallasta tietämättä, mistä kaikki suvun nykyiset ongelmat oikeastaan johtuvat.

Terminaalin hengaajatytöt vaihtavat nimeä, kasvavat aikuisiksi ja lähtevät lopulta eri teille. Kirjan ytimenä on Laura Palmenin, oik. Paula Lampenin etsintä. Äiti Pirjo ja isä Johan etsivät häntä, kun vihdoin tajuavat, että tyttö olisi hyvä löytää. Lähteenmäen romaanin henkilöt eivät vaihda nimeä tai henkilöllisyyttä, mutta kertovat toisistaan sen näkökulman, jolle edellinen kertoja on sokea. Ikkunat yöhön on loistava romaani, jos haluaa opetella lukemaan tai kirjoittamaan saman kohtauksen eri puolet. Romaani toimii opetusvälineenä niille kirjoittajille, jotka eivät pysty etäännyttämään kerrontaa tai jotka eivät ole vielä harjaantuneet tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. Lähteenmäki tunkee hienolla tavalla eri henkilöidensä pään sisälle. Asiat eivät näytä samalta eri henkilöille, kun aletaan miettiä sisarusten suhdetta äitiin, suvun tilanhoitoon tai siihen kuka on tehnyt eniten töitä yhteisen sukupaikan hyväksi.

Kenties joku kokee näiden kahden edellä esitellyn romaanin vertailun mahdottomaksi. Siinä voi olla perääkin, mutta tällä kertaa päädyin tähän ratkaisuun.

Seuraava kirjabloggaus on vielä päättämättä, mutta se saattaa olla nyt luettavana oleva Juhana Torkin tietokirja Tarinan valta (Otava). Aikomukseni oli kirjoittaa myös Alan Hollingshurstin Vieraan lapsesta, mutta huomasin, että siitä on kirjoitettu jo paljon muissa blogeissa, joten ehkä jätän sen väliin, kun sen ilmestymisestäkin on jo jonkin aikaa.